Maailman ensimmäinen koululaisten ilmastokokous lupasi istuttaa 100 miljonaa puuta!

”Maailman ensimmäinen nuorten ilmastokokous sitoutui istuttamaan kukin omassa koulussaan 0,5 hehtaaria metsää vuoteen 2025 mennessä. Tarkoituksena on sitoa 100 miljoonalla puulla yli kolme miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä. Tämän on jo verrattu olevan suurempi ilmastonmuutoksen torjunta-askel kuin mitä päättäjien tekemä ilmastosopimus pitää sisällään.”

Kuva 1. Osallistujat istuttivat Ilomantsintien varteen meluvallille puita useassa eri ryhmässä.

World Summit for Students on Climate (WSSC) eli Maailman oppilaiden ilmastokokous pidettiin touko-kesäkuun vaihteessa Joensuussa ja Helsingissä. Tapahtuma kokosi 70:stä maasta noin 130 nuorta yhteen jakamaan kokemuksia ilmastonmuutoksesta. Lisäksi noin 70 opettajaa ohjasivat oppilaita viikon aikana sekä tutustuivat muun muassa suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Tapahtumaa tukivat Suomen eri ministeriöt ja suojelijana toimi presidentti Sauli Niinistö.

Kuva 2. Opettajien työpajaseminaarin avasi laitoksenjohtaja Minna Tanskanen. 70:stä maasta oleva opettajaporukka oli sangen kansainvälinen näky!
Kuva 3. Oppilaiden ohjeistusta ilmastolauselman tekemiseen Luovin tiloissa Liperissä.

Käytännön toimia puita istuttamalla

Hiiltä sidottiin runsaasti istuttamalla puita eri puolille Joensuuta lauantaina. Monille nuorille tämä oli ensimmäinen kerta puita istuttamassa ja se selkeästi innosti heitä käytännön toimiin. Istutettavia lajeja olivat muun muassa koivu, paju sekä mänty.

Ilomantsin tienvarteen perustettiin Joensuussa ensimmäinen virallinen hiilinielualue, joka toimii samalla äänivallina liikenteen ja asutuksen välillä. Puunistutusta raportointiin kansallisissa uutisissa.

Kuva 4. Puita istutettiin suomalaisella Sisuputkella. Tapahtumaa videoitiin jokaisena päivänä. Videoita voi katsoa Youtubesta.
Kuva 5. Oppilasryhmät työstämässä päätöslauselmaa hetki ennen presidentin tapaamista

Syntyi toteuttamiskelpoinen ilmastosopimus!

Viikon aikana huomasi selkeästi, että nuorten huoli maailman tulevaisuudesta oli yhteinen – ilmasto on muuttumassa ja tekoja tarvitaan. Yhteisiä ilmastonmuutosteemoja kaikille maille olivat muun muassa liikenne, teollisuus sekä koulutus. Näistä ja monista muista teemoista nuoret keskustelivat pienryhmissä kunkin maan näkökulmasta.

Lopulta ryhmät rakensivat yhteiset teesit, jotka muodostivat ilmastosopimuksen. Siinä linjattiin toimenpiteitä, joita nuoret tekevät koulun lisäksi arkipäivänään. Koulut sitoutuivat sopimuksessa tekemään yhteistyöstä toistensa kanssa tavoitteiden toteutumisen arvioimisessa. Eräänä käytännön toimena jokaisen koulun on istutettava vähintään puoli hehtaaria metsää sopimukseen loppuun, eli vuoteen 2025 mennessä. Kokonaisuudessaan puita tavoitellaan istutettavaksi noin 100 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Metsään istutettavia puita voi jokainen ostaa koululaiselle euron kappalehintaan.

Kuva 6. Oppilaat valmistivat mielenilmauskylttejä Sitran kiertotalousfoorumissa pidettävään esitykseen.

Helsingissä ohjelmaa

Matkustaminen Helsinkiin taittui Marttojen tarjoilemien tuoreiden karjalanpiirakoiden siivittämänä. Junassa jo tutuksi tulleet nuorten haastattelut vaan jatkuivat. Hufvudstadsbladet-lehteen päätynyt lehtiartikkeli tehtiin junamatkan aikana ja siinä tiivistyvät erinomaisesti tunnelmat alkuviikosta.

Osa nuorista lähti aiemmalla junalla kohti Sitran Maailman Kiertotalousfoorumia, jossa he tekivät ohjelmanumeroksi ilmastomarssin! Tämä tempaus sai suuren suosion ja nuoret pääsivät esittämään omia näkemyksiään kansainvälisille yritysjohtajille ja päättäjille.

Helsingissä majoitus tapahtui Arabianrannan koululla, jossa opiskelijat ja opettajat pääsivät tutustumaan perinteiseen koulumajoituskulttuuriin. Tunnelma oli yhteisöllinen yötä myöten. Oppilaat kokoontuivat öisin käytävillä pelailemaan ja juttelemaan. Kokemus yhdisti kansakuntien tulevaisuuden toivoja. Edes aamun jännitys tavata presidentti Niinistö ei saanut nuoria nukkumaan.

Helsingin ohjelmassa oli vierailu Oodissa, jossa tarjottiin erilaisia työpajoja. Hieno esimerkki oli falafel-pyöryköiden tekeminen ylijäämäruoasta. Osa tarttui haasteeseen ja teki itselleen jopa kangaskassin kierrätettävistä materiaaleista!

Nuoret löysivät toisensa somessa jo ennen tapahtumaa

Kaiken kaikkiaan viikko tarjosi nuorille erinomaisen mahdollisuuden verkostoitua ikätovereidensa kanssa eri puolille maailmaa. Sosiaalinen media osoitti voimansa ja nuoret käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen jo ennen tapahtumaa – tapahtuman alettua nuoret olivat jo tuttuja keskenään Whatsappissa käytyjen keskustelujen jälkeen.

Järjestäjien näkökulmasta kadonneet matkalaukut, passit, puhelimet, makuupussit, kengät ja monet muut työllistivät jatkuvasti. Pitkät työpäivät, erilaisten kulttuurien ymmärtäminen ja ongelmanratkaisutaidot kasvattivat vapaaehtoisia ja työtä tekeviä erittäin paljon.

ALL YOUTH –hanke tuki tapahtumaa allekirjoittaneen työpanoksella.

Ville Tahvanainen
nuorempi tutkija, järjestöaktiivi
Itä-Suomen yliopisto
ville.tahvanainen@uef.fi

Lisätietoja:
All Youth –hanke: https://www.allyouthstn.fi/
WSSC infosivusto: http://wssc.enoprogramme.org
ENO Schoolnet ry: www.enoprogramme.org

Hyvän julkisen vuorovaikutuksen periaatteet

Kun kuntalaisia, osallisia, pyydetään antamaan mielipiteitään tai mukaan suunnitteluun, niin millä periaatteilla toimimme? Hyvän julkisen vuorovaikutuksen edistäminen on yksi osa  ympäristön yhteishallinnan vuorovaikutusprosesseja. Soviko-hanke tutkii ja toteuttaa niitä myös käytännössä Ilomantissa osana Freshabit Koitajoki -hanketta.

Soviko-hanke on yksi Itä-Suomen Yliopiston Historia- ja Maantieteiden laitoksen ympäristövaikuttamisen parissa toimivista hankkeista. Lisätietoja löydät hankkeen sivuilta: http://www.uef.fi/fi/web/soviko/

Esittelemme tässä seitsemän periaatetta, joiden tavoiteena on auttaa tekemään parempia päätöksiä ja vastata osallisten huoliin. Ne perustuvat alan ammattilaisten muodostaman International Association of Public Participationin eettisiin periaatteisiin:

Julkinen vuorovaikutus
  1. Lähtee periaatteesta, että kaikilla, joita päätös koskettaa, on oikeus osallistua päätöksentekoprosessiin.
  2. Sisältää lupauksen, että osallistujien näkemys huomioidaan päätöksenteossa. Tässä on hyvä huomata, että se ei tarkoita, että osalliset välttämättä päättävät asiasta, vaan että heidän näkemyksensä huomioidaan.
  3. Tukee kestävien päätösten tekemistä huomioimalla ja viestimällä kaikkien osallisten, mukaan lukien päätöksentekijöiden, tarpeet ja intressit. Toisinaan päätöksentekijät ovat huolissaan siitä, viedäänkö heidän valtansa osallistamalla asukkaita. Ei viedä, vaan hyvä prosessi huomioi myös heidän tarpeensa ja usein viime kädessä he tekevät päätökset, elleivät erikseen päätä delegoida valtaa osallisille.
  4. Tukee niiden osallistamista, joihin päätöksenteko vaikuttaa tai jotka ovat siitä kiinnostuneita.
  5. Toteutetaan hyvin kun kysytään myös osallisten toiveita siihen miten heitä osallistetaan. Eri ihmisille sopivat tavat osallistua ovat hyvin erilaisia: lapset, nuoret, maahanmuuttajat, ikääntyneet tai vammaiset tarvitsevat heille sopivia tapoja osallistua.
  6. Tarjoaa osallisille heidän tarvitsemaansa tietoa ymmärrettävässä ja helposti saatavilla olevassa muodossa. Tieteellinen tutkimus tai satasivuinen raportti eivät ole tietoa kaikille ymmärrettävässä muodossa. Selkokieli, graafit, selitysvideot, kuvat ja tiivistelmät tekevät tiedosta helpommin omaksuttavaa.
  7. Sisältää lupauksen, että osallisille kerrotaan miten heidän näkemyksensä on huomioitu päätöksessä. ”Me kerrottiin mielipiteitä eikä koskaan kuultu, mitä sitten tapahtui.” Siksi hyvässä vuorovaikutuksessa sitoudutaan myös raportoimaan takaisin osallistujille ja perustelemaan, miten ja miksi heidän mielipiteensä otettiin tai ei otettu huomioon.

Lari Karreinen
Hankkeen vuorovaikutussuunnittelija osallistui  International Association of Public Participationin Foundations of Public Participation -kurssille syksyllä 2018.

Tiedon tuottamisen haasteet vanhoissa kartoissa

Vanhat kartat ovat tärkeä lähde historiantutkimukselle. Ne ovat usein ainoita lähteitä maankäytön, liikenneyhteyksien, tai rakennetun ympäristön historian tutkimuksessa. Karttojen sisältämän informaation käyttöön sisältyy kuitenkin paljon ongelmia, joiden takia karttojen naiivi käyttö johtaa helposti huomattaviin virhetulkintoihin.

Kartat eivät lähtökohtaisesti voi olla täysin todenmukaisia kuvauksia, koska esitettävää informaatiota on valikoitava. Joskus karttojen keskeinen sisältö on niin hallitseva, ettei niitä voi edes käyttää karttoina sanan arkisessa merkityksessä. Tällaisia ovat esimerkiksi metrojen linjakartat, tai keskiajan T-O-kartat, kuten Herefordin Mappa Mundi.

Karttojen tulkinnassa pätevät normaalit lähdekritiikin säännöt. Ulkoinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartan syntyolosuhteisiin, kuten siihen, onko kartta kenties väärennös. Sisäinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartantekijän tavoitteisiin karttaa luodessa, esimerkiksi siihen, mikä tarkkuus on ollut tekijän tavoitteena. Jos kartan tarkoitus on esitellä kaupungin muurien kuntoa, sen antama kuva korttelien rajoista ei välttämättä ole totuudenmukainen. Toisaalta asemakaavojen ja suunnitelmien ja todellisuuden välinen ero voi olla merkittävä.

Kuva 1. Virheiden lähteitä spatiaalisessa aineistossa. (Fisher, Peter 2005. Models of uncertainty in spatial data, Teoksessa Paul Longley, Goodchild, Maguire & Rhind, Geographical Information Systems: Principles, techniques, management and applications. Mukaelma.)

Lähdekritiikin ohella karttojen tulkinnassa tulevat vastaan spatiaaliselle datalle ominaiset epätarkkuuden lähteet. Epätarkkuuden syyt spatiaalisessa informaatiossa voidaan luokitella niiden syntytavan mukaan seuraavasti (Kuva 1): Kuvattavat kohteet voidaan ensinnäkin jakaa tarkasti määritettyihin ja tulkinnanvaraisiin kohteisiin. Tarkasti määritetyt kohteet ovat niitä kohteita, joiden geometria voidaan määritellä täsmällisesti, joten kaikki syntyvät epätarkkuudet ovat yksinkertaisesti virheitä. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi rakennukset. Tulkinnanvaraisissa kohteissa taas vastuu siirtyy katsojalle. Tietyt kartoissa kuvatut kohteet ovat heikosti määriteltävissä, kuten metsät tai suot, joten niiden rajaaminen on epätarkkaa. Toinen tulkinnanvaraisten kohteiden laji ovat epäselvyydet. Näihin kuuluvat toisaalta epämääräiset käsitteet (”kaupungin X pohjoispuolella”) ja toisaalta kiistanalaiset paikkamääritelmät (”mille valtiolle Etelä-Kiinanmeri kuuluu”).

Näiden ongelmien lisäksi vanhojen karttojen käytössä on omia ongelmia. Kartat ovat usein rypistyneet tai suttaantuneet, mikä lisää uuden kerroksen virheitä aineistoon. Lisäksi mittaustekniikan alkeellisuuden takia kartoissa on jo lähtökohtaisesti paljon enemmän puutteita kuin moderneissa kartoissa.

Bannerikuva: Kartta Viipurin atlaksessa vuodelta 1802. Lähde: Kansallisarkisto, Viipurin kuvernementinhallitus II, Ia:1.

A student’s guide to creating excursions: Interactive learning experience to open up unknown sides of Joensuu

By Moritz Albrecht

When I started my geography studies at Basel University, excursions were my favourite style of learning. It enabled to get out of the classroom, get some first-hand experience and also gave a more realistic insight in what researchers do than the dry lectures inside. Additionally I deemed it more fun to hike, bike or travel through the surroundings to learn what’s going on in areas partially unknown to me than by listening to the mere description of these places. For my fortune, excursions, if long or short have a more important standing in German speaking geography than in Finland so we had a lot of those. While based on the core studies in my programme, most of these excursions had a physical geography focus (measuring rivers, digging soils, etc.) but we also learned about many cultural and social aspects in our nearby surrounding which were unknown to us despite our believe that we know “our” city. This was true for people from Basel itself as for me as an outsider.

When coming to Joensuu for my Master studies I was therefore a bit disappointed to find out that particular small and local excursions were not that much available here and were not a key part of the curriculum. Back in Basel we had an excursion book and had to fill 10-12 excursion days a year if I recall right (not included large mandatory excursions). However, since I was a foreigner in a new country with new things every day I did not bother much. Yet this changed when I started to have more own teaching some years ago. Since carrying out independent excursions within HiMa teaching seemed to be somehow complicated and if not tied to a course not rewarded with credits, I always thought it would be nice to offer some course for students at HiMa to take these things into their own hands. I still do assume students like to learn through excursions. This was the birth of the course “A student’s guide to creating excursions” at HiMa. So it only took me roughly 10 years to start something like that and in autumn 2018 we had our first course experience.

Together with my co-teacher Jani Karhu we managed to get even 6 students to join the course despite it’s out of curriculum character. While the course was challenging, particularly the timing issues I have to say I enjoyed it very much and from the feedback of students (see also below) they also had lots of fun and also learned a lot despite all the suffering under my leadership. The great thing in this course is that learning is not only restricted to learn about excursion methods, tools and how to develop an own excursion but that participants through the excursions, prepared by themselves and their peers, learned a lot of new things about their current home town of Joensuu and its socio-cultural happenings. The course consisted of introduction lectures, an excursion that presented many excursion methods in practice, a lot of group work, a tiny seminar and the final excursions guided by the students themselves. In the course the students had completely free hands in choosing their groups excursion topic, where they wanted to go and which excursion methods and tools to use. We separated the students in 2 groups with each 3 persons. Group 1 chose hidden poverty in Joensuu as their excursion topic while Group 2 decided to develop an excursion on soundscapes and the feeling of security in Joensuu by night.

Picture 1. Students enjoying a blind honey tasting during an expert discussion on the example excursion.

After much group work, struggling with a never tested course and task description (will be improved for next autumn) both groups prepared excursions that were excellent learning tools and both could replace a whole lecture series on their topics. Not only did all of us learn a lot on excursion methods, practicalities on how to manage fieldwork and communicate with people but we also had lengthy discussions on ethical considerations, matters of social justice and realized that there are many faces of the place called Joensuu that we have been rather unaware of up to now. So, all in all, the course was a success on many levels and I hope that this text and the stories of the participants about the course will motivate more students to join us next semester to repeat this great experience. Also, as you should never trust the sweet words of a course teacher on his own course, below you can read up how some of our students have experienced the course.

Picture 2. Dr. Albrecht guiding students to work hard.

Suffering under Dr. Albrecht’s course

Team Hidden poverty

By Ville Tahvanainen

“Poverty is hidden like dust in the air.” This quote guided our theme to introduce hidden poverty in the city landscape. Theme was new for us, but at the same time very mysterious. To actually realize this issue, we decided to take the course participants to homeless people shelter and to see the “queue of bread”, where the local congregation shares food for those who feel they need it. Our excursion topic was ethically very demanding – how be enough sensitive to talk with the people who are facing hard time in their lives. How not judge people by their personal issues and so on.

At the homeless shelter organisation, we offered to help them with their weekly cleaning (see picture above). One of the challenging moment was, when an obviously narcotic man was sleeping in the room, which we had to clean. We did not want disturb and in the end he did not wake at any time when we were present, despite us cleaning. Still, overall atmosphere was very friendly and calm when dinner was collecting various kind of people together. The doors were open for all without any commitment or tasks.

Picture 3. Jani and Elisa were planning the dinner menu.

At the local congregation, we faced over 100 people queuing for food. We assembled a variety of food products (left overs with close or expired due date) from local markets into plastic bags. While collecting pieces of food into the bag, we made all the time analysis of the person – what would he or she eat? Questions of values were on mind constantly and you had to make quick decisions – others were waiting for their turn and food so that they could vanish away. The variation of people was amazing. From the appearance, you could not make any kind of conception on the personal situation or economic status.

Eventually the excursion opened a lot of discussion about social responsibility between individual and society. Some of the people were very satisfied with their situation and they even accepted it. However, for some it was a path, they did not choose to be in. Mental problems and narcotics may flip the life totally around. A matter what we were asking, why the third sector is providing help for those people? If we live in the welfare state, why subsidy is required to come from third parties?

The course was extremely helpful to build an excursion with interaction and to bring out matters, which are hidden in today’s society. Personally, I recommend this kind of participatory course for teachers to learn how to teach something, which brings lifelong experience and discussions on values more concrete than any lectures held in the classroom.

Team Soundscapes and security

By Anssi Huoponen

The lack of experiences about the planning of excursions was the reason which made me participate in the excursion course. The course was a fascinating learning process already from the beginning of the course when the groups were formed so that they included undergraduate students, graduate students, and postgraduate students in the same group. The planning process took off nicely, and we soon realized that the course is an opportunity to play with different kind of ideas and carry out excursion what you otherwise would seldom have the chance to do.

Our excursion to the soundscapes and feeling of security took place in late November at seven o’clock in the evening with blowing wind and cold weather. We had invited an expert from the city of Joensuu to tell us about how they try to promote the feeling of security in the centre of Joensuu. After this interview, we had a soundscape walk where we stopped for listening pre-recorded daytime soundscapes from the same places. This soundscape walk gave an opportunity to discuss how the soundscapes affect to the excursion participants feeling of security. In addition, we also visited a couple of different kind of bars where we discussed with the staff members how they feel the soundscapes of the bar affect the atmosphere. Moreover, we conducted interviews with customers. We let them listen to pre-recorded soundscapes from the forest and construction site and explain how they feel these soundscapes affect to them.

As a conclusion, the course taught a lot about how to plan and carry out excursions collaboratively. The course also gave change to examine and learn things what you would not normally consider in your daily life. Moreover, the course helped to understand that you would not learn these matters this good in the auditorium.

Millaisia tuntemuksia v-sana herättää?

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Ympäristöpolitiikan opiskelijan Sara Muhosen teksti on osa kurssia.


Kuinka reagoisit, jos kuulisit jonkun kiroilevan kovaan ääneen? Ehkä pyörittelisit silmiäsi tai häpeäisit silmät päästäsi. Mitäpä jos joku sanoisi olevansa vegaani? Kuinka valmis Suomi on veganismiin?

Kun vertaillaan 1960- ja 2000-luvun kouluruokalistoja Suomessa, ero on huikaiseva. 1960-luvun lapset nauttivat puolukkapuuroa, ruisleipää ja lihaa kerran viikossa. Millennium-lapset taas puputtivat lihaa viikon jokaisena päivänä. Lukeudun itsekin noihin vuosituhannen murroksessa syntyneisiin ja lihan yltäkylläisyyteen tottuneisiin lapsiin. Kasvoin lapsesta teini-ikään lähinnä makaronilla ja jauhelihakastikkeella, jotka huuhtelin alas ylimakealla hyla-maidolla. Alakouluni ruokalan seiniä koristivat lautasmalli- ja maitojulisteet – jopa siihen pisteeseen asti, että joku voisi puhua propagandasta.

Keskiluokkaisen kaupunkilaisperheen lapsena minulla ei ollut kosketusta ruuan alkulähteisiin. Toki meillä oli kesämökki, jossa rakkaus luontoon sai alkusysäyksensä. Olen lapsesta asti nähnyt, kuinka rakastamastani luonnosta hyödytään. Jo siitä asti, kun opimme serkkujeni kanssa kävelemään, seurasimme silmät pyöreinä, kun isäni perkasi kaloja tai kaatoi moottorisahalla puita. Ukilla oli tapana viedä meitä serkuksia marjaan, keräämään uusia kiuaskiviä ja kantamaan kaivosta vettä. Isäni, metsätieteiden maisterin, kautta opin jo pienestä lähtien ymmärtämään, että metsää kaadetaan ja uutta istutetaan tilalle.

Olen nähnyt elämää myös luomuviljelijän vinkkelistä. Olen saanut tehdä töitä maalaisromanttisessa ympäristössä sukutilalla ja todistaa myös työn raskauden, luonnon armottomuuden ja viljelijän loppuunpalamisen. Kaikessa kokemassani on kuitenkin aina ollut pohjana luonnon ehdoton kunnioittaminen ja rakastaminen. Se on osa suomalaisuutta, josta en halua yhteiskuntamme erkaantuvan.

Mutta mikä johti siihen, että itäsuomalaisen pikkukaupungin tytön perjantai-illan ”pikkukanat” vaihtuivat kukkakaaliwingseihin?

Dokumentti ruoantuotannosta avasi silmät

Oli vuosi 2015 joensuulaisessa lukiossa. Kävin lukion toista luokkaa. Samoihin aikoihin kaksi parasta ystävääni kertoivat lähteneensä mukaan koitokseen vähentää lihansyöntiään. Sen syvällisemmin miettimättä päätin liittyä mukaan seikkailuun.

Vuosi kului enemmän tai vähemmän kasvissyöjänä. Suurimpana esteenä kasvissyöjäksi ryhtymiselle oli – ainakin alitajuisesti – vakava tanssiharrastukseni. Urheilijathan tarvitsevat proteiinia, ja proteiinia saa lihasta. Maito taas pitää tanssijan luut kunnossa. 2000-luvun taitteen ruokapropaganda teemuselänteineen ja maitomainoksineen oli onnistunut.

Syksyllä 2016 muutin Kuopioon opiskelemaan ympäristötiedettä. Hämärtyvän alkutalven iltana istuin yksin soluhuoneessani ja avasin Netflixistä Cowspiracy-dokumentin. Katsottuani dokumentin amerikkalaisesta ruoantuotannosta ja sen vaikutuksista ilmastoon maailmani romahti: en olisi ikinä kuvitellut, että sillä mitä syön, on niin suuri merkitys ympäristölle. Siitä hetkestä lähtien alkoi kuoppainen tieni kohti veganismia.

Tuki oli onneksi lähellä lievittämään juuri purkautunutta maailmantuskaani. Osa koulukavereistani oli vegaaneja, ja kaupoista löytyi jo paljon vegaanisia korvikkeita, joista harjoittelevan vegaanin oli turvallista aloittaa. Oli ilo huomata, kuinka yliopistomme tarjosi aina vähintään yhden kasvisruokavaihtoehdon lounaalla. Suomi vaikutti täydelliseltä paikalta aloittelevalle vegaanille.

Tuuppaamalla vai järkeilemällä kohti muutosta?

Uskon, että ihmistä ei voi saarnata ulos mukavuuskuplastaan, vaan ihmisen on herättävä itse ruokavalintoihinsa. Kysymys kuuluukin, muuttuuko käytös ”tuuppaamalla” vaiko rationaalisen mallin avulla? Vai onko ratkaisu sittenkin kompromissi eli tuuppamisesta tuunaamiseen?

On tutkittu, kuinka kasvispainotteista ruokailua voidaan tukea kouluissa ja työpaikoilla. Esimerkki Suomen ympäristökeskuksen Helsingin toimipisteen työpaikkaruokalasta on jäänyt mieleen: kestävät ruokavalinnat lounasruokailussa oli merkitty ilmastovalintamerkein, mutta se ei saanut edes ympäristöalan ammattilaisia muuttamaan käytöstään. Kuilu tiedon ja toiminnan välillä on pahimmillaan hautavajoamaakin syvempi.

Jos tieto ei vaikuta päätökseen, on olemassa toinen vaihtoehto: tuuppaaminen. Saadaanko ihmisten käytös muuttumaan, jos kasvisvaihtoehto asetetaan linjastossa ensimmäiseksi tai kasvisruuan mainostusta lisätään? Tutkimuksessa ilmeni, että tämä toimi, ei vain kokonaisuudessa merkittävästi. Kasvisten menekki lisääntyi, mutta lihankulutus ei ottanut laantuakseen. Ongelmia tuuppaamisen teoriastakin löytyy. Tuuppaamisen voi nähdä pehmeänä johdatteluna tai räikeänä manipuloimisena. Oliko tämä ajatuksia herättelevää ihmisen houkuttelua ulos mukavuuskuplastaan, vai manipuloitiinko siinä ihminen hyväntekijäksi vain sen yhden kerran?

Syy, miksi on niin vaikea kehittää toimivaa teoriaa tehostamaan kestäviä toimintatapoja, on se, että ruoka tarkoittaa monta eri asiaa monelle eri ihmiselle. Ruoka on osa identiteettiä, kun luomuviljelijä kokee ylpeyttä ostaessaan itsekin luomua. Syöminen on sukupuolittunutta, kun pojat julistavat kovaan ääneen tulleensa kasvisten maistelutilaisuuteen puolustamaan lihaa. Ruoka on osa kulttuuria, kun itsekin aloittelevana vegaanina kauhistelin kaupan kylmähyllyssä pötköttelevää, suomalaiselle ei-ruuan-näköistä tofua. Niin helposti kuin kasvissyöjä voi leimaantua viherpiiperöksi, voi liperiläisen maaseudun poika nähdä härkäpavun kasvattamisen siistinä, kun naapuritilallakin sitä viljellään.

Asiat, myös ongelmat, on rohkeasti tunnistettava kokonaisuuksissaan ja salakavalat piilonormit ruokailun suhteen on nostettava päivänvaloon yhteistyöllä. Niin utopistisen romanttiselta kuin tuo kuulostaakin, antaa vegaaniuden siirtyminen vähätellystä trendistä tiukasti läsnäolevaksi ja jokapäiväiseksi tavaksi vahvaa luottoa kestävän tulevaisuuden luomiseen.

Vegen ei tarvitse särähtää korvaan niin kuin se v-sana. Oma vegaaniuteni ei pyri poistamaan lihansyöntiä ikuisesti maapallolta. Kasvisruoka tuleekin nähdä keinona monipuolistaa ruokailua, ei pakollisena vaihtoehtona lihalle. Jos pystyy vähentämään lihansyöntiä sen yhden wingsin verran viikossa, tekee jo paljon.

Sara Muhonen

Ympäristöpolitiikan opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Yrittämisessä saa mokata ja verkostoitua ”kissanristiäisissä”

Tiedätkö, mitä yrittäjyyskasvatus on? Entä oletko saanut yrittäjyyskasvatusta peruskoulun tai toisen asteen koulutuksen aikana? Kun nämä kysymykset esitettiin Metrialla marraskuussa järjestetyn yrittäjyyskasvatuksen paneelikeskustelun yleisölle, vastaukset olivat lähes yksimielisiä: en. Tähän kiteytyi koko paneelin tarkoitus; tarvitaan avointa keskustelua yrittäjyyskasvatuksen linjauksista ja mahdollisuuksista, sillä aineenopettajakoulutuksen yrittäjyyskasvatus on vielä alkutaipaleella.

Paneelikeskustelu oli osa opintojaksoa ja ”Ilmiölähtöisyys luonnontieteiden ja matematiikan aineenopettajakoulutuksessa”-hanketta. Tilaisuuden järjestäjänä ja juontajana toimi kurssin koordinaattori Ville Tahvanainen, jonka tehtävä on toteuttaa yrittäjyyskasvatusta osana kurssia ja hanketta aineenopettajille. Paneeliin osallistuivat entinen opettaja ja yrittäjä Hannu Naumanen, yrittäjä Suvi Sorsa, yrittäjä Joona Kotilainen, projektiasiantuntija Kaisu Tyni-Pyy ja yliopettaja Heikki Immonen.

Kuva 1. Panelistit Hannu Naumanen, Suvi Sorsa, Joona Kotilainen, Kaisu Tyni-Pyy ja Heikki Immonen esittivät monipuolisesti näkemyksiään yrittäjyyskasvatuksesta.

Mitä se yrittäjyyskasvatus sitten on?

Muutaman vuoden voimassa ollut perusopetuksen opetussuunnitelma linjaa laaja-alaiseksi tavoitteeksi ”työelämätaidot ja yrittäjyyden”, jolloin yrittäjyyskasvatuksen tulisi olla läsnä peruskoulun oppilaiden opetuksessa jatkuvasti.

Yrittäjyyskasvatuksen tarkoitus on vaikuttaa nuorten asenteisiin ja rohkaista heitä yrittäjyyteen. Se merkitsee laaja-alaisesti asenteiden ja taitojen kehittämistä. Tähän liitetään asenteita kuten aktiivisuus, ennakkoluulottomuus, riskienotto, sisukkuus ja tavoitteellisuus. Näitä asenteita linjaa YES-verkoston määritelmä, joka on tehty yhteistyössä muun muassa Suomen Yrittäjien ja OAJ:n kanssa.

Paneelissa yrittäjyyskasvatuksen keskeisiksi tavoitteiksi ja taidoiksi nostettiin muun muassa rohkeus luovuuteen, rakentamiseen, suunnitteluun ja testaamiseen. Lisäksi keskustelua oli epäonnistumisesta ja siihen suhtautumisesta. Erityisesti yrittäjäpanelistit kertoivat epäonnistumisen olevan yrittäjälle arkista, ja kaikki työt eivät suju suunnitellusti. Liiallinen murehtiminen ei kuitenkaan auta tilannetta, vaan täytyy arvioida yhdessä osapuolten kanssa syitä tilanteeseen ja ottaa opiksi eteenpäin jatkaen. Markkinointitoimisto Tovarin yrittäjä ja toinen perustaja Joona Kotilainen kiteytti asian hienosti: ”Yrittäminen on oppimista työn aikana”.

Vapaata kauppaa vai pelisääntöjä yhteistyöhön?

Kokemusten antaminen on tärkeä osa yrittäjyyskasvatusta, ja siitä löytyy mainintoja muun muassa perusopetuksen opetussuunnitelmasta ja yrittäjyyskasvatuksen linjauksista.

Panelistit näkivät, että oppilaitosten ja yritysten yhteistyön tavoitteita ja toiveita on tärkeää linjata puolin ja toisin jo alkumetreiltä, jotta yhteistyö sujuisi mallikkaasti. Yrittäjyysopintoja Karelia-ammattikorkeakoulussa vetävä Heikki Immonen muistutti, että oppilaitosten ja yritysten yhteistyöstä on hyvä tiedottaa myös huoltajia. Hyvä ohje yritysyhteistyöstä tiedottamiseen löytyy opetushallituksen sekä kilpailu- ja kuluttajaviraston yhteistyössä vuonna 2014 tekemästä muistiosta ”Koulujen ja oppilaitosten sekä yritysten ja yhteisöjen välinen yhteistyö, markkinointi ja sponsorointi”.

Yhteistyöhön saa tukea myös järjestöiltä: ”Esimerkiksi Joensuun yrittäjiin voi olla yhteydessä. Toimistolta osataan kyllä kertoa, kuka yrittäjä voisi olla kyseiselle koululle sopiva yhteistyökumppani”, linjasi Joensuun Yrittäjien varapuheenjohtajana toimiva Kotilainen. EduVirman yrittäjä Hannu Naumanen vinkkasi, että Joensuun seudun yrittäjyyskasvatussuunnitelmasta nimeltä Yrittäjyyspolku löytyy yrittäjyyskasvatuksen ohjeita opettajille ja käyttökelpoisia vinkkejä yhteistyön tueksi. Suunnitelman tekijöihin lukeutuu myös panelistina toiminut Kaisu Tyni-Pyy.

Paneelikeskustelussa heräsi erilaisia näkemyksiä siitä, voiko yrittäjä osallistua esimerkiksi koulun projektin arvioimiseen. Yrittäjän asiantuntemus projektityöskentelyyn ja mahdollisesti sisältöön nähtiin arvokkaana. Opettajalta vastaavaa tuntemusta ei kenties löydy. Ulkopuolisen henkilön antama suullinen palaute oppilaille nähtiin kokonaisarviointia monipuolistavana ja mielenkiintoisempana kuin opettajan antama palaute. Viime kädessä arvioinnin vastuu on kuitenkin opettajalla.

Miten ottaa yhteyttä yrittäjään?

Panelistit ohjeistivat opettajaopiskelijoita olemaan aktiivisia yhteydenotoissa yrittäjien suuntaan. Pitkän uran Pielisjoen koulun rehtorina tehnyt yrittäjyyskasvattaja Hannu Naumanen kertoi omasta kokemuksestaan, että: ”Yleensä koulu on se aktiivinen yhteydenoton osapuoli”. Mainostoimisto Brändpan nuori yrittäjä Suvi Sorsa korosti henkilökohtaisia väyliä: ”Hyvä ottaa yhteyttä vaikkapa tutun tai sukulaisen kautta, niin asia tulee varmasti perille”.

”YES-verkostolla on muun muassa yrittäjyyskummirekisteri, josta opettaja  voi toivoa koululleen yrittäjää vierailulle, ja päinvastoin yrittäjä voi tarjoutua vierailijaksi”, vinkkasi YES-verkoston entinen aluepäällikkö Kaisu Tyni-Pyy. Yrittäjyysjärjestöt, internet ja omat verkostot nähtiin myös tärkeinä väylinä yhteistyön etsimiselle.

”Kyllä tässä on oppinut, että yrittäjyys on myös monissa kissanristiäisissä käymistä”, viittasi Suvi Sorsa yrittäjän verkostoitumistarpeeseen. Tämän hän mainitsi isoksi oppimisen paikaksi yrittäjänä toimimisessa ja tärkeäksi osaksi yrittäjän perusluonnetta.

Ville Tahvanainen
Nuorempi tutkija, kurssikoordinaattori
Itä-Suomen yliopisto

Lisätietoa hankkeesta ja opetuksesta löytyy Itä-Suomen yliopiston LUMA-keskuksen sivuilta.

Ilmiölähtöisyys-kurssi on neljän eri tiedekunnan yhteistyössä järjestämä kurssi maisterivaiheen luonnontieteiden (fysiikka, kemia, biologia ja maantiede) sekä matematiikan aineenopettajaopiskelijoille. Kurssi järjestetään joka toinen vuosi, ja se järjestetään nyt kolmatta kertaa.

 

Linkit

Opetushallituksen ja kilpailuviraston muistio yritysyhteistyöstä
https://www.oph.fi/download/159339_koulujen_ja_oppilaitosten_seka_yritysten_valinen_yhteistyo_markkinointi_ja_s.pdf

YES-kummirekisteri – https://yeskummit.fi/

YES-verkoston määritelmä yrittäjyyskasvatuksesta
https://www.yesverkosto.fi/yes/mita-yrittajyyskasvatus-on/

Yrittäjyyspolku, Joensuun seudun yrittäjyyskasvatussuunnitelma
http://webdynasty.jns.fi/djulkaisu/kokous/20181509-5-1.PDF

Yrittäjyyskasvatuksen linjaukset
https://minedu.fi/yrittajyyslinjaukset

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2014)
https://www.oph.fi/download/163777_perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf

 

Asiantuntijuus ja julkinen keskustelu

Siinä missä historian opettajat ovat menneisyyden generalisteja, historian asiantuntijat ovat menneisyyden spesialisteja, jotka erikoistuvat johonkin tiettyyn osa-alueeseen omien tutkimusten myötä. Koska historia on kytköksissä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, historian asiantuntijoiden on helppo osallistua julkiseen keskusteluun ajankohtaisista asioista, joissa on selvä kytkös omaan aihealueeseen. Tämä ei ole pelkästään sen takia, että saa omaan CV:hen kivan näköisen merkinnän, vaan kyse on myös vuorovaikutuksesta muun yhteiskunnan kanssa, joka on merkitty jopa yliopistolakiin. Mielestäni on oman koulutuksen hukkaan heittämistä, jos ei pyri osallistumaan julkiseen keskusteluun, vaikka se tuntuukin joidenkin mielestä pakolliselta pahalta oman tutkimustyön ohella. Historian asiantuntijat eivät voi pelkästään olla oman yhteisön norsunluutornissa, vaan on aina välillä laskeuduttava alas ison julkisen keskustelun ääreen.

Hyvänä esimerkkinä julkiseen keskusteluun osallistumisesta käytän omaa tilannettani. Itse pyrin erikoistumaan suomalaiseen 1900-luvun rikos- ja oikeushistoriaan sekä suomalaisiin radikaaliliikkeisiin. Vaikka olen vasta opiskelija, haluan silti osallistua julkiseen keskusteluun, jotta pystyn kehittymään tulevana asiantuntijana eteenpäin. Siksi on hyvä saada kokemusta julkiseen keskusteluun osallistumisesta jo opiskelijana. Laitoin Haaste-lehden toimituskuntaan kyselyä, että voinko kirjoittaa mielipidekirjoituksen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisen lakkauttamispäätöksen historiallisesta esikuvasta. Toimituskunta antoi vihreää valoa asian suhteen, jonka myötä kirjoitin mielipidekirjoituksen, joka on nyt julkaistu uusimmassa Haaste-lehdessä.

Ja mitä tämä kaikki vaati minulta? Yksi yhteydenotto kyseisen lehden toimituskuntaan, jossa suhtauduttiin positiivisesti kirjoitusehdotukseeni. Vaikka minun panokseni julkiseen keskusteluun Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisesta lakkauttamisesta on pelkkä pisara meressä, se on sentään jotain. Hyvin harva asiantuntija pystyy vaikuttamaan merkittävästi suureen julkiseen keskusteluun jostakin asiasta.  Me asiantuntijat emme ole julkisen keskustelun politbyroo, jonka sanat ohjaisivat suomalaisen yhteiskunnan keskustelua asiasta kuin asiasta. Se on puhtaasti suomalaisen yhteiskunnan ihmisten päätettävissä, että kuinka paljon painoarvoa yhteiskunta laittaa asiantuntijoiden näkemyksiin.

Vaikka oma tutkimusaihe olisi hyvin mediaepäseksikäs tyyliin: ”Marttojen käyttämien villalankojen laatu ja valmistusmaa suhteutettuna yhteiskunta-asemiin Lohjan kylän kokoustiloissa vuosina 1962-66” On hyvä muistaa, että kanavia julkiseen keskusteluun on todella paljon, jonka myötä joissakin julkisen keskustelun kanavissa jokin mediaepäseksikäs asia saattaa olla todella merkittävä ja tärkeä asia. Varsinkin internet-aikana julkisen keskustelun areenojen määrä on todella suuri, jonka myötä oman äänensä tuominen esille julkisessa keskustelussa on aika lailla puhtaasti kiinni omasta motivaatiosta.

Julkisen keskustelun kanavia on todella paljon, jotka ovat suunnattu eri yleisölle. Ei pidä lähteä olettamaan julkisen keskustelun kanavasta, että jokainen niistä kattaisi kaikkia suomalaisia. Monet näistä julkisen keskustelun kanavista saattavat olla suunnattu tietylle pienelle yleisölle. Esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja, Politiikasta-nettisivusto ja Haaste-lehti ovat oman pienen viiteryhmän julkaisukanavia. Tämä pieni julkisuus ei tee kuitenkaan näistä kanavista yhtään huonoja, sillä monesti tämänkaltaiset kanavat ovat oman viiteryhmänsä merkittäviä julkaisukanavia. Pitää muistaa, että julkinen keskustelu on myös muutakin kuin koko kansan media-alustoissa puhumista. Julkinen keskustelu on myös oman tiedeyhteisön välistä vuoropuhelua pienemmissä julkisissa kanavoissa.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen saattaa vaikuttaa opiskelijan näkökulmasta hyvin haastavalta ja stressaavalta asialta, koska välttämättä opiskelijalla ei ole täyttä luottamusta omaan osaamiseensa, että voisi tuoda mielipiteensä esille julkisessa keskustelussa. Loppupelissä se ei ole mitenkään mahdoton asia, jos on tervettä itseluottamusta itseensä ja omaan osaamiseen. Luonnollisesti opiskelijan pitää osata oman aihealueensa asiat, jos aikoo osallistua julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi Historia-populaarilehden tasoista kirjoitusta ei kannata kirjoittaa asiantuntijalehdessä. Milloin sitten opiskelijana tietää, että voi osallistua julkiseen keskusteluun omasta aihealueesta? Mielestäni se raja on siinä, että tiedostaako oman julkaisun läpäisevän tiedeyhteisön seulan. Siksi ei ole mitenkään ihmeellistä, että monet gradua tekevät ihmiset osallistuvat omalla graduaiheellaan julkiseen keskusteluun, koska gradu on kuitenkin tieteellinen tutkimus.

Mielestäni olisi hyvä asia, jos yliopistossa ohjattaisiin opiskelijoita esimerkiksi kurssien myötä siihen, miten pystytään hyvällä tavalla olemaan julkisessa keskustelussa mukana. Vaikka yliopisto onkin tiedeyhteisö, jossa painotetaan todella paljon tieteen tekemistä, julkinen keskustelu kulkee käsi kädessä tieteen kanssa. Siksi julkisen keskustelun merkitystä tiedeyhteisölle ei pidä missään nimessä aliarvioida. Olisi mielestäni todella hyvä asia, jos olisi kursseja, joissa harjoitellaan osallistumista julkiseen keskusteluun oman aihealueen myötä esimerkiksi suorien haastattelujen, kirjoitusten ja monien muiden harjoitusten kautta. Osallistuisin ainakin itse sellaiselle kurssille.

Julkisessa keskustelussa on myös kääntöpuolensa, sillä julkinen keskustelu saattaa kääntyä itse kirjoittajaa ja tiedeyhteisöä vastaan. Hyvä esimerkki tiedeyhteisön julkisen kuvan viimeaikaisesta katastrofista on professori Tapio Puolimatkan ristiriitaa aiheuttanut kirjoitus, jossa lähes kaikki asiat menivät täydellisesti pieleen julkisen keskustelun näkökulmasta. Tämänkaltainen pr-katastrofi aiheuttaa suomalaiselle tiedeyhteisölle ja luonnollisesti itse kirjoittajalle todella paljon haittaa, jonka aiheuttamaa mainevahinkoa on hyvin hankala korjata. Kuitenkin tämänkaltaisia asioita pystyy helposti välttämään terveen maalaisjärjen ja medialukutaidon kautta, jota valitettavasti ei ollut Puolimatkan tapauksessa juuri ollenkaan. Mutta positiivisena asiana on se, että näiden negatiivisten asioiden kautta oppii helposti välttämään julkisen keskustelun kardinaalivirheitä.

Marko Piipponen

Suomen historian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

markopii@uef.fi

 

Aktiivisempaa kansalaisuutta vuorovaikutteisen hallinnon ja asennemuutoksen kautta

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Opiskelija Tommi Sunin teksti on osa kurssia.


Vain harva suomalainen nuori uskoo osallistuvansa politiikkaan esimerkiksi tekemällä vaalityötä tai liittymällä poliittiseen puolueeseen tai ammattiliittoon. Tämä käy ilmi Tilastokeskuksen vuonna 2010 teettämän kyselyn mukaan. Kansainvälisellä tasolla suomalaisnuorten kiinnostus politiikkaan oli reilusti keskivertoa vähäisempi. Kansalaisten on vaikea uskoa oman toiminnan vaikuttavan julkisen hallinnon päätöksiin, jonka seurauksena päätöksentekoon liittyy skeptisiä ajatuksia. Tästä hyvänä esimerkkinä presidentinvaalien äänestyksen Aku Ankka -äänet.

Myönnän itsekin suhtautuneeni politiikkaan varsin skeptisesti, ja äänestin ensi kertaa vasta vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Koen, että en saa omaa ääntäni kuuluviin, tai oikeastaan, että omalla äänelläni ei ole minkäänlaista painoarvoa. Ajattelen, että voin saada oman toimintani paremmin esille biologisten tutkimusten ja tulevaisuuden opettaja-ammatin avulla verrattuna poliittiseen toimintaan.

Jotta kansalaisten aktiivisuutta politiikkaa kohtaan saataisiin lisättyä, pitää pyrkiä vuorovaikutteiseen hallintoon ja asennemuutokseen. Myös ilmastonmuutoskysymys sekä siirtyminen kierto- ja biotalouteen vaativat luonnonvarapolitiikan ja -hallinnan uudistamista. Yksi keskeisimmistä syistä tähän on vaikuttajien omien etujen puoltaminen muiden kustannuksella. Kaiken tämän jälkeen ihmetellään kansalaisten laiskaa suhtautumista politiikkaan.

Lisää tutkimustietoa ja näkökulmien avartamista

Kansalaisten rooli ympäristön ”ilkeiden ongelmien” ratkaisijoina on mielenkiintoinen. Ilkeät ongelmat, esimerkiksi ilmastonmuutos, kestävä maatalous, ruoantuotannon ympäristövaikutukset tai turkiseläinten hyvinvointi, ovat globaaleja tai paikallisia ongelmia, joihin ei ole yhtä ja oikeaa ratkaisukeinoa (Whyte & Thompson 2011). Näihin ongelmiin ei ole olemassa tiettyä pistettä, jonka jälkeen ongelmat olisivat sivuutettuja, vaan ilkeät ongelmat vaikuttavat toinen toisiinsa jatkuvasti.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos halutaan ratkaista ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin liittyviä ongelmia, pitää ilmastonmuutoksen ongelmat ratkaista myös kerta heitolla – ja sanomattakin on selvää, ettei se tapahdu tuosta vain. Jotta ilkeiden ongelmien ratkaisemiseksi löydettäisiin ensiaskeleita, pitää kansalaisten näkökulmia avartaa lisää. Kansalaiset ovat parhaimmillaan erittäin aktiivisia yhteisen hyvän tavoittelussa. Tämän vuoksi tutkijoiden ja uuden tutkimustiedon merkitys on keskeisessä roolissa.

Esimerkiksi hyönteisten kasvattaminen ihmisen ravinnoksi oli pitkään kiellettyä Suomessa, kunnes vuoden 2018 alusta lähtien EU:n uuselintarvikeasetus astui voimaan. Itä-Suomen yliopiston biologian laitoksella on tehty jo pidemmän aikaa tutkimusta kotisirkkojen kasvattamisesta ja niiden hyödyntämisestä ihmisravintona (Jaana Sorjonen & Vilma Lehtovaara).

Julkaistujen raporttien ja tutkimustiedon perusteella ihmiset ovat tulleet tietoiseksi hyönteisravinnosta, ja asennoituminen uutta superfoodia varten on muuttunut positiivisempaan suuntaan. Nyt vuoden 2018 alusta lähtien kotisirkkoja voidaan ajatella käytettävän proteiinin lähteenä lihan korvikkeena. Tutkimusten perusteella kotisirkkojen kasvattamisen ympäristövaikutukset ovat moninkertaisesti pienemmät lihantuotantoon verrattuna. Tämän takia ihmisten näkökulmien avartaminen liittyen hyönteisravintoon voi parhaimmillaan vaikuttaa myös ilkeiden ongelmien ratkaisemisessa. Kyseessä on vastavuoroisuuden periaate – kun muut osallistuvat, myös minäkin osallistun.

Pienet askeleet, suuret muutokset

Mittasuhteiltaan pienet asiat voivat aiheuttaa suuria liikuntoja yhteiskunnassa. Koska asioilla on erilaisia tarkastelutasoja, ja eri toimijat painottavat eri asioita, johtaa se helposti konfliktin syntyyn. ”Pienten lukujen maantieteessä” osa ihmisryhmistä kärsii yhteisen edun tavoittelusta.

E18 Koskenkylä–Kotka-moottoritien rakentaminen on esimerkki ”pienten lukujen maantieteestä”, jossa osa ihmisryhmistä kärsii yhteisen edun tavoittelusta. Kuvassa Pyhtään kaisla-aiheisia meluesteitä. Kuva: Liikennevirasto

Omakohtainen kokemukseni pienten lukujen maantieteestä koskee E18 KoskenkyläKotka-hanketta. Valtatie 7 kunnostamisen hanke aloitettiin 2010-luvun alkupuolella (Liikennevirasto 2015). Hankkeen seurauksena muutama perhe joutui muuttamaan kodistaan pois, koska uusi moottoritie oli kaavailtu kulkevan tonttien kohdalta. Hankkeen takana oli tarkoitus lisätä moottoritien turvallisuutta ja liikenteen sujuvuutta yhteisen edun lisäämiseksi. Hankkeella oli erilaisia vaikutuksia ihmisryhmille – riippuen skaalasta, mistä katsottiin. Harvemmin tavallinen moottoritien käyttäjä ajattelee, minkälaisia muutoksia tien rakentaminen on saattanut aiheuttaa toisten ihmisten arjessa.

Pieni askel sinulle voi tarkoittaa valtavaa harppausta tai muutosta jollekin toiselle.

Tommi Suni

Opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Blomqvist, Irja (2011). Suomalaisnuoret ovat osaavia mutta passiivisia kansalaisia. Hyvinvointikatsaus 3/2011, Teema: Kansalaisuus. Tilastokeskus.

Liikennevirasto: E18 Koskenkylä-Kotka -hanke.

Whyte, K.P. & Thompson, P.B. (2011). Ideas for How to Take Wicked Problems Seriously. Journal of Agricultural and Environmental Ethics. August 2012, Volume 25, Issue 4, pp 441–445.

Jupinaa ja retkeilyä tieteen historiassa

Alussa oli ongelma. Ei edes yksi vaan muutama isompi ongelma, joista oli runsaassa sadassa vuodessa virkattu sellainen vyyhti, minkä selvittäminen ei normaaleilla keinoilla onnistuisi. Käytännössä rupesin tutkimaan eetteriä, tieteen historian umpikujaa, teoriaperinteiden törmäyskohtaa ja ad hoc-teorioiden sielunelämää.

Tieteenhistoriallisen tutkimuksen aiheena on James Clerk Maxwellin eetterihypoteesien vaikutus fysiikan kehityshistorialle. Tarkastelen maxwellilaisten teoriapohjien kautta eetterin vähittäistä kehitystä ja tämän kehityksen oletettua laajempia vaikutuksia tieteen historiassa. Eetteri oli vanha fysiikan oletus väliaineesta sähkön, magnetismin, valon ja toisinaan lämmön ja gravitaation ilmiöiden välittävänä tekijänä. Aihe on käytännössä poikkitieteellinen risteyskohta Newtonin vanhan maailman absoluuttisen avaruuden, 1800–luvun gentleman-Englannin kvaterniolaskennan nerojen ja Einsteinin suhteellisen maailman kajastuksen välimaastossa. Olin tutkinut aihetta jo aikaisemmin parin maisterin verran hyvin eri katsantokannoista filosofian ja historian aloilla. Aiheeseen liittyi kuitenkin iso metodologinen ongelma.

Ongelmana oli, miten tällaisia ilmiöitä, käsitejärjestelmiä ja historiallisia vaikutuksia tutkitaan. Struktuuri ei riittänyt, kielen ja narratiivin keinot eivät osuneet ongelman ytimeen. Tarvittiin jotain muuta, jotain substanssia. Metodologisesti tutkimuksen alkuvaiheessa olin jo naimisissa systemaattisen analyysin ajatuksen kanssa metodologisena lähtökohtana. Tämä yleistieteellinen menetelmä, jota käytetään hyvin värikkäästi täysin eri tyyppisissä tieteenaloissa, onnistui siinä missä monet muut menetelmät eivät onnistuneet. Kyse ei ole menetelmien paremmuudesta vaan siitä, mikä kenellekin toimii.

Systemaattisessa analyysissä oli kuitenkin omat ongelmansa. Menetelmän laajin käyttö oli immanenttia, eli aineistollisesti erittäin rajaavaa. Koska halusin käsitellä laajempia aineistoja, jouduin tarkastelemaan kriittisesti menetelmän alkulähtökohtia ja miettimään sen käytölle laajennettuja kriteereitä. Vimmaisen ja ankaran etsinnän ja pähkäilyn jälkeen onnistuin löytämään Suomesta kourallisen systeemiteorioiden kanssa työskennelleitä henkilöitä, systemaattisen analyysin käyttäjiä ja kehittäjiä. Muodostui kuva siitä, mihin menetelmää on käytetty ja miten. Tämä antoi pohjaa vaikeammalle ajatukselle, miten immanentisti toimivasta menetelmästä voidaan laajentaa hermeneuttisesti toimiva kokonaisuus, menettämättä sen systemaattista luonnetta. Menetelmällä tutkitaan aiheen argumentaation rajallisuutta ja sisäistä ajatusmaailmaa. Tätä kautta voidaan systemaattisesti analysoimalla ei ainoastaan analysoida käsitejärjestelmien funktionaalisuutta tai niiden vähittäistä kehittymistä, mutta myös tehdä se selkeällä tavalla, mikä ei johda lukijaa harhaan.

Yhtenä ratkaisuna oli käyttää hermeneuttista ymmärryspyrkimystä ja dekonstruktiota vastakkaisina napoina eri teorioiden argumentaation analysoinnissa. Ratkaisu työllisti viime vuonna melkoisella tavalla. Tuli matkustettua yhtenä kuukautena kesän aikana yli 6000 kilometriä pelkästään Suomen sisällä. Myös Puolassa tuli käytyä pari kertaa, koska Varsovassa otetaan tieteenfilosofian klassikot vakavasti. Reissuista oli hyötyä dekonstruktion toiminnan ymmärtämiselle. Tällä riitaisalla lähestymistavalla pyritään samaan, mihin systemaattisessa analyysissä yleisesti on pyritty, eli argumentaation rajallisuuden ymmärryksen kautta aiheen funktionaaliseen ymmärrykseen. Tänä syksynä arvioin, riitelen ja etsin alkuperäisaineistoista Maxwellin eetterihypoteesien kokonaiskuvaa. Tehtävä ei ole täysin uusi, mutta tämä menetelmällinen lähtökohta on edeltäviä versioitaan parempi kyseisen ongelman ratkomiseen.

Myös ymmärryksellä on tässä puuhassa tärkeä osa, ei ainoastaan hermeneuttisella vaan myös humaanilla. On tärkeää myös keskustella elävien ihmisten kanssa, eikä pelkästään uppoutua jo kuolleiden ihmisten loistokkaisiin kirjallisiin hetkiin. Kokemuksista opin, että viestejä ei kannata jättää kirjoittamatta eikä puhelinta avaamatta. Jokainen keskustelu on kehitykselle tärkeää, oli se sitten tieteenfilosofista vääntöä yliopiston käytävällä, systeemiajattelun miettimistä Systeemianalyysin laboratoriossa Espoossa ja dekonstruktiokritiikkiä Puolassa. Myös arvokkaat ovat kommentit heiltä, jotka ovat ehtineet samoja ja vierekkäisiä kysymyksiä tarkastelemaan jo vähän pidemmän aikaa.

Ari J. Tervashonka
Historian väitöskirjatutkija

Siihen aikaan kun yliopisto peilin osti

Yliopisto suhtautuu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen. Kohdatessaan sitä lähestyvän uteliaan tutkijan yliopisto pyristelee professorien ja muun yliopistoväen johdolla vastaan, elämöi ja nostaa kämmenensä lyödäkseen tarpeettomana pitämänsä tutkimuksen – ja siinä sivussa myös tutkijan – syvälle maanrakoon. Kutakuinkin tätä mieltä oli Joensuun yliopiston kasvatussosiologian professori Ari Antikainen yliopiston tiedotuslehti Sanansaattajalle vuonna 1986 antamassaan haastattelussa. Tietynlaista yksinäisyyttä kokeneen Antikaisen havainto ajoittui hetkeen, jolloin suomalaisen korkeakoulututkimuksen ”uusi aalto” oli vasta hitaasti muodostumassa ”syvissä vesissä” voidakseen iskeytyä täydellä voimalla rantaan 1990-luvulla. Viimeistään tästä lähtien korkeakoulututkimus otti oman vakaan paikkansa tutkimuskentältä. Samalla se alkoi muuttua sisällöltään, teorioiltaan ja menetelmiltään entistä moniulotteisemmaksi.

Suomalaisessa yliopistohistoriassa on viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana elänyt vahvana instituutionäkökulman yhteiskuntahistorialliseen otteeseen yhdistävä suuntaus, jossa yliopistoinstituution sisäinen kehitys sidotaan vahvasti laajempaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Näkökulma tulee esiin erityisesti 1960–70-luvuilla perustettujen yliopistojen juhlakirjoissa, joita 30–50-vuotta täyttäneet opinahjot julkaisivat vuoron perään viime vuosikymmenellä ja tämän vuosikymmenen alkupuoliskolla – näistä viimeisimpänä Martti Häikiön kirjoittama Tampereen teknillisen yliopiston vaiheita vuosina 1965–2015 käsittelevä teos. Hieman paradoksaalisesti monet näistä teoksista toimivat – alkuperäisestä ajatuksesta poiketen – eräänlaisina muistokirjoituksina kyseisille yliopistoille, jotka kohta juhlakirjan julkaisun jälkeen katosivat kartalta.

Edellä mainittu Häikiön teos ilmestyi samoihin aikoihin, jolloin Tampereen kolme korkeakoulua päättivät ryhtyä selvittämään yhteenliittymisen edellytyksiä. Kaija Vuorion kirjoittama Kuopion yliopiston 40-vuotishistoria Lentoon ilmestyi keväällä 2006, ja jo saman vuoden syksyllä yliopisto oli täyttä päätä selvittämässä yliopistoliittouman perustamista Joensuun yliopiston kanssa. Kuten tunnettua, alun perin löyhäksi liittoumaksi tarkoitettu hallinnollinen viritelmä syveni siihen malliin, että Joensuun yliopiston 40-vuotishistorian, Uudisraivaaja, kirjoittanut Arto Nevala joutui marraskuussa 2009 pidetyssä kirjan julkistamistilaisuudessa toteamaan, että: ”Lähdin kirjoittamaan kirjaa Joensuun yliopiston neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä. Kun päätin työn, teos onkin neljästä viimeisestä vuosikymmenestä.”

Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa suositun, taloustieteilijä Joseph Schumpeterin alun perin lanseeraaman Luovan tuhon -teorian mukaisesti yliopistofuusiot voidaan nähdä seurauksena kehityksestä, missä vanhat rakenteet hävisivät uusien ja tuottavampien rakenteiden tieltä. Oli miten oli, ainakin omalla kohdalla Joensuun ja Kuopion yliopistojen tuho ja uuden Itä-Suomen yliopiston (UEF) luominen tarkoittivat mahdollisuutta päästä kirjoittamaan yliopiston perustamisvaiheen historiaa. Minut rekrytoitiin hankkeeseen viime vuoden lopulla, jolloin yliopiston johtoportaassa heräsi halu saattaa kirjojen ja kansien väliin perustamisvaiheen monipolviset kiemurat. Teoksen julkaisuajankohdaksi määriteltiin vuoden 2020 alkupuolisko, jolloin tulee täyteen kymmenen vuotta Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloittamisesta.

Varsinaisen aineistonkeruun aloitin heti tämän vuoden alusta keräämällä asiakirja-aineistoa, lehtileikkeitä ja muita julkaisuja sekä tekemällä henkilöhaastatteluita. Nyt syksyyn mennessä kirjallinen aineisto on käytännössä kerätty ja haastateltavat pääosin haastateltu (lisää muistoja otetaan kuitenkin edelleen vastaan). Yhteensä haastatteluja on kertynyt liki 80 ja heidän joukossaan on niin yliopistossa työskenteleviä tai siellä työskennelleitä kuin yliopiston syntyyn vaikuttaneita tai sitä tiiviisti seuranneita poliitikkoja, virkamiehiä ja yksityisen sektorin edustajia. Jo nyt, aineiston analyysin ollessa vasta alkuvaiheessa, uskallan väittää, että näkemykset Itä-Suomen yliopiston perustamisesta ja sen toiminnan alkuvaiheesta ovat hyvin moninaiset ja vahvasti kontekstisidonnaiset.

Akateeminen rehtori Harri Siiskonen ei varmastikaan syyllistynyt pelkkään ajalle ominaiseen imagokampanjointiin ja positiivisten mielikuvien kiillottamiseen puhuessaan keväällä pidetyssä Itä-Suomen yliopiston vuosijuhlassa UEF:sta ja ”uefilaisuudesta” menestystarinana. Menestystarina-hypoteesia tukevien johtolankojen ohella olen kuitenkin törmännyt myös lukuisiin toisiaan tukeviin silminnäkijäkuvauksiin sekä aikalaiskirjauksiin, jotka kertovat tarinaa hämmennyksestä, pettymyksestä ja ulossulkemisesta. Se, koettiinko yliopiston perustaminen ja uuden yliopiston alkutaival menestystarinana vai kauhukertomuksena, näyttää riippuvan paljolti niin yksilön ja ryhmittymän sosiaalisesta asemasta organisaatiossa, hänen/heidän edustamasta tieteenalasta, ryhmädynamiikasta, henkilökemioista kuin yksilön henkilöhistoriasta ja persoonasta. Kertomus Itä-Suomen yliopiston perustamisesta onkin hyvin mosaiikki- tai kaleidoskooppimainen. Tämä ei varmastikaan tule yllätyksenä niille, jotka ovat perillä monitieteisen yliopiston ideasta lukuisine eri ”heimoineen” ja (ala)kulttuureineen.

Kirjoittaessani Itä-Suomen yliopiston perustamisen historiaa keskeisimpänä tavoitteena on tehdä näkyväksi se kuohunta ja ne moninaiset neuvottelut ja kädenväännöt, jotka tapahtuivat näennäisen tyynen pinnan alla, eivätkä siten välttämättä kantautuneet kaikkien – etenkään yliopiston ulkopuolisten tahojen – tietoisuuteen. Kirjan tarkoituksena ei ole vaieta edes niistä perustamisprosessin kivuliaimmista ja traumaattisimmista vaiheista, jotka näyttävät liittyvän yliopistofuusioihin yleisemminkin. Tavoitteenani on kuitenkin käsitellä näitä teemoja ymmärtävällä otteella ja tavalla, joka ei irrota yksittäisiä ihmisiä asiayhteydestään, heitä osoitellen ja jälkikäteen tuomiten.

Tästä huolimatta tiedostan sen, että vaikka kirjani on objektiivisuuteen pyrkivä, niin kyseessä on silti väistämättä subjektiivinen tulkinta, joka vaikuttaa lukijoiden näkemykseen – ja heidän antamaansa tuomioon – Itä-Suomen yliopistosta. Historiakirjan ottaman tuomarin ja ”totuudentorven” roolin saa kuitenkin haastaa: se on jokaisen kriittisen lukijan velvollisuus. Jos yliopisto ei enää suhtaudu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen, ei yliopistoa tutkivankaan pidä kammoksua häntä kohtaan esitettyä kritiikkiä.

Mikko Kohvakka

mikkko@uef.fi