Cullodenin taistelupaikka muistamisen ja ”mustan matkailun” murroskohdassa

Cullodenin taistelupaikkaa on ennallistettu kanervanummeksi. Kaikki kuvat ovat kirjoittajan ottamia.

Skotlannin Ylämailla käytiin huhtikuussa 1746 taistelu, jossa kohtasivat Ranskan tukemat jakobiittikapinalliset ja brittihallituksen joukot. Jälkimmäisten ylivoimaiseen voittoon päättynyt taistelu kesti vain tunnin, mutta tapahtumalle kertyneet merkitykset ja jännitteet elävät yhä omaa elämäänsä. Noita kerrostumia heijastelevat niin taistelupaikalle 1800-luvulla pystytetyt muistomerkit kuin uudehko vierailukeskuskin.

Reinhard Koselleckin mukaan väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät muistomerkit kutsuvat vierailijan valitsemaan puolensa: kokeeko tämä asian, jonka puolesta on kuoltu, symbolisesti omakseen? Kun kyse on kansallisissa kertomuksissa kunniapaikan saaneista selviytymistaisteluista vieraita valtoja vastaan (tai ainakin sellaisina esitetyistä konflikteista), puolen valitseminen on usein helppoa. Mutta entä silloin, kun asetelma on ollut monimutkaisempi ja tapahtumasta on kulunut jo useampi vuosisata?

Riippuen kertovasta tahosta, Cullodenin taistelu on voitu esittää joko laillisen esivallan ja kuninkaan voittona kapinallisista vallankaappaajista* tai skotlantilaisten protokansallisena itsenäisyystaisteluna, jossa kärsitty tappio johti Ylämaiden kulttuurin tuhoutumiseen, kun jatkolevottomuuksien ehkäisemiseksi klaanijärjestelmä ajettiin alas ja ylämaalaisuuden leimallisia tunnusmerkkejä – esimerkiksi gaelin kieltä, tartaaneja ja säkkipillejä – alettiin kontrolloida rajusti.

Skotlantilaisia ja myös ylämaalaisia taisteli kuitenkin molemmilla puolilla. Toisaalta raakuus, jolla hallituksen joukot hävinneitä kohtelivat, on himmentänyt voittoa.

Cullodenin muistaminen – jolla viittaan kollektiiviseen tai kulttuuriseen muistiin ja niin kutsuttuihin muistin paikkoihin itse koettujen tapahtumien muistelemisen sijasta – on kaikkea muuta kuin mustavalkoista, vaikka itse tapahtumasta on pian 300 vuotta. Merkitykset ja mielikuvat rakentuvat kunkin kävijän omista lähtökohdista käsin. Niihin vaikuttavat myös muun muassa populaarikulttuurin esitykset taistelusta.

Romantiikka herättää kiinnostuksen

1700-luvulla Cullodenin taistelupaikan sijainti Invernessin lähellä muistettiin, mutta sitä ei merkitty maastoon, eikä se herättänyt suurempia intohimoja. Romantiikan ajan virtaukset 1800-luvun alkupuolella nostivat kuitenkin kiinnostusta historiallisia tapahtumapaikkoja ja maisemia kohtaan kaikkialla Euroopassa. Samalla syrjäseutujen – kuten Ylämaiden – ”alkuperäinen” kulttuuri nousi ihailun kohteeksi. Lisäksi hiljaisella tulella Cullodenin taistelun jälkeen kytenyt jakobitismi siirtyi poliittisesta romanttiseksi, nostalgian sävyttämäksi liikkeeksi.

Aika alkoi siis olla kypsä Cullodenin merkitsemiselle muistin ja muistamisen paikaksi. Ensimmäiset muistomerkkisuunnitelmat laitettiin vireille 1800-luvun puolivälissä. Mutta vasta vuonna 1881 paikallinen maanomistaja pystytti paikalle korkean kivisen monumentin sekä muistokiviä eri klaaneille, joiden jäseniä oli haudattu nummelle joukkohautoihin taistelun jälkeen. Cairn-tyyppisessä muistomerkissä mainitaan ”urheat ylämaalaiset, jotka taistelivat Skotlannin ja prinssi Charlien puolesta”, mikä vie tulkintaa kohti edellä mainittua protokansallista konfliktia.

Maanomistaja Duncan Forbesin vuonna 1881 pystyttämä muistomerkki.

Toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä Cullodenissa kasvoi. Paikkaa hallinnoinut National Trust for Scotland (perustettu 1931) rakensi ensin parkkipaikan ja vuonna 1970 vierailukeskuksen. Arkeologiset kaivaukset osoittivat kuitenkin keskuksen olevan keskellä taistelukenttää, jolloin päätettiin rakentaa uusi ja kasvavaa turistimäärää paremmin palveleva uusi keskus. Se avattiin vuonna 2007. Myös itse taistelupaikka on saatu turvattua maatalouskäytöltä ja rakentamiselta. Maanviljelyksen myötä peltomaisemaksi muuttuneita alueita ennallistetaan muistuttamaan ”autenttista” 1700-luvun nummimaisemaa.

Moninaiset kävijäkokemukset

Taistelupaikoilla käyminen voidaan lukea niin kutsutun mustan tai synkän matkailun piiriin (dark tourism). Se tarkoittaa vierailemista paikoissa, jotka liittyvät kuolemaan. Taistelupaikkojen ja sotamuistomerkkien lisäksi sellaisia ovat esimerkiksi hautausmaat, hautapaikat, teloitus- ja murhapaikat ja keskitysleirit. Paikan koettua ”tummuuden astetta” voivat määrittää monenlaiset seikat, kuten tapahtumista kulunut aika, maisema ja ympäristö sekä tietenkin kunkin kävijän oma tausta ja kokemukset.

Toisaalta on esitetty, että sota- ja taistelupaikkojen vetovoima perustuisi vähemmän kuoleman kiehtovuuteen kuin ajatukseen vierailusta jopa pyhiinvaelluksen kaltaisena velvollisuutena (tämä heijastelee alussa mainittua Koselleckin näkemystä).

Cullodenissa vieraileminen on taitavasti rakennettu yhdistämään tietoa ja tunnetta. Taistelua edeltävät tapahtumat kerrotaan molempien osapuolten näkökulmasta. Yhteenoton pääsee ”kokemaan” vaikuttavana multimediaesityksenä, minkä jälkeen voi siirtyä ulos varsinaiselle taistelupaikalle ja sen yhteydessä olevalle hauta- ja muistomerkkialueelle. Kävijöille havainnollistetaan joukkojen sijainti ja heitä kannustetaan kuvittelemaan taistelutilanne vaikeassa nummimaastossa. Toisaalta muistutetaan, että kyseessä on hautapaikka.

Vierailijoiden kokemuksia kartoittaneet tutkijat ovat todenneet Cullodenin kokonaisuuden herättävän erityisen syviä tunteita niissä, joiden vierailua motivoi oma sukuhistoria tai identiteetti. Taisteluun liittyvät mielleyhtymäthän eivät rajoitu vain itse yhteenottoon, vaan sen synkkiin seurauksiin. Tällöin voi ajatella, että tapahtumat koetaan ajallisesta etäisyydestä huolimatta osaksi oman viiteryhmän kollektiivista tai kulttuurista muistia ja että paikalla käyminen vahvistaa tätä kokemusta. Se voi myös limittyä kansallistunteisiin ja nykypäivän (historia)poliittisiin jännitteisiin. Osa kävijöistä olikin huolissaan ”anti-englantilaisista” mielialoista, joita paikka saattaa nostattaa.

Taistelun vuosipäivä, 16. huhtikuuta, on muistamisen ytimessä. Muistomerkille ovat tuoneet kukkalaitteita muun muassa eri klaanien sekä Charles Stuartin jälkeläisten edustajat.

Cullodenissa kävijöitä taustasta riippumatta innosti tunteiden lisäksi mahdollisuus oppia, kokea, yllättyä ja jopa nauttia näistä kokemuksista (enjoyment). ”Viihteen” (entertainment) käsitettä ei sen sijaan pidetty sopivana kuvaamaan kokemusta vierailusta. Tämä heijastelee mustan matkailun sisäänrakennettua eettistä dilemmaa: miten yhdistää liiketoiminta ja muistaminen, viihde ja kuolleiden kunnioittaminen. Asiaa voi pohtia vaikkapa vierailukeskuksen runsaasti varustellussa kaupassa myytävien Culloden-pikkuleipien tai -viskin äärellä.

*Jakobiitit halusivat 1600-luvun lopulta alkaen palauttaa Britannian valtaistuimelle Stuartin (katolisen) hallitsijasuvun (protestanttisen) Hannover-suvun tilalle; Cullodenin taisteluun heidät vei Charles Edward Stuart, skotlantilaiselta lempinimeltään ”Bonnie Prince Charles”.

Kati Parppei

Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella.

Lähteet ja lisälukemista

Ashplant T. G., Graham Dawson, ja Michael Roper (2000). “The politics of war memory and commemoration. Contexts, structures and dynamics.” Teoksessa T. G. Ashplant, Graham Dawson, and Michael Roper (toim.), The Politics of War   – Memory and Commemoration. London: Routledge.

Assmann, Jan (1995). “Collective Memory and Cultural Identity.” New German Critique, No. 65, Cultural History/Cultural Studies. (Spring – Summer, 1995).

Culloden. National Trust for Scotland. 

Gold, John R., ja Margaret Gold (2007). ”’The Graves of the Gallant Highlanders’: Memory, Interpretation and Narratives of Culloden.” History & Memory, April 2007, 19 (1).

Koselleck, R. (2002). “War memorials: Identity formations of the survivors.” Teoksessa R. Koselleck, (toim.), The Practice of Conceptual History: Timing History, Spacing Concepts. Stanford: Stanford University Press.

Miles, Stephen (2014). “Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience.” Journal of Heritage Tourism, Vol. 9, No. 2 (2014).

Nora, Pierre (1989). “Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire.Representations 26, Spring 1989.

Prideaux, Bruce (2007). “Echoes of War: Battlefield Tourism.” Teoksessa Chris Ryan (toim.), Battlefield Tourism: History, Place, and Interpretation. Amsterdam: Elsevier.

Willard Paul, Elspeth Frew, ja Clare Lade (2022). “Culloden Battlefield: the visitor experience in the context of the experience economy model.” International Journal of Heritage Studies, Vol. 28, No. 2 (2022).

 

Sandarmoh on osa suurempaa kokonaisuutta – Venäjän historiapolitiikassa pelataan mielikuvilla

Lippua pitelevä mies ihmisten täyttämällä aukiolla.

Kuluvan vuoden huhtikuussa Venäjältä kuului kummia: valtiojohdon alainen tutkintakomitea ilmoitti aloittavansa tutkinnan suomalaisten suorittamasta venäläisten kansanmurhasta, jonka epäiltiin tapahtuneen Itä-Karjalan suomalaismiehityksen aikana 1941-44. Tiedote on sittemmin poistettu tutkintakomitean verkkosivuilta.*

Viime vuosina on saatu seurata myös Sandarmohin joukkohautoihin liittyvää uutisointia. Karjalan tasavallassa sijaitsevaan Sandarmohiin on haudattu 30-luvulla noin 7000 Stalinin vainojen uhria, joiden identiteettejä venäläinen aktivisti Juri Dmitriev on onnistunut laajalti selvittämään. Dmitriev on nyt tuomittu vankilaan 13 vuodeksi (tuomion pohjana olleita pedofiliasyytteitä on pidetty täysin poliittisina). Samanaikaisesti oikeudenkäyntien kanssa Venäjällä on saanut huomiota uusi ”teoria”, jonka mukaan Sandarmohiin olisi haudattu suomalaisten teloittamia neuvostosotavankeja. Todisteita väitteelle ei ole kaivauksista huolimatta löytynyt.

Mistä näissä historiaan liittyvissä syytöksissä oikein on kysymys? Haluaako Venäjä varta vasten provosoida Suomea? Miksi?

Venäjä on omaksunut historiapoliisin roolin

Historian poliittinen käyttö on yhteistä kaikille valtioille – onhan koko historia tutkimusalana itänyt kansallisaatteiden maaperästä – mutta joissakin maissa menneisyyttä nostetaan erityisen näkyvästi ja kuuluvasti esiin. Nyky-Venäjällä pönkitetään ahkerasti käsityksiä maan ”tuhatvuotisesta historiasta” ja erityisesti puna-armeijan sankarillisesta roolista Euroopan pelastajana fasismin kynsistä.

Venäjän voi myös sanoa omaksuneen 2000-luvulla eräänlaisen historiapoliisin roolin itäisen Euroopan alueella. ”Historian vääristelyn torjuminen” on otettu valtiotason tavoitteeksi, ja sillä tarkoitetaan ennen muuta toisen maailmansodan tapahtumia ja Neuvostoliiton roolia niissä. Kun itäeurooppalaisissa valtioissa – joko Neuvostoliittoon tai sen etupiiriin kuuluneissa – tarkastellaan omaa lähihistoriaa, eivät huomiot ole yhteneväisiä Venäjän sankarinarratiivin kanssa. Tällöin vääristelykortti nousee herkästi.

Venäjän koventuneelle menneisyyspuheelle on sekä sisä- että ulkopoliittisia syitä, jotka ovat tiukasti kiinni nykypäivässä. Tärkein niistä lienee pyrkimys pitää yllä ideaa(lia) kansakunnan yhtenäisyydestä; vaikea haaste, jonka kanssa Venäjä on joutunut painimaan imperiumiajoistaan saakka. Ulkoisten uhkien korostaminen on yksi tärkeimmistä keinoista lisätä yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tähän tarkoitukseen sopivat niin historialliset kuin nykypäivänkin uhat. Korostamalla mielikuvia neuvostojoukkojen sankariteoista ja kansan isänmaallisista uhrauksista saadaan myös neuvostoajan vähemmän kunniakkaita puolia painettua sivummalle suuresta historiakertomuksesta.

Mitä ulkoisiin syihin tulee, menneisyydellä uhoamisen voi nähdä kertovan ennen muuta Venäjän (geo)poliittisesta epävarmuudesta. Painottamalla eräänlaista historiallis-moraalista ylemmyyttä ”länsimaihin” nähden Venäjän valtiojohto koettaa paikata hapertuvaa arvovaltaansa erityisesti etupiiriksi katsomillaan alueilla. Kieltäytymällä historiansa kriittisestä ja eheyttävästä tarkastelusta, haastamalla sen myös muualla sekä levittämällä misinformaatiota Venäjä lyö kuitenkin yhä pahemmin kiilaa itsensä ja naapureidensa väliin.

”Vaihtoehtoisilla totuuksilla” sekoitetaan pakkaa

Suomesta katsottuna saattaa näyttää siltä, että juuri suomalaiset ovat Venäjän historiapoliittisen ärhentelyn kohteena. Suomi on kuitenkin päässyt melko vähällä verrattuna moniin maihin, joissa Venäjällä on enemmän pelissä, mitä menneisyyden tarkasteluun tulee. Esimerkiksi Puolan ja Baltian maiden tiimoilta kiistat historian tulkinnoista ovat olleet kiivaampia.

Suomen osalta Venäjä ei voi esittää vapauttajan roolia, joten huomio on suunnattu suomalaisten asemaan saksalaisten aseveljinä jatkosodan aikana. Venäläisessä mediassa suomalaiset onkin esitetty Saksan ohjailemina fasisteina ja venäläiset uhreina.** Aihe on toki sikäli otollinen, että miehityshallinnon tekemiset Itä-Karjalassa eivät olleet Suomelle kunniaksi. Toisin kuin Venäjällä väitetään, niitä on kuitenkin selvitetty perusteellisesti ja avoimesti – ensin heti sodan jälkeen ja myöhemmin tuorein tutkijavoimin.***

Myös Suomea koskevien syytösten tärkein yleisö ja kaikupohja on Venäjällä. Ne ovat osa edellä kuvattua valikoidun historiakuvaston hyödyntämistä nykypäivän tavoitteiden saavuttamiseksi ja epäluulon ylläpitämiseksi ”länttä” kohtaan. Suomi on Venäjällä tavattu nähdä pienenä ja melko harmittomana naapurina, mutta voi hyvin olla Venäjän valtiojohdon intressien mukaista muistuttaa kansalaisia suomalaisten sodanaikaisista synneistä ja yhteistyöstä fasistien kanssa. Tämä viesti, joka resonoi venäläisten medioiden hanakasti esittämien russofobiasyytösten kanssa, haluttaneen välittää myös Suomessa asuville venäläisille.

Tässä valossa ei ole tärkeää, onko jokin väitetty asia totta vai ei. Mediassa levitetyillä ”vaihtoehtoisilla totuuksilla” saadaan sekoitettua vakiintunutta kuvastoa ja istutettua tilalle uusia mielikuvia. Vaikka Sandarmohista ei löytyisikään merkkejä suomalaisten teloittamista sotavangeista, se tuskin estää pystyttämästä heille muistomerkkiä kilpailemaan huomiosta Stalinin uhrien muistamiskäytäntöjen kanssa.

Kati Parppei

Akatemiatutkija, Venäjän historian dosentti

* Karjalaan on kuitenkin pystytetty kuluneen vuoden aikana eräänlainen suomalaista keskitysleiriä esittävä kulissileiri, jota on käytetty lasten isänmaalliseen kasvatukseen. Hanke on herättänyt hämmennystä ja kritiikkiä Venäjän sosiaalisessa mediassa. 

** Tähän liittyy uudelleen herätelty keskustelu Mainilan laukauksista; venäläisissä medioissa on heitelty ajatuksia, että talvisodan olisi aloittanut sittenkin Suomi, jota Saksa usutti hyökkäykseen halutessaan testata puna-armeijan valmiutta.

*** Esimerkiksi Kansallisarkiston monikieliseen, avoimeen tietokantaan on koottu tiedot henkilöistä, jotka kuolivat sotilasvanki- ja siviilileireillä.

Luettavaa

Carleton, Gregory (2017), Russia – the Story of War. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Chatterje-Doody, P. N. (2014), ”Harnessing History: Narratives, Identity and Perceptions of Russia’s Post-Soviet Role.” Politics 34 (2)

Giles, Keir (2019), Moscow Rules – What Drives Russia to Confront the West. Washington: Brookings Institution Press.

Kurilla, I., Ivanov, S. and Selin, A. (2018), ”’Russia, My History”: History as an Ideological Tool.” PONARS Eurasia, 05 Aug 2018.

Malinova, Olga (2017), ”Political Uses of the Great Patriotic War in Post-Soviet Russia from Yeltsin to Putin.” Kirjassa Fedor, J., Kangaspuro, M., Lassila, J. ja Zhurzhenko, T. (toim), War and memory in Russia, Ukraine and Belarus. Cham: Palgrave Macmillan.

Yarovaya, Anna (2019), ”Rewriting Sandarmokh: Who Is Trying to Alter the History of Mass Executions and Burials in Karelia, and Why.” Russian Reader, 13 December 2019

”Ruttokylän” uhrihenki siivitti tulevaisuuden turismia

Maalaiskaupunki aurinkoisessa laaksossa.

Kalmanhajuinen sankarillisuus kiehtoo kävijöitä englantilaisessa pikkukylässä, joka on tehnyt 1660-luvun koettelemuksestaan matkailuvaltin – ja oivan esimerkin niin kutsutun synkän turismin kohteista.

Elokuussa 1665 ruttoepidemia niitti väkeä Lontoossa, josta lähetettiin kangasta pieneen länsienglantilaiseen Eyamin kylään. Kankaan mukana Eyamiin saapui salamatkustajina Yersinia pestis-bakteeria kantaneita kirppuja. Noin viikon kuluttua räätälin apulainen George Viccars, joka oli ottanut lähetyksen vastaan, sairastui ruttoon ja kuoli.

Syys- ja joulukuun välisenä aikana tauti vei hautaan 42 Eyamin asukasta. Keväällä vitsaus näytti jo laantumisen merkkejä, mutta lämmin kesä antoi sille uutta vauhtia. Reilun vuoden aikana noin 260 kyläläistä menehtyi ruttoon.

Eyamin maine ”ruttokylänä” ei kuitenkaan liity vain kuolonuhreihin, joita oli suhteessa väkilukuun enemmän kuin Lontoossa. Kesällä 1666 kylän uusi pappi William Mompesson päätti estää taudin leviämisen lähikaupunkeihin asettamalla Eyamin karanteeniin. Kukaan ei saanut tulla kylään tai lähteä sieltä pois. Alun vastahankaisuuden jälkeen kyläläiset myöntyivät rajoituksiin.

Papin johdolla käyttöön otettiin muitakin varotoimia. Ne kertovat, että taudin ymmärrettiin tarttuvan sitä paremmin, mitä enemmän ihmiset olivat tekemissä toistensa kanssa. Jumalanpalvelukset siirrettiin ulkoilmaan ja perheet hautasivat omat kuolleensa kauemmas kylästä yhteisen kirkkomaan sijasta. Marraskuussa 1666 epidemia oli vihdoin voitettu ja kylä voitiin avata.*

Taitavasti tarjoiltu tragedia

Tietotaulu vanhan talon edessä.
Talo, josta rutto lähti leviämään Eyamin kylään.

Esivanhempien uhraus koitui nykypolvien hyödyksi. Peak Districtin kansallispuiston alueella sijaitsevan Eyamin tragedia kiehtoo matkailijoita ja nostaa sen kiinnostavuudessa alueen muiden pikkukylien yläpuolelle.

Brittein saarilla osataan menneisyyden paketointi matkailun tarpeisiin. Niinpä ruttoepidemiaan liittyvät paikat on merkitty kyltein ja taustoitettu asiaankuuluvasti. Eyamissa kuljeskeleva turisti saa nähdä talon, josta ruttoepidemia sai alkunsa ja pääsee käymään niityllä, jonne muuan leski hautasi miehensä ja kuusi lastaan. Kylän laidalla on rajakivi, jonne kyläläisten sanotaan jättäneen etikalla huuhdottua rahaa vastineeksi elintarvikkeista, joita naapurikylistä tuotiin.

Eyamia kohtaan osoitettu kiinnostus on hyvä esimerkki synkästä turismista (dark tourism). Väljästi määriteltynä tällä monitahoisella ja –tulkintaisella käsitteellä tarkoitetaan vierailuja kohteissa, joihin liittyvät kuolema, väkivalta, sairaudet ja katastrofit. Sellaisia ovat esimerkiksi historialliset taistelupaikat, Tsernobylin alue, keskitysleirimuseot ja Suomessa vaikkapa Seilin saari. Muita ilmiön analysoinnissa käytettyjä käsitteitä ovat esimerkiksi thanaturismi (thanatourism) ja ”mustat pisteet” (black spots).

Mikä kalmassa kiehtoo?

Kyselyjen perusteella suuri osa synkän turismin motiiveista ei juurikaan eroa ”tavallisen” historiaturismin taustatekijöistä: halutaan nähdä ja oppia uutta, kokea elämyksiä, elävöittää menneisyyttä tai tutustua omaan kulttuuriperintöön.

Hankalammin kyselytutkimuksiin taipuvia näkökohtia ovat makaaberien asioiden kiehtovuus sekä se, että kuolemaan liittyvissä paikoissa matkailija kohtaa myös oman rajallisuutensa. Kalmamatkailu ei ole millään muotoa uusi ilmiö, vaan kuolema on aina kiinnostanut ihmisiä. Elämän päättymisen etääntyminen nykyarjesta voi kuitenkin osaltaan selittää viehättymistä paikkoihin, joissa suurta tuntematonta voi tarkastella eläytyen menneiden ihmisten kohtaloihin. Juuri eläytymismahdollisuushan tekee hautapaikasta mielenkiintoisemman kuin numerotilaston kuolonuhreista.

Vanha hautapaikka vihreän niityn keskellä.
Hancockin perheen hautapaikka on yksi suosituista käyntikohteista kylän alueella.

Oma vaikea kysymyksensä on synkän turismin eettisyys: onko oikein tuotteistaa ihmisten traagiset kohtalot tai käydä ruokkimassa niillä omia tunnekokemuksiaan? Ongelmaa on pyritty avaamaan muun muassa luokittelemalla käyntikohteiden synkkyyttä eri asteisiin, pohtimalla muistamisen ja säilyttämisen tarvetta sekä kysymällä, mitkä tahot hyötyvät asiasta rahallisesti.

Eyamiin suuntautuva ruttoretkeily lienee eettisten kysymysten osalta harmittomimmasta päästä. Hyödyttäähän se suoraan kyläläisiä – moni matkailija piipahtaa pubissa tai kahvilassa kierroksensa päätteeksi – ja avaa osaltaan kävijöille 1600-luvun elämää ja sen haasteita.

*Epidemioiden rajoittamisesta sata vuotta myöhemmin kirjoitti edellisessä blogitekstissä Jenni Merovuo.

Lisää luettavaa:

Kulcsár Erika & Rozalina Zsófia Simon, ”The Magic of Dark Tourism”, Management & Marketing, 2015; XIII (1): 124-136.

Light, Duncan, ”Progress in dark tourism and thanatourism research: An uneasy relationship with heritage tourism”Tourism Management, Volume 61, August 2017, 275-301.

Martini, Annaclaudia & Buda, Dorina Maria, ”Dark tourism and affect: framing places of death and disaster”, Current Issues in Tourism, 23:6 (2018), 679-692.

Miles, Stephen, ”Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience”Journal of Heritage Tourism, Volume 9, 2014, 134-147.