Hoitotiede ja politiikka

Tätä kirjoittaessani Suomen sosiaali- ja terveydenhuollossa on merkittävä päivä. Uudet aluevaltuustot aloittavat toimintansa ja ottavat vastuulleen monia ihmisten arkeen ja hyvinvointiin liittyviä tehtäviä. Uudistus on valtava hallinnollinen muutos ja ehkä siksi sitä on kuvailtu historialliseksi. Aika näyttää sen, miten tämä muutos näkyy palvelujen käyttäjien eli potilaiden ja asiakkaiden elämässä. Tapahtuuko historiallinen muutos myös yksittäisen ihmisen saamassa palvelussa? (Tilannepäivityksiä: Valtioneuvosto soteuudistus.fi)

Käydyissä vaaleissa oli ennätyksellisen paljon ehdokkaita, joilla on sosiaali- tai terveydenhuollon koulutus. Ehdokkaina ja läpipäässeinä oli paljon myös hoitajia ja epätieteellisen analyysini mukaan myös hoitotiedettä opiskelleita. Mahtavaa, että hoitotieteilijät innostuivat tästä uudesta vaikuttamismahdollisuudesta ja vievät osaamistaan ja kokemustaan valtuustoihin. Tarkkana he saavat olla sen suhteen, että heillä on viisautta ajatella koko hyvinvointialueen parasta ja säilyttävät nöyryyden opiskella oman osaamisen ulkopuolisia asioita. Aluevaltuusto ei ensisijaisesti saa olla oman työpaikan tai osaamisalan lobbausympäristö.

Tässä tilanteessa voi olla hyödyllistä palauttaa mieleen tieteen periaatteet, ja miettiä miten niitä voi soveltaa poliittisessa päätöksenteossa. Tieteellisen tiedon on oltava perusteltua ja perustelun tulee olla julkista. Tiedon on oltava muotoiltu niin, että sen voi myös alan ulkopuolinen ymmärtää. Tieteellisessä tiedossa keskitytään olennaisiin asioihin epäolennaisten sijaan. Tieteelliselle tiedolle on ominaista tiedon korjautuvuus. Näitä keskeisiä periaatteita noudattaen myös aluevaltuusto voi toimia demokraattisesti, avoimesti ja kansalaisia osallistaen.

Mitä annettavaa hoitotieteellä sitten on aluevaltuustojen työhön? Jos mietimme hoitotieteen keskeisiä paradigmoja, niin paljonkin. Hoitotiede tuottaa tietoa potilaiden ja asiakkaiden hoidosta ja sen vaikutuksista heidän arkeensa. Lisäksi hoitotiede tutkii henkilöstöön liittyviä teemoja laajasti, ja meillä on tietoa alan veto- ja pitovoimasta sekä henkilöstön palkitsemisesta, oppimisesta ja kehittämisestä. Johtaminen on ollut keskiössä viimeaikaisessa sotekeskustelussa. Sen lisäksi, että koulutamme näitä hoitotyön johtajia, olemme tutkineet mm. johtamisen tyylejä, johtamisen roolia erilaisissa kliinisissä ympäristöissä ja johtamisen merkitystä organisaation toimintaan. Terveyspedagogiikasta valmistuu opettajia, jotka kouluttavat ja kasvattavat tulevien hyvinvointialueiden ammattilaiset. Hoitotiede on itse asiassa aika monen asian suhteen hyvinvointialueen toiminnan keskiössä!

Muistetaan kuitenkin, että emme tee tiedettä suoraan hyvinvointialueille vaan teemme tiedettä tiedon halun ja tarpeen ohjaamana. Mutta meidän tulee nähdä keskeinen roolimme myös politiikassa ja siksi meillä tulee olla halua kommunikoida tutkimuksiemme tuloksia valmisteleville virkamiehille ja päätöksentekijöille ymmärrettävässä muodossa. Tärkeää on tuoda esille se, että tämä on hoitotieteellistä tietoa. Näin tuomme esille omaa tieteenalaamme ja nostamme sen profiilia entisestään.

Lauri Kuosmanen, sairaanhoitaja, dosentti, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto, hoitotieteen laitos

 

Koulunpenkiltä toiselle

Aikaa on jo hetkinen vierähtänyt siitä, kun aloitin sairaanhoitajaopinnot, mistä jatkoin vielä terveydenhoitajaksi. Kokemus kesätöistä hoitoapulaisena kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa kirkasti ajatuksen sairaanhoitajuudesta. Välivuotta pitäessäni olin kuitenkin vielä kahden vaiheilla: sairaanhoitaja vai kirjallisuuden opinnot. Ensiksi mainittu tuntui konkreettisemmalta, joten lähdin sille tielle. Toisaalta myös sairaanhoitajan ammatin arvostus oli suuri, joten kukapa ei haluaisi tehdä merkityksellistä työtä?

Jo opintojen alkuvaiheessa oli kuitenkin selvää, että haluaisin jatkaa opintojani pidemmälle. Luovuus ja kiinnostus kirjoittamiseen puolsivat ajatusta, että ehkä yliopisto-opiskelu voisikin olla minua varten. Erehdyin eräässä alkuvaiheen vuodeosastoharjoittelussa jatkosuunnitelmista keskusteltaessa kertomaan aikomuksistani jatkaa opiskelemaan hoitotiedettä. Tämän jälkeen sain kyseisessä harjoittelupaikassa osakseni arvostelua siitä, kuvittelinko olevani jotenkin perushoidollisten asioiden ”yläpuolella”. En kuvitellut. Olin vain päättänyt haluta jatkaa opintoja, mutta vielä alkuvaiheen sairaanhoitajaopiskelijana oli virhe sanoa se ääneen.

Kun vertaa nykyistä sairaanhoitajaopiskelijoiden ohjausta noihin aikoihin, on siinä tapahtunut varmasti paljon myönteistä kehitystä. Opiskelijat toivottavasti huomioidaan enemmän yksilöinä erilaiset vahvuudet tunnistaen ja niitä tukien, ja itsensä kehittäminen nähdään positiivisena ilmiönä. Myös asenne hoitotieteeseen ja hoitotieteen opiskeluun on selvästi muuttunut. Sen kertoo jo suuret hakijamäärät, mutta myös se, että hoitotiede on kehittynyt valtavasti ja teemme tärkeää, ajankohtaista ja vaikuttavaa tutkimusta, jonka ymmärtäminen kuuluu myös osaksi hoitotyötä. Toivottavaa olisi, että jokaista jo valmista hoitajaa tai hoitotyön opiskelijaa kannustettaisiin myös jatkamaan opintoja, jos sellainen kiinnostaa. Samalla toki tarvitsemme hoitotyöhön sitoutuneita ammattilaisia, mutta ne eivät ole toisensa poissulkevia asioita.

Tuoreena terveydenhoitajana päätökseni jatkaa suoraan silloiseen Kuopion yliopistoon kannatti. Koin olleeni opiskelijana tervetullut tähän hoitotieteen yhteisöön, jossa olen saanut olla osana henkilöstöäkin jo pitkän tovin. Alkuun nuorempana tutkijana, sitten apurahatutkijana, tutkijatohtorina ja nyt viimeisimpänä yliopistotutkijan pestiä hoitaen. Suoraan koulunpenkiltä toiselle siirtyessäni hetkittäin kuitenkin ajattelin, että kokemuksen puute hoitotyöstä voisi olla este tutkimuksen tekemiselle. Minullahan ei ollut valmiiksi ajatusta konkreettisista hoitotyötä koskevista ongelmista, joihin olisin halunnut lähteä tutkimuksella etsimään vastauksia. Työkokemuksen puuttuminen ei kuitenkaan osoittautunut olevan lainkaan vain huono asia. Sen sijaan se mahdollisti lähtökohtaisesti avaran näkemyksen tutkimuksen tekemiseen ja vapauden oman mielenkiinnonkohteen löytämiseen, joka omalla kohdallani löytyikin sitten äitiyshuollon aihepiiristä. Hoitotyön kokemuksesta on varmasti apua, mutta se ei ole toki opiskelun tai myöhemmin tutkijaksi ryhtymisen edellytys. Mitä tutkijalta sitten edellytetään? No ainakin kiinnostusta, sinnikkyyttä, luovuutta, itsenäistä työotetta ja kykyä sietää pettymyksiä ja kilpailua. Myös suoraan koulunpenkiltä toiselle -tekniikallakin voi siis onnistua ja ”työ tekijäänsä opettaa”. Hoitotieteen opiskelu, joko suoraan tai myöhemmin, tarjoaakin monia kiinnostavia mahdollisuuksia, mihin voi valmistumisensa jälkeen tarttua, olematta silti perushoidollistenkaan asioiden ”yläpuolella”. Päämäärämmehän on kuitenkin pitkälti myös yhteinen.

Yliopistotutkija Reeta Lamminpää TtT, Th, Sh

Hoitotieteen laitos, Itä-Suomen yliopisto