Koronakriisissä pakolaiset jäävät kansallisen selviytymispuheen katveeseen

Piikkilanka-aita taivasta vasten.

Kriiseillä on taipumus supistaa kollektiivisia moraalikarttojamme eli yhteisön jakamaa käsitystä siitä ketkä kuuluvat sen huolenpidon piiriin. Olemme aiempaa huolestuneempia läheisten, ystävien, perheiden, naapureiden, kuntalaisten ja oman maan kansalaisten selviytymisestä maan rajat ylittävän solidaarisuuden kustannuksella. Uutiset, joita seuraamme, rakentavat poikkeustilassa poikkeuksellisen vahvasti kansallisvaltiokeskeistä todellisuutta. Viestimet ovat täynnä päivityksiä oman maan koronatilanteesta. Jos uutiset vievät huomiomme maamme rajojen ulkopuolelle, se vie ne muiden rikkaiden länsimaiden koronakriisiin. Kehittyvien maiden ja pakolaisleirien hauraus koronakriisin edessä jää julkisen keskustelun reunalle tai ulkopuolelle.

Piikkilanka-aita vasten taivasta.
Kuva: Markus Spiske / Unsplash

Suomessa hallitus tiedottaa päivittäin kansalaisiinsa, kansantalouteensa ja rajoihinsa kohdistuvista koronatoimenpiteistä. Pääministeri Sanna Marin rauhoittelee televisiossa suomalaisia vakuuttamalla, että ”kyllä me tästä selviydymme”. Sen sijaan pakolaisten hädästä ei juurikaan puhuta. Suomalainen julkinen keskustelu pääosin vaikenee pakolaisleirien evakuointitarpeesta, koronanälkälakkoon menneistä palautusta odottavista turvapaikanhakijoista sekä siitä, että hallitus jäädytti suunnitelmansa ottaa Kreikasta 175 alaikäistä pakolaista Suomeen.

Rajat eivät kuitenkaan ole kiinni kaikille ulkomaalaisille, sillä samaan aikaan elinkeino- sekä maa- ja metsätalousministeriö edistävät ulkomaalaisten kausityöntekijöiden maahantuloa poikkeusjärjestelyin. Suomalaisten selviytymistä korostavassa julkisessa keskustelussa pakolaisten hyvinvoinnista huolehtimista on epäilemättä vaikeampaa perustella hyötyargumentein kuin ulkomaisten maataloustyöntekijöiden saapumista turvaamaan suomalainen huoltovarmuus.

Graffiteilla koristeltu sementtiseinä heinittyneessä ympäristössä.
Kuva: Radek Homola / Unsplash

Uutisten lisäksi kansallismielisyyttä ylläpidetään banaalin arkisesti jakamalla sosiaalisessa mediassa meemejä suomalaisten erityisistä selviytymistaidoista: sosiaalisesta eristäytyneisyydestä ja sisusta. Tällaisia humoristisia meemejä levittää mm. omien sanojensa mukaan Suomen viraalein brändi Very Finnish Problems, joka tavoittaa 10 miljoonaa ihmistä kuukaudessa. Sosiaalisen etäisyyden pitämisen ollessa yksi tärkeimpiä koronaviruksen torjumiskeinoja meemit korostavat kuvitteellisen suomalaisen luonteenlaadun hyveellisyyttä.

Kansallisvaltion paluu

Maailmanlaajuisesti näemme kuinka koronapandemia on vahvistanut kansallisvaltioiden toimijuutta ja rajojen merkitystä. Tiheästi verkottuneen keskinäisriippuvaisen maailman verkot ovat alkaneet purkautumaan, kun kansainvälinen lentoliikenne on lähestulkoon pysähtynyt, suurin osa maista on asettanut matkustusrajoituksia, globaalit alihankintaketjut ovat katkeilleet ja useat maat ovat alkaneet tuottamaan itse suojavarusteita. Vapaasta liikkuvuudesta tunnetussa Euroopan Unionissa sisä- ja ulkorajat ovat nousseet pikavauhtia pääosin jäsenvaltioiden yksipuolisesta aloitteesta. Aiemmin vääjäämättömästi etenevänä käsitetty globalisaatio on tullut kyseenalaistetuksi.

Koronakriisiä voi pitää kulttuurisen vastaiskun teorian mukaisena väliaikaisena häiriötilana, joka saa valtaa ja huomiota keskittymään kansallisvaltioiden sisälle. Akuutti eksistentiaalinen kriisi pölläyttää kansallismielisyyttä julkisen keskustelun pintaan ja mieliimme. Se todistaa autoritäärisesti virittyneille yksilöille ja heidän poliittisille ryhmilleen maailman olevan kaoottinen ja vaarallinen paikka, jossa voi selvitä vain suosimalla omaa sisäryhmää muiden ryhmien kustannuksella. Lisäksi se saattaa saada liberaalisti virittyneitä yksilöitä ja heidän poliittisia ryhmiään omaksumaan väliaikaisesti autoritäärisempiä arvoja. Kriisin aikana poliitikoilla on kiusaus käpertyä sisäänpäin ja unohtaa kansainvälinen ja globaali yhteisvastuu. Tämä näkyy niin Pohjois-Euroopan solidaarisuuden puutteena EMU:ssa kuin oikeistopuolueiden vaatimuksena tinkiä ilmasto- ja pakolaispolitiikasta.

Paluu liberaalille uralle?

Poliittinen tarra kaupunkiympäristössä.
Kuva: Markus Spiske / Unsplash

Moraalikartan supistuminen ei kuitenkaan ole edelläkuvatusta huolimatta vääjäämätöntä. Koronakriisin aikana on näkynyt myös merkkejä globaalista solidaarisuudesta, joita tosin on mahdotonta erottaa geopoliittisista peleistä. Saksa on auttanut Espanjaa lennättämällä tehohoitoa tarvitsevia potilaita Saksaan, Kiina on toimittanut hengityskoneita Yhdysvaltoihin ja Etelä-Korea auttaa Suomea testaamaan koronavirustartuntoja.

Haavoittuvassa asemassa olevien siirtolaisten kannalta esimerkillisesti on toiminut Portugali, joka on hyväksynyt kaikki oleskelulupa-anomukset kesäkuun loppuun saakka. Toki tässä vaiheessa on aikaista ennustaa, miten kriisi ja yhteiskuntien vastaukset siihen kehittyvät. Poikkeustilan pitkittyessä paine moraalikartan supistumiselle kasvaa entisestään, mutta kriisitilan jäädessä väliaikaiseksi länsimaisten yhteiskuntien voidaan ennakoida palaavan nopeasti liberaalille uralle.

Tuulia Reponen
Väitöskirjatutkija Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen moraalimaantieteen alaan kuuluva tutkimuksensa käsittelee poliittisten liikkeiden osallistumista moraaliyhteisön rajojen määrittelyyn.

Lisää luettavaa:
Billig, M. (1995). Banal nationalism. London: Sage.
Norris, P., & Inglehart, R. (2019). Cultural Backlash: Trump, Brexit, and Authoritarian Populism. Cambridge: Cambridge University Press.
Smith, D. (2000). Moral geographies: ethics in a world of difference. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Stenner, K. (2005). The authoritarian dynamic. New York: Cambridge University Press

”Ruttokylän” uhrihenki siivitti tulevaisuuden turismia

Maalaiskaupunki aurinkoisessa laaksossa.

Kalmanhajuinen sankarillisuus kiehtoo kävijöitä englantilaisessa pikkukylässä, joka on tehnyt 1660-luvun koettelemuksestaan matkailuvaltin – ja oivan esimerkin niin kutsutun synkän turismin kohteista.

Elokuussa 1665 ruttoepidemia niitti väkeä Lontoossa, josta lähetettiin kangasta pieneen länsienglantilaiseen Eyamin kylään. Kankaan mukana Eyamiin saapui salamatkustajina Yersinia pestis-bakteeria kantaneita kirppuja. Noin viikon kuluttua räätälin apulainen George Viccars, joka oli ottanut lähetyksen vastaan, sairastui ruttoon ja kuoli.

Syys- ja joulukuun välisenä aikana tauti vei hautaan 42 Eyamin asukasta. Keväällä vitsaus näytti jo laantumisen merkkejä, mutta lämmin kesä antoi sille uutta vauhtia. Reilun vuoden aikana noin 260 kyläläistä menehtyi ruttoon.

Eyamin maine ”ruttokylänä” ei kuitenkaan liity vain kuolonuhreihin, joita oli suhteessa väkilukuun enemmän kuin Lontoossa. Kesällä 1666 kylän uusi pappi William Mompesson päätti estää taudin leviämisen lähikaupunkeihin asettamalla Eyamin karanteeniin. Kukaan ei saanut tulla kylään tai lähteä sieltä pois. Alun vastahankaisuuden jälkeen kyläläiset myöntyivät rajoituksiin.

Papin johdolla käyttöön otettiin muitakin varotoimia. Ne kertovat, että taudin ymmärrettiin tarttuvan sitä paremmin, mitä enemmän ihmiset olivat tekemissä toistensa kanssa. Jumalanpalvelukset siirrettiin ulkoilmaan ja perheet hautasivat omat kuolleensa kauemmas kylästä yhteisen kirkkomaan sijasta. Marraskuussa 1666 epidemia oli vihdoin voitettu ja kylä voitiin avata.*

Taitavasti tarjoiltu tragedia

Tietotaulu vanhan talon edessä.
Talo, josta rutto lähti leviämään Eyamin kylään.

Esivanhempien uhraus koitui nykypolvien hyödyksi. Peak Districtin kansallispuiston alueella sijaitsevan Eyamin tragedia kiehtoo matkailijoita ja nostaa sen kiinnostavuudessa alueen muiden pikkukylien yläpuolelle.

Brittein saarilla osataan menneisyyden paketointi matkailun tarpeisiin. Niinpä ruttoepidemiaan liittyvät paikat on merkitty kyltein ja taustoitettu asiaankuuluvasti. Eyamissa kuljeskeleva turisti saa nähdä talon, josta ruttoepidemia sai alkunsa ja pääsee käymään niityllä, jonne muuan leski hautasi miehensä ja kuusi lastaan. Kylän laidalla on rajakivi, jonne kyläläisten sanotaan jättäneen etikalla huuhdottua rahaa vastineeksi elintarvikkeista, joita naapurikylistä tuotiin.

Eyamia kohtaan osoitettu kiinnostus on hyvä esimerkki synkästä turismista (dark tourism). Väljästi määriteltynä tällä monitahoisella ja –tulkintaisella käsitteellä tarkoitetaan vierailuja kohteissa, joihin liittyvät kuolema, väkivalta, sairaudet ja katastrofit. Sellaisia ovat esimerkiksi historialliset taistelupaikat, Tsernobylin alue, keskitysleirimuseot ja Suomessa vaikkapa Seilin saari. Muita ilmiön analysoinnissa käytettyjä käsitteitä ovat esimerkiksi thanaturismi (thanatourism) ja ”mustat pisteet” (black spots).

Mikä kalmassa kiehtoo?

Kyselyjen perusteella suuri osa synkän turismin motiiveista ei juurikaan eroa ”tavallisen” historiaturismin taustatekijöistä: halutaan nähdä ja oppia uutta, kokea elämyksiä, elävöittää menneisyyttä tai tutustua omaan kulttuuriperintöön.

Hankalammin kyselytutkimuksiin taipuvia näkökohtia ovat makaaberien asioiden kiehtovuus sekä se, että kuolemaan liittyvissä paikoissa matkailija kohtaa myös oman rajallisuutensa. Kalmamatkailu ei ole millään muotoa uusi ilmiö, vaan kuolema on aina kiinnostanut ihmisiä. Elämän päättymisen etääntyminen nykyarjesta voi kuitenkin osaltaan selittää viehättymistä paikkoihin, joissa suurta tuntematonta voi tarkastella eläytyen menneiden ihmisten kohtaloihin. Juuri eläytymismahdollisuushan tekee hautapaikasta mielenkiintoisemman kuin numerotilaston kuolonuhreista.

Vanha hautapaikka vihreän niityn keskellä.
Hancockin perheen hautapaikka on yksi suosituista käyntikohteista kylän alueella.

Oma vaikea kysymyksensä on synkän turismin eettisyys: onko oikein tuotteistaa ihmisten traagiset kohtalot tai käydä ruokkimassa niillä omia tunnekokemuksiaan? Ongelmaa on pyritty avaamaan muun muassa luokittelemalla käyntikohteiden synkkyyttä eri asteisiin, pohtimalla muistamisen ja säilyttämisen tarvetta sekä kysymällä, mitkä tahot hyötyvät asiasta rahallisesti.

Eyamiin suuntautuva ruttoretkeily lienee eettisten kysymysten osalta harmittomimmasta päästä. Hyödyttäähän se suoraan kyläläisiä – moni matkailija piipahtaa pubissa tai kahvilassa kierroksensa päätteeksi – ja avaa osaltaan kävijöille 1600-luvun elämää ja sen haasteita.

*Epidemioiden rajoittamisesta sata vuotta myöhemmin kirjoitti edellisessä blogitekstissä Jenni Merovuo.

Lisää luettavaa:

Kulcsár Erika & Rozalina Zsófia Simon, ”The Magic of Dark Tourism”, Management & Marketing, 2015; XIII (1): 124-136.

Light, Duncan, ”Progress in dark tourism and thanatourism research: An uneasy relationship with heritage tourism”Tourism Management, Volume 61, August 2017, 275-301.

Martini, Annaclaudia & Buda, Dorina Maria, ”Dark tourism and affect: framing places of death and disaster”, Current Issues in Tourism, 23:6 (2018), 679-692.

Miles, Stephen, ”Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience”Journal of Heritage Tourism, Volume 9, 2014, 134-147.

 

 

Epidemiat ajoivat rajasulkuihin 1700-luvulla – tärkeintä oli etäisyyden pitäminen

Vanha muotokuva.

”… [Ihmiset] eivät ikinä usko, että rutto on heidän keskuudessaan, ennen kuin heillä on tiettyjä tilastollisia todisteita siitä hautajaisten muodossa.” *
Charles de Mertens, lääkäri Moskovassa ruttovuonna 1771

Koronavirusepidemia on aiheuttanut liikkumisrajoituksia, karanteeneja ja rajasulkuja maailmanlaajuisesti. Sosiaalisen etääntymisen lisäksi Suomen itäraja on suljettu molemmin puolin ja Schengenin sisärajoille on palautettu rajavalvonta. Kansainvälistä matkustajaliikennettä on rajattu. Silti monet ovat uskaltautuneet ulos huvittelemaan. Ajatusta siitä, että virus pesisi meillä Suomessa on edelleen vaikea niellä.

Elämme poikkeuksellisia aikoja, mutta liikkumisrajoitukset eivät ole uusi keino hillitä tautien leviämistä. Valtio on ottanut oikeuden rajoittaa ihmisten liikkumista ja kanssakäymistä ennenkin esimerkiksi rutto- ja koleraepidemioiden aikoina. Maija Ojala-Fulwoodin mukaan Ruotsin valtakunnassa määrättiin ensimmäisen kerran matkustusrajoituksia vuoden 1572 ruttoepidemian yhteydessä. Ensimmäisiä karanteeneja asetettiin Euroopassa niin ikään 1570-luvulla.

Cordon sanitaire

Charles de Mertens, tekijä J. E. Mansfield, 1783.
Kuva: Wellcome Library, London. Wellcome Images

Erityisen helposti kulkutaudit ovat levinneet kaupungeissa, joissa ihmiset elivät tiiviisti. Jos rutto uhkasi, saatettiin kaupunkeja suojata muodostamalla niiden kulkureiteille eristävä vartioketju – cordon sanitaire. Samaa menetelmää käytettiin, mikäli kaupunki tai rakennus oli jo saastunut ja tauti haluttiin eristää sen sisään. Ensimmäiset tunnetut cordon sanitaire –vartioketjut asetettiin 1300-luvun ruttovuosina.

1700-luvulla tällaisia vartioketjuja alkoi ilmestyä yhä enemmän nimenomaan valtakunnanrajoille, sillä käsitykset valtiosta ja sen suhteesta alamaisiinsa kehittyivät ja keskittyivät. Käytännöt riippuivat valtiovallan motiiveista, resursseista ja hallinnollisesta kapasiteetista kontrolloida alamaisiaan. Rajavariointi oli mittava operaatio. Itävalta oli edelläkävijä, kun se asetti yhtäjaksoisen vartioinnin Turkin vastaiselle rajalle yli neljäksikymmeneksi vuodeksi 1700-luvulla.

Epidemia Moskovassa 1771

Vuonna 1770 Eurooppaa uhkasi jälleen rutto. Kiovan saastuminen johti paniikkiin halki Euroopan. Vasta reilut 50 vuotta aikaisemmin ruttoepidemia oli koetellut maanosaa Pohjolaa myöten eikä saman haluttu toistuvan.

Suluista ja karanteeneista tuli tärkeä osa turvallisuustoimia. Kun tieto paiseruttoepidemiasta levisi Ruotsiin, määrättiin itärajalle vartioketju Suomenlahdelta Kuusamoon, vaikka tiedetty epidemia-alue oli yli 1 000 km päässä. Yli rajan pääsi Ahvenkoskelta 40 päivän karanteenin kautta. Kulkijoilla tuli olla terveyspassit todisteena kotipaikastaan ja terveydentilastaan. Varotoimena lastiin ei saanut koskea ennen karanteenin päättymistä. Vartijoilla oli käsky tarvittaessa jopa surmata luvatta liian lähelle pyrkivät ihmiset ja hevoset.

Moskova yritettiin suojata asettamalla kaupunkiin johtaville teille vartioketjut ja karanteenit. Tauti kuitenkin läpäisi sulun sotilaiden mukana ja oli ryhdyttävä varotoimiin.

Altistuneet perheineen määrättiin eristettäviksi ja heidän huonekalunsa ja vaatteensa poltettaviksi. Talvella asuntoja tuuletettiin rikkomalla ikkunat. Kaupunki jaettiin sektoreihin ja tapaamispaikat suljettiin. Kuolleet haudattiin kaupungin ulkopuolelle eikä hautajaisrituaaleja, kuten ruumiinvalvojaisia sallittu. Kosketusta sairastuneisiin tai heidän omaisuuteensa piti välttää. Kaikkien altistuneiden ja tartunnan saaneiden kohdalle määrättiin samat varotoimet, joita valvoivat viranomaiset ja toimeenpanivat vangit ja köyhät. Heillä oli suojavarusteena hanskat, viitta ja hengityssuojain, joka oli tehty öljytystä kankaanpalasta. Desinfiointiin käytettiin etikkaa.

Moskova, 1739

Turvallisuuden harha

Loppuvuosi 1770 oli Venäjällä lämmin ja sateinen, mutta pakkasten saapuessa ja kiristyessä vuoden viimeisinä päivinä, epidemia hidastui. Kun suurta kuolleisuuspiikkiä ei kuulunutkaan, ihmisissä heräsi turhautuminen ja epäluulo. Moskovassa toiminut lääkäri Charles de Mertens kuvaili muistelmissaan kaupunkilaisten mielentilaa turvallisuuden harhaksi, joka valtasi heidät sosiaalisesta asemasta huolimatta. Ihmiset eivät enää piitanneet valtion asettamista rajoituksista, vaan palasivat normaaleihin sosiaalisiin rutiineihinsa. Keväällä 1771 paljastui lukuisia uusia tapauksia ja pelko tukahdutti jälleen moskovalaisten arjen.

Kesäksi normaalia suurempi joukko kaupunkiväestöstä siirtyi maaseudulle. Syksyllä väki palasi kaupunkiin ahtaisiin oloihin.

Ruttokuolleisuuden huippu koettiin syys- ja lokakuussa. Ihmisten kärsivällisyys poikkeusoloihin petti ja syyskuun 15. päivänä puhkesi kapina. Väkijoukko murtautui sairaaloihin ja karanteenirakennuksiin ja hyökkäsi papistoa vastaan. Ruumiita kaivettiin ylös, niille järjestettiin valvojaisia ja haudattiin uusiin paikkoihin. Kahdessa kuukaudessa kuoli noin 39 00 ihmistä. Lopulta pakkaset hillitsivät taudin etenemistä ja se hiipui pois seuraavan puolen vuoden aikana.

Eristäytyminen oli avain selviämiseen

Rajakontrollista ja karanteeneista tuli sivistyneiden maiden tunnusmerkki Euroopassa. Eliitti syytti ruton leviämisestä rahvaan heikkoa kuuliaisuutta. De Mertensin huomiot kuitenkin osoittavat, että rajoituksia vastustivat muutkin. Kaikkein eniten kuoli rahvasta, koska sillä oli vähiten elintilaa ja mahdollisuuksia suojautua. Omaisuuden tuhoaminen oli vaikeinta vähävaraisille. Erityisen raskasta oli luopua perintöesineistä. Aatelisilla ja porvareilla oli paremmat mahdollisuudet eristäytyä ja siksi heitä myös kuoli vähiten.

Valtion vahvistuneet varotoimet auttoivat tautien hillitsemisessä. Kun rajasulut ja karanteenit yleistyivät ja niihin käytettiin yhä enemmän resursseja, cordon sanitaire -rajasulusta tuli kontrolloinnin väline, jonka motiivit eivät välttämättä olleet enää vain terveydelliset. Rajasululla pystyttiin hidastamaan tautien lisäksi aatteiden ja huhujen leviämistä ja siten vahvistamaan otetta alamaisista. Rutto ei enää levinnyt Eurooppaan, mutta sen valtionhallintoon synnyttämät instituutiot jäivät elämään ja niille keksittiin yhä uutta käyttöä. Ajan kuluessa ne nähtiin yhä tarpeellisempina myös poikkeusaikojen ulkopuolella.

Jenni Merovuo
Nuorempi tutkija Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee valtakunnanrajan rakentumista 1700-luvun jälkipuoliskolla.

* ”… [people] will never believe that the plague is among them, until they have certain proof thereof in the number of funerals.”

Kirjallisuus:
Kahan, Arcadius 1979. Social aspects of the plague epidemics in Eighteenth –Century Russia. Economic Development and Cultural Change, vol 27 (2). 255–266.
Kallioinen, Mika 2006. Plagues and governments. The prevention of plague epidemics in early modern Finland. Scandinavian Journal of History, 31 (1). 33–51.
Ojala-Fulwood, Maija 2020. Tautiepidemiat ja liikkuvuusrajoitukset uuden ajan alun Ruotsissa. Lastuja Suomen historiasta –blogi. Turun yliopisto. https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/tautiepidemiat-ja-liikkuvuusrajoitukset-uuden-ajan-alun-ruotsissa/
de Mertens, Charles 1799. An account of the plague which raged at Moscow, in 1771. Project Gutenberg Ebook. https://www.gutenberg.org/ebooks/49567
Suomen rajaliikennettä rajoitetaan 19.3.2020 alkaen. Rajavartiolaitoksen tiedote 17.3.2020. https://www.raja.fi/tietoa/tiedotteet/1/0/suomen_rajaliikennetta_rajoitetaan_19_3_2020_alkaen_79132.

Mitä huomenna syödään?

Ravintolan ruokalista halloween-aiheisilla koristeilla.

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Riikka Hujasen, Lauri Havukaisen ja Venla Lietzenin teksti on osa kurssia.

Ruoka on poliittista ja yhä enenevässä määrin nimenomaan identiteettipoliittista. Esimerkiksi opiskelijaravintola ei voi poistaa naudanlihaa valikoimastaan nostattamatta valtakunnallista kohua. Veganismista ja kasvissyönnistä on toisaalta tullut merkittävä osa etenkin nuorempien sukupolvien ympäristö- ja ilmastotietoisuutta.

Erilaisista eettisillä, terveydellisillä ja ekologisilla syillä perustelluista ruokavalioista on tullut valtavirtaa etenkin länsimaissa, mutta ei ole uusi ilmiö, että ruokaan liitetään ravinnonsaantiin tai makuun liittymättömiä arvoja. Esimerkiksi juutalaisuudessa ja islamissa on omat puhtaussääntönsä ja hindulaiset ovat harjoittaneet kasvissyöntiä eettisistä syistä jo tuhansia vuosia.

Lihansyönti ja -valmistus on nähty pitkin historiaa miehisyyden ja maskuliinisen voiman osoituksena. Tästä ei olla vieläkään kovin paljoa menty eteenpäin. THL:n FinRavinto 2017 -tutkimuksen mukaan suomalaisista miehistä lähes 80 prosenttia syö liikaa lihaa ravintosuosituksiin nähden. Naisten vastaava lukema on noin neljännes.

Tampereen ja Helsingin yliopistojen sekä SYKE:n POPRASUS-konsortion Kestävän kouluruokailun kokeilussa huomattiin, että varsinkin hankkeen maaseutukoulussa valtaosa pojista ei koskaan valinnut kasvisvaihtoehtoa vaikka sellainen oli kaikille tarjolla. Tytöt olivat huomattavasti vastaanottavaisempia uusille vaihtoehdoille.

Ravintolan ruokalista halloween-aiheisilla koristeilla.
Ruokatottumuksiin vaikutetaan hyvinkin pienillä asioilla. Itä-Suomen yliopiston kampusravintoloissa on kasvisvaihtoehto siirretty listan ensimmäiseksi. Kuva: Pasi Huttunen

Karkeimmat esimerkit ruoan identiteettipolitisoitumisesta ovat nähtävissä sensaatiokeskeisessä sosiaalisessa mediassa. Viimeisin kohu syntyi kun Unicafé ilmoitti poistavansa naudanlihan ruokalistoiltaan ilmastosyistä. Aiemmin esimerkiksi Hesburgerin mainoskampanjassaan esittämä spekulaatio lihan käytöstä luopumisesta sai aikaan värikästä kielenkäyttöä ja synnytti boikottikampanjan yritystä vastaan. Kampanjan tarkoitus oli esitellä Hesburgerin uusia vegaanisia vaihtoehtoja. Kasvissyönti nähdään tunkeilevana ja moralisoivana siinä, missä lihansyönti nähdään oikeutena ja vapautena.

Lihansyönti kasvoi räjähdysmäisesti 1950-luvulta eteenpäin kun elintaso nousi. Samalla kasvoi huoli karjan tehokasvatuksesta ja ympäristön tilasta. Olemme tilanteessa, jossa syömämme määrä lihaa ei ole millään mittarilla järkevää. Silti siitä on tullut osa normistoamme ja muu on vaihtoehtoista.

Taulukko, jossa on esitetty sukupuolten välisiä eroja syömistavoissa.
Sukupuoli näyttää edelleen olevan vaikuttava seikka ruokavalinnoissa: Kuva Ihminen ja ympäristö -kurssin opiskelijoiden esityksestä Joensuun Normaalikoulun lukiolla 8. helmikuuta 2019.

Kasviksia koulujen keittiöihin

Maanantai: Lihapullat ja perunamuusi
Tiistai: nakkikeitto
Keskiviikko: seitivuoka
Torstai: kasvisruokapäivä
Perjantai: lihamakaronilaatikko

Liharuoat olivat tarkasti eriteltynä nimen mukaan, kasvisruokapäivä oli yllätys. Listalla puhuttiin kasvisruokapäivästä. Tätä nykyä kasviruoatkin ovat saaneet nimet. Kasvisruokaan tutustuminen alkaa jo nimen mukaan syntyvän ensivaikutelman perusteella. Samalla tietoisuus lisääntyy erilaisten raaka-aineiden suhteen ja ennakkoluulot ehkä vähenevät. Myös valtion ravitsemusneuvottelukunnan Syödään ja opitaan yhdessä -kouluruokasuositukset kehottavat nimeämään kasvisruoat tunnistettavasti.

Neljännes suomalaisen ympäristövaikutuksesta johtuu ruoasta ja pääsääntöisesti kasvisruoan vaikutukset ovat pienemmät kuin liharuoalla. Kouluissa voidaan vaikuttaa paljon oppilaiden ruokailutottumuksiin. Oppilaat tarvitsevat opettajia muuhunkin kuin matematiikan yhtälöiden ratkaisemiseen. Kouluruokasuositusten mukaan “Koulun ruokakasvatuksen tavoitteena on ottaa haltuun jokapäiväiset ruoanvalinnat, niiden vaihtoehtojen ja merkitysten moninaisuus, päämääränä ruokaosaaminen ja ruokatajun syntyminen”. Jos koulun ruokakasvatukselle on annettu näin hienoja tavoitteita, miksi liharuoka on valtavirtaa ja kasvisruoka marginaalissa?

Viime keväänä saimme seurata Pohjois-Karjalassa esimerkiksi Kontiolahden margariinikeskustelua. Tiivistettynä tilanne eteni niin, että voi-kasviöljyseos vaihdettiin kasvimargariiniin. Oppilaat ryhtyivät margariinikapinaan ja keräsivät nimiä adressiin Oivariinin palauttamiseksi. Voi-kasviöljyseos palautettiin koululounaille.

On hämmentävää, kuinka kunnat voivat kävellä ravitsemussuositusten tutkitun tiedon yli. Ehkä tähän pätee se sama opettajien salainen logiikka, jossa kirjoista luetaan roskien kierrättämisestä, mutta luokassa on vain yksi roskis.

Onko sirkoilla tunteet?

Sirkka lähikuvassa.
Jää nähtäväksi, tulee esimerkiksi sirkoista pysyvä osa ruokavaliotamme. Kysymys ei ole ongelmaton. Kuva: Joshua Hoehne/Unsplash

Entä sitten hyönteiset? Usein puhutaan siitä, kuinka ne turvaavat tulevaisuuden ravinnon saantimme, mutta onko asia kuitenkaan niin? Euroopan unioni päätti vuonna 2017, että hyönteisiä saa myydä elintarvikkeina ja tämä on kiihdyttänyt hyönteistuotteiden tuomista kauppojen hyllyille. Hyönteistuotteiden saatavuudessa on kuitenkin nähtävissä suuria eroja eri puolilla maata ja eri kaupoissa. S-ketjun ja Keskon kaupat ovatkin jo vähentäneet hyönteistuotteiden määrää valikoimissaan alkuinnostuksen jälkeen.

Sirkkojen syöntiä pidetään eksoottisena kokeiluna, mutta kokeilu jää useiden ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Innostumme uutuuksista, mutta meihin iskostuneet ruokailutottumukset eivät välttämättä muutu kovin helposti.

Hyönteisten ristiriitaista vastaanottoa ruokana selittää myös se, että vaikka Aasiassa hyönteisyönti on normi, ne mielletään täällä usein likaisiksi ja ällöttäviksi. Tarvitaan paljon tutkimustietoa ja aikaa, jotta tämä tabu saadaan murrettua. Hyönteistuotannossa tarvitaan vähemmän tilaa ja vettä kuin esimerkiksi sikataloudessa ja myös kasvihuonepäästöt ovat pienempiä, mutta harvoin muistetaan niiden tuotantoon liittyvää lämmön ja energian kulutusta.

Hyönteisten syömistä voi kyseenalaistaa myös eettisestä näkökulmasta. Onko hyönteisillä tunteita ja tuntevatko ne kipua? Voidaanko hyönteisen syömistä pitää oikeutetumpana kuin sian syömistä? Voidaanko olla varmoja, että hyönteisiä käsitellään eettisesti? Hyönteisten pyydystämisellä tai niiden munien keruulla ruoaksi saattaa mittakaavan kasvaessa olla vaikutuksia myös biodiversiteettiin.

Hyönteisten syönti on ristiriitaisempi ilmiö kuin voisi kuvitella. Niin taloudelliset, eettiset kuin ekologisetkin näkökulmat kaipaavat vielä tarkennusta.

Uusi tuttu ja turvallinen

Yläkoulussa olisi kotitalouden tunneilla hyvä mahdollisuus tutustua kasvisruoan ja myös hyönteisruokien valmistukseen. Siellä on ammattitaitoinen opettaja, tilat sekä opetussuunnitelman luoma tarve opetukselle. Siellä kuitenkin laitetaan lähinnä tuttuja ja turvallisia – vai pitäisikö sanoa tuttuja ja vaarallisia? – liharuokia. Tässä hukataan mahdollisuus opetella terveydelle ja ympäristölle parempia ruokavaihtoehtoja.

Informaatioyhteiskunnassa oikean tiedon löytämisestä ja sen hallinnasta on tullut taitolaji ja tarvitaankin laajempaa tarkastelua siitä, miten käsittelemme ja normitamme ravintoa. Olisi päästävä irti binäärisistä ja ehdottomista jaotteluista. On varmistettava ympäristölle vähemmän haitallisten vaihtoehtojen tiedostaminen ja etenkin lasten ja nuorten kasvatus on tässä tärkeässä roolissa.

Olankohautuksella ongelmia ei saa ohittaa. Eri toimijoiden välisen keskustelun kautta ihmiset voivat osallistua ongelmien ratkaisuun.

Riikka Hujanen
Luokanopettajaopiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lauri Havukainen
Sosiologian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Venla Lietzen
Kotitaloustieteen opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähteet:

Balance sheet for food commodities, 2018, Natural Resources Institute (LUKE) Finland, https://stat.luke.fi/en/balance%20sheet%20for%20food%20commodities
Bäckgren, Noora, Espoolaispoliitikot eivät luopuneet liha-aterioistaan, Helsingin Sanomat (26.2.2019) https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006015372.html
Diet Trends 2017, 2017, Edible-project https://medium.com/edible-project/our-eating-habits-and-the-changing-world-around-us-5f928d1564e7
Furman, Eeva, Kaljonen, Minna, Peltola, Taru, Salo, Marja. 2019. Attentive, speculative experimental research for sustainability transitions: An exploration in sustainable eating. Journal of Cleaner Production (Volume 206, 1.1.2019) https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0959652618329391
Love, Hamish J., Sulikowski, Danielle. 2018. Of Meat and Men: Sex Differences in Implicit and Explicit Attitudes Toward Meat, Frontiers in Psychology (9: 559, 20.4.2018) https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5920154/
Mononen, Tuija & Silvasti, Tiina (toim.). 2006. Ruokakysymys. Näkökulmia yhteiskuntatieteelliseen elintarviketutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus
Roininen. T., Pulkkinen. H., Järvinen. M., Nikula. J., Höynälänmaa. S., Katajajuuri. J-M., Hyvärinen. H. MTT raportti. Ilmastovalinta ravintoiloissa. 2014. http://www.mtt.fi/mttraportti/pdf/mttraportti160.pdf [Luettu 28.02.2019]
Santaoja, M & Niva, M H. 2018. Hyönteissyönnin etiikka, ekologia ja estetiikka. Niin ja näin: filosodinen aikakauslehti 98 (3/2018), 77-87.
Valsta, Liisa, Kaartinen, Niina, Tapanainen, Heli, Männistö, Satu, Sääksjärvi, Katri (toim.), Helsinki, 2018, Ravitsemus Suomessa – FinRavinto 2017 -tutkimus http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137433/URN_ISBN_978-952-343-238-3.pdf
Valtion ravitsemusneuvottelukunta. Syödään ja opitaan yhdessä -kouluruokailusuositus. Suomen Yliopistopaino. Helsinki 2017. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/131834/Syo¦êda¦êa¦ên_ja_opitaan_yhdessa¦ê_korjattu_5.2017_WEB.pdf?sequence=1&isAllowed=y [Luettu 28.01.2019]

Margariinikeskustelun lähteet:
https://yle.fi/uutiset/3-10617494
https://yle.fi/uutiset/3-10661621
https://www.karjalainen.fi/mielipide/item/210969

My wonderful year in Finland

Landscape with a half-frozen river.

From August of 2018 to the end of July of 2019, I spent the whole year in Finland. This was my first time in this country. I have never been there before, despite the fact that it was (not is) one of the easiest countries to enter in terms of visa requirements for Russian citizens. Before my visit, I knew almost nothing about Finland. All I heard about Finns is that they are extremely slow people and have specific sense of humor. Well, I also have a specific sense of humor and quite slow both in my thoughts and actions, and our Kazanian (I am from Kazan, Republic of Tatarstan, Russia) winters are also harsh sometimes, therefore I would feel myself quite comfortable there, – that were my assumptions before my visit.

My inviting colleague was Dr. Kati Parppei, the Academy of Finland Research Fellow at the University of Eastern Finland. So I was located in Joensuu for the rest of my stay. My visit included two conference attendances and two research trips to Helsinki (Aleksanteri Institute, University of Helsinki) (September, October, March and May) and one presentation visit to the University of Oulu in June. DespitMan on meeting room.e these research-aimed trips, I also traveled a bit in my free time. The research program itself was flexible; there were no up-to-death deadlines. With Kati we have planned to publish an edited volume as a result of her big fellowship and my mobility grant within it. I have presented a paper called “The Golden Horde Revisited: Mobilising Tatar Historical Memory since 1985” at the PhD Seminar in SCE / Borders, Mobilities and Russia (UEF) and two similar presentations at the Aleksanteri Institute and University of Oulu.

Concerning non-academic part of my life in Finland, I can say that for the moment I like this country very much. This is not a flattery. And I can say why.

Firstly, the level of life is high here. Comparing with Russia and US, there is definitely less stress for people living in Finland – one of the reasons for it, from my point of view, is that the state takes care of most of things. It is like a mother and a father for its citizens. Second, I like Finnish nature very much. Pine woods are fantastic, and the lakes which are everywhere are really charming. The air is so fresh here that you feel yourself as if you are in the countryside while in the city like Joensuu. Third, I like Finnish people – they are straight and honest. My point is that they are quite natural in their wishes and behavior. Fourth, it is ok if you do not know Finnish – everyone speaks very decent English, even sellers in small grocery stores, regardless age.

What surprised me a bit? From my point of view, now, in 2019, it is difficult for Finns to take responsibility in some unusual, unpredictable situations, to be ‘creative’ in this respect. I suppose that this is due to their relationship with their state – if someone/something takes too much care of you, there is no need to be especially responsible on your own. There are many people who just follow the rules and regulations, without taking a critical look at them. I suppose that some people are creating imaginary problems to solve them, just to be busy with something (when there are no real problems, we should create them artificially).

But this is nothing comparing with overall benefits of the country.

I would like to say ‘thank you’ to Kati Parppei and the Academy of Finland, as well as to all the people whom I met during this wonderful year in Finland. I really enjoyed making new friends and getting fresh impressions. I will miss Finland and my friends there very much. But maybe we’ll see each other once again?

Bulat Rakhimzianov
Senior Scholarly Researcher, Institute of History of the Academy of Sciences of the Republic of Tatarstan

Man standing on top of a hill with trees and a lake on the background.

Maailman ensimmäinen koululaisten ilmastokokous lupasi istuttaa 100 miljonaa puuta!

Ihmisiä poseeraa metsäisellä niityllä.

”Maailman ensimmäinen nuorten ilmastokokous sitoutui istuttamaan kukin omassa koulussaan 0,5 hehtaaria metsää vuoteen 2025 mennessä. Tarkoituksena on sitoa 100 miljoonalla puulla yli kolme miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä. Tämän on jo verrattu olevan suurempi ilmastonmuutoksen torjunta-askel kuin mitä päättäjien tekemä ilmastosopimus pitää sisällään.”

Ihmisiä poseeraa metsäiselllä niityllä.
Kuva 1. Osallistujat istuttivat Ilomantsintien varteen meluvallille puita useassa eri ryhmässä.

World Summit for Students on Climate (WSSC) eli Maailman oppilaiden ilmastokokous pidettiin touko-kesäkuun vaihteessa Joensuussa ja Helsingissä. Tapahtuma kokosi 70:stä maasta noin 130 nuorta yhteen jakamaan kokemuksia ilmastonmuutoksesta. Lisäksi noin 70 opettajaa ohjasivat oppilaita viikon aikana sekä tutustuivat muun muassa suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Tapahtumaa tukivat Suomen eri ministeriöt ja suojelijana toimi presidentti Sauli Niinistö.

Ihmisiä istumassa luokkahuoneessa.
Kuva 2. Opettajien työpajaseminaarin avasi laitoksenjohtaja Minna Tanskanen. 70:stä maasta oleva opettajaporukka oli sangen kansainvälinen näky!
Ihmiset seuraavat esitysat liikuntasalissa.
Kuva 3. Oppilaiden ohjeistusta ilmastolauselman tekemiseen Luovin tiloissa Liperissä.

Käytännön toimia puita istuttamalla

Hiiltä sidottiin runsaasti istuttamalla puita eri puolille Joensuuta lauantaina. Monille nuorille tämä oli ensimmäinen kerta puita istuttamassa ja se selkeästi innosti heitä käytännön toimiin. Istutettavia lajeja olivat muun muassa koivu, paju sekä mänty.

Ilomantsin tienvarteen perustettiin Joensuussa ensimmäinen virallinen hiilinielualue, joka toimii samalla äänivallina liikenteen ja asutuksen välillä. Puunistutusta raportointiin kansallisissa uutisissa.

Ihmisiä istuttamassa puita valoisalla aukealla.
Kuva 4. Puita istutettiin suomalaisella Sisuputkella. Tapahtumaa videoitiin jokaisena päivänä. Videoita voi katsoa Youtubesta.
Pöydällä näkyy ihmisten käsiä, kyniä, papereita ja kännyköitä.
Kuva 5. Oppilasryhmät työstämässä päätöslauselmaa hetki ennen presidentin tapaamista

Syntyi toteuttamiskelpoinen ilmastosopimus!

Viikon aikana huomasi selkeästi, että nuorten huoli maailman tulevaisuudesta oli yhteinen – ilmasto on muuttumassa ja tekoja tarvitaan. Yhteisiä ilmastonmuutosteemoja kaikille maille olivat muun muassa liikenne, teollisuus sekä koulutus. Näistä ja monista muista teemoista nuoret keskustelivat pienryhmissä kunkin maan näkökulmasta.

Lopulta ryhmät rakensivat yhteiset teesit, jotka muodostivat ilmastosopimuksen. Siinä linjattiin toimenpiteitä, joita nuoret tekevät koulun lisäksi arkipäivänään. Koulut sitoutuivat sopimuksessa tekemään yhteistyöstä toistensa kanssa tavoitteiden toteutumisen arvioimisessa. Eräänä käytännön toimena jokaisen koulun on istutettava vähintään puoli hehtaaria metsää sopimukseen loppuun, eli vuoteen 2025 mennessä. Kokonaisuudessaan puita tavoitellaan istutettavaksi noin 100 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Metsään istutettavia puita voi jokainen ostaa koululaiselle euron kappalehintaan.

Lattialla istuvat ihmiset pitelevät ilmastokylttejä.
Kuva 6. Oppilaat valmistivat mielenilmauskylttejä Sitran kiertotalousfoorumissa pidettävään esitykseen.

Helsingissä ohjelmaa

Matkustaminen Helsinkiin taittui Marttojen tarjoilemien tuoreiden karjalanpiirakoiden siivittämänä. Junassa jo tutuksi tulleet nuorten haastattelut vaan jatkuivat. Hufvudstadsbladet-lehteen päätynyt lehtiartikkeli tehtiin junamatkan aikana ja siinä tiivistyvät erinomaisesti tunnelmat alkuviikosta.

Osa nuorista lähti aiemmalla junalla kohti Sitran Maailman Kiertotalousfoorumia, jossa he tekivät ohjelmanumeroksi ilmastomarssin! Tämä tempaus sai suuren suosion ja nuoret pääsivät esittämään omia näkemyksiään kansainvälisille yritysjohtajille ja päättäjille.

Helsingissä majoitus tapahtui Arabianrannan koululla, jossa opiskelijat ja opettajat pääsivät tutustumaan perinteiseen koulumajoituskulttuuriin. Tunnelma oli yhteisöllinen yötä myöten. Oppilaat kokoontuivat öisin käytävillä pelailemaan ja juttelemaan. Kokemus yhdisti kansakuntien tulevaisuuden toivoja. Edes aamun jännitys tavata presidentti Niinistö ei saanut nuoria nukkumaan.

Helsingin ohjelmassa oli vierailu Oodissa, jossa tarjottiin erilaisia työpajoja. Hieno esimerkki oli falafel-pyöryköiden tekeminen ylijäämäruoasta. Osa tarttui haasteeseen ja teki itselleen jopa kangaskassin kierrätettävistä materiaaleista!

Nuoret löysivät toisensa somessa jo ennen tapahtumaa

Kaiken kaikkiaan viikko tarjosi nuorille erinomaisen mahdollisuuden verkostoitua ikätovereidensa kanssa eri puolille maailmaa. Sosiaalinen media osoitti voimansa ja nuoret käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen jo ennen tapahtumaa – tapahtuman alettua nuoret olivat jo tuttuja keskenään Whatsappissa käytyjen keskustelujen jälkeen.

Järjestäjien näkökulmasta kadonneet matkalaukut, passit, puhelimet, makuupussit, kengät ja monet muut työllistivät jatkuvasti. Pitkät työpäivät, erilaisten kulttuurien ymmärtäminen ja ongelmanratkaisutaidot kasvattivat vapaaehtoisia ja työtä tekeviä erittäin paljon.

ALL YOUTH –hanke tuki tapahtumaa allekirjoittaneen työpanoksella.

Ville Tahvanainen
nuorempi tutkija, järjestöaktiivi
Itä-Suomen yliopisto
ville.tahvanainen@uef.fi

Lisätietoja:
All Youth –hanke: https://www.allyouthstn.fi/
WSSC infosivusto: http://wssc.enoprogramme.org
ENO Schoolnet ry: www.enoprogramme.org

Hyvän julkisen vuorovaikutuksen periaatteet

Ihminen täyttää lomaketta pöydällä, jolla näkyy aukioleva karttasovellus.

Kun kuntalaisia, osallisia, pyydetään antamaan mielipiteitään tai mukaan suunnitteluun, niin millä periaatteilla toimimme? Hyvän julkisen vuorovaikutuksen edistäminen on yksi osa  ympäristön yhteishallinnan vuorovaikutusprosesseja. Soviko-hanke tutkii ja toteuttaa niitä myös käytännössä Ilomantissa osana Freshabit Koitajoki -hanketta.

Ihminen täyttää lomaketta pöydällä, jossa on paljon erilaisia papereita.
Soviko-hanke on yksi Itä-Suomen Yliopiston Historia- ja Maantieteiden laitoksen ympäristövaikuttamisen parissa toimivista hankkeista. Lisätietoja löydät hankkeen sivuilta: http://www.uef.fi/fi/web/soviko/

Esittelemme tässä seitsemän periaatetta, joiden tavoiteena on auttaa tekemään parempia päätöksiä ja vastata osallisten huoliin. Ne perustuvat alan ammattilaisten muodostaman International Association of Public Participationin eettisiin periaatteisiin:

Julkinen vuorovaikutus
  1. Lähtee periaatteesta, että kaikilla, joita päätös koskettaa, on oikeus osallistua päätöksentekoprosessiin.
  2. Sisältää lupauksen, että osallistujien näkemys huomioidaan päätöksenteossa. Tässä on hyvä huomata, että se ei tarkoita, että osalliset välttämättä päättävät asiasta, vaan että heidän näkemyksensä huomioidaan.
  3. Tukee kestävien päätösten tekemistä huomioimalla ja viestimällä kaikkien osallisten, mukaan lukien päätöksentekijöiden, tarpeet ja intressit. Toisinaan päätöksentekijät ovat huolissaan siitä, viedäänkö heidän valtansa osallistamalla asukkaita. Ei viedä, vaan hyvä prosessi huomioi myös heidän tarpeensa ja usein viime kädessä he tekevät päätökset, elleivät erikseen päätä delegoida valtaa osallisille.
  4. Tukee niiden osallistamista, joihin päätöksenteko vaikuttaa tai jotka ovat siitä kiinnostuneita.
  5. Toteutetaan hyvin kun kysytään myös osallisten toiveita siihen miten heitä osallistetaan. Eri ihmisille sopivat tavat osallistua ovat hyvin erilaisia: lapset, nuoret, maahanmuuttajat, ikääntyneet tai vammaiset tarvitsevat heille sopivia tapoja osallistua.
  6. Tarjoaa osallisille heidän tarvitsemaansa tietoa ymmärrettävässä ja helposti saatavilla olevassa muodossa. Tieteellinen tutkimus tai satasivuinen raportti eivät ole tietoa kaikille ymmärrettävässä muodossa. Selkokieli, graafit, selitysvideot, kuvat ja tiivistelmät tekevät tiedosta helpommin omaksuttavaa.
  7. Sisältää lupauksen, että osallisille kerrotaan miten heidän näkemyksensä on huomioitu päätöksessä. ”Me kerrottiin mielipiteitä eikä koskaan kuultu, mitä sitten tapahtui.” Siksi hyvässä vuorovaikutuksessa sitoudutaan myös raportoimaan takaisin osallistujille ja perustelemaan, miten ja miksi heidän mielipiteensä otettiin tai ei otettu huomioon.

Lari Karreinen
Hankkeen vuorovaikutussuunnittelija osallistui  International Association of Public Participationin Foundations of Public Participation -kurssille syksyllä 2018.

Tiedon tuottamisen haasteet vanhoissa kartoissa

Vanha kartta.

Vanhat kartat ovat tärkeä lähde historiantutkimukselle. Ne ovat usein ainoita lähteitä maankäytön, liikenneyhteyksien, tai rakennetun ympäristön historian tutkimuksessa. Karttojen sisältämän informaation käyttöön sisältyy kuitenkin paljon ongelmia, joiden takia karttojen naiivi käyttö johtaa helposti huomattaviin virhetulkintoihin.

Kartat eivät lähtökohtaisesti voi olla täysin todenmukaisia kuvauksia, koska esitettävää informaatiota on valikoitava. Joskus karttojen keskeinen sisältö on niin hallitseva, ettei niitä voi edes käyttää karttoina sanan arkisessa merkityksessä. Tällaisia ovat esimerkiksi metrojen linjakartat, tai keskiajan T-O-kartat, kuten Herefordin Mappa Mundi.

Karttojen tulkinnassa pätevät normaalit lähdekritiikin säännöt. Ulkoinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartan syntyolosuhteisiin, kuten siihen, onko kartta kenties väärennös. Sisäinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartantekijän tavoitteisiin karttaa luodessa, esimerkiksi siihen, mikä tarkkuus on ollut tekijän tavoitteena. Jos kartan tarkoitus on esitellä kaupungin muurien kuntoa, sen antama kuva korttelien rajoista ei välttämättä ole totuudenmukainen. Toisaalta asemakaavojen ja suunnitelmien ja todellisuuden välinen ero voi olla merkittävä.

Taulukko, jossa on esitetty virheiden lähteitä spatiaalisessa aineistossa.

Kuva 1. Virheiden lähteitä spatiaalisessa aineistossa. (Fisher, Peter 2005. Models of uncertainty in spatial data, Teoksessa Paul Longley, Goodchild, Maguire & Rhind, Geographical Information Systems: Principles, techniques, management and applications. Mukaelma.)

Lähdekritiikin ohella karttojen tulkinnassa tulevat vastaan spatiaaliselle datalle ominaiset epätarkkuuden lähteet. Epätarkkuuden syyt spatiaalisessa informaatiossa voidaan luokitella niiden syntytavan mukaan seuraavasti (Kuva 1): Kuvattavat kohteet voidaan ensinnäkin jakaa tarkasti määritettyihin ja tulkinnanvaraisiin kohteisiin. Tarkasti määritetyt kohteet ovat niitä kohteita, joiden geometria voidaan määritellä täsmällisesti, joten kaikki syntyvät epätarkkuudet ovat yksinkertaisesti virheitä. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi rakennukset. Tulkinnanvaraisissa kohteissa taas vastuu siirtyy katsojalle. Tietyt kartoissa kuvatut kohteet ovat heikosti määriteltävissä, kuten metsät tai suot, joten niiden rajaaminen on epätarkkaa. Toinen tulkinnanvaraisten kohteiden laji ovat epäselvyydet. Näihin kuuluvat toisaalta epämääräiset käsitteet (”kaupungin X pohjoispuolella”) ja toisaalta kiistanalaiset paikkamääritelmät (”mille valtiolle Etelä-Kiinanmeri kuuluu”).

Näiden ongelmien lisäksi vanhojen karttojen käytössä on omia ongelmia. Kartat ovat usein rypistyneet tai suttaantuneet, mikä lisää uuden kerroksen virheitä aineistoon. Lisäksi mittaustekniikan alkeellisuuden takia kartoissa on jo lähtökohtaisesti paljon enemmän puutteita kuin moderneissa kartoissa.

Bannerikuva: Kartta Viipurin atlaksessa vuodelta 1802. Lähde: Kansallisarkisto, Viipurin kuvernementinhallitus II, Ia:1.

A student’s guide to creating excursions: Interactive learning experience to open up unknown sides of Joensuu

People sitting around a table.

By Moritz Albrecht

When I started my geography studies at Basel University, excursions were my favourite style of learning. It enabled to get out of the classroom, get some first-hand experience and also gave a more realistic insight in what researchers do than the dry lectures inside. Additionally I deemed it more fun to hike, bike or travel through the surroundings to learn what’s going on in areas partially unknown to me than by listening to the mere description of these places. For my fortune, excursions, if long or short have a more important standing in German speaking geography than in Finland so we had a lot of those. While based on the core studies in my programme, most of these excursions had a physical geography focus (measuring rivers, digging soils, etc.) but we also learned about many cultural and social aspects in our nearby surrounding which were unknown to us despite our believe that we know “our” city. This was true for people from Basel itself as for me as an outsider.

When coming to Joensuu for my Master studies I was therefore a bit disappointed to find out that particular small and local excursions were not that much available here and were not a key part of the curriculum. Back in Basel we had an excursion book and had to fill 10-12 excursion days a year if I recall right (not included large mandatory excursions). However, since I was a foreigner in a new country with new things every day I did not bother much. Yet this changed when I started to have more own teaching some years ago. Since carrying out independent excursions within HiMa teaching seemed to be somehow complicated and if not tied to a course not rewarded with credits, I always thought it would be nice to offer some course for students at HiMa to take these things into their own hands. I still do assume students like to learn through excursions. This was the birth of the course “A student’s guide to creating excursions” at HiMa. So it only took me roughly 10 years to start something like that and in autumn 2018 we had our first course experience.

Together with my co-teacher Jani Karhu we managed to get even 6 students to join the course despite it’s out of curriculum character. While the course was challenging, particularly the timing issues I have to say I enjoyed it very much and from the feedback of students (see also below) they also had lots of fun and also learned a lot despite all the suffering under my leadership. The great thing in this course is that learning is not only restricted to learn about excursion methods, tools and how to develop an own excursion but that participants through the excursions, prepared by themselves and their peers, learned a lot of new things about their current home town of Joensuu and its socio-cultural happenings. The course consisted of introduction lectures, an excursion that presented many excursion methods in practice, a lot of group work, a tiny seminar and the final excursions guided by the students themselves. In the course the students had completely free hands in choosing their groups excursion topic, where they wanted to go and which excursion methods and tools to use. We separated the students in 2 groups with each 3 persons. Group 1 chose hidden poverty in Joensuu as their excursion topic while Group 2 decided to develop an excursion on soundscapes and the feeling of security in Joensuu by night.

People sitting around a table.
Picture 1. Students enjoying a blind honey tasting during an expert discussion on the example excursion.

After much group work, struggling with a never tested course and task description (will be improved for next autumn) both groups prepared excursions that were excellent learning tools and both could replace a whole lecture series on their topics. Not only did all of us learn a lot on excursion methods, practicalities on how to manage fieldwork and communicate with people but we also had lengthy discussions on ethical considerations, matters of social justice and realized that there are many faces of the place called Joensuu that we have been rather unaware of up to now. So, all in all, the course was a success on many levels and I hope that this text and the stories of the participants about the course will motivate more students to join us next semester to repeat this great experience. Also, as you should never trust the sweet words of a course teacher on his own course, below you can read up how some of our students have experienced the course.

Man beating a carpet.
Picture 2. Dr. Albrecht guiding students to work hard.

Suffering under Dr. Albrecht’s course

Team Hidden poverty

By Ville Tahvanainen

“Poverty is hidden like dust in the air.” This quote guided our theme to introduce hidden poverty in the city landscape. Theme was new for us, but at the same time very mysterious. To actually realize this issue, we decided to take the course participants to homeless people shelter and to see the “queue of bread”, where the local congregation shares food for those who feel they need it. Our excursion topic was ethically very demanding – how be enough sensitive to talk with the people who are facing hard time in their lives. How not judge people by their personal issues and so on.

At the homeless shelter organisation, we offered to help them with their weekly cleaning (see picture above). One of the challenging moment was, when an obviously narcotic man was sleeping in the room, which we had to clean. We did not want disturb and in the end he did not wake at any time when we were present, despite us cleaning. Still, overall atmosphere was very friendly and calm when dinner was collecting various kind of people together. The doors were open for all without any commitment or tasks.

Two people in an institutional kitchen.
Picture 3. Jani and Elisa were planning the dinner menu.

At the local congregation, we faced over 100 people queuing for food. We assembled a variety of food products (left overs with close or expired due date) from local markets into plastic bags. While collecting pieces of food into the bag, we made all the time analysis of the person – what would he or she eat? Questions of values were on mind constantly and you had to make quick decisions – others were waiting for their turn and food so that they could vanish away. The variation of people was amazing. From the appearance, you could not make any kind of conception on the personal situation or economic status.

Eventually the excursion opened a lot of discussion about social responsibility between individual and society. Some of the people were very satisfied with their situation and they even accepted it. However, for some it was a path, they did not choose to be in. Mental problems and narcotics may flip the life totally around. A matter what we were asking, why the third sector is providing help for those people? If we live in the welfare state, why subsidy is required to come from third parties?

The course was extremely helpful to build an excursion with interaction and to bring out matters, which are hidden in today’s society. Personally, I recommend this kind of participatory course for teachers to learn how to teach something, which brings lifelong experience and discussions on values more concrete than any lectures held in the classroom.

Team Soundscapes and security

By Anssi Huoponen

The lack of experiences about the planning of excursions was the reason which made me participate in the excursion course. The course was a fascinating learning process already from the beginning of the course when the groups were formed so that they included undergraduate students, graduate students, and postgraduate students in the same group. The planning process took off nicely, and we soon realized that the course is an opportunity to play with different kind of ideas and carry out excursion what you otherwise would seldom have the chance to do.

Our excursion to the soundscapes and feeling of security took place in late November at seven o’clock in the evening with blowing wind and cold weather. We had invited an expert from the city of Joensuu to tell us about how they try to promote the feeling of security in the centre of Joensuu. After this interview, we had a soundscape walk where we stopped for listening pre-recorded daytime soundscapes from the same places. This soundscape walk gave an opportunity to discuss how the soundscapes affect to the excursion participants feeling of security. In addition, we also visited a couple of different kind of bars where we discussed with the staff members how they feel the soundscapes of the bar affect the atmosphere. Moreover, we conducted interviews with customers. We let them listen to pre-recorded soundscapes from the forest and construction site and explain how they feel these soundscapes affect to them.

As a conclusion, the course taught a lot about how to plan and carry out excursions collaboratively. The course also gave change to examine and learn things what you would not normally consider in your daily life. Moreover, the course helped to understand that you would not learn these matters this good in the auditorium.

Millaisia tuntemuksia v-sana herättää?

Person cutting a vegetable.

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Ympäristöpolitiikan opiskelijan Sara Muhosen teksti on osa kurssia.


Kuinka reagoisit, jos kuulisit jonkun kiroilevan kovaan ääneen? Ehkä pyörittelisit silmiäsi tai häpeäisit silmät päästäsi. Mitäpä jos joku sanoisi olevansa vegaani? Kuinka valmis Suomi on veganismiin?

Kun vertaillaan 1960- ja 2000-luvun kouluruokalistoja Suomessa, ero on huikaiseva. 1960-luvun lapset nauttivat puolukkapuuroa, ruisleipää ja lihaa kerran viikossa. Millennium-lapset taas puputtivat lihaa viikon jokaisena päivänä. Lukeudun itsekin noihin vuosituhannen murroksessa syntyneisiin ja lihan yltäkylläisyyteen tottuneisiin lapsiin. Kasvoin lapsesta teini-ikään lähinnä makaronilla ja jauhelihakastikkeella, jotka huuhtelin alas ylimakealla hyla-maidolla. Alakouluni ruokalan seiniä koristivat lautasmalli- ja maitojulisteet – jopa siihen pisteeseen asti, että joku voisi puhua propagandasta.

Keskiluokkaisen kaupunkilaisperheen lapsena minulla ei ollut kosketusta ruuan alkulähteisiin. Toki meillä oli kesämökki, jossa rakkaus luontoon sai alkusysäyksensä. Olen lapsesta asti nähnyt, kuinka rakastamastani luonnosta hyödytään. Jo siitä asti, kun opimme serkkujeni kanssa kävelemään, seurasimme silmät pyöreinä, kun isäni perkasi kaloja tai kaatoi moottorisahalla puita. Ukilla oli tapana viedä meitä serkuksia marjaan, keräämään uusia kiuaskiviä ja kantamaan kaivosta vettä. Isäni, metsätieteiden maisterin, kautta opin jo pienestä lähtien ymmärtämään, että metsää kaadetaan ja uutta istutetaan tilalle.

Olen nähnyt elämää myös luomuviljelijän vinkkelistä. Olen saanut tehdä töitä maalaisromanttisessa ympäristössä sukutilalla ja todistaa myös työn raskauden, luonnon armottomuuden ja viljelijän loppuunpalamisen. Kaikessa kokemassani on kuitenkin aina ollut pohjana luonnon ehdoton kunnioittaminen ja rakastaminen. Se on osa suomalaisuutta, josta en halua yhteiskuntamme erkaantuvan.

Mutta mikä johti siihen, että itäsuomalaisen pikkukaupungin tytön perjantai-illan ”pikkukanat” vaihtuivat kukkakaaliwingseihin?

Dokumentti ruoantuotannosta avasi silmät

Oli vuosi 2015 joensuulaisessa lukiossa. Kävin lukion toista luokkaa. Samoihin aikoihin kaksi parasta ystävääni kertoivat lähteneensä mukaan koitokseen vähentää lihansyöntiään. Sen syvällisemmin miettimättä päätin liittyä mukaan seikkailuun.

Vuosi kului enemmän tai vähemmän kasvissyöjänä. Suurimpana esteenä kasvissyöjäksi ryhtymiselle oli – ainakin alitajuisesti – vakava tanssiharrastukseni. Urheilijathan tarvitsevat proteiinia, ja proteiinia saa lihasta. Maito taas pitää tanssijan luut kunnossa. 2000-luvun taitteen ruokapropaganda teemuselänteineen ja maitomainoksineen oli onnistunut.

Syksyllä 2016 muutin Kuopioon opiskelemaan ympäristötiedettä. Hämärtyvän alkutalven iltana istuin yksin soluhuoneessani ja avasin Netflixistä Cowspiracy-dokumentin. Katsottuani dokumentin amerikkalaisesta ruoantuotannosta ja sen vaikutuksista ilmastoon maailmani romahti: en olisi ikinä kuvitellut, että sillä mitä syön, on niin suuri merkitys ympäristölle. Siitä hetkestä lähtien alkoi kuoppainen tieni kohti veganismia.

Tuki oli onneksi lähellä lievittämään juuri purkautunutta maailmantuskaani. Osa koulukavereistani oli vegaaneja, ja kaupoista löytyi jo paljon vegaanisia korvikkeita, joista harjoittelevan vegaanin oli turvallista aloittaa. Oli ilo huomata, kuinka yliopistomme tarjosi aina vähintään yhden kasvisruokavaihtoehdon lounaalla. Suomi vaikutti täydelliseltä paikalta aloittelevalle vegaanille.

Tuuppaamalla vai järkeilemällä kohti muutosta?

Uskon, että ihmistä ei voi saarnata ulos mukavuuskuplastaan, vaan ihmisen on herättävä itse ruokavalintoihinsa. Kysymys kuuluukin, muuttuuko käytös ”tuuppaamalla” vaiko rationaalisen mallin avulla? Vai onko ratkaisu sittenkin kompromissi eli tuuppamisesta tuunaamiseen?

On tutkittu, kuinka kasvispainotteista ruokailua voidaan tukea kouluissa ja työpaikoilla. Esimerkki Suomen ympäristökeskuksen Helsingin toimipisteen työpaikkaruokalasta on jäänyt mieleen: kestävät ruokavalinnat lounasruokailussa oli merkitty ilmastovalintamerkein, mutta se ei saanut edes ympäristöalan ammattilaisia muuttamaan käytöstään. Kuilu tiedon ja toiminnan välillä on pahimmillaan hautavajoamaakin syvempi.

Jos tieto ei vaikuta päätökseen, on olemassa toinen vaihtoehto: tuuppaaminen. Saadaanko ihmisten käytös muuttumaan, jos kasvisvaihtoehto asetetaan linjastossa ensimmäiseksi tai kasvisruuan mainostusta lisätään? Tutkimuksessa ilmeni, että tämä toimi, ei vain kokonaisuudessa merkittävästi. Kasvisten menekki lisääntyi, mutta lihankulutus ei ottanut laantuakseen. Ongelmia tuuppaamisen teoriastakin löytyy. Tuuppaamisen voi nähdä pehmeänä johdatteluna tai räikeänä manipuloimisena. Oliko tämä ajatuksia herättelevää ihmisen houkuttelua ulos mukavuuskuplastaan, vai manipuloitiinko siinä ihminen hyväntekijäksi vain sen yhden kerran?

Syy, miksi on niin vaikea kehittää toimivaa teoriaa tehostamaan kestäviä toimintatapoja, on se, että ruoka tarkoittaa monta eri asiaa monelle eri ihmiselle. Ruoka on osa identiteettiä, kun luomuviljelijä kokee ylpeyttä ostaessaan itsekin luomua. Syöminen on sukupuolittunutta, kun pojat julistavat kovaan ääneen tulleensa kasvisten maistelutilaisuuteen puolustamaan lihaa. Ruoka on osa kulttuuria, kun itsekin aloittelevana vegaanina kauhistelin kaupan kylmähyllyssä pötköttelevää, suomalaiselle ei-ruuan-näköistä tofua. Niin helposti kuin kasvissyöjä voi leimaantua viherpiiperöksi, voi liperiläisen maaseudun poika nähdä härkäpavun kasvattamisen siistinä, kun naapuritilallakin sitä viljellään.

Asiat, myös ongelmat, on rohkeasti tunnistettava kokonaisuuksissaan ja salakavalat piilonormit ruokailun suhteen on nostettava päivänvaloon yhteistyöllä. Niin utopistisen romanttiselta kuin tuo kuulostaakin, antaa vegaaniuden siirtyminen vähätellystä trendistä tiukasti läsnäolevaksi ja jokapäiväiseksi tavaksi vahvaa luottoa kestävän tulevaisuuden luomiseen.

Vegen ei tarvitse särähtää korvaan niin kuin se v-sana. Oma vegaaniuteni ei pyri poistamaan lihansyöntiä ikuisesti maapallolta. Kasvisruoka tuleekin nähdä keinona monipuolistaa ruokailua, ei pakollisena vaihtoehtona lihalle. Jos pystyy vähentämään lihansyöntiä sen yhden wingsin verran viikossa, tekee jo paljon.

Sara Muhonen

Ympäristöpolitiikan opiskelija, Itä-Suomen yliopisto