Kaikki kirjoittajan noorar artikkelit

Hyvän julkisen vuorovaikutuksen periaatteet

Kun kuntalaisia, osallisia, pyydetään antamaan mielipiteitään tai mukaan suunnitteluun, niin millä periaatteilla toimimme? Hyvän julkisen vuorovaikutuksen edistäminen on yksi osa  ympäristön yhteishallinnan vuorovaikutusprosesseja. Soviko-hanke tutkii ja toteuttaa niitä myös käytännössä Ilomantissa osana Freshabit Koitajoki -hanketta.

Soviko-hanke on yksi Itä-Suomen Yliopiston Historia- ja Maantieteiden laitoksen ympäristövaikuttamisen parissa toimivista hankkeista. Lisätietoja löydät hankkeen sivuilta: http://www.uef.fi/fi/web/soviko/

Esittelemme tässä seitsemän periaatetta, joiden tavoiteena on auttaa tekemään parempia päätöksiä ja vastata osallisten huoliin. Ne perustuvat alan ammattilaisten muodostaman International Association of Public Participationin eettisiin periaatteisiin:

Julkinen vuorovaikutus
  1. Lähtee periaatteesta, että kaikilla, joita päätös koskettaa, on oikeus osallistua päätöksentekoprosessiin.
  2. Sisältää lupauksen, että osallistujien näkemys huomioidaan päätöksenteossa. Tässä on hyvä huomata, että se ei tarkoita, että osalliset välttämättä päättävät asiasta, vaan että heidän näkemyksensä huomioidaan.
  3. Tukee kestävien päätösten tekemistä huomioimalla ja viestimällä kaikkien osallisten, mukaan lukien päätöksentekijöiden, tarpeet ja intressit. Toisinaan päätöksentekijät ovat huolissaan siitä, viedäänkö heidän valtansa osallistamalla asukkaita. Ei viedä, vaan hyvä prosessi huomioi myös heidän tarpeensa ja usein viime kädessä he tekevät päätökset, elleivät erikseen päätä delegoida valtaa osallisille.
  4. Tukee niiden osallistamista, joihin päätöksenteko vaikuttaa tai jotka ovat siitä kiinnostuneita.
  5. Toteutetaan hyvin kun kysytään myös osallisten toiveita siihen miten heitä osallistetaan. Eri ihmisille sopivat tavat osallistua ovat hyvin erilaisia: lapset, nuoret, maahanmuuttajat, ikääntyneet tai vammaiset tarvitsevat heille sopivia tapoja osallistua.
  6. Tarjoaa osallisille heidän tarvitsemaansa tietoa ymmärrettävässä ja helposti saatavilla olevassa muodossa. Tieteellinen tutkimus tai satasivuinen raportti eivät ole tietoa kaikille ymmärrettävässä muodossa. Selkokieli, graafit, selitysvideot, kuvat ja tiivistelmät tekevät tiedosta helpommin omaksuttavaa.
  7. Sisältää lupauksen, että osallisille kerrotaan miten heidän näkemyksensä on huomioitu päätöksessä. ”Me kerrottiin mielipiteitä eikä koskaan kuultu, mitä sitten tapahtui.” Siksi hyvässä vuorovaikutuksessa sitoudutaan myös raportoimaan takaisin osallistujille ja perustelemaan, miten ja miksi heidän mielipiteensä otettiin tai ei otettu huomioon.

Lari Karreinen
Hankkeen vuorovaikutussuunnittelija osallistui  International Association of Public Participationin Foundations of Public Participation -kurssille syksyllä 2018.

A student’s guide to creating excursions: Interactive learning experience to open up unknown sides of Joensuu

By Moritz Albrecht

When I started my geography studies at Basel University, excursions were my favourite style of learning. It enabled to get out of the classroom, get some first-hand experience and also gave a more realistic insight in what researchers do than the dry lectures inside. Additionally I deemed it more fun to hike, bike or travel through the surroundings to learn what’s going on in areas partially unknown to me than by listening to the mere description of these places. For my fortune, excursions, if long or short have a more important standing in German speaking geography than in Finland so we had a lot of those. While based on the core studies in my programme, most of these excursions had a physical geography focus (measuring rivers, digging soils, etc.) but we also learned about many cultural and social aspects in our nearby surrounding which were unknown to us despite our believe that we know “our” city. This was true for people from Basel itself as for me as an outsider.

When coming to Joensuu for my Master studies I was therefore a bit disappointed to find out that particular small and local excursions were not that much available here and were not a key part of the curriculum. Back in Basel we had an excursion book and had to fill 10-12 excursion days a year if I recall right (not included large mandatory excursions). However, since I was a foreigner in a new country with new things every day I did not bother much. Yet this changed when I started to have more own teaching some years ago. Since carrying out independent excursions within HiMa teaching seemed to be somehow complicated and if not tied to a course not rewarded with credits, I always thought it would be nice to offer some course for students at HiMa to take these things into their own hands. I still do assume students like to learn through excursions. This was the birth of the course “A student’s guide to creating excursions” at HiMa. So it only took me roughly 10 years to start something like that and in autumn 2018 we had our first course experience.

Together with my co-teacher Jani Karhu we managed to get even 6 students to join the course despite it’s out of curriculum character. While the course was challenging, particularly the timing issues I have to say I enjoyed it very much and from the feedback of students (see also below) they also had lots of fun and also learned a lot despite all the suffering under my leadership. The great thing in this course is that learning is not only restricted to learn about excursion methods, tools and how to develop an own excursion but that participants through the excursions, prepared by themselves and their peers, learned a lot of new things about their current home town of Joensuu and its socio-cultural happenings. The course consisted of introduction lectures, an excursion that presented many excursion methods in practice, a lot of group work, a tiny seminar and the final excursions guided by the students themselves. In the course the students had completely free hands in choosing their groups excursion topic, where they wanted to go and which excursion methods and tools to use. We separated the students in 2 groups with each 3 persons. Group 1 chose hidden poverty in Joensuu as their excursion topic while Group 2 decided to develop an excursion on soundscapes and the feeling of security in Joensuu by night.

Picture 1. Students enjoying a blind honey tasting during an expert discussion on the example excursion.

After much group work, struggling with a never tested course and task description (will be improved for next autumn) both groups prepared excursions that were excellent learning tools and both could replace a whole lecture series on their topics. Not only did all of us learn a lot on excursion methods, practicalities on how to manage fieldwork and communicate with people but we also had lengthy discussions on ethical considerations, matters of social justice and realized that there are many faces of the place called Joensuu that we have been rather unaware of up to now. So, all in all, the course was a success on many levels and I hope that this text and the stories of the participants about the course will motivate more students to join us next semester to repeat this great experience. Also, as you should never trust the sweet words of a course teacher on his own course, below you can read up how some of our students have experienced the course.

Picture 2. Dr. Albrecht guiding students to work hard.

Suffering under Dr. Albrecht’s course

Team Hidden poverty

By Ville Tahvanainen

“Poverty is hidden like dust in the air.” This quote guided our theme to introduce hidden poverty in the city landscape. Theme was new for us, but at the same time very mysterious. To actually realize this issue, we decided to take the course participants to homeless people shelter and to see the “queue of bread”, where the local congregation shares food for those who feel they need it. Our excursion topic was ethically very demanding – how be enough sensitive to talk with the people who are facing hard time in their lives. How not judge people by their personal issues and so on.

At the homeless shelter organisation, we offered to help them with their weekly cleaning (see picture above). One of the challenging moment was, when an obviously narcotic man was sleeping in the room, which we had to clean. We did not want disturb and in the end he did not wake at any time when we were present, despite us cleaning. Still, overall atmosphere was very friendly and calm when dinner was collecting various kind of people together. The doors were open for all without any commitment or tasks.

Picture 3. Jani and Elisa were planning the dinner menu.

At the local congregation, we faced over 100 people queuing for food. We assembled a variety of food products (left overs with close or expired due date) from local markets into plastic bags. While collecting pieces of food into the bag, we made all the time analysis of the person – what would he or she eat? Questions of values were on mind constantly and you had to make quick decisions – others were waiting for their turn and food so that they could vanish away. The variation of people was amazing. From the appearance, you could not make any kind of conception on the personal situation or economic status.

Eventually the excursion opened a lot of discussion about social responsibility between individual and society. Some of the people were very satisfied with their situation and they even accepted it. However, for some it was a path, they did not choose to be in. Mental problems and narcotics may flip the life totally around. A matter what we were asking, why the third sector is providing help for those people? If we live in the welfare state, why subsidy is required to come from third parties?

The course was extremely helpful to build an excursion with interaction and to bring out matters, which are hidden in today’s society. Personally, I recommend this kind of participatory course for teachers to learn how to teach something, which brings lifelong experience and discussions on values more concrete than any lectures held in the classroom.

Team Soundscapes and security

By Anssi Huoponen

The lack of experiences about the planning of excursions was the reason which made me participate in the excursion course. The course was a fascinating learning process already from the beginning of the course when the groups were formed so that they included undergraduate students, graduate students, and postgraduate students in the same group. The planning process took off nicely, and we soon realized that the course is an opportunity to play with different kind of ideas and carry out excursion what you otherwise would seldom have the chance to do.

Our excursion to the soundscapes and feeling of security took place in late November at seven o’clock in the evening with blowing wind and cold weather. We had invited an expert from the city of Joensuu to tell us about how they try to promote the feeling of security in the centre of Joensuu. After this interview, we had a soundscape walk where we stopped for listening pre-recorded daytime soundscapes from the same places. This soundscape walk gave an opportunity to discuss how the soundscapes affect to the excursion participants feeling of security. In addition, we also visited a couple of different kind of bars where we discussed with the staff members how they feel the soundscapes of the bar affect the atmosphere. Moreover, we conducted interviews with customers. We let them listen to pre-recorded soundscapes from the forest and construction site and explain how they feel these soundscapes affect to them.

As a conclusion, the course taught a lot about how to plan and carry out excursions collaboratively. The course also gave change to examine and learn things what you would not normally consider in your daily life. Moreover, the course helped to understand that you would not learn these matters this good in the auditorium.

Millaisia tuntemuksia v-sana herättää?

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Ympäristöpolitiikan opiskelijan Sara Muhosen teksti on osa kurssia.

Kuinka reagoisit, jos kuulisit jonkun kiroilevan kovaan ääneen? Ehkä pyörittelisit silmiäsi tai häpeäisit silmät päästäsi. Mitäpä jos joku sanoisi olevansa vegaani? Kuinka valmis Suomi on veganismiin?

Kun vertaillaan 1960- ja 2000-luvun kouluruokalistoja Suomessa, ero on huikaiseva. 1960-luvun lapset nauttivat puolukkapuuroa, ruisleipää ja lihaa kerran viikossa. Millennium-lapset taas puputtivat lihaa viikon jokaisena päivänä. Lukeudun itsekin noihin vuosituhannen murroksessa syntyneisiin ja lihan yltäkylläisyyteen tottuneisiin lapsiin. Kasvoin lapsesta teini-ikään lähinnä makaronilla ja jauhelihakastikkeella, jotka huuhtelin alas ylimakealla hyla-maidolla. Alakouluni ruokalan seiniä koristivat lautasmalli- ja maitojulisteet – jopa siihen pisteeseen asti, että joku voisi puhua propagandasta.

Keskiluokkaisen kaupunkilaisperheen lapsena minulla ei ollut kosketusta ruuan alkulähteisiin. Toki meillä oli kesämökki, jossa rakkaus luontoon sai alkusysäyksensä. Olen lapsesta asti nähnyt, kuinka rakastamastani luonnosta hyödytään. Jo siitä asti, kun opimme serkkujeni kanssa kävelemään, seurasimme silmät pyöreinä, kun isäni perkasi kaloja tai kaatoi moottorisahalla puita. Ukilla oli tapana viedä meitä serkuksia marjaan, keräämään uusia kiuaskiviä ja kantamaan kaivosta vettä. Isäni, metsätieteiden maisterin, kautta opin jo pienestä lähtien ymmärtämään, että metsää kaadetaan ja uutta istutetaan tilalle.

Olen nähnyt elämää myös luomuviljelijän vinkkelistä. Olen saanut tehdä töitä maalaisromanttisessa ympäristössä sukutilalla ja todistaa myös työn raskauden, luonnon armottomuuden ja viljelijän loppuunpalamisen. Kaikessa kokemassani on kuitenkin aina ollut pohjana luonnon ehdoton kunnioittaminen ja rakastaminen. Se on osa suomalaisuutta, josta en halua yhteiskuntamme erkaantuvan.

Mutta mikä johti siihen, että itäsuomalaisen pikkukaupungin tytön perjantai-illan ”pikkukanat” vaihtuivat kukkakaaliwingseihin?

Dokumentti ruoantuotannosta avasi silmät

Oli vuosi 2015 joensuulaisessa lukiossa. Kävin lukion toista luokkaa. Samoihin aikoihin kaksi parasta ystävääni kertoivat lähteneensä mukaan koitokseen vähentää lihansyöntiään. Sen syvällisemmin miettimättä päätin liittyä mukaan seikkailuun.

Vuosi kului enemmän tai vähemmän kasvissyöjänä. Suurimpana esteenä kasvissyöjäksi ryhtymiselle oli – ainakin alitajuisesti – vakava tanssiharrastukseni. Urheilijathan tarvitsevat proteiinia, ja proteiinia saa lihasta. Maito taas pitää tanssijan luut kunnossa. 2000-luvun taitteen ruokapropaganda teemuselänteineen ja maitomainoksineen oli onnistunut.

Syksyllä 2016 muutin Kuopioon opiskelemaan ympäristötiedettä. Hämärtyvän alkutalven iltana istuin yksin soluhuoneessani ja avasin Netflixistä Cowspiracy-dokumentin. Katsottuani dokumentin amerikkalaisesta ruoantuotannosta ja sen vaikutuksista ilmastoon maailmani romahti: en olisi ikinä kuvitellut, että sillä mitä syön, on niin suuri merkitys ympäristölle. Siitä hetkestä lähtien alkoi kuoppainen tieni kohti veganismia.

Tuki oli onneksi lähellä lievittämään juuri purkautunutta maailmantuskaani. Osa koulukavereistani oli vegaaneja, ja kaupoista löytyi jo paljon vegaanisia korvikkeita, joista harjoittelevan vegaanin oli turvallista aloittaa. Oli ilo huomata, kuinka yliopistomme tarjosi aina vähintään yhden kasvisruokavaihtoehdon lounaalla. Suomi vaikutti täydelliseltä paikalta aloittelevalle vegaanille.

Tuuppaamalla vai järkeilemällä kohti muutosta?

Uskon, että ihmistä ei voi saarnata ulos mukavuuskuplastaan, vaan ihmisen on herättävä itse ruokavalintoihinsa. Kysymys kuuluukin, muuttuuko käytös ”tuuppaamalla” vaiko rationaalisen mallin avulla? Vai onko ratkaisu sittenkin kompromissi eli tuuppamisesta tuunaamiseen?

On tutkittu, kuinka kasvispainotteista ruokailua voidaan tukea kouluissa ja työpaikoilla. Esimerkki Suomen ympäristökeskuksen Helsingin toimipisteen työpaikkaruokalasta on jäänyt mieleen: kestävät ruokavalinnat lounasruokailussa oli merkitty ilmastovalintamerkein, mutta se ei saanut edes ympäristöalan ammattilaisia muuttamaan käytöstään. Kuilu tiedon ja toiminnan välillä on pahimmillaan hautavajoamaakin syvempi.

Jos tieto ei vaikuta päätökseen, on olemassa toinen vaihtoehto: tuuppaaminen. Saadaanko ihmisten käytös muuttumaan, jos kasvisvaihtoehto asetetaan linjastossa ensimmäiseksi tai kasvisruuan mainostusta lisätään? Tutkimuksessa ilmeni, että tämä toimi, ei vain kokonaisuudessa merkittävästi. Kasvisten menekki lisääntyi, mutta lihankulutus ei ottanut laantuakseen. Ongelmia tuuppaamisen teoriastakin löytyy. Tuuppaamisen voi nähdä pehmeänä johdatteluna tai räikeänä manipuloimisena. Oliko tämä ajatuksia herättelevää ihmisen houkuttelua ulos mukavuuskuplastaan, vai manipuloitiinko siinä ihminen hyväntekijäksi vain sen yhden kerran?

Syy, miksi on niin vaikea kehittää toimivaa teoriaa tehostamaan kestäviä toimintatapoja, on se, että ruoka tarkoittaa monta eri asiaa monelle eri ihmiselle. Ruoka on osa identiteettiä, kun luomuviljelijä kokee ylpeyttä ostaessaan itsekin luomua. Syöminen on sukupuolittunutta, kun pojat julistavat kovaan ääneen tulleensa kasvisten maistelutilaisuuteen puolustamaan lihaa. Ruoka on osa kulttuuria, kun itsekin aloittelevana vegaanina kauhistelin kaupan kylmähyllyssä pötköttelevää, suomalaiselle ei-ruuan-näköistä tofua. Niin helposti kuin kasvissyöjä voi leimaantua viherpiiperöksi, voi liperiläisen maaseudun poika nähdä härkäpavun kasvattamisen siistinä, kun naapuritilallakin sitä viljellään.

Asiat, myös ongelmat, on rohkeasti tunnistettava kokonaisuuksissaan ja salakavalat piilonormit ruokailun suhteen on nostettava päivänvaloon yhteistyöllä. Niin utopistisen romanttiselta kuin tuo kuulostaakin, antaa vegaaniuden siirtyminen vähätellystä trendistä tiukasti läsnäolevaksi ja jokapäiväiseksi tavaksi vahvaa luottoa kestävän tulevaisuuden luomiseen.

Vegen ei tarvitse särähtää korvaan niin kuin se v-sana. Oma vegaaniuteni ei pyri poistamaan lihansyöntiä ikuisesti maapallolta. Kasvisruoka tuleekin nähdä keinona monipuolistaa ruokailua, ei pakollisena vaihtoehtona lihalle. Jos pystyy vähentämään lihansyöntiä sen yhden wingsin verran viikossa, tekee jo paljon.

Sara Muhonen

Ympäristöpolitiikan opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Yrittämisessä saa mokata ja verkostoitua ”kissanristiäisissä”

Tiedätkö, mitä yrittäjyyskasvatus on? Entä oletko saanut yrittäjyyskasvatusta peruskoulun tai toisen asteen koulutuksen aikana? Kun nämä kysymykset esitettiin Metrialla marraskuussa järjestetyn yrittäjyyskasvatuksen paneelikeskustelun yleisölle, vastaukset olivat lähes yksimielisiä: en. Tähän kiteytyi koko paneelin tarkoitus; tarvitaan avointa keskustelua yrittäjyyskasvatuksen linjauksista ja mahdollisuuksista, sillä aineenopettajakoulutuksen yrittäjyyskasvatus on vielä alkutaipaleella.

Paneelikeskustelu oli osa opintojaksoa ja ”Ilmiölähtöisyys luonnontieteiden ja matematiikan aineenopettajakoulutuksessa”-hanketta. Tilaisuuden järjestäjänä ja juontajana toimi kurssin koordinaattori Ville Tahvanainen, jonka tehtävä on toteuttaa yrittäjyyskasvatusta osana kurssia ja hanketta aineenopettajille. Paneeliin osallistuivat entinen opettaja ja yrittäjä Hannu Naumanen, yrittäjä Suvi Sorsa, yrittäjä Joona Kotilainen, projektiasiantuntija Kaisu Tyni-Pyy ja yliopettaja Heikki Immonen.

Kuva 1. Panelistit Hannu Naumanen, Suvi Sorsa, Joona Kotilainen, Kaisu Tyni-Pyy ja Heikki Immonen esittivät monipuolisesti näkemyksiään yrittäjyyskasvatuksesta.

Mitä se yrittäjyyskasvatus sitten on?

Muutaman vuoden voimassa ollut perusopetuksen opetussuunnitelma linjaa laaja-alaiseksi tavoitteeksi ”työelämätaidot ja yrittäjyyden”, jolloin yrittäjyyskasvatuksen tulisi olla läsnä peruskoulun oppilaiden opetuksessa jatkuvasti.

Yrittäjyyskasvatuksen tarkoitus on vaikuttaa nuorten asenteisiin ja rohkaista heitä yrittäjyyteen. Se merkitsee laaja-alaisesti asenteiden ja taitojen kehittämistä. Tähän liitetään asenteita kuten aktiivisuus, ennakkoluulottomuus, riskienotto, sisukkuus ja tavoitteellisuus. Näitä asenteita linjaa YES-verkoston määritelmä, joka on tehty yhteistyössä muun muassa Suomen Yrittäjien ja OAJ:n kanssa.

Paneelissa yrittäjyyskasvatuksen keskeisiksi tavoitteiksi ja taidoiksi nostettiin muun muassa rohkeus luovuuteen, rakentamiseen, suunnitteluun ja testaamiseen. Lisäksi keskustelua oli epäonnistumisesta ja siihen suhtautumisesta. Erityisesti yrittäjäpanelistit kertoivat epäonnistumisen olevan yrittäjälle arkista, ja kaikki työt eivät suju suunnitellusti. Liiallinen murehtiminen ei kuitenkaan auta tilannetta, vaan täytyy arvioida yhdessä osapuolten kanssa syitä tilanteeseen ja ottaa opiksi eteenpäin jatkaen. Markkinointitoimisto Tovarin yrittäjä ja toinen perustaja Joona Kotilainen kiteytti asian hienosti: ”Yrittäminen on oppimista työn aikana”.

Vapaata kauppaa vai pelisääntöjä yhteistyöhön?

Kokemusten antaminen on tärkeä osa yrittäjyyskasvatusta, ja siitä löytyy mainintoja muun muassa perusopetuksen opetussuunnitelmasta ja yrittäjyyskasvatuksen linjauksista.

Panelistit näkivät, että oppilaitosten ja yritysten yhteistyön tavoitteita ja toiveita on tärkeää linjata puolin ja toisin jo alkumetreiltä, jotta yhteistyö sujuisi mallikkaasti. Yrittäjyysopintoja Karelia-ammattikorkeakoulussa vetävä Heikki Immonen muistutti, että oppilaitosten ja yritysten yhteistyöstä on hyvä tiedottaa myös huoltajia. Hyvä ohje yritysyhteistyöstä tiedottamiseen löytyy opetushallituksen sekä kilpailu- ja kuluttajaviraston yhteistyössä vuonna 2014 tekemästä muistiosta ”Koulujen ja oppilaitosten sekä yritysten ja yhteisöjen välinen yhteistyö, markkinointi ja sponsorointi”.

Yhteistyöhön saa tukea myös järjestöiltä: ”Esimerkiksi Joensuun yrittäjiin voi olla yhteydessä. Toimistolta osataan kyllä kertoa, kuka yrittäjä voisi olla kyseiselle koululle sopiva yhteistyökumppani”, linjasi Joensuun Yrittäjien varapuheenjohtajana toimiva Kotilainen. EduVirman yrittäjä Hannu Naumanen vinkkasi, että Joensuun seudun yrittäjyyskasvatussuunnitelmasta nimeltä Yrittäjyyspolku löytyy yrittäjyyskasvatuksen ohjeita opettajille ja käyttökelpoisia vinkkejä yhteistyön tueksi. Suunnitelman tekijöihin lukeutuu myös panelistina toiminut Kaisu Tyni-Pyy.

Paneelikeskustelussa heräsi erilaisia näkemyksiä siitä, voiko yrittäjä osallistua esimerkiksi koulun projektin arvioimiseen. Yrittäjän asiantuntemus projektityöskentelyyn ja mahdollisesti sisältöön nähtiin arvokkaana. Opettajalta vastaavaa tuntemusta ei kenties löydy. Ulkopuolisen henkilön antama suullinen palaute oppilaille nähtiin kokonaisarviointia monipuolistavana ja mielenkiintoisempana kuin opettajan antama palaute. Viime kädessä arvioinnin vastuu on kuitenkin opettajalla.

Miten ottaa yhteyttä yrittäjään?

Panelistit ohjeistivat opettajaopiskelijoita olemaan aktiivisia yhteydenotoissa yrittäjien suuntaan. Pitkän uran Pielisjoen koulun rehtorina tehnyt yrittäjyyskasvattaja Hannu Naumanen kertoi omasta kokemuksestaan, että: ”Yleensä koulu on se aktiivinen yhteydenoton osapuoli”. Mainostoimisto Brändpan nuori yrittäjä Suvi Sorsa korosti henkilökohtaisia väyliä: ”Hyvä ottaa yhteyttä vaikkapa tutun tai sukulaisen kautta, niin asia tulee varmasti perille”.

”YES-verkostolla on muun muassa yrittäjyyskummirekisteri, josta opettaja  voi toivoa koululleen yrittäjää vierailulle, ja päinvastoin yrittäjä voi tarjoutua vierailijaksi”, vinkkasi YES-verkoston entinen aluepäällikkö Kaisu Tyni-Pyy. Yrittäjyysjärjestöt, internet ja omat verkostot nähtiin myös tärkeinä väylinä yhteistyön etsimiselle.

”Kyllä tässä on oppinut, että yrittäjyys on myös monissa kissanristiäisissä käymistä”, viittasi Suvi Sorsa yrittäjän verkostoitumistarpeeseen. Tämän hän mainitsi isoksi oppimisen paikaksi yrittäjänä toimimisessa ja tärkeäksi osaksi yrittäjän perusluonnetta.

Ville Tahvanainen
Nuorempi tutkija, kurssikoordinaattori
Itä-Suomen yliopisto

Lisätietoa hankkeesta ja opetuksesta löytyy Itä-Suomen yliopiston LUMA-keskuksen sivuilta.

Ilmiölähtöisyys-kurssi on neljän eri tiedekunnan yhteistyössä järjestämä kurssi maisterivaiheen luonnontieteiden (fysiikka, kemia, biologia ja maantiede) sekä matematiikan aineenopettajaopiskelijoille. Kurssi järjestetään joka toinen vuosi, ja se järjestetään nyt kolmatta kertaa.



Opetushallituksen ja kilpailuviraston muistio yritysyhteistyöstä

YES-kummirekisteri – https://yeskummit.fi/

YES-verkoston määritelmä yrittäjyyskasvatuksesta

Yrittäjyyspolku, Joensuun seudun yrittäjyyskasvatussuunnitelma

Yrittäjyyskasvatuksen linjaukset

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2014)


Looking for ways towards low-carbon societies

The European Commission is looking for cost-efficient ways to make the European economy more climate-friendly and less energy-consuming.

It all started with our idea of hopping on a European Commission’s roadmap to low carbon economy. Along with Erasmus+ Strategic Partnerships program we had a chance to wrap up a project which would harness us, our partners and students to strive for more climate-friendly and less energy-consuming Europe in the future. In order to do that, we promised to canvass needs and means to improve the quality and relevance of the education in our higher education departments. Having succeeded in the applying process we were granted 315 000 € to be spent during the three academic years between 2015 and 2018 for the project called On the way towards a low-carbon society – Increasing professionalism in land use and landscape management within climate change (TowardsLCS).

After 7 live meetings in 5 countries, 3 pilot courses with 60 different students, 7 professors and 100-odd experts, and multiple working hours between the 3 universities and 6 working life partner organisations, it is time to close the project in the end of August.

Project partners on top of Koli National Park during Joensuu pilot course in 2018.
So what have we done?

In short, the goal of the project was to develop studies for the future low carbon land use planners and give some ready and easy-to-use tools for other institutions to enhance low carbon development. In order to fulfill this goal we promised to create an online study module about “low carbon basics”, collect a robust material pack to support the course and share the materials and course instructions on a study platform through an open access website.

What makes a good low carbon planner?

So the idea is to enhance low carbon development by improving the education of landscape and land use planners. Anyhow, no matter how extensive low carbon skills the fresh planners have, they cannot get their skills to the use of societies if they are not attractive for employers also in other ways. This is why at first we wanted to find out what makes a good low carbon planner.

Drafting competence analysis during kick off -seminar in Joensuu in 2015.

We made a survey to a wide variety of actors, asking them to value various sets of competences that might be important in the field. We received answers to the survey from Polish, Finnish and Catalonian representatives from research institutions, governmental agencies, NGOs, universities and young professionals. Detailed results are to be published in a separate article, but in the mean while you can find more information on this presentation.

From survey to results – how to teach these competences?

Having processed the main results, the first intensive course was designed and organised in order to test how to teach these valued competences. The first course in Poland was then followed by another two courses in Catalonia and Finland. During each “pilot course” different settings of learning conditions were tested (including the chosen low carbon topics, size of the working groups, both teaching and surveying methodology, reporting tasks, living conditions, surroundings & weather…). After each course students were asked to evaluate the course so that later pilot courses could be improved based on the experiences from the previous ones.

Students and professors on a green roof during pilot course held in 2016 in Poznań, Poland.
Gaining competences for students, professors and partners

Along with competence enhancement among students, it is quite evident that the project has been a specific learning experience for the participating professionals as well. Experience in working in an international (and –disciplinary) groups is one natural, but vital competence that everybody got their share of. Site/country-specific information about low carbon issues and good practices is another obvious gain. Furthermore, special attention was paid to different soft skills and especially to (social) media presence. This included workshops and tasks about different social media platforms, preparing videos and scientific posters, “pitching” and presenting oneself in general.

Lloret de Mar – one of the study sites during the pilot course held in Catalonia in 2017.  (CC0)
On the way towards …?

It has been an intensive three years, but the road does not finish here. We will continue for a while more with processing experiences and completing articles based on the information that was collected, but even that does not bring a total end to the process. Like it is the case with so many projects, TowardsLCS reminds of the mythical dragon Hydra; you put into practice one idea but so many new ones arise. Cooperation between associates continues for sure, but to which direction, you can only wonder.

Whether you are interested in knowing more about TowardsLCS-project or the future co-operation, please do not hesitate to contact any of us.

TowardsLCS Joensuu team
Minna Tanskanen (Project leader)
Paula Inkeroinen (Project coordinator)
Anssi Huoponen (Project researcher)
Noora Rämö (Research assistant)
Email: firstname.lastname(at)uef.fi