Pyhää maata kartoilla

Hamasin ja Palestiinan islamilaisen jihadin Israelia vastaan aloittama hyökkäyssota on tuonut Israelin ja Palestiinan välisen, vuosisadan pituisen konfliktin jälleen etusivulle. Sekä sosiaalinen että perinteinen media ovat pullollaan molempien osapuolten propagandaa. Yksi visuaalisen propagandan muodoista ovat kartat. Kartta ei koskaan voi kuvata todellisuutta täydellisesti, vaan kartantekijän on pakko tehdä valintoja siitä, mitä esittää ja mitä ei. Se, mitä pidetään esittämisen arvoisena ja millä tarkkuudella, vaikuttaa kartan välittämään viestiin. Propagandakartan ja ”oikean” kartan välinen ero ei ole ilmiselvä. Kartta voi siten olla ikään kuin freudilainen lipsahdus, joka edustaa tekijänsä aatemaailmaa, ilman että kartanpiirtäjä on varta vasten aikonut levittää propagandaa (Wallach 2011).

Nykypäivänä kiista Palestiinasta näkyy koulukirjoissa, kartoissa, postimerkeissä ja matkailumainoksissa. Kotimaan muoto kartalla on tärkeä kansallinen symboli monissa maissa, kuten Suomi-neito Suomessa. Sekä israelilaiset että palestiinalaiset käyttävät lähes samoja, kuviteltuja rajoja oman maansa tunnuksina. Palestiinalaisten koulukirjojen kartoissa Israelia ei ole olemassa, kun taas israelilaiset sääkartat esittävät Israelin kokonaan ilman palestiinalaisalueita (Wallach 2011).

Karttojen poliittisella käytöllä on alueella pitkä historia. Ennen Israelin itsenäistymistä sen alue oli osa Brittien hallitsemaa Palestiinan mandaattia, ja ennen ensimmäistä maailmansotaa, Ottomaanien valtakuntaa. Juutalaisvaltion puolesta kampanjoineet sionistit käyttivät karttoja propagandassaan. The Jewish National Fund (JNF) keräsi rahaa maan ostamiseen Palestiinasta. Järjestön symboliksi muodostui sininen rahankeruulipas, jonka kannessa oli joko Palestiinan mandaatin tai juutalaisten omistamien maiden kartta (Bar-Gal 2003).

Ensimmäisen maailmansodan aikana syntyi myös arabinationalismiksi kutsuttu liike. Arabinationalistit vastustivat siirtomaavaltoja ja sionisteja, ja he vaativat koko Palestiinaa itselleen (Culcasi 2011). Arabit eivät kuitenkaan yleensä yhdistäneet identiteettiä Palestiinan mandaatin rajoihin, sillä ne olivat siirtomaavaltojen luomus. Moderni palestiinalainen identiteetti syntyi Israelin itsenäisyyssodan ja nakban (israelilaisten toteuttama etninen puhdistus) jälkeen. Palestiinan mandaatin rajoista tuli symboli menetetylle, idealisoidulle Palestiinalle, ja se on edelleen yksi keskeisistä palestiinalaisten symboleista (Wallach 2011).

Yksi suosituimmista Israel-Palestiina-konfliktia kuvaavista propagandakartoista on neljän kartan sarja, joka kuvaa Palestiinan kutistumista 1940-luvulta tähän päivään (ks. kartta). Tästä kartasta esitetään usein mukaelma, jossa on Palestiinan tilalla joku muu maa, kuten Suomi. Se on vaikuttava visuaalinen tarina palestiinalaisten tilanteesta.

Kartta. Noorrovers / Wikimedia Commons CC BY-SA

Tämä kartta on kuitenkin tarkoituksella harhaanjohtava. Kuten hyvä propaganda yleensä, se perustuu tosiasioihin, jotka esitetään valikoiden. Tässä tapauksessa yksittäiset kartat ovat melko asianmukaisia, mutta tapa, jolla ne on yhdistetty ja nimetty, on harhaanjohtava: kaikki neljä karttaa kuvaavat eri asioita. Vuoden 1946 kartassa vihreä kuvaa kaikkien ei-juutalaisten yksityistä maata sekä Mandaatin omistamaa julkista maata. Vuoden 1947 kartta on YK:n jakoehdotus, joka ei koskaan vastannut todellisuutta. Vuoden 1967 kartassa vihreä taas kuvaa Egyptin ja Jordanian alaisia alueita ennen kuuden päivän sotaa. Viimeinen kartta vuodelta 2010 on ainoa, joka kuvaa Palestiinalaishallinnon tai Hamasin alaisia alueita, joskin niihin ei olla muistettu lisätä Israelin vuonna 2005 tyhjentämiä Gazan siirtokuntia.

Israelin ja Palestiinan konfliktiin ei ole näkyvillä ratkaisua lähiaikoina. Kahden valtion ratkaisun esteenä on edelleen se, että Jordan-virran ja Välimeren välinen maa kuuluu molempien osapuolten kansalliseen identiteettiin. Pysyvä rauha vaatisi epätäydellisyyden hyväksymistä, ja se ei tapahdu nopeasti.                

Antti Härkönen    

Kirjoittaja on geoinformatiikkaan ja geospatiaaliseen analyysiin erikoistunut historian väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella.

Kirjallisuutta

Bar-Gal, Yoram. 2003. Propaganda and Zionist Education: The Jewish National Fund, 1924-1947. Rochester, N.Y: University of Rochester Press.

Culcasi, Karen. 2011. “Cartographies of Supranationalism: Creating and Silencing Territories in the ‘Arab Homeland.’” Political Geography 30 (8): 417–28. https://doi.org/10.1016/j.polgeo.2011.08.003.

Wallach, Yair. 2011. “Trapped in Mirror-Images: The Rhetoric of Maps in Israel/Palestine.” Political Geography 30 (7): 358–69. https://doi.org/10.1016/j.polgeo.2011.07.004.

 

#slowlife ja #cottagecore – pinnallinen muoti-ilmiö vai nuorten ympäristösuhteen muutos?

Kaupungistumisen megatrendi on maailmanlaajuinen ilmiö. Arviona on, että vuonna 2030 noin 60 % maailman väestöstä asuisi kaupungeissa (Policies on spatial distribution… 2020). Suomessa kaupungistuminen on ollut voimakkaampaa ja vuonna 2020 suomalaisista kaupungissa asui 73 % (Selvitys: Kestävä kaupungistuminen… 2022). Kaupungistumisella on useita etuja, mukaan lukien palvelujen tehokkaampi keskittäminen, paremmat työllistymismahdollisuudet sekä julkisen liikenteen ja lyhyempien etäisyyksien mahdollistama yksityisautoilun väheneminen ja sitä kautta hiilipäästöjen vähentäminen. Teoriassa nämä hyödyt kuitenkin harvoin toteutuvat ja etenkin kehittyvissä maissa liian nopea kaupungistuminen johtaa puutteisiin palveluissa sekä kaupunkien hallitsemattomaan laajentumiseen sekä slummiutumiseen. Kaupungeissa on usein korkeampi työttömyysaste sekä ilmansaasteitten vuoksi todella huono ilmanlaatu.

Kaupungistuminen onkin monien mahdollisuuksien lisäksi melko suuri haaste yhteiskunnalle. Etenkin Suomessa kaupungistuminen johtaa maaseudun autioitumiseen, käyttämättä jäävään rakennuskantaan sekä maaseudun palveluiden vähentämiseen. Pienet ja sijainniltaan syrjäiset kunnat jäävät usein muuttotappiopaikkakunniksi, joissa veronmaksajien määrä ei enää riitä ylläpitämään kuntien palveluita. Monet kunnat yrittävätkin houkutella asukkaita muun muassa edullisilla tonteilla ja asunnoilla tai jopa suoralla rahallisella palkkiolla. Valtioiden tasaisen asutuksen säilyttäminen on useissa maissa poliittisen päätöksenteon ydinajatuksia. YK:n selvityksen mukaan 55 % selvitykseen osallistuneista valtioista pyrki vähentämään kaupunkeihin kohdistuvaa muuttoliikettä ja 87 % valtioista pyrki kehittämään maaseutujen asuinolosuhteita (Policies on spatial distribution… 2020).

Suomalaiset ovat kansainvälisesti tunnettua mökkikansaa. Mökkielämä luonnon keskellä on kuitenkin alkanut nousta suosioon myös Suomen ulkopuolella. (kuva Christer Mårtensson, Pixabay 2017)

Maallemuuton nouseva trendi

Viime vuosina Internetissä ja etenkin sosiaalisessa mediassa on kuitenkin herännyt nousevia trendejä ikään kuin vastaiskuna kaupungistumiselle. Aihetunnisteet #simpleliving, #slowlife, #homestead ja #cottagecore vilisevät jatkuvasti Instagramin, TikTokin ja YouTuben etusivuilla ja ovat nousseet valtaviksi muoti-ilmiöiksi etenkin nuorten parissa. Pohjimmillaan kaikkien näiden trendien perusajatus on sama: ihmiset joko uupuvat tai kyllästyvät nopeatempoiseen, kulutuskeskeiseen yhdyskuntaan sekä kaupunkien jatkuvaan ärsyketulvaan, ja haluavat keskittyä elämän pieniin iloihin ilman suorituspaineita ja jatkuvaa tarvetta kuluttaa. Yhä useammat irtisanoutuvat töistään, myyvät kaupunkiasuntonsa sekä muun omaisuutensa ja muuttavat maalle pieniin taloihin yksinkertaisemman, rauhallisemman elämän perässä. Sosiaalisessa mediassa he jakavat kokemuksiaan ja kannustavat toisia ihmisiä muutokseen.

Mistään kovin pienestä ilmiöstä ei ole kyse: aihetunnisteella #slowlife löytyy Instagramista 5,4 miljoonaa julkaisua. Facebookin suomalaisessa HALUTAAN MAALLE! -ryhmässä on noin 28 000 jäsentä ja Omavaraistalous-ryhmässä lähes 30 000. YouTubessa nimimerkillä TheCottageFairy videoita tuottava bloggaaja on yksi suosituimpia trendien edelläkävijöitä. Hän kertoo elämästään pienessä mökissä metsän keskellä ja haastaa ihmisiä muuttamaan ajattelutapansa menestyksestä, hyvästä elämästä ja arjesta. Hänen videollaan the beauty of an ordinary life – social media and simple living on 3,4 miljoonaa näyttökertaa.

TheCottageFairy on yksi maallemuuttamisen ja cottagecore-trendin suosituimpia puolestapuhujia. YouTubessa häntä seuraa 1,39 miljoonaa ja Instagramissa 212 tuhatta ihmistä. (TheCottageFairy 2021)

Maalle muuttamisen ja muuttotappiopaikkakuntien asuttamisen lisäksi ilmiössä on nähtävissä useita muita kiinnostavia osa-alueita. Koko elämänsä kaupungeissa eläneet nuoret opettelevat viljelyä ja kotieläinten kasvatusta pyrkiessään kohti omavaraisempaa ruoantuotantoa, sillä itse tuotettu lähiruoka koetaan ekologiseksi, eettiseksi sekä terveelliseksi vaihtoehdoksi. Lisäksi perinteiset kädentaidot, leipominen ja ruoanvalmistus sekä kierrätyskulttuuri ja itse tekeminen ovat nostaneet arvostustaan viime vuosina. Myös hyvin askeettisiin elämäntapoihin palaaminen ja muun muassa ilman sähköä eläminen ovat suosiossa. Ilmiössä onkin nähtävissä vahvaa linkittymistä muun muassa kiertotalouteen ja degrowth-liikkeen periaatteisiin. Jatkuva kuluttaminen, uusien hyödykkeiden ostaminen ja materian keskellä eläminen koetaan uuvuttavaksi ja turhaksi. Niiden sijaan halutaan nauttia luonnosta, yhdessäolosta sekä itsensä toteuttamisesta. Kulutusyhteiskunnasta ja sen palveluista irtaantuminen tuovat useille tunteen vapaudesta. Äärimmäisen ekologiseen elämäntapaan pyrkiminen voi joissain tapauksissa tuoda myös helpotusta yksilön ilmastoahdistukseen.

Lisääntyvä maallemuutto on tunnistettu ja tutkittu ilmiö myös sosiaalisen median ulkopuolella, vaikkakin siellä sen vaikutukset ovat parhaiten havaittavissa. Kuluttajatutkimuskeskuksen vuosina 2001–2004 tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin suomalaisten syitä maallemuuttoon, sen vaikutuksia heidän elämäntapoihinsa sekä heidän tyytyväisyyttään maalla asumiseen (Kytö & Aatola 2006). Maallemuuton syissä korostuivat myös tutkimuksessa erityisesti asuinympäristön viihtyvyys sekä ekologinen elämäntapa, joita korostetaan myös sosiaalisen median trendeissä. Maallemuutto lisäsi useilla puutarhanhoidon, liikunnan sekä käsitöiden harrastamista. Noin 60 % maalla asuvista viihtyi asuinalueellaan erinomaisesti ja noin 30 % hyvin.

Tuoko minimalismi ratkaisun ylikulutukseen?

Minimalismi on vahvasti edellisiin trendeihin linkittyvä ilmiö, joka sekin on itsessään noussut suureen suosioon niin elämäntapana, sisustustrendinä kuin muotisuuntauksenakin. Minimalismi ei keskity niinkään suuriin elämänmuutoksiin, vaan sen ytimessä on omaisuuden, kuten vaatteiden, astioiden ja koriste-esineiden, ja sitä kautta yleisen kuluttamisen karsiminen minimiin. Yhtenä minimalismin kulmakivenä on toiminut japanilaisen Marie Kondon kehittämä KonMari-siivousmetodi, jossa jokaisesta iloa tuottamattomasta esineestä luovutaan. Miriam Meissnerin (2019) mukaan minimalismin kaltaiset trendit voivatkin toimia hyvänä siirtymänä kohti degrowth-ajattelua ja herättelevät kuluttajia tutkimaan omia kulutustottumuksiaan. Hän nostaa kuitenkin esille kriittisen ajatuksen siitä, kuinka ihmiset helposti unohtavat ilmiöiden laajuuden toteuttaessaan niitä omassa elämässään. Liian yksilökohtainen lähestymistapa ja omiin kulutustottumuksiin keskittyminen voi vaikeuttaa ylikulutuksen globaalin tason hahmottamista. Länsimaiselle ihmiselle vaatevaraston karsiminen kolmasosaan voi tuntua suurelle edistysaskeleelle, mutta tosiasiassa tuo kolmasosakin voi olla luonnonvarojen kannalta liiallista kuluttamista. Toisaalta voidaan kuitenkin myös ajatella, että jokainen askel kohti kulutuksen vähentämistä on askel oikeaan suuntaan.

Samankaltaista kritiikkiä on herännyt myös maallemuuttajien ja ekologisen elämäntavan harjoittajien tavoiteperistä. Ovatko heidän tavoitteensa vilpittömiä, vai onko taustalla vain pyrkimys trendikkyyteen ja some-seuraajien määrän kasvattamiseen? Koska ilmiö on laaja, on joukossa varmasti molempia ihmisryhmiä. Vastaavanlainen elämänmuutos, omien kulutustottumusten ja elämäntapojen uudelleen tarkastelu sekä vallitsevan kulutuskulttuurin kyseenalaistaminen on kuitenkin pitkä ja epäilemättä vaikea prosessi, johon lähtemiseen vaaditaan myös aitoa halua muutokseen. Tämän perusteella voidaan päätellä, että pinnallista trendiä enemmän kyseessä on rakenteellinen muutos ihmisten ja etenkin nuorten ympäristösuhteissa ja ajattelutavoissa. Vaikka jokainen heistä ei vastaavaa elämäntapamuutosta suoritakaan, kertoo suuri seuraajien määrä myös heräävästä kiinnostuksesta kestävämpää elämäntyyliä kohtaan. Kansalaisten parissa leviävä halu maallemuuttoon sekä sitä kautta vastuullisempaan ja kestävämpään elämäntapaan voidaankin nähdä ilahduttavana askeleena kohti kansalaislähtöistä kestävyysmurrosta.

Annika Jääskeläinen

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan sivuaineopiskelija Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella (pääaineena biologia). Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.

Lähteet

Kytö H, Aatola L. 2006. Muuttuva maallemuuttaja. Maallemuuttajien elämäntavat ja maallemuuton mukanaan tuomat muutokset. Kuluttajatutkimuskeskus, julkaisuja 3:2006.

Meissner M. 2019. Against accumulation: lifestyle minimalism, de-growth and the present post-ecological condition. Journal of Cultural Economy 12:3, 185-200. DOI: 10.1080/17530350.2019.1570962

Selvitys: Kestävä kaupungistuminen edellyttää liikkumisen, asumisen ja rakentamisen päästöjen vähentämistä. 2022. Valtioneuvosto. https://valtioneuvosto.fi/-//10616/selvitys-kestava-kaupungistuminen-edellyttaa-liikkumisen-asumisen-ja-rakentamisen-paastojen-vahentamista Viitattu 31.3.2023.

TheCottageFairy. 2021. the beauty of an ordinary life – social media and simple living. YouTube-video. Julkaistu 17.6.2021. Viitattu 22.6.2023. https://www.youtube.com/watch?v=7H3D-6nj_dY&t=89s

United Nations, Department of Economic and Social affairs. 2020. Policies on spatial distribution and urbanization have broad impacts on sustainable development. Population Facts 2020/2.

 

Ihmisen ja muun luonnon monimuotoisuus

Valokuvat ovat kirjoittajan ottamia.

Ihmisen toiminnan seurauksena tapahtuva luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen eli luontokato on noussut yhdeksi ympäristökriisin keskeisimmistä käsitteistä niin kansallisessa kuin kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa. Ympäristökysymysten nousu vakavasti otettaviksi aiheiksi kaikilla politiikan tekemisen tasoilla on johtanut siihen, että toisin kuin vielä hetki sitten, uskottavan politiikan tekeminen nykypäivänä nimenomaan vaatii ympäristökysymysten huomioimista – niiden sivuuttamisen sijaan.

Viimeisin merkittävä poliittinen viesti luontokadon pysäyttämisen ja monimuotoisuuden elvyttämisen merkityksen ymmärtämisestä globaalina ja yhteisesti jaettuna ylirajaisena haasteena saatiin viime vuoden lopussa YK:n biodiversiteettisopimuksen 196 valtion linjatessa 30 prosentin tavoitteen maailmanlaajuisten maa-, sisävesi- ja merialueiden suojelemisesta, sekä 30 prosentin tavoitteen heikentyneiden ekosysteemien ennallistamisesta (Ainsworth, Collins ja d’Amico 2022).

Euroopan unioni puolestaan tavoittelee kestävyyssiirtymää ekologisen modernisaation mukaisella Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla ja toteuttaa YK:n sopimusten mukaisia poliittisia sitoumuksiaan biodiversiteettistrategian ohjaamana (Euroopan komissio 2021). Koska aikaisemman, vuonna 2020 päättyneen EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteet jäivät toteutumatta jäsenmaiden vapaaehtoisin toimin, Euroopan komissio on tällä kerralla esittänyt lainsäädäntöehdotuksensa mukaisia oikeudellisesti sitovia velvoitteita ennallistamisasetuksen muodossa (Ympäristöministeriö n.d.).

Se, mikä vielä hetki sitten näyttäytyi monille uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen aittana mistä poimia, louhia ja pumpata raaka-ainetta ja energiaa globaalin markkinatalouden pyörteisiin, on siis viimein alkanut saada tunnustusta politiikan tekemisen areenoilla jonain paljon monisyisempänä ja uusklassista taloustieteellistä osaamista laaja-alaisempaa ymmärrystä vaativana kysymyksenä.

Kenties luonto on alkanut viestiä monilajisten ekologisten verkostojensa toimintaedellytysten heikkenemisestä ja peruuttamattomien keikahduspisteiden lähestymisen mahdollisuudesta siinä määrin selkokielisesti, että se tavoittaa myös luontoympäristön välittömästä elinpiiristään vieraannuttaneen, ja siksi luonnonlukutaidoiltaan taantuneen kaupunki-ihmisen, joita suurin osa planeettamme ihmiseläimistä tätä nykyä on. Kenties luonnon toteuttama kriisiviestintä onnistuu enenevissä määrin ylittämään uutiskynnyksen ja välittymään tavoilla, joiden ymmärtäminen ei edellytä ylisukupolvista kollektiivista ymmärrystä ympäröivän luonnon tavoista kommunikoida siihen erottamattomalla tavalla kuuluvan nisäkäslajin kanssa.

Hankalasti hahmotettava monimuotoisuus

Mihin oikeastaan viittaamme puhuessamme monimuotoisuudesta? Yksinkertaistettu, eri yhteyksiin yleistettävä muotoilu voisi kuulua esimerkiksi siten, että monimuotoisuus on tila, joka toteutuu silloin kun mikään yksittäinen toimija tai toimintatapa ei ota liikaa tilaa kaventaen samalla mahdollisuuksia toisenlaisuudelta. Tämä sisältää ajatuksen erilaisuuden näkemisestä elämää rikastuttavana ja siksi toivottavana asiaintilana. Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden kohdalla monenlaisuus tarkoittaa mm. elinympäristöjen monimuotoisuutta, lajien sisäistä ja niiden välistä kirjoa, sekä luontaista geneettistä vaihtelua (Euroopan ympäristökeskus 2020).

Luonnon monimuotoisuuden merkitys ihmiselle konkretisoituu siinä, että ekosysteemien, eli monilajisten biofyysisten keskinäisriippuvuuksien verkostojen, toimintakyky rakentuu nimenomaan ne muodostavan ekologisen kudelman kirjavuudesta. Toimivien ekosysteemien merkitys on ihmiselle korvaamaton niiden toteuttaessa aineenvaihdantaa tavoilla, jotka tuottavat muun muassa juoma- ja kasteluvedeksi sopivaa vettä, sekä pitävät ilmakehässämme olevien kaasujen pitoisuudet tiettyjen rajojen puitteissa. Meillä ei ole mitään sellaisia teknisiä innovaatioita, joilla pystyisimme korvaamaan nämä elämän perusedellytyksiä ylläpitävät luonnolliset prosessit. Itseään säätelemään kykenevä planetaarinen superorganismi voidaan nähdä olemassa olevana luontopohjaisena ratkaisuna käsillä olevaan ympäristökriisiin. Ekosysteemeille täytyy vain sallia ja turvata riittävät olosuhteet itsensä – eli elämän monimuotoisuuden, toteuttamiseen.

Pelkkä rationaalinen ymmärrys siitä, että ihminen on täysin riippuvainen toimintakykyisten ekosysteemien tuottamista elinolosuhteita ylläpitävistä biofyysisistä prosesseista ei kuitenkaan riitä. Voimme ymmärtää asian olevan monella tapaa tärkeä, mutta emme silti välttämättä osaa hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Miltä monilajisten ja monimuotoisten ekologisten keskinäisriippuvuuden verkostojen elinvoimaisuuden eli toiminta- ja uusiutumiskyvyn tukeminen, ennallistaminen ja turvaaminen konkreettisesti näyttää? Kysymys on osuva luonnon monimuotoisuuden ilmetessä usein tavoilla, jotka eivät ole suoraan ihmisaistein havaittavissa (kuva 1).

Kuva 1. Luonnon monimuotoisuuden ominaisuuksia. Kuva: Dasgupta (2020, s. 31)

Valkoisen miehen yksinpuhelu

Ihmisen ja muun luonnon välisen suhteen voidaan hyvin perustein sanoa olevan kriisissä. Ilman pikaisia ja tuntuvasti nykytoimiin verrattuna tehokkaampia luonnontuhonnan (eng. ecocide, esim. Kröger 2022: 5) hillitsemiskeinoja, mahdollinen tulevaisuutemme näyttäisi tapahtuvan planeetalla, jonka elinolosuhteet poikkeavat suuresti siitä mitä ne tällä hetkellä ovat. Elämme aikaa, missä yhden lajin toiminnan seurauksena muiden lajien luonnollinen sukupuuttotahti on joidenkin arvioiden mukaan kiihtynyt jopa tuhatkertaiseksi (Dasgupta 2021: 32; Hirvilammi 2015: 11). Sukupuutto tarkoittaa eliölajin olemassaolon peruuttamatonta häviämistä tältä planeetalta.  Se tarkoittaa pysyvää poistumista elämän monimuotoisuuden kirjosta.

Ihmisen erityisasemaa korostavien kristinopin tulkintojen myötä länsimaisen valistusajan jälkeläisille on kehittynyt hämmästyttävän sitkeässä oleva kyky harjoittaa itsesuggestiota sen suhteen, kuinka ihminen on rationaalisena toimijana oikeutettu toimimaan muun luonnon itseisarvon ja toimijuuden kieltävillä tavoilla (Hickel 2020: 265; Keto 2022: 64). Ajassa ja paikassa vaihtelevin sosiokulttuurisin kriteerein toiseutetut, eli ihmisyyden ulkopuolelle valikoituneet toiset, ovat usein päätyneet seuraamaan eurooppalaisen ihmiseläimen yksinpuhelua joko käyttökelpoisina lavasteina tai vailla älyä ja omaa tahtoa olevina statisteina (Moore 2016).

Ajatus ihmisen ylivertaisuudesta, kuinka hienostuneesti hyvänsä toteutettuna, ei kuitenkaan kykene irrottamaan meitä siitä miljoonien vuosien aikana rakentuneesta toisiinsa kytkeytyvien verkostojen kokonaisuudesta, jollainen tämä planeetta Maan biosfääri ja ihminen sen osana on. Muusta luonnosta vieraantuminen on sen sijaan aineellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin perusedellytykset täyttämään kykenevän, individualistisuutta korostavan kulutusyhteiskunnan sosiokulttuurisissa rakenteissa toimivalle ihmiseläimelle tehty varsin vaivattomaksi. Vieraantumista toteuttamalla, eli pyrkimystä asemoida itseään jonkin sellaisen ulkopuolelle, minkä erottamaton osa on, iso osa ihmisistä on päätynyt toteuttamaan kaikki ei-inhimilliset toimijat (ja ison osan inhimillisiä toiseutettuja) ulossulkevaa antroposentristä monologia.

Kokemusasiantuntijat kestävyyssiirtymän konsultteina

Yhden lajin toiminnan tuhotessa kokonaisia elinympäristöjä ja hävittäessä muita lajeja elämän kirjosta yksi toimii tavalla, joka vie toimintamahdollisuuksia toisilta. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen vaatii tilan antamista ja elinolosuhteiden turvaamista myös muille lajeille. Ihmisen kohdalla tämä tarkoittaa myös sen sisäistämistä, että nykyisten toimintatapojemme osoittauduttua monin tavoin kestämättömiksi, niitä tulee muuttaa. Muutos tarkoittaa muun muassa sitä, että ei enää jatketa toimimista totutulla tavalla, vaan haetaan joko uudenlaisia, ei vielä olemassa olevia toimintatapoja tai vaihtoehtoisesti implementoidaan laajemmin toisaalla hyväksi todettuja malleja.

Käytännössä tämä saattaa näkyä esimerkiksi siinä, että joudumme tarkastelemaan niitä perusteita, joiden mukaan omistus- ja hallintaoikeus maahan määräytyy. Yksi esimerkki tällä hetkellä vallalla olevista poliittisista järjestelmistä poikkeavasta tavasta ajatella ja järjestää maankäyttöön ja nautintaoikeuksiin liittyviä hallintakysymyksiä löytyy saamelaisten, Fennoskandian pohjoisosissa asuvan alkuperäiskansan, siidajärjestelmästä. Perinteinen siidajärjestelmä on muuhunkin kuin poronhoitoon liittyvä paikallisen hallinnan muoto, jota ei koskaan ole varsinaisesti lakkautettu, vaikka se onnistuneen kolonisaation ja osittain onnistuneen assimilaation myötä onkin monelta osin syrjäytetty (Siidaskuvla n.d.).

Oikaistaksemme kurssiamme ja hahmottaaksemme paremmin osaamme elämän monimuotoisen kudelman osana, meidän on lohdullista muistaa, että tämän eksponentiaalista talouskasvua ja alati enemmän luonnonvaroja vaativan kapitaloseenin lipun alla seilaavan arkkimme ruoria kääntämässä on pitkään ollut varsin kapea otanta siitä kädellisten nisäkkäiden populaatiosta, jota ihmiskunnaksi kutsumme. Eurosentrinen patriarkaatti ei lopulta tarjoa kovinkaan edustavaa otosta kaikista niistä ihmislajille ominaisista tavoista hahmottaa itseään osana muuta luontoa.

Tehdäksemme tarvittavia korjausliikkeitä, tässä vaiheessa voisi olla paikallaan miettiä, olisiko järkevää opetella ymmärtämään minkälaista ajattelua sellaisten alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen toiminnan taustalla on, joille kestävä suhde ympäristöön, sekä sen hyvinvoinnin vaaliminen on ollut tietoinen valinta. Voisimmeko antaa enemmän tilaa ja ääntä heille, jotka eivät ihan vielä ole unohtaneet miksi suhde ympäristöön on suhde suurempaan itseen? Heille, joiden ajallinen perspektiivi on kvartaalien sijaan ylisukupolvinen. Heille, joille elämän monimuotoinen näytelmä on monilajisena täynnä osallistavaa toimijuutta. Heille, joilla on kyky käydä dialogia monologin sijaan.

Matti Koivunen

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan opiskelija Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.

Lähteet

Ainsworth, D., Collins, T., & d’Amico, F. (2022). Nations adopt four goals, 23 targets for 2030 in Landmark UN Biodiversity Agreement. In Convention on Biological Diversity December (Vol. 19, pp. 2022-12).

Dasgupta, P. (2021). The economics of biodiversity: the Dasgupta review. Hm Treasury.

Euroopan komissio. (2019). Euroopan vihreän kehityksen ohjelma. Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, Eurooppaneuvostolle, Neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja Alueiden komitealle. https://eur-lex.europa.eu/resource.html?uri=cellar:b828d165-1c22-11ea-8c1f-01aa75ed71a1.0003.02/DOC_1&format=PDF

Euroopan komissio. (2021). EU:n biodiversiteettistrategia 2030: Luonto takaisin osaksi elämäämme. Euroopan unionin julkaisutoimisto. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=CELEX:52020DC0380&from=EN

Euroopan ympäristökeskus. (2020). Verkkosivu. (Päivitetty viimeksi 10.02.2020) Luonnon monimuotoisuus – ekosysteemit. https://www.eea.europa.eu/fi/themes/biodiversity/intro (viitattu 02.04.2023)

Hickel, J. (2020). Less is more : how degrowth will save the world. London: William Heinemann.

Hirvilammi, T. (2015). Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136. Helsinki: Kansaneläkelaitos.

Keto, S. (2022). Enemmän kuin sapiens: Kasvu elonkirjon jäseneksi. Helsinki: Into.

Kröger, M. (2022). Extractivisms, existences and extinctions: Monoculture plantations and Amazon deforestation. Taylor & Francis.

Moore, J. W. (2016). The Rise of Cheap Nature. Teoksessa Moore, J. W. (toim.) Anthropocene or capitalocene?: Nature, history, and the crisis of capitalism. (s. 78-115) Pm Press.

Siidaskuvla. (n.d.). Verkkosivu. Siida School – Community Driven Renewal of Sámi Siida System. https://siidaskuvla.net/siida-school-community-driven-renewal-of-sami-siida-system/ (viitattu 02.04.2023)

Ympäristöministeriö. (n.d.). EU:n biodiversiteettistrategia ja ennallistamisasetus.
https://ym.fi/eu-n-biodiversiteettistrategia  (viitattu 02.04.2023)

 

 

 

 

 

Cullodenin taistelupaikka muistamisen ja ”mustan matkailun” murroskohdassa

Cullodenin taistelupaikkaa on ennallistettu kanervanummeksi. Kaikki kuvat ovat kirjoittajan ottamia.

Skotlannin Ylämailla käytiin huhtikuussa 1746 taistelu, jossa kohtasivat Ranskan tukemat jakobiittikapinalliset ja brittihallituksen joukot. Jälkimmäisten ylivoimaiseen voittoon päättynyt taistelu kesti vain tunnin, mutta tapahtumalle kertyneet merkitykset ja jännitteet elävät yhä omaa elämäänsä. Noita kerrostumia heijastelevat niin taistelupaikalle 1800-luvulla pystytetyt muistomerkit kuin uudehko vierailukeskuskin.

Reinhard Koselleckin mukaan väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät muistomerkit kutsuvat vierailijan valitsemaan puolensa: kokeeko tämä asian, jonka puolesta on kuoltu, symbolisesti omakseen? Kun kyse on kansallisissa kertomuksissa kunniapaikan saaneista selviytymistaisteluista vieraita valtoja vastaan (tai ainakin sellaisina esitetyistä konflikteista), puolen valitseminen on usein helppoa. Mutta entä silloin, kun asetelma on ollut monimutkaisempi ja tapahtumasta on kulunut jo useampi vuosisata?

Riippuen kertovasta tahosta, Cullodenin taistelu on voitu esittää joko laillisen esivallan ja kuninkaan voittona kapinallisista vallankaappaajista* tai skotlantilaisten protokansallisena itsenäisyystaisteluna, jossa kärsitty tappio johti Ylämaiden kulttuurin tuhoutumiseen, kun jatkolevottomuuksien ehkäisemiseksi klaanijärjestelmä ajettiin alas ja ylämaalaisuuden leimallisia tunnusmerkkejä – esimerkiksi gaelin kieltä, tartaaneja ja säkkipillejä – alettiin kontrolloida rajusti.

Skotlantilaisia ja myös ylämaalaisia taisteli kuitenkin molemmilla puolilla. Toisaalta raakuus, jolla hallituksen joukot hävinneitä kohtelivat, on himmentänyt voittoa.

Cullodenin muistaminen – jolla viittaan kollektiiviseen tai kulttuuriseen muistiin ja niin kutsuttuihin muistin paikkoihin itse koettujen tapahtumien muistelemisen sijasta – on kaikkea muuta kuin mustavalkoista, vaikka itse tapahtumasta on pian 300 vuotta. Merkitykset ja mielikuvat rakentuvat kunkin kävijän omista lähtökohdista käsin. Niihin vaikuttavat myös muun muassa populaarikulttuurin esitykset taistelusta.

Romantiikka herättää kiinnostuksen

1700-luvulla Cullodenin taistelupaikan sijainti Invernessin lähellä muistettiin, mutta sitä ei merkitty maastoon, eikä se herättänyt suurempia intohimoja. Romantiikan ajan virtaukset 1800-luvun alkupuolella nostivat kuitenkin kiinnostusta historiallisia tapahtumapaikkoja ja maisemia kohtaan kaikkialla Euroopassa. Samalla syrjäseutujen – kuten Ylämaiden – ”alkuperäinen” kulttuuri nousi ihailun kohteeksi. Lisäksi hiljaisella tulella Cullodenin taistelun jälkeen kytenyt jakobitismi siirtyi poliittisesta romanttiseksi, nostalgian sävyttämäksi liikkeeksi.

Aika alkoi siis olla kypsä Cullodenin merkitsemiselle muistin ja muistamisen paikaksi. Ensimmäiset muistomerkkisuunnitelmat laitettiin vireille 1800-luvun puolivälissä. Mutta vasta vuonna 1881 paikallinen maanomistaja pystytti paikalle korkean kivisen monumentin sekä muistokiviä eri klaaneille, joiden jäseniä oli haudattu nummelle joukkohautoihin taistelun jälkeen. Cairn-tyyppisessä muistomerkissä mainitaan ”urheat ylämaalaiset, jotka taistelivat Skotlannin ja prinssi Charlien puolesta”, mikä vie tulkintaa kohti edellä mainittua protokansallista konfliktia.

Maanomistaja Duncan Forbesin vuonna 1881 pystyttämä muistomerkki.

Toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä Cullodenissa kasvoi. Paikkaa hallinnoinut National Trust for Scotland (perustettu 1931) rakensi ensin parkkipaikan ja vuonna 1970 vierailukeskuksen. Arkeologiset kaivaukset osoittivat kuitenkin keskuksen olevan keskellä taistelukenttää, jolloin päätettiin rakentaa uusi ja kasvavaa turistimäärää paremmin palveleva uusi keskus. Se avattiin vuonna 2007. Myös itse taistelupaikka on saatu turvattua maatalouskäytöltä ja rakentamiselta. Maanviljelyksen myötä peltomaisemaksi muuttuneita alueita ennallistetaan muistuttamaan ”autenttista” 1700-luvun nummimaisemaa.

Moninaiset kävijäkokemukset

Taistelupaikoilla käyminen voidaan lukea niin kutsutun mustan tai synkän matkailun piiriin (dark tourism). Se tarkoittaa vierailemista paikoissa, jotka liittyvät kuolemaan. Taistelupaikkojen ja sotamuistomerkkien lisäksi sellaisia ovat esimerkiksi hautausmaat, hautapaikat, teloitus- ja murhapaikat ja keskitysleirit. Paikan koettua ”tummuuden astetta” voivat määrittää monenlaiset seikat, kuten tapahtumista kulunut aika, maisema ja ympäristö sekä tietenkin kunkin kävijän oma tausta ja kokemukset.

Toisaalta on esitetty, että sota- ja taistelupaikkojen vetovoima perustuisi vähemmän kuoleman kiehtovuuteen kuin ajatukseen vierailusta jopa pyhiinvaelluksen kaltaisena velvollisuutena (tämä heijastelee alussa mainittua Koselleckin näkemystä).

Cullodenissa vieraileminen on taitavasti rakennettu yhdistämään tietoa ja tunnetta. Taistelua edeltävät tapahtumat kerrotaan molempien osapuolten näkökulmasta. Yhteenoton pääsee ”kokemaan” vaikuttavana multimediaesityksenä, minkä jälkeen voi siirtyä ulos varsinaiselle taistelupaikalle ja sen yhteydessä olevalle hauta- ja muistomerkkialueelle. Kävijöille havainnollistetaan joukkojen sijainti ja heitä kannustetaan kuvittelemaan taistelutilanne vaikeassa nummimaastossa. Toisaalta muistutetaan, että kyseessä on hautapaikka.

Vierailijoiden kokemuksia kartoittaneet tutkijat ovat todenneet Cullodenin kokonaisuuden herättävän erityisen syviä tunteita niissä, joiden vierailua motivoi oma sukuhistoria tai identiteetti. Taisteluun liittyvät mielleyhtymäthän eivät rajoitu vain itse yhteenottoon, vaan sen synkkiin seurauksiin. Tällöin voi ajatella, että tapahtumat koetaan ajallisesta etäisyydestä huolimatta osaksi oman viiteryhmän kollektiivista tai kulttuurista muistia ja että paikalla käyminen vahvistaa tätä kokemusta. Se voi myös limittyä kansallistunteisiin ja nykypäivän (historia)poliittisiin jännitteisiin. Osa kävijöistä olikin huolissaan ”anti-englantilaisista” mielialoista, joita paikka saattaa nostattaa.

Taistelun vuosipäivä, 16. huhtikuuta, on muistamisen ytimessä. Muistomerkille ovat tuoneet kukkalaitteita muun muassa eri klaanien sekä Charles Stuartin jälkeläisten edustajat.

Cullodenissa kävijöitä taustasta riippumatta innosti tunteiden lisäksi mahdollisuus oppia, kokea, yllättyä ja jopa nauttia näistä kokemuksista (enjoyment). ”Viihteen” (entertainment) käsitettä ei sen sijaan pidetty sopivana kuvaamaan kokemusta vierailusta. Tämä heijastelee mustan matkailun sisäänrakennettua eettistä dilemmaa: miten yhdistää liiketoiminta ja muistaminen, viihde ja kuolleiden kunnioittaminen. Asiaa voi pohtia vaikkapa vierailukeskuksen runsaasti varustellussa kaupassa myytävien Culloden-pikkuleipien tai -viskin äärellä.

*Jakobiitit halusivat 1600-luvun lopulta alkaen palauttaa Britannian valtaistuimelle Stuartin (katolisen) hallitsijasuvun (protestanttisen) Hannover-suvun tilalle; Cullodenin taisteluun heidät vei Charles Edward Stuart, skotlantilaiselta lempinimeltään ”Bonnie Prince Charles”.

Kati Parppei

Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella.

Lähteet ja lisälukemista

Ashplant T. G., Graham Dawson, ja Michael Roper (2000). “The politics of war memory and commemoration. Contexts, structures and dynamics.” Teoksessa T. G. Ashplant, Graham Dawson, and Michael Roper (toim.), The Politics of War   – Memory and Commemoration. London: Routledge.

Assmann, Jan (1995). “Collective Memory and Cultural Identity.” New German Critique, No. 65, Cultural History/Cultural Studies. (Spring – Summer, 1995).

Culloden. National Trust for Scotland. 

Gold, John R., ja Margaret Gold (2007). ”’The Graves of the Gallant Highlanders’: Memory, Interpretation and Narratives of Culloden.” History & Memory, April 2007, 19 (1).

Koselleck, R. (2002). “War memorials: Identity formations of the survivors.” Teoksessa R. Koselleck, (toim.), The Practice of Conceptual History: Timing History, Spacing Concepts. Stanford: Stanford University Press.

Miles, Stephen (2014). “Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience.” Journal of Heritage Tourism, Vol. 9, No. 2 (2014).

Nora, Pierre (1989). “Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire.Representations 26, Spring 1989.

Prideaux, Bruce (2007). “Echoes of War: Battlefield Tourism.” Teoksessa Chris Ryan (toim.), Battlefield Tourism: History, Place, and Interpretation. Amsterdam: Elsevier.

Willard Paul, Elspeth Frew, ja Clare Lade (2022). “Culloden Battlefield: the visitor experience in the context of the experience economy model.” International Journal of Heritage Studies, Vol. 28, No. 2 (2022).

 

Energiakriisien voittajat – ja häviäjät

Suomea uhkasi energiakriisi talvella 2022–23. Lauhan ja tuulisen talven sekä onnistuneiden energiansäästötoimien ansiosta pahimmilta uhkakuvilta vältyttiin, mutta energian hinnat kävivät loppuvuodesta 2022 huippulukemissa. Energiakriisit ovat taustoiltaan monisyisiä; tässä tekstissä valotetaan joitakin noiden kriisien perusominaisuuksia.

Energiakriisien taustat

Ensimmäiseksi on syytä tiedostaa, että kriisit ovat endeemisiä fossiilisiin polttoaineisiin perustuvissa järjestelmissä. Öljy-yhtiöiden voitot ovat rikkoneet ennätyksiä energiakriisin aikana niin Suomessa, muissa länsimaissa kuin Lähi-idässäkin. Energian hinnat ovat nousseet, vaikka tuotantoa on riittänyt ja Euroopan maakaasuvarastot ovat olleet täydemmät kuin vuosiin. Energiapolitiikassa on globaalisti monia ongelmia, joiden havaittavimpia seurauksia ovat toistuvat energiakriisit ja eskaloituva ympäristökriisi.

Energiakriisien syiden ja seurausten ymmärtämisessä auttaa katsaus ihmiskunnan historiassa eniten energiaa kuluttaneeseen valtakuntaan, modernin ajan Yhdysvaltoihin. Vuodesta 1973 alkaen Yhdysvalloissa on koettu viisi eritasoista energiakriisiä (nykyinen on kuudes). Yhdysvalloissa energiakriisit noudattavat lineaarista kaavaa: öljyntuotantoa leikataan, hinnat nousevat, yhtiöiden voitot kasvavat, kansa kritisoi nousevia hintoja ja lopulta poliitikot reagoivat tilanteeseen. Eri intressiryhmät pyrkivät hyötymään akuutista kriisistä, jolloin vastakkain asetetaan talous ja ympäristö. Voittojen kasvattamisen lisäksi energiayhtiöt ajavat kriisin varjolla heikennyksiä ympäristölainsäädäntöön sekä energia-alan sääntelyyn.

Kaikki energiaongelmat ovat lähtöisin energiajärjestelmän esihistoriallisuudesta. Tämä koskee käytettyjä polttoaineita, mutta myös energiaan liittyviä älyllisiä oletuksia. Ihmiset ovat moraalisesti kykenemättömiä käsittelemään ilmastonmuutoksen kaltaisia energiajärjestelmän aiheuttamia valtavia kriisejä, koska he ovat osasyyllisiä ongelmaan. Miljoonia vuosia sitten fossiloituneet polttoaineet ovat tarjonneet helppoa energiaa metsästäjä-keräilijä-heimolle, joka on kuvitellut juhlien jatkuvan loputtomiin. Tämä usko jatkuvaan energiankulutuksen kasvuun on vastoin fysiikan, termodynamiikan, ekologian ja biologian perusoppeja.

Voittoja kriisien varjoissa

Viimeisin energiakriisi alkoi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan keväällä 2022, mutta korkeat hinnat eivät suoranaisesti johdu sodasta. Sota pikemminkin tarjosi tekosyyn hintojen nostamiseen, mikä on johtanut kiihtyvään inflaatioon länsimaissa. Öljyn maailmanmarkkinahinta laski hiukan vuoden 2023 alussa, johon öljynviejämaat reagoivat leikkaamalla tuotantoaan toukokuusta alkaen 1,1 miljoonalla barrelilla päivässä. Tuotantopuolen kiristäminen nostaa öljyn hintaa ja parantaa yhtiöiden katetta, mutta kiihdyttää inflaatiota.

Voittojen maksimointi ei rajoitu ainoastaan energiateollisuuteen. Britanniassa tehdyn selvityksen mukaan vuodesta 2019 vuoden 2022 alkupuoliskolle maan suurimpien yhtiöiden voitot kasvoivat keskimäärin 89 %. Suuryhtiöt ja sijoittajat ovat rikastuneet korottamalla kuluttajahintoja selvästi enemmän verrattuna raaka-aineiden ja jakeluketjujen kulujen kasvuun. Kyseessä on rakenteellinen ongelma, jota valtioiden hallitukset auttavat ylläpitämään.

Fossiiliteollisuudelle on kriittistä, ettei vaihtoehtoisia energiamuotoja päästetä yleistymään. Tästä syystä öljy-yhtiöt ovat johtaneet ilmastonmuutosdenialismin kampanjaa, jonka pääosassa ovat antroposeenin ilmastonmuutoksen kieltäminen ja uusiutuvien energiamuotojen vähättely. Yhtiöt tavoittelevat öljyntuotannon ylläpitämistä ja laajentamista mahdollisimman pitkälle. Tavanomaisten öljylähteiden ehtyessä yhtiöt laajentavat toimintaansa vaikeammille alueille kuten öljyhiekkoihin sekä Arktikselle. Tämä kasvattaa tuotantokustannuksia, mutta veronmaksajilta saatavat tuet ja nouseva öljyn hinta pitävät yhtiöiden katteet riittävinä.

Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa Yhdysvaltain presidentti Joe Biden lupasi turvata Euroopan kaasunsaannin, mikä on johtanut tuotannon laajentamiseen kaikkialla Alaskasta Meksikonlahdelle. Alaskan poliitikot suhtautuvat positiivisesti osavaltion fossiilisiin energiavaroihin ja tukevat mielellään tuotantoa taloudellisesti. Yhdysvalloissa energiapolitiikka ja kansallinen turvallisuus ovat erottamattomia.  Alaskan energiantuotannon potentiaali on poliittisesti asemoitu houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin esimerkiksi Lähi-idän tuontiöljy. Öljyn tuotanto ja kuljetus arktisella alueella eivät kuitenkaan ole vailla riskejä.

Tunnetuin arktisen öljynporauksen aiheuttama katastrofi on öljytankkeri Exxon Valdezin karilleajo Alaskassa vuonna 1989, jolloin Prinssi Williamin lahteen vuosi 240 000 barrelia raakaöljyä. Tankkerin omistanut Exxon yritti siirtää turman jälkeen vastuun aluksen juopottelevalle kapteenille. Todellisuudessa syyt ovat syvemmällä yhtiökulttuurissa sekä alan sääntelyn vaillinaisuudessa.

Edellinen on vain yksi esimerkki öljy-yhtiöiden liiallisen vallan seurauksista. Kaikissa kriiseissä – niin kuvitelluissa kuin todellisissakin – on voittajia ja häviäjiä. Suuryhtiöt voittavat energiakriiseissä, mutta millä hinnalla?

Perttu Tikka

Kirjoittaja tekee Itä-Suomen yliopiston Aika, tila ja ympäristö yhteiskunnassa -tohtoriohjelmassa väitöstutkimusta länsimaisten öljy-yhtiöiden ilmastonmuutosdenialismista sekä arktisesta öljynporauksesta.

Lähteet:

‘Ukraine is a false justification’: America’s destructive new rush for natural gas. The Guardian 20.3.2023. https://www.theguardian.com/environment/2023/mar/20/ukraine-is-a-false-justification-americas-destructive-new-rush-for-natural-gas. 5.4.2023.

Alaska Governor Ready to ‘Unlock’ North Slope Natural Gas to Power LNG, Hydrogen Exports to Asia. Natural Gas Intelligence 26.1.2023. https://www.naturalgasintel.com/alaska-governor-ready-to-unlock-north-slope-natural-gas-to-power-lng-hydrogen-exports-to-asia/. 5.4.2023.

Carlisle, Juliet E.; Feezell, Jessica T.; Michaud, Kristy & Smith, Eric R. A. N. 2017. The Politics of Energy Crises. Oxford University Press, New York, United States of America.

Coll, Steve 2012. Private Empire: ExxonMobil and American Power. The Penguin Press, USA.

Ennätystuloksen tehneen Nesteen osake kovassa nousussa – osinko­ lähes kaksinkertaistuu. Helsingin Sanomat 8.2.2023. https://www.hs.fi/talous/art-2000009378921.html. 8.2.2023.

Euroopan kaasuvarastot ovat ennätyksellisen täynnä – riippuvuus Venäjän maakaasusta vaihtui nopeasti toiseen. Yle 20.4.2023. https://yle.fi/a/74-20027831. 21.4.2023.

Exxon posts record $56bn profit for 2022 in historic high for western oil industry. The Guardian 31.1.2023. https://www.theguardian.com/business/2023/jan/31/exxon-profits-2022-western-oil-industry-record. 3.4.2023.

Oil price surges after surprise Opec+ production cut. The Guardian 3.4.2023. https://www.theguardian.com/business/2023/apr/03/oil-price-surges-after-surprise-opec-production-cut. 3.4.2023.

Saudi Aramco’s $161bn profit is largest recorded by an oil and gas firm. The Guardian 12.3.2023.

https://www.theguardian.com/business/2023/mar/12/saudi-aramco-161bn-profit-is-largest-recorded-by-an-oil-and-gas-firm. 3.4.2023.

Sovacool, Benjamin K. & Dworkin, Michael H. 2014. Global Energy Justice: Problems, Principles, and Practices. Cambridge University Press, United Kingdom.

Unite Investigates: Profiteering across the economy – It’s systemic. Unite March 2023. https://www.unitetheunion.org/media/5442/profiteering-across-the-economy-march-2023.pdf. 13.3.2023.

 

Mitä tapahtuu turvetuotantoalueelle turpeennoston päätyttyä? Jatkokäyttömuodon valinnassa painottuvat taloudelliset kannustimet ja vapaaehtoisuus

Turvealan maankäyttö on muutoksessa. Turpeen kysyntä ja nostopinta-ala supistuvat päästökaupan ja hallinnon toimien yhteisvaikutuksesta. Samaan aikaan kansainvälinen tilanne ja Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainaan ovat nostaneet esiin myös suomalaisen energiajärjestelmän huoltovarmuuden. Tämä vaikuttaa myös turvealan siirtymään, ja energiajärjestelmältä vaaditaan nyt nopeaa sopeutumista muuttuvaan tilanteeseen. Samalla on pystyttävä varmistamaan, että energiapoliittiset tavoitteet toteutuvat ilmastokestävällä tavalla.

Turve ja turvemaat ovat merkittävä päästölähde, sillä sekä turpeen polttaminen että turvemaiden kuivaaminen esimerkiksi viljelykäyttöön aiheuttavat mittavia kasvihuonepäästöjä (Joosten ym. 2012). Hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi vuoteen 2035 mennessä Marinin hallitus on asettanut tavoitteeksi turpeen käytön puolittamisen vuoteen 2030 mennessä. Turpeennoston alasajo on kuitenkin edennyt tätä tavoitetta nopeammin. Vuodessa poistuu noin 2000–3000 hehtaaria turvetuotantoaluetta, mutta tahdin arvellaan kiihtyvän (Korhonen et al., 2021). Turvetuotanto supistuu energiaturpeen kysynnän nopean laskun myötä, johon on vaikuttanut Euroopan Unionin päästökauppa ja muut ympäristöhallinnan prosessit. Turvetuotantoalueet siirtyvät vähitellen seuraavaan maankäyttömuotoon.

Maanomistaja valitsee jatkokäyttötavan

Turvetuotantoalueiden jatkokäyttömuodon valinnasta vastaa maanomistaja, joka on joko itse turvetuottaja tai vuokrannut alueen turvetuotantoon. Turvetuotantoalueita omistavat muun muassa turvealan yritykset, valtio, kunnat, institutionaaliset metsäsijoittajat ja yksityiset maanomistajat. Ympäristölupamääräykset koskettavat turpeennostokäyttöä ja kun toiminta lakkaa, alue siirtyy jatkokäyttövaiheeseen.

Jatkokäyttömuodoista suosituin on metsitys, johon päätyy 75 % käytöstä poistetuista suopohjista. Peltoviljelykäyttöön päätyy 20 % ja kosteikoiksi muutetaan 5 % (Laasasenaho & Lauhanen 2023). Jatkokäyttömuotojen valintaa voidaan tukea neuvomalla sekä oikein kohdennettuja ohjauskeinoja hyödyntämällä. Näin voidaan edistää ilmastotavoitteita ja tukea maanomistajia turvealan siirtymävaiheessa. Siirtymän yhteiskunnallisiin vaikutuksiin on etenkin maanomistajanäkökulmasta kiinnitetty vähemmän huomiota.

Maanomistajien mielipiteet esiin kyselyllä

Vuoden 2022 keväällä toteutimme koko maan kattavan kyselytutkimuksen turvetuotantoalueiden jälkikäyttöä suunnitteleville tai toteuttaville maanomistajille. Kyselyllä selvitimme maanomistajien mielipiteitä turvetuotantoalueiden jatkokäytöstä ja jatkokäyttömuodon valintaan vaikuttavista tekijöistä. Tavoitteenamme oli tutkia, miten turvemaiden käyttöä on mahdollista ohjata hyväksyttävästi ja oikeudenmukaisesti ilmastoviisaampaan suuntaan.

Lähetimme kyselyn sähköpostitse 1745 henkilölle, ja vastausprosentti oli 24 %. Vastaajista valtaosa oli miehiä ja vastaajien keski-ikä oli 57 vuotta. Yli puolella vastaajista omistamansa turvetuotantoalueen vuokrasopimus oli päättymässä 2022 tai sen jälkeen. Noin puolet turvetuotantoaloista oli pinta-alaltaan pienehköjä, noin 10–50 hehtaaria. Vastaajien omistamat alueet sijoittuivat useimmiten Etelä-Pohjanmaalle.

Taloudellinen tuotto ja omistusoikeus tärkeitä

Kysyimme maanomistajilta, minkä he todennäköisimmin valitsevat jatkokäyttömuodoksi. Suurin osa vastaajista (71 %) piti alueen metsittämistä todennäköisimpänä. Maatalouskäyttöä pohti 24 %, tuuli- ja aurinkovoimalaa 22 % ja kosteikon rakentamista 18 %. Noin joka kymmenes vastasi, ettei tee alueelle mitään.

Seuraavaksi pyysimme maanomistaja arvioimaan, kuinka tärkeinä he pitävät hiilensidontaa, luonnon monimuotoisuuden edistämistä, metsästyksen ja muun virkistyskäytön kehittämistä, taloudellisen tuottoa sekä vesiensuojelua. Yli puolet vastaajista piti taloudellista tuottoa erittäin tärkeänä tai tärkeänä tekijänä turvetuotantoalueen jatkokäytössä. Seuraavaksi sijoittui vesien suojelun edistäminen. Noin kolmannes vastaajista koki hiilensidonnan ja luonnon monimuotoisuuden edistämisen melko tärkeäksi.

Tämän jälkeen vastaajia pyydettiin arvioimaan jatkokäyttöä koskevia väittämiä. Myös näissä vastauksissa taloudellinen tuotto painottui hiilensidontaan ja muihin ympäristönäkökohtiin verrattuna. Valtaosa vastaajista oli täysin samaa mieltä väittämän kanssa, että maanomistajalla tulee olla omaisuudensuojan turvaama oikeus päättää maankäytöstään. Omaisuudensuoja on Suomessa perinteisesti ollut vahva ja sitä on myös poliittisin toimin haluttu säilyttää.

Neuvonnasta apua uusien toimien kokeiluun

Kyselyssä korostui neuvonnan ja tiedotuksen merkitys uusien ja vähemmän tunnettujen jälkikäyttömuotojen osalta. Vastaajilta kysyttiin, keiden kanssa he ovat pohtineet tai aikovat pohtia turvetuotantoalueensa jatkokäyttöä. Vastaajista 39 % pohti turvetuotantoalueen jatkokäyttöä sukulaisten tai perheen kanssa, 35 % neuvontaorganisaatioiden kanssa ja kolmannes turvetuotantoalueen muiden omistajien kanssa. Turveyrittäjien kanssa jatkokäyttöä on pohtinut tai aikoo pohtia noin viidennes vastaajista ja 15 % vastaajista ei aio pohtia asiaa kenenkään kanssa.

Vastaajilta kysyttiin myös, mistä jatkokäyttöön liittyvistä asioista he haluaisivat saada lisää tietoa. Suuri osa vastaajista haluaisi saada lisätietoa taloudellisista tuista kustannuksista ja tuotosta. Vastaajat olivat vähemmän kiinnostuneita ympäristöön liittyvästä lisätiedosta, sillä 29 % halusi lisätietoa hiilensidonnasta, 19 % ympäristö- ja monimuotoisuusvaikutuksista, 17 % vesiensuojelusta ja 10 % virkistyskäytöstä.

Taloudelliset tuet parantavat hiilensidonnan hyväksyttävyyttä

Hyväksyttävällä, oikeudenmukaiseksi koetulla ohjauksella luodaan kestävä pohja ilmastotavoitteiden saavuttamiselle. Kyselytutkimuksen valossa taloudelliset tuet ovat merkittävin maanomistajien toimintaan vaikuttava ohjauskeino, jolla on laaja hyväksyntä.

Ohjauskeinojen tehokkuus varmistetaan parhaiten tekemällä niistä maanomistajien näkökulmasta hyväksyttäviä. Hyväksyttävyys onkin tärkeä näkökulma ohjauskeinojen suunnittelussa. Ympäristöohjauksen tehokkuus riippuu aiempien tutkimusten mukaan hyväksyttävyydestä. Maanomistajan näkökulmasta riittävät korvaukset, taloudelliset kannustimet ja omaisuudensuojaan kajoamattomuus ovat keskeisiä asioita reiluuden kokemuksessa.

Kyselytutkimuksen tulos tukee ajatusta, että taloudelliset kannustimet hyväksytään rajoituksia ja kieltoja herkemmin. Metsitystuki on tällä hetkellä merkittävin maankäyttömuodon valintaa ohjaava yksittäinen ohjauskeino. Jälkikäyttövaiheeseen siirtyvistä turpeennostoalueista noin 70 % metsitetään tai otetaan muutoin metsätalouskäyttöön. Alueen soveltuvuus metsätalouskäyttöön tulisi aina arvioida. Maanomistajien mahdollisuus valita suopohjalleen sopiva jälkikäyttömuoto on tärkeää varmistaa. Kyselyssä korostui myös maanomistajan omaisuudensuojan turvaaminen.  Ohjauskeinonäkökulmasta tämä tarkoittaa maanomistajan valinnanvapauden rajoittamista sääntelyllä mahdollisimman vähän.

Turvealan siirtymästä saadut kokemukset ovat tärkeä huomioida turvetuotantoalueiden jälkikäytön ohjauksen suunnittelussa. Siirtymä koskettaa väistämättä alan toimijoita. Samalla ilmastotyö vaatii entistä ripeämpiä ja kunnianhimoisempia toimia. Tasapainottelua käydään lyhyen ja pitkän aikavälin varautumisen ja ilmastopolitiikan tavoitteiden välillä. Turvealan siirtymän kaltaiset yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat myös koettuun oikeudenmukaisuuteen ja reiluuteen sekä luottamukseen päätöksentekijöitä kohtaan (Peltonen ym. 2008; Busse & Siebert 2018; Ejelöv & Nilsson 2020). Nämä kokemukset vaikuttavat tulevien ohjauskeinojen suunnitteluun ja toteutukseen, sillä ohjauksen hyväksyttävyys muodostuu suhteessa vallitseviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin.

Kysely toteutettiin laajana yhteistyönä

Kysely toteutettiin yhteistyössä neljän maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -toimenpidekokonaisuudesta rahoitetun hankkeen kanssa: Ilmastotoimenpiteiden kokonaisvaltainen arviointi valuma-alueilla – Systeemianalyysillä kohti hiilineutraalia maankäyttöä (SysteemiHiili), Turvetuotantoalueiden ilmastokestävät jatkokäyttömahdollisuudet (TuiJa), Suonpohjien hiilineutraali uusiokäyttö: edellytykset ja toimenpiteet (Uusisuo) ja Metsät turvemailla – ratkaisuja päästöjen hillintään ja hiilinielujen kasvattamiseen (TURNEE).

Eerika Albrecht

Tutkijatohtori, oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

”Kirjoittaja on mukana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa Ilmastotoimenpiteiden kokonaisvaltainen arviointi valuma-alueilla – Systeemianalyysillä kohti hiilineutraalia maankäyttöä (SysteemiHiili) -hankkeessa (2021—2023). Hanke on osa maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä Kiinni -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmaa. Hankkeen konsortioon kuuluu tutkijoita ja asiantuntijoita Suomen ympäristökeskuksesta (SYKE), Luonnonvarakeskuksesta (Luke), Itä-Suomen yliopistosta (UEF) ja Savonia ammattikorkeakoulusta.”

Lähteet:

Busse, M. & Siebert, R. 2018. Acceptance studies in the field of land use—A critical and systematic review to advance the conceptualization of acceptance and acceptability. Land Use Policy 76, s. 235—245.

Ejelöv, E. & Nilsson, A. 2020. Individual factors influencing acceptability for environmental policies: A review and research agenda. Sustainability 12: 6, https://doi.org/10.3390/su12062404

Korhonen, T., Hirvonen, P., Rämet, J. & Kar­jalainen, S. 2021. Turvetyöryhmän lop­puraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja; Energia; 2021:24. http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-327-856-1

Laasasenaho, K. & Lauhanen, R. 2022. Tuuli- ja aurinkovoima kasvattavat suosiotaan turvetuotannosta vapautuvien suopohjien jälkikäyttömuotona: Aluetarkastelu Etelä-Pohjanmaalta. Suo 73(2): 27–34.

Peltonen, L., Tuomisaari, J. & Kanninen, V. 2008. Kaavavalitukset ja koettu oikeudenmukaisuus. Yhdyskuntasuunnittelu 46: 3, s. 11—34.

Ronkainen, T., Matila, A. & Kauppila, M. 2022. ”Turvetuotantoalueet uuteen käyttöön” -verkkokyselyn tulokset. Tapio Oy.

 

Kokemukset turvealan siirtymästä tulee huomioida osana turvetuotantoalueiden jälkikäytön ohjausta

Suomessa on käynnissä turvealaa koskeva siirtymä. Turve ja turvemaat on tunnistettu merkittäväksi päästölähteeksi: sekä turpeen polttaminen että turvemaiden kuivaaminen esimerkiksi viljelykäyttöön aiheuttavat mittavia kasvihuonepäästöjä (Joosten ym. 2012). Saavuttaakseen hiilineutraaliustavoitteen vuoteen 2035 mennessä Marinin hallitus on asettanut yhdeksi tavoitteekseen turpeen käytön puolittamisen vuoteen 2030 mennessä. Turpeennoston alasajo on kuitenkin edennyt tätä tavoitetta nopeammin.

Viime viikkoina Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut uudelleen esiin kysymyksen suomalaisen energiajärjestelmän huoltovarmuudesta. Turve on tuotu uudella tavalla energiapoliittiseen keskiöön. Energiajärjestelmältä vaaditaan nyt nopeaa sopeutumista, mutta ilmaston kannalta kestävällä tavalla. Tasapainottelua käydään lyhyen ja pitkän aikavälin varautumisen ja tavoitteiden välillä, mikä vaikuttaa myös turvealan siirtymään.

Turvealan siirtymää on lähestytty energiapoliittisena kysymyksenä, mutta siirtymän yhteiskunnallisia haasteita on pohdittu vähemmän. Siirtymä koskettaa väistämättä ja kovalla kädellä alan toimijoita ja keskeisiä alueita. Samaan aikaan työ ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi vaatii entistä ripeämpiä ja kunnianhimoisempia toimia. Yksi kysymyksistä, joka nousee siirtymän edetessä ajankohtaiseksi, on turvetuotannosta vapautuvat suopohjat ja niiden jälkikäyttömuotojen valinta. Turpeennostoalueen jälkikäyttömuotojen valinnasta vastaa maanomistaja, jolle alue palautuu turvetuottajalta tai joka on itse harjoittanut turvetuotantoa. Jälkikäyttömuotojen valintaa ohjaamalla voidaan samanaikaisesti edistää ilmastotavoitteita ja tukea maanomistajia turvealan siirtymän aikana. Ohjausta onkin tärkeää suunnitella niin, että valitut ohjauskeinot ovat maanomistajien näkökulmasta hyväksyttäviä.

SysteemiHiili-hanke on osa maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmaa. Yhtenä sen tavoitteista on tutkia, miten turvemaiden käyttöä on mahdollista ohjata hyväksyttävästi ja oikeudenmukaisesti ilmastoviisaampaan suuntaan. Osana hanketta toteutimme keskeisten turpeennostoalueiden jälkikäyttöön kytkeytyvien toimijoiden asiantuntijahaastatteluita vuodenvaihteessa 2021—2022. Haastatteluissa kysyimme asiantuntijoilta, mitä jälkikäyttömuotojen valinnan ohjaamisessa tulee huomioida ja kuinka turvealaa koskeva siirtymä on heidän mielestään toteutunut.

Traktori ajaa ruskealla turvemaalla. Taustalla näkyy vihreää metsää.
Turpeennostosta vapautuvien suopohjien jälkikäyttömuodoilla on erilaisia ilmasto- ja ympäristövaikutuksia. Kuva: Eerika Albrecht, 2013.

Jälkikäytön ohjauksessa huomioitava paikalliset olosuhteet

Kun turpeennosto alueella loppuu, jäljelle jää suopohja, jonka seuraavalla maankäyttömuodolla eli jälkikäyttömuodolla on muun muassa ilmastovaikutusta sekä vaikutuksia alueen vesistöihin ja luonnon monimuotoisuuteen. Maanomistajalla on valittavanaan aktiivisina toimenpiteinä muun muassa metsitys tai puuvartisten biomassakasvien kasvatus, maatalousmaaksi siirto, kosteikon perustaminen, kosteikkoviljely tai energiahankkeet tuulivoima- tai aurinkopuiston muodossa. Alueen voi myös jättää sellaisenaan siirtymään luontaisesti seuraavaan maankäyttövaiheeseen.

Jälkikäyttöön kohdistuvia ohjauskeinoja on toistaiseksi vähän. Tällä hetkellä metsitystuki on merkittävin maankäyttömuodon valintaa ohjaava yksittäinen ohjauskeino. Käytöstä poistuneista turpeennostoalueista noin 70 % siirtyy metsitykseen tai luontaisesti metsätalouskäyttöön. Muun muassa maanpohjan kosteus, turpeen paksuus ja ravinteisuus vaikuttavat kuitenkin alueen soveltuvuuteen metsätalouskäyttöön. Mahdollisuus huomioida alueelliset ja paikalliset olosuhteet jälkikäyttömuotojen valinnassa nousikin haastatteluissa tärkeäksi tekijäksi, joka tulee huomioida myös poliittista ohjaamista kehitettäessä. Maanomistajien mahdollisuuden valita suopohjalleen sopiva jälkikäyttömuoto nähtiin lisäävän ohjauksen hyväksyttävyyttä.

Myös ohjauskeinojen maanomistajien toimeentuloon kohdistuvien vaikutusten nähtiin vaikuttavan ohjauksen hyväksyttävyyteen: Taloudelliset kannustimet hyväksytään rajoituksia ja kieltoja herkemmin. Hiilensidonnan tuomat potentiaaliset ansaintamahdollisuudet tuotiin useassa haastattelussa esiin kiinnostavina. Haastatteluissa toistui myös maanomistajan omaisuudensuojan turvaaminen, joka tarkoittaa valinnanvapauden rajoittamista mahdollisimman vähän. Lisäksi neuvonnan ja tiedotuksen merkitys korostui etenkin uusien ja vähemmän tunnettujen jälkikäyttömuotojen osalta.

Kokemukset siirtymästä vaikuttavat ohjauksen hyväksyttävyyteen

Turvealan siirtymästä kysyttäessä haastateltavien viesti oli selvä: siirtymää ei hallinnon toimesta ole tuettu riittävästi eikä siitä voida puhua oikeudenmukaisena siirtymänä. Vaikka turveala ei ole kansallisessa mittakaavassa suuri, sen yksilölliset, alueelliset ja välilliset vaikutukset ovat merkittäviä. Haastateltavat nostivat esiin erityisesti ennakoinnin puuttumisen, siirtymän hallitsemattomuuden sekä haasteet toimenpiteiden kohdistumisessa ja oikea-aikaisuudessa. EU:n oikeudenmukaisen siirtymän rahastosta on toivottu toimijoiden keskuudessa eräänlaista turvaverkkoa, joka pehmentäisi monen kokemia taloudellisia menetyksiä. Alueelliseen kehittämiseen kohdistuva rahasto ei kuitenkaan, alan pettymykseksi, tarjoa mahdollisuuksia suoraan tukeen.

Siirtymä pois turpeen energiakäytöstä vaikuttaa myös tulevien ohjauskeinojen suunnitteluun ja toimeenpanoon, sillä ohjauksen hyväksyttävyys syntyy osaltaan suhteessa vallitseviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Turvealan siirtymän kaltaiset muutokset vaikuttavat kokemuksiin oikeudenmukaisuudesta ja luottamuksesta esimerkiksi päättäjiä kohtaan, mitkä edelleen vaikuttavat hyväksyttävyyteen. (Busse & Siebert 2018; Ejelöv & Nilsson 2020; Peltonen ym. 2008).

Kokemukset turvealan siirtymästä on siis tärkeää huomioida turvetuotantoalueiden jälkikäytön ohjausta suunnitellessa ja toimeenpantaessa. Ajankohtaisena esimerkkinä voidaan pitää maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmaa, jota valmistellaan parhaillaan osana uuden ilmastolain mukaista suunnittelujärjestelmää. Myös turvetuotantoalueiden jälkikäyttö kuuluu suunnitelman piiriin. Ilmastosuunnitelman laatimisen aikana on muun muassa toteutettu vuorovaikutteisia tilaisuuksia, joihin on osallistunut toimijoita eri maakäytön aloilta keskustelemaan ilmastosuunnitelman eri aihealueista. Jos maankäyttösektorin ilmastosuunnitelma onnistuu sekä kuuntelemaan paikallisia näkemyksiä että oppimaan turvealan siirtymään liittyvistä kokemuksista, todennäköisyys ohjauksen laajalle hyväksynnälle kasvaa. Hyväksyttävällä, oikeudenmukaiseksi koetulla ohjauksella taas luodaan kestävä pohja ilmastotavoitteiden saavuttamiselle.

 

Johanna Leino

Väitöskirjatutkija, historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Eerika Albrecht

Tutkijatohtori, oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Anna-Maija Tuunainen

Projektitutkija, historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Lasse Peltonen

Ympäristökonfliktien hallinnan professori, historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

”Kirjoittajat ovat mukana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa Ilmastotoimenpiteiden kokonaisvaltainen arviointi valuma-alueilla – Systeemianalyysillä kohti hiilineutraalia maankäyttöä (SysteemiHiili) -hankkeessa (2021—2023). Hanke on osa maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä Kiinni -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmaa. Hankkeen konsortioon kuuluu tutkijoita ja asiantuntijoita Suomen ympäristökeskuksesta (SYKE), Luonnonvarakeskuksesta (Luke), Itä-Suomen yliopistosta (UEF) ja Savonia ammattikorkeakoulusta.”

Lähteet:

Busse, M. & Siebert, R. 2018. Acceptance studies in the field of land use—A critical and systematic review to advance the conceptualization of acceptance and acceptability. Land Use Policy 76, s. 235—245.

Ejelöv, E. & Nilsson, A. 2020. Individual factors influencing acceptability for environmental policies: A review and research agenda. Sustainability 12: 6, https://doi.org/10.3390/su12062404

Joosten, H., Tapio-Biström, M. L. & Tol, S. 2012. Peatlands: guidance for climate change mitigation through conservation, rehabilitation and sustainable use. Rome: Food and Agriculture Organization of the United Nations.

Peltonen, L., Tuomisaari, J. & Kanninen, V. 2008. Kaavavalitukset ja koettu oikeudenmukaisuus. Yhdyskuntasuunnittelu 46: 3, s. 11—34.

Versus-verkkolehti apuna tiedeviestinnässä

Näkymä versus-verkkojulkaisun sivuilta

Tutkimustiedon popularisointia kaivataan yhä enemmän esimerkiksi kuormittavan tietotulvan, verkkoyhteisöissä helposti leviävien valeuutisten sekä tietoa tahallaan väärentävien sosiaalisen median työmyyrien takia. Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja yliopistojen vuorovaikutusta muun yhteiskunnan kanssa on joskus vaikea todentaa saati mitata erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden aloilla. Osalle tutkijoista yhteiskunnallinen vuorovaikutus voi olla luonteva osa tutkimustyötä, mutta varsinkin nuorille tutkijoille voisi tarjota tässä enemmän tukea.

Opetuksessa on otettu jo huomioon medialukutaidon merkitys ja nuoria yritetään opastaa luotettavien tietolähteiden äärelle. Yhtä lailla tärkeää on kannustaa opiskelijoita – tulevia tutkijoita, eri alojen ammattilaisia ja viranomaisia – viestimään tutkimuksesta tai asiantuntijatiedosta ymmärrettävästi, selkeästi ja kiinnostavasti.

Versus-verkkolehti pyrkii osaltaan vastaamaan tiedeviestinnän tarpeeseen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen ja maantieteen aloilla. Versuksessa julkaistaan tieteelliseen tutkittuun tietoon pohjautuvia yleistajuisia tekstejä, jotka on suunnattu suurelle yleisölle. Versus-teksteistä pyritään luomaan yhdessä kirjoittajan kanssa helposti lähestyttäviä, karsimaan akateemista käsitteistöä ja esittämään tutkimuksen tuloksia ilman tieteelle ominaista pohjustusta. Tiededebatti -palstalla tiedot ovat aina tarkistettavissa kunkin kirjoittajan tutkimuksista. Kriittinen tila -palstan ajatuksia herättäviä keskustelunavauksia voi jatkaa tarjoamalla omaa tekstiä jatkoksi keskusteluun.

Versus tarjoaa myös opiskelijoille mahdollisuuden julkaista gradun tutkimustuloksia kevyen editointimenettelyn Gradusta asiaa -palstalla. Populaarin tiedekirjoittamisen tarpeeseen vastasi myös Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran yhteistyössä viime lukuvuonna järjestämä Viesti ja vaikuta -tiedeviestinnän tapahtumasarja. Webinaarit ovat avoimesti katsottavissa Versuksen sivuilla. Opiskelijapalautteen mukaan tiedeviestinnän opetusta kaivattaisiin osaksi perustutkinto-opiskelijoiden opetusohjelmaa.

Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitoksen Ihminen ja ympäristö -kurssin opiskelijat tuottavat tieteellisen blogikirjoituksen osana kurssisuoritusta. Kurssin vastuuopettajana toimii luonnonvarahallinnan professori Irmeli Mustalahti. Nuorten osallistumisen mahdollisuuksia ja esteitä tutkiva Suomen strategisen Tutkimusneuvoston (STN) rahoittama ALL YOUTH-tutkimushanke on ollut kurssilla mukana kehittämässä klinikkaoppimista. Tällä opetusmenetelmällä toteutetulla Ihminen ja ympäristö -kurssilla opiskelijat suunnittelevat ja toteuttavat tiedonhankintatehtävän tai muun toimijaverkoston pyytämän hankkeen sekä kirjoittavat tekstin ajankohtaisista ympäristöaiheista.

Osa kurssiteksteistä on editoitu ja taitettu Versuksessa ja julkaistu Gradusta asiaa- palstalla. Elokuussa julkaistussa juttusarjassa pohdittiin teemaa Ihminen luonnossa ja luonto ihmisessä. Aiempina vuosina Versukseen on koottu kurssin teksteistä juttusarja Meneekö metsään? sekä Luontosuhteen jälleenrakennus -juttusarja.

Jos innostuit julkaisemaan Versuksen palstoilla, tutustu kirjoittajaohjeisiin ja ota yhteyttä toimitukseen!

Anna Mustonen
Versuksen päätoimittaja ja nuorempi tutkija HiMalla

Eräs nuoria ahdistava asia

Greta Thunberg ja ilmastolakkokyltti

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimisen opetusmenetelmää, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa aiheista liittyen ihmisen ja ympäristön suhteeseen. Ihminen ja ympäristö -kurssilla opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista ja vapaaehtoiset heistä saivat mahdollisuuden julkaista tekstinsä laitoksen blogissa. Biologian opiskelija Miia Koivusaaren teksti Eräs nuoria ahdistava asia on osa opiskelijan oppimistehtäviä kurssin aikana.

Mikä herätti minut

Kuulin ilmastonmuutoksesta ensimmäisen kerran ala-asteella. En tarkalleen muista, miten kuulin siitä ja missä yhteydessä, mutta muistan oppineeni siitä ensimmäisen kerran enemmän, kun paikallinen kirjasto tuli koulullemme esittelemään kirjoja vuonna 2008. Yksi niistä oli Glenn Murphyn Ilmastonmuutos: mitä minä voin tehdä (Tammi, 2008), ja heti tilaisuuden päätyttyä ryntäsin esittelijän luo, jotta ehtisin lainata kirjan ennen muita. En enää muista mitä kirja sisälsi, mutta muistan tarkalleen, millaisia tunteita sisältö 12-vuotiaassa Miiassa herätti. Ne eivät olleet miellyttäviä.

Yläasteella vuonna 2011 luin ensimmäisen kerran Anders C. Kroghin kirjan Jaguaarin voima (Bazar, 2009), jossa Krogh kertoo ajastaan Perun Amazonissa muutamien jäljellä olevien alkuperäiskansojen parissa. Hän ansaitsi heimojen luottamuksen ja eli vuosia heidän kanssaan heidän tavoillaan, osallistuen heimojen jokapäiväiseen elämään. Kirjassa minua erityisesti kiehtoi matsés-heimon suhde luonnon kanssa. Ennen metsästysretkelle lähtöä pyydettiin lupa metsästykseen metsän hengiltä ja eläimiä metsästettiin vain luvattu määrä, ei yhtään enempää. Metsästysmajat rakennettiin niin, että ympäristö ei vahingoittunut, ja heidän lähdettyään metsä näytti siltä kuin siellä ei olisi ketään ollutkaan. Rauhaisaa eloa vaikeuttivat kuitenkin paikalliset metsurit, jotka kaatoivat metsää laittomasti ja kasvattivat salassa huumeita. Jo heitä ennen lähetyssaarnaajat olivat aiheuttaneet valtavaa tuhoa heimojen keskuudessa. Metsurit ja muut ei-alkuperäisasukkaat toivat kirjaan niin rajun kontrastin matsésien luontoyhteyden kanssa, että viimeistään silloin aloin kiinnittämään huomiota länsimaiseen luontosuhteeseen.

Äidinkielen kurssilla lukiossa luin kirjan Jeninin aamut (Susan Abulhawa, 2010, Like Kustannus). Kirja kertoo palestiinalaisesta perheestä Israelin miehityksen alkaessa ja jatkuessa kolmen sukupolven kautta. Minä-kertojan, pakolaisleirillä syntyneen Amalin isoisä omisti ison oliivi-lehdon, mutta miehityksen alkaessa kaikki omaisuus pakkolunastettiin, kylän väki pakotettiin lähtemään kodeistaan ja kuljetettiin erämaan poikki ”väliaikaiselle” leirille. Matkalla Amalin enoa ammutaan vammauttavasti, perheen hevonen tapetaan ja kertojan vauvaikäinen isoveli ryöstetään tämän äidin käsivarsilta kaiken kaaoksen keskellä. Vaikka olinkin ”jo” 16-vuotias kirjan lukiessani, se järkytti minua syvästi ja aiheutti erittäin ristiriitaisia tunteita. On tavattoman väärin pakottaa ihmiset pakolaisiksi omassa maassaan ja viedä heiltä kaikki ihmisarvoa myöten, ja samalla en tiedä voiko nykyisiä israelilaisia täysin syyttää, sillä toinen maailmansota traumatisoi juutalaisia erittäin pahasti, ja kirjassa esitettiin myös heidän näkökulmaansa tilanteeseen. Oikeuttavatko traumat kuitenkaan ajamaan ihmisiä kodeistaan? Tai varsinkaan jatkamaan tätä miehitystä vielä vuosikymmeniä myöhemmin, vaikka tilanteen ratkaisemiseksi on tehty kansainvälisiä sopimuksia? Voiko maan ottaa itselleen vedoten vanhaan testamenttiin tai tuhansien vuosien takaisiin tapahtumiin?

Ongelmien tiedostamisen vaikutuksista

Nuo kirjat ovat muutamia esimerkkejä siitä, mikä on saanut minut kiinnostumaan ilmastosta, ympäristöstä ja ihmisoikeuksista. ”Tieto on valtaa” sanotaan, mutta kaiken tämän vääryyden tiedostaminen jo nuorella iällä voi olla erittäin raskasta ja turhauttavaa. Lukemattomien muiden nuorten tavoin minäkin kärsin sekä ilmasto- että ympäristöahdistuksesta. Talouselama.fi verkkosivun artikkelin Ilmastoahdistus ajaa jopa psykologin vastaanotolle – ”Erityisen alttiita ovat lapset ja nuoret” (2020) mukaan nuoret ja lapset ovatkin erityisen alttiita ilmastoahdistukselle, sillä heidän tunteidenkäsittelytaitonsa eivät ole vielä kunnolla kehittyneet. Tämä herättää minussa ristiriitaisia tunteita. On upeaa, että maailmassa on niin paljon tiedostavia nuoria, jotka haluavat estää ilmastokatastrofin ja suojella luontoa ja elämän jatkumista, ja samalla on äärettömän surullista, että tämä toivo ja tahto aiheuttaa heille niin paljon ahdistusta, kun päättävissä elimissä vaikuttavat aikuiset eivät kuule heidän huoltansa tai ota sitä todesta.

Talous ja muut päättäjiä huolettavat asiat ovat toki vakavia, silti on edesvastuutonta viivyttää esimerkiksi ilmastotoimia. Vaikka toisaalta, eihän ilmastonmuutos niinkään meidän keski-ikäisiin päättäjiimme vaikuta. Varmasti heitäkin harmittaa, että talvet ovat vähälumisempia, mutta hehän ovat jo poistuneet keskuudestamme, kun elinympäristömme alkavat muuttua elinkelvottomiksi. Sama luonnonvarojen ylikulutuksen kanssa. Eihän heidän tarvitse olla täällä näkemässä, kun tulevat sukupolvet taistelevat puhtaasta juomavedestä. Ja vaikka puhdas juomavesi on globaali ongelma jo nykyään, täällä pohjolassa siltä voi helposti sulkea silmänsä koska ”ei se meitä koske.” Myönnän, että hieman kärjistän asioita, mutta lukemattomien muiden tavoin olen turhautunut. Samalla tiedostan, että esimerkiksi ilmastokriisi on niin sanottu ”ilkeä ongelma” (wicked problem), jonka ratkaisemiseksi ei ole yksinkertaista ratkaisua. On toki yksinkertaisiakin tapoja, mutta jos koko yhteiskunnan toimivuutta mietitään, on ongelma haastavampi kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää. Siksi on väärin vastuuttaa (responsibilization) tavallisia kansalaisia ja syyllistää esimerkiksi lämpimistä suihkuista, avokadojen syömisestä tai työmatkojen kulkemisesta autolla, kun suuret yritykset puskevat ilmaan kasvihuonekaasuja valtavia määriä päivittäin, ja

sademetsiä kaadetaan kansainvälisten yritysten toimesta ja heidän tarpeistansa johtuen. Yksinäinen kuluttaja tuntee itsensä melko pieneksi ja mitättömäksi näiden rinnalla.

Kirjailija ja ympäristötutkija Panu Pihkalan artikkelin Anxiety and the Ecological Crisis: An Analysis of Eco-Anxiety and Climate Anxiety (2020, Sustainability) mukaan erityisesti nuorten ilmasto- ja ympäristöahdistus tuli mediassa näkyvämmäksi vuoden 2017 ja varsinkin syksyn 2018 aikana. Syyksi hän epäilee ruotsalaista ilmastoaktivisti Greta Thunbergia, joka puhuu avoimesti ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksestaan. Thunberg on luonut toivoa ja hienosti tuonut esille nuorten ahdistuksen ja toivottomuuden yleisyyden lisäksi sen, että voimme saada äänemme kuuluviin ja saada aikaan yhteiskunnallista muutosta, kunhan yhdistämme äänemme ja huudamme niin että koko maailma kuulee. Ja muistutamme kaikkia, että vaikka ympäristö selviää loistavasti ilman ihmistä, ihminen ei mitenkään selviä ilman ympäristöä.

Greta Thunberg ja ilmastolakkokyltti
Greta Thunberg sai kansainvälistä huomiota 2018 osoitettuaan mieltään koulupäiviensä aikana Ruotsin valtiopäivätalon edessä. Kuva: Anders Hellberg (CC BY-SA 4.0)


Miia Koivusaari

Biologian pääaineopiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Anders C. Krogh, Jaguaarin voima (Bazar, 2009)

Glenn Murphy, Ilmastonmuutos: mitä minä voin tehdä (Tammi, 2008)

Ilmastoahdistus ajaa jopa psykologin vastaanotolle – ”Erityisen alttiita ovat lapset ja nuoret” (2020) talouselama.fi 23.2.2020 (luettu 2.4.2021) <www.talouselama.fi/uutiset/ilmastoahdistus-ajaa-jopa-psykologin-vastaanotolle-erityisen-alttiita-ovat-lapset-ja-nuoret/1ddca37f-3d04-44f3-9fab-3ddc78d4fc6d>

Pihkala, P. (2020). Anxiety and the Ecological Crisis: An Analysis of Eco-Anxiety and Climate Anxiety. Sustainability (Basel, Switzerland), 2020-09-01, Vol.12 (7836), p.7836

Susan Abulhawa, Jeninin aamut (Like Kustannus, 2010)

 

 

Sandarmoh on osa suurempaa kokonaisuutta – Venäjän historiapolitiikassa pelataan mielikuvilla

Lippua pitelevä mies ihmisten täyttämällä aukiolla.

Kuluvan vuoden huhtikuussa Venäjältä kuului kummia: valtiojohdon alainen tutkintakomitea ilmoitti aloittavansa tutkinnan suomalaisten suorittamasta venäläisten kansanmurhasta, jonka epäiltiin tapahtuneen Itä-Karjalan suomalaismiehityksen aikana 1941-44. Tiedote on sittemmin poistettu tutkintakomitean verkkosivuilta.*

Viime vuosina on saatu seurata myös Sandarmohin joukkohautoihin liittyvää uutisointia. Karjalan tasavallassa sijaitsevaan Sandarmohiin on haudattu 30-luvulla noin 7000 Stalinin vainojen uhria, joiden identiteettejä venäläinen aktivisti Juri Dmitriev on onnistunut laajalti selvittämään. Dmitriev on nyt tuomittu vankilaan 13 vuodeksi (tuomion pohjana olleita pedofiliasyytteitä on pidetty täysin poliittisina). Samanaikaisesti oikeudenkäyntien kanssa Venäjällä on saanut huomiota uusi ”teoria”, jonka mukaan Sandarmohiin olisi haudattu suomalaisten teloittamia neuvostosotavankeja. Todisteita väitteelle ei ole kaivauksista huolimatta löytynyt.

Mistä näissä historiaan liittyvissä syytöksissä oikein on kysymys? Haluaako Venäjä varta vasten provosoida Suomea? Miksi?

Venäjä on omaksunut historiapoliisin roolin

Historian poliittinen käyttö on yhteistä kaikille valtioille – onhan koko historia tutkimusalana itänyt kansallisaatteiden maaperästä – mutta joissakin maissa menneisyyttä nostetaan erityisen näkyvästi ja kuuluvasti esiin. Nyky-Venäjällä pönkitetään ahkerasti käsityksiä maan ”tuhatvuotisesta historiasta” ja erityisesti puna-armeijan sankarillisesta roolista Euroopan pelastajana fasismin kynsistä.

Venäjän voi myös sanoa omaksuneen 2000-luvulla eräänlaisen historiapoliisin roolin itäisen Euroopan alueella. ”Historian vääristelyn torjuminen” on otettu valtiotason tavoitteeksi, ja sillä tarkoitetaan ennen muuta toisen maailmansodan tapahtumia ja Neuvostoliiton roolia niissä. Kun itäeurooppalaisissa valtioissa – joko Neuvostoliittoon tai sen etupiiriin kuuluneissa – tarkastellaan omaa lähihistoriaa, eivät huomiot ole yhteneväisiä Venäjän sankarinarratiivin kanssa. Tällöin vääristelykortti nousee herkästi.

Venäjän koventuneelle menneisyyspuheelle on sekä sisä- että ulkopoliittisia syitä, jotka ovat tiukasti kiinni nykypäivässä. Tärkein niistä lienee pyrkimys pitää yllä ideaa(lia) kansakunnan yhtenäisyydestä; vaikea haaste, jonka kanssa Venäjä on joutunut painimaan imperiumiajoistaan saakka. Ulkoisten uhkien korostaminen on yksi tärkeimmistä keinoista lisätä yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tähän tarkoitukseen sopivat niin historialliset kuin nykypäivänkin uhat. Korostamalla mielikuvia neuvostojoukkojen sankariteoista ja kansan isänmaallisista uhrauksista saadaan myös neuvostoajan vähemmän kunniakkaita puolia painettua sivummalle suuresta historiakertomuksesta.

Mitä ulkoisiin syihin tulee, menneisyydellä uhoamisen voi nähdä kertovan ennen muuta Venäjän (geo)poliittisesta epävarmuudesta. Painottamalla eräänlaista historiallis-moraalista ylemmyyttä ”länsimaihin” nähden Venäjän valtiojohto koettaa paikata hapertuvaa arvovaltaansa erityisesti etupiiriksi katsomillaan alueilla. Kieltäytymällä historiansa kriittisestä ja eheyttävästä tarkastelusta, haastamalla sen myös muualla sekä levittämällä misinformaatiota Venäjä lyö kuitenkin yhä pahemmin kiilaa itsensä ja naapureidensa väliin.

”Vaihtoehtoisilla totuuksilla” sekoitetaan pakkaa

Suomesta katsottuna saattaa näyttää siltä, että juuri suomalaiset ovat Venäjän historiapoliittisen ärhentelyn kohteena. Suomi on kuitenkin päässyt melko vähällä verrattuna moniin maihin, joissa Venäjällä on enemmän pelissä, mitä menneisyyden tarkasteluun tulee. Esimerkiksi Puolan ja Baltian maiden tiimoilta kiistat historian tulkinnoista ovat olleet kiivaampia.

Suomen osalta Venäjä ei voi esittää vapauttajan roolia, joten huomio on suunnattu suomalaisten asemaan saksalaisten aseveljinä jatkosodan aikana. Venäläisessä mediassa suomalaiset onkin esitetty Saksan ohjailemina fasisteina ja venäläiset uhreina.** Aihe on toki sikäli otollinen, että miehityshallinnon tekemiset Itä-Karjalassa eivät olleet Suomelle kunniaksi. Toisin kuin Venäjällä väitetään, niitä on kuitenkin selvitetty perusteellisesti ja avoimesti – ensin heti sodan jälkeen ja myöhemmin tuorein tutkijavoimin.***

Myös Suomea koskevien syytösten tärkein yleisö ja kaikupohja on Venäjällä. Ne ovat osa edellä kuvattua valikoidun historiakuvaston hyödyntämistä nykypäivän tavoitteiden saavuttamiseksi ja epäluulon ylläpitämiseksi ”länttä” kohtaan. Suomi on Venäjällä tavattu nähdä pienenä ja melko harmittomana naapurina, mutta voi hyvin olla Venäjän valtiojohdon intressien mukaista muistuttaa kansalaisia suomalaisten sodanaikaisista synneistä ja yhteistyöstä fasistien kanssa. Tämä viesti, joka resonoi venäläisten medioiden hanakasti esittämien russofobiasyytösten kanssa, haluttaneen välittää myös Suomessa asuville venäläisille.

Tässä valossa ei ole tärkeää, onko jokin väitetty asia totta vai ei. Mediassa levitetyillä ”vaihtoehtoisilla totuuksilla” saadaan sekoitettua vakiintunutta kuvastoa ja istutettua tilalle uusia mielikuvia. Vaikka Sandarmohista ei löytyisikään merkkejä suomalaisten teloittamista sotavangeista, se tuskin estää pystyttämästä heille muistomerkkiä kilpailemaan huomiosta Stalinin uhrien muistamiskäytäntöjen kanssa.

Kati Parppei

Akatemiatutkija, Venäjän historian dosentti

* Karjalaan on kuitenkin pystytetty kuluneen vuoden aikana eräänlainen suomalaista keskitysleiriä esittävä kulissileiri, jota on käytetty lasten isänmaalliseen kasvatukseen. Hanke on herättänyt hämmennystä ja kritiikkiä Venäjän sosiaalisessa mediassa. 

** Tähän liittyy uudelleen herätelty keskustelu Mainilan laukauksista; venäläisissä medioissa on heitelty ajatuksia, että talvisodan olisi aloittanut sittenkin Suomi, jota Saksa usutti hyökkäykseen halutessaan testata puna-armeijan valmiutta.

*** Esimerkiksi Kansallisarkiston monikieliseen, avoimeen tietokantaan on koottu tiedot henkilöistä, jotka kuolivat sotilasvanki- ja siviilileireillä.

Luettavaa

Carleton, Gregory (2017), Russia – the Story of War. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Chatterje-Doody, P. N. (2014), ”Harnessing History: Narratives, Identity and Perceptions of Russia’s Post-Soviet Role.” Politics 34 (2)

Giles, Keir (2019), Moscow Rules – What Drives Russia to Confront the West. Washington: Brookings Institution Press.

Kurilla, I., Ivanov, S. and Selin, A. (2018), ”’Russia, My History”: History as an Ideological Tool.” PONARS Eurasia, 05 Aug 2018.

Malinova, Olga (2017), ”Political Uses of the Great Patriotic War in Post-Soviet Russia from Yeltsin to Putin.” Kirjassa Fedor, J., Kangaspuro, M., Lassila, J. ja Zhurzhenko, T. (toim), War and memory in Russia, Ukraine and Belarus. Cham: Palgrave Macmillan.

Yarovaya, Anna (2019), ”Rewriting Sandarmokh: Who Is Trying to Alter the History of Mass Executions and Burials in Karelia, and Why.” Russian Reader, 13 December 2019