Avainsana-arkisto: englanti

”Ruttokylän” uhrihenki siivitti tulevaisuuden turismia

Kalmanhajuinen sankarillisuus kiehtoo kävijöitä englantilaisessa pikkukylässä, joka on tehnyt 1660-luvun koettelemuksestaan matkailuvaltin – ja oivan esimerkin niin kutsutun synkän turismin kohteista.

Elokuussa 1665 ruttoepidemia niitti väkeä Lontoossa, josta lähetettiin kangasta pieneen länsienglantilaiseen Eyamin kylään. Kankaan mukana Eyamiin saapui salamatkustajina Yersinia pestis-bakteeria kantaneita kirppuja. Noin viikon kuluttua räätälin apulainen George Viccars, joka oli ottanut lähetyksen vastaan, sairastui ruttoon ja kuoli.

Syys- ja joulukuun välisenä aikana tauti vei hautaan 42 Eyamin asukasta. Keväällä vitsaus näytti jo laantumisen merkkejä, mutta lämmin kesä antoi sille uutta vauhtia. Reilun vuoden aikana noin 260 kyläläistä menehtyi ruttoon.

Eyamin maine ”ruttokylänä” ei kuitenkaan liity vain kuolonuhreihin, joita oli suhteessa väkilukuun enemmän kuin Lontoossa. Kesällä 1666 kylän uusi pappi William Mompesson päätti estää taudin leviämisen lähikaupunkeihin asettamalla Eyamin karanteeniin. Kukaan ei saanut tulla kylään tai lähteä sieltä pois. Alun vastahankaisuuden jälkeen kyläläiset myöntyivät rajoituksiin.

Papin johdolla käyttöön otettiin muitakin varotoimia. Ne kertovat, että taudin ymmärrettiin tarttuvan sitä paremmin, mitä enemmän ihmiset olivat tekemissä toistensa kanssa. Jumalanpalvelukset siirrettiin ulkoilmaan ja perheet hautasivat omat kuolleensa kauemmas kylästä yhteisen kirkkomaan sijasta. Marraskuussa 1666 epidemia oli vihdoin voitettu ja kylä voitiin avata.*

Taitavasti tarjoiltu tragedia

Talo, josta rutto lähti leviämään Eyamin kylään.

Esivanhempien uhraus koitui nykypolvien hyödyksi. Peak Districtin kansallispuiston alueella sijaitsevan Eyamin tragedia kiehtoo matkailijoita ja nostaa sen kiinnostavuudessa alueen muiden pikkukylien yläpuolelle.

Brittein saarilla osataan menneisyyden paketointi matkailun tarpeisiin. Niinpä ruttoepidemiaan liittyvät paikat on merkitty kyltein ja taustoitettu asiaankuuluvasti. Eyamissa kuljeskeleva turisti saa nähdä talon, josta ruttoepidemia sai alkunsa ja pääsee käymään niityllä, jonne muuan leski hautasi miehensä ja kuusi lastaan. Kylän laidalla on rajakivi, jonne kyläläisten sanotaan jättäneen etikalla huuhdottua rahaa vastineeksi elintarvikkeista, joita naapurikylistä tuotiin.

Eyamia kohtaan osoitettu kiinnostus on hyvä esimerkki synkästä turismista (dark tourism). Väljästi määriteltynä tällä monitahoisella ja –tulkintaisella käsitteellä tarkoitetaan vierailuja kohteissa, joihin liittyvät kuolema, väkivalta, sairaudet ja katastrofit. Sellaisia ovat esimerkiksi historialliset taistelupaikat, Tsernobylin alue, keskitysleirimuseot ja Suomessa vaikkapa Seilin saari. Muita ilmiön analysoinnissa käytettyjä käsitteitä ovat esimerkiksi thanaturismi (thanatourism) ja ”mustat pisteet” (black spots).

Mikä kalmassa kiehtoo?

Kyselyjen perusteella suuri osa synkän turismin motiiveista ei juurikaan eroa ”tavallisen” historiaturismin taustatekijöistä: halutaan nähdä ja oppia uutta, kokea elämyksiä, elävöittää menneisyyttä tai tutustua omaan kulttuuriperintöön.

Hankalammin kyselytutkimuksiin taipuvia näkökohtia ovat makaaberien asioiden kiehtovuus sekä se, että kuolemaan liittyvissä paikoissa matkailija kohtaa myös oman rajallisuutensa. Kalmamatkailu ei ole millään muotoa uusi ilmiö, vaan kuolema on aina kiinnostanut ihmisiä. Elämän päättymisen etääntyminen nykyarjesta voi kuitenkin osaltaan selittää viehättymistä paikkoihin, joissa suurta tuntematonta voi tarkastella eläytyen menneiden ihmisten kohtaloihin. Juuri eläytymismahdollisuushan tekee hautapaikasta mielenkiintoisemman kuin numerotilaston kuolonuhreista.

Hancockin perheen hautapaikka on yksi suosituista käyntikohteista kylän alueella.

Oma vaikea kysymyksensä on synkän turismin eettisyys: onko oikein tuotteistaa ihmisten traagiset kohtalot tai käydä ruokkimassa niillä omia tunnekokemuksiaan? Ongelmaa on pyritty avaamaan muun muassa luokittelemalla käyntikohteiden synkkyyttä eri asteisiin, pohtimalla muistamisen ja säilyttämisen tarvetta sekä kysymällä, mitkä tahot hyötyvät asiasta rahallisesti.

Eyamiin suuntautuva ruttoretkeily lienee eettisten kysymysten osalta harmittomimmasta päästä. Hyödyttäähän se suoraan kyläläisiä – moni matkailija piipahtaa pubissa tai kahvilassa kierroksensa päätteeksi – ja avaa osaltaan kävijöille 1600-luvun elämää ja sen haasteita.

*Epidemioiden rajoittamisesta sata vuotta myöhemmin kirjoitti edellisessä blogitekstissä Jenni Merovuo.

Lisää luettavaa:

Kulcsár Erika & Rozalina Zsófia Simon, ”The Magic of Dark Tourism”, Management & Marketing, 2015; XIII (1): 124-136.

Light, Duncan, ”Progress in dark tourism and thanatourism research: An uneasy relationship with heritage tourism”Tourism Management, Volume 61, August 2017, 275-301.

Martini, Annaclaudia & Buda, Dorina Maria, ”Dark tourism and affect: framing places of death and disaster”, Current Issues in Tourism, 23:6 (2018), 679-692.

Miles, Stephen, ”Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience”Journal of Heritage Tourism, Volume 9, 2014, 134-147.