Sandarmoh on osa suurempaa kokonaisuutta – Venäjän historiapolitiikassa pelataan mielikuvilla

Kuluvan vuoden huhtikuussa Venäjältä kuului kummia: valtiojohdon alainen tutkintakomitea ilmoitti aloittavansa tutkinnan suomalaisten suorittamasta venäläisten kansanmurhasta, jonka epäiltiin tapahtuneen Itä-Karjalan suomalaismiehityksen aikana 1941-44. Tiedote on sittemmin poistettu tutkintakomitean verkkosivuilta.*

Viime vuosina on saatu seurata myös Sandarmohin joukkohautoihin liittyvää uutisointia. Karjalan tasavallassa sijaitsevaan Sandarmohiin on haudattu 30-luvulla noin 7000 Stalinin vainojen uhria, joiden identiteettejä venäläinen aktivisti Juri Dmitriev on onnistunut laajalti selvittämään. Dmitriev on nyt tuomittu vankilaan 13 vuodeksi (tuomion pohjana olleita pedofiliasyytteitä on pidetty täysin poliittisina). Samanaikaisesti oikeudenkäyntien kanssa Venäjällä on saanut huomiota uusi ”teoria”, jonka mukaan Sandarmohiin olisi haudattu suomalaisten teloittamia neuvostosotavankeja. Todisteita väitteelle ei ole kaivauksista huolimatta löytynyt.

Mistä näissä historiaan liittyvissä syytöksissä oikein on kysymys? Haluaako Venäjä varta vasten provosoida Suomea? Miksi?

Venäjä on omaksunut historiapoliisin roolin

Historian poliittinen käyttö on yhteistä kaikille valtioille – onhan koko historia tutkimusalana itänyt kansallisaatteiden maaperästä – mutta joissakin maissa menneisyyttä nostetaan erityisen näkyvästi ja kuuluvasti esiin. Nyky-Venäjällä pönkitetään ahkerasti käsityksiä maan ”tuhatvuotisesta historiasta” ja erityisesti puna-armeijan sankarillisesta roolista Euroopan pelastajana fasismin kynsistä.

Venäjän voi myös sanoa omaksuneen 2000-luvulla eräänlaisen historiapoliisin roolin itäisen Euroopan alueella. ”Historian vääristelyn torjuminen” on otettu valtiotason tavoitteeksi, ja sillä tarkoitetaan ennen muuta toisen maailmansodan tapahtumia ja Neuvostoliiton roolia niissä. Kun itäeurooppalaisissa valtioissa – joko Neuvostoliittoon tai sen etupiiriin kuuluneissa – tarkastellaan omaa lähihistoriaa, eivät huomiot ole yhteneväisiä Venäjän sankarinarratiivin kanssa. Tällöin vääristelykortti nousee herkästi.

Venäjän koventuneelle menneisyyspuheelle on sekä sisä- että ulkopoliittisia syitä, jotka ovat tiukasti kiinni nykypäivässä. Tärkein niistä lienee pyrkimys pitää yllä ideaa(lia) kansakunnan yhtenäisyydestä; vaikea haaste, jonka kanssa Venäjä on joutunut painimaan imperiumiajoistaan saakka. Ulkoisten uhkien korostaminen on yksi tärkeimmistä keinoista lisätä yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tähän tarkoitukseen sopivat niin historialliset kuin nykypäivänkin uhat. Korostamalla mielikuvia neuvostojoukkojen sankariteoista ja kansan isänmaallisista uhrauksista saadaan myös neuvostoajan vähemmän kunniakkaita puolia painettua sivummalle suuresta historiakertomuksesta.

Mitä ulkoisiin syihin tulee, menneisyydellä uhoamisen voi nähdä kertovan ennen muuta Venäjän (geo)poliittisesta epävarmuudesta. Painottamalla eräänlaista historiallis-moraalista ylemmyyttä ”länsimaihin” nähden Venäjän valtiojohto koettaa paikata hapertuvaa arvovaltaansa erityisesti etupiiriksi katsomillaan alueilla. Kieltäytymällä historiansa kriittisestä ja eheyttävästä tarkastelusta, haastamalla sen myös muualla sekä levittämällä misinformaatiota Venäjä lyö kuitenkin yhä pahemmin kiilaa itsensä ja naapureidensa väliin.

”Vaihtoehtoisilla totuuksilla” sekoitetaan pakkaa

Suomesta katsottuna saattaa näyttää siltä, että juuri suomalaiset ovat Venäjän historiapoliittisen ärhentelyn kohteena. Suomi on kuitenkin päässyt melko vähällä verrattuna moniin maihin, joissa Venäjällä on enemmän pelissä, mitä menneisyyden tarkasteluun tulee. Esimerkiksi Puolan ja Baltian maiden tiimoilta kiistat historian tulkinnoista ovat olleet kiivaampia.

Suomen osalta Venäjä ei voi esittää vapauttajan roolia, joten huomio on suunnattu suomalaisten asemaan saksalaisten aseveljinä jatkosodan aikana. Venäläisessä mediassa suomalaiset onkin esitetty Saksan ohjailemina fasisteina ja venäläiset uhreina.** Aihe on toki sikäli otollinen, että miehityshallinnon tekemiset Itä-Karjalassa eivät olleet Suomelle kunniaksi. Toisin kuin Venäjällä väitetään, niitä on kuitenkin selvitetty perusteellisesti ja avoimesti – ensin heti sodan jälkeen ja myöhemmin tuorein tutkijavoimin.***

Myös Suomea koskevien syytösten tärkein yleisö ja kaikupohja on Venäjällä. Ne ovat osa edellä kuvattua valikoidun historiakuvaston hyödyntämistä nykypäivän tavoitteiden saavuttamiseksi ja epäluulon ylläpitämiseksi ”länttä” kohtaan. Suomi on Venäjällä tavattu nähdä pienenä ja melko harmittomana naapurina, mutta voi hyvin olla Venäjän valtiojohdon intressien mukaista muistuttaa kansalaisia suomalaisten sodanaikaisista synneistä ja yhteistyöstä fasistien kanssa. Tämä viesti, joka resonoi venäläisten medioiden hanakasti esittämien russofobiasyytösten kanssa, haluttaneen välittää myös Suomessa asuville venäläisille.

Tässä valossa ei ole tärkeää, onko jokin väitetty asia totta vai ei. Mediassa levitetyillä ”vaihtoehtoisilla totuuksilla” saadaan sekoitettua vakiintunutta kuvastoa ja istutettua tilalle uusia mielikuvia. Vaikka Sandarmohista ei löytyisikään merkkejä suomalaisten teloittamista sotavangeista, se tuskin estää pystyttämästä heille muistomerkkiä kilpailemaan huomiosta Stalinin uhrien muistamiskäytäntöjen kanssa.

Kati Parppei

Akatemiatutkija, Venäjän historian dosentti

* Karjalaan on kuitenkin pystytetty kuluneen vuoden aikana eräänlainen suomalaista keskitysleiriä esittävä kulissileiri, jota on käytetty lasten isänmaalliseen kasvatukseen. Hanke on herättänyt hämmennystä ja kritiikkiä Venäjän sosiaalisessa mediassa. 

** Tähän liittyy uudelleen herätelty keskustelu Mainilan laukauksista; venäläisissä medioissa on heitelty ajatuksia, että talvisodan olisi aloittanut sittenkin Suomi, jota Saksa usutti hyökkäykseen halutessaan testata puna-armeijan valmiutta.

*** Esimerkiksi Kansallisarkiston monikieliseen, avoimeen tietokantaan on koottu tiedot henkilöistä, jotka kuolivat sotilasvanki- ja siviilileireillä.

Luettavaa

Carleton, Gregory (2017), Russia – the Story of War. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Chatterje-Doody, P. N. (2014), ”Harnessing History: Narratives, Identity and Perceptions of Russia’s Post-Soviet Role.” Politics 34 (2)

Giles, Keir (2019), Moscow Rules – What Drives Russia to Confront the West. Washington: Brookings Institution Press.

Kurilla, I., Ivanov, S. and Selin, A. (2018), ”’Russia, My History”: History as an Ideological Tool.” PONARS Eurasia, 05 Aug 2018.

Malinova, Olga (2017), ”Political Uses of the Great Patriotic War in Post-Soviet Russia from Yeltsin to Putin.” Kirjassa Fedor, J., Kangaspuro, M., Lassila, J. ja Zhurzhenko, T. (toim), War and memory in Russia, Ukraine and Belarus. Cham: Palgrave Macmillan.

Yarovaya, Anna (2019), ”Rewriting Sandarmokh: Who Is Trying to Alter the History of Mass Executions and Burials in Karelia, and Why.” Russian Reader, 13 December 2019

”Ruttokylän” uhrihenki siivitti tulevaisuuden turismia

Kalmanhajuinen sankarillisuus kiehtoo kävijöitä englantilaisessa pikkukylässä, joka on tehnyt 1660-luvun koettelemuksestaan matkailuvaltin – ja oivan esimerkin niin kutsutun synkän turismin kohteista.

Elokuussa 1665 ruttoepidemia niitti väkeä Lontoossa, josta lähetettiin kangasta pieneen länsienglantilaiseen Eyamin kylään. Kankaan mukana Eyamiin saapui salamatkustajina Yersinia pestis-bakteeria kantaneita kirppuja. Noin viikon kuluttua räätälin apulainen George Viccars, joka oli ottanut lähetyksen vastaan, sairastui ruttoon ja kuoli.

Syys- ja joulukuun välisenä aikana tauti vei hautaan 42 Eyamin asukasta. Keväällä vitsaus näytti jo laantumisen merkkejä, mutta lämmin kesä antoi sille uutta vauhtia. Reilun vuoden aikana noin 260 kyläläistä menehtyi ruttoon.

Eyamin maine ”ruttokylänä” ei kuitenkaan liity vain kuolonuhreihin, joita oli suhteessa väkilukuun enemmän kuin Lontoossa. Kesällä 1666 kylän uusi pappi William Mompesson päätti estää taudin leviämisen lähikaupunkeihin asettamalla Eyamin karanteeniin. Kukaan ei saanut tulla kylään tai lähteä sieltä pois. Alun vastahankaisuuden jälkeen kyläläiset myöntyivät rajoituksiin.

Papin johdolla käyttöön otettiin muitakin varotoimia. Ne kertovat, että taudin ymmärrettiin tarttuvan sitä paremmin, mitä enemmän ihmiset olivat tekemissä toistensa kanssa. Jumalanpalvelukset siirrettiin ulkoilmaan ja perheet hautasivat omat kuolleensa kauemmas kylästä yhteisen kirkkomaan sijasta. Marraskuussa 1666 epidemia oli vihdoin voitettu ja kylä voitiin avata.*

Taitavasti tarjoiltu tragedia

Talo, josta rutto lähti leviämään Eyamin kylään.

Esivanhempien uhraus koitui nykypolvien hyödyksi. Peak Districtin kansallispuiston alueella sijaitsevan Eyamin tragedia kiehtoo matkailijoita ja nostaa sen kiinnostavuudessa alueen muiden pikkukylien yläpuolelle.

Brittein saarilla osataan menneisyyden paketointi matkailun tarpeisiin. Niinpä ruttoepidemiaan liittyvät paikat on merkitty kyltein ja taustoitettu asiaankuuluvasti. Eyamissa kuljeskeleva turisti saa nähdä talon, josta ruttoepidemia sai alkunsa ja pääsee käymään niityllä, jonne muuan leski hautasi miehensä ja kuusi lastaan. Kylän laidalla on rajakivi, jonne kyläläisten sanotaan jättäneen etikalla huuhdottua rahaa vastineeksi elintarvikkeista, joita naapurikylistä tuotiin.

Eyamia kohtaan osoitettu kiinnostus on hyvä esimerkki synkästä turismista (dark tourism). Väljästi määriteltynä tällä monitahoisella ja –tulkintaisella käsitteellä tarkoitetaan vierailuja kohteissa, joihin liittyvät kuolema, väkivalta, sairaudet ja katastrofit. Sellaisia ovat esimerkiksi historialliset taistelupaikat, Tsernobylin alue, keskitysleirimuseot ja Suomessa vaikkapa Seilin saari. Muita ilmiön analysoinnissa käytettyjä käsitteitä ovat esimerkiksi thanaturismi (thanatourism) ja ”mustat pisteet” (black spots).

Mikä kalmassa kiehtoo?

Kyselyjen perusteella suuri osa synkän turismin motiiveista ei juurikaan eroa ”tavallisen” historiaturismin taustatekijöistä: halutaan nähdä ja oppia uutta, kokea elämyksiä, elävöittää menneisyyttä tai tutustua omaan kulttuuriperintöön.

Hankalammin kyselytutkimuksiin taipuvia näkökohtia ovat makaaberien asioiden kiehtovuus sekä se, että kuolemaan liittyvissä paikoissa matkailija kohtaa myös oman rajallisuutensa. Kalmamatkailu ei ole millään muotoa uusi ilmiö, vaan kuolema on aina kiinnostanut ihmisiä. Elämän päättymisen etääntyminen nykyarjesta voi kuitenkin osaltaan selittää viehättymistä paikkoihin, joissa suurta tuntematonta voi tarkastella eläytyen menneiden ihmisten kohtaloihin. Juuri eläytymismahdollisuushan tekee hautapaikasta mielenkiintoisemman kuin numerotilaston kuolonuhreista.

Hancockin perheen hautapaikka on yksi suosituista käyntikohteista kylän alueella.

Oma vaikea kysymyksensä on synkän turismin eettisyys: onko oikein tuotteistaa ihmisten traagiset kohtalot tai käydä ruokkimassa niillä omia tunnekokemuksiaan? Ongelmaa on pyritty avaamaan muun muassa luokittelemalla käyntikohteiden synkkyyttä eri asteisiin, pohtimalla muistamisen ja säilyttämisen tarvetta sekä kysymällä, mitkä tahot hyötyvät asiasta rahallisesti.

Eyamiin suuntautuva ruttoretkeily lienee eettisten kysymysten osalta harmittomimmasta päästä. Hyödyttäähän se suoraan kyläläisiä – moni matkailija piipahtaa pubissa tai kahvilassa kierroksensa päätteeksi – ja avaa osaltaan kävijöille 1600-luvun elämää ja sen haasteita.

*Epidemioiden rajoittamisesta sata vuotta myöhemmin kirjoitti edellisessä blogitekstissä Jenni Merovuo.

Lisää luettavaa:

Kulcsár Erika & Rozalina Zsófia Simon, ”The Magic of Dark Tourism”, Management & Marketing, 2015; XIII (1): 124-136.

Light, Duncan, ”Progress in dark tourism and thanatourism research: An uneasy relationship with heritage tourism”Tourism Management, Volume 61, August 2017, 275-301.

Martini, Annaclaudia & Buda, Dorina Maria, ”Dark tourism and affect: framing places of death and disaster”, Current Issues in Tourism, 23:6 (2018), 679-692.

Miles, Stephen, ”Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience”Journal of Heritage Tourism, Volume 9, 2014, 134-147.