Kaikki kirjoittajan pasih artikkelit

Ympäristöhuolesta ympäristöratkaisuihin – nuoret kaipaavat tukea, mahdollisuuksia ja välineitä

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Teksti on toimitettu Krista Leppäsen, August Hännisen, Jenni Halosen ja Maija Kuivalaisen kurssiteksteistä.

”En omista tarpeeksi metsää tai maata eikä minulla ole miljardeja niin kuin Jeff Bezosilla lahjoittaakseni ilmastotutkijoille ja aktivisteille tai ostaakseni kaikki öljy-yhtiöt ja muut pahimmat päästölähteet päästöjen konkreettiseksi vähentämiseksi. Entä jos ei ole rahaa tai maata, joilla olisi mahdollista lisätä vaikutusvaltaansa? Entä jos elää tällaisessa viheliäisessä vaiheessa elämää, mutta haluaa silti vaikuttaa viheliäisiin ongelmiin; mitä silloin voi tehdä?”
– Maija Kuivalainen, Ihminen ja ympäristö -kurssin opiskelija

Nuorten ympäristöhuoli on kasvava yhteiskunnallinen ilmiö, jonka vastakohtana on toisaalta nykypäivänä ilmenevä välinpitämättömyys. Oman toiminnan ei ehkä koeta vaikuttavan ympäristön tilaan eikä nähdä syytä toimia koska ”ei muutkaan”. Mutta kuinka alaikäinen, vielä vanhemmillaan asuva nuori, voi tosiasiassa teoillaan vaikuttaa ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen?

Kuva: Pasi Huttunen

Nuoret ovat tietoisia esimerkiksi ihmisten vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Valtioneuvoston asettaman nuorisotyön- ja politiikan asiantuntijaeliman, valtion nuorisoneuvoston julkaisemassa vuoden 2016 Nuorisobarometrissa kyselyyn vastanneista nuorista 85 prosenttia tunnusti ilmiön olemassaolon (Piispa & Myllyniemi 2019). 2018 vuoden Nuorisobarometrissa 67 prosenttia vastasi kokevansa epävarmuutta tai turvattomuutta ihmisestä johtuvan ilmastonmuutoksen vuoksi. Myös viimeisen vuoden aikana medioissa vahvasti esillä olleet ilmastolakot ovat herättäneet huolta niin ilmastosta kuin nuoristakin. Tämä massaliike tuo valoa tunnelin päähän. Aiheiden politisoituessa keskustelu on kurkottanut valtakunnan politiikkaan asti ja esimerkiksi yhdeksi vuoden 2019 eduskuntavaalien suurimmista kysymyksistä.

”Olen vegaani, minimalisti, kierrättäjä, kotiviljelijä, kestävä yrittäjä, maata pitkin matkustava ja lentonsa kompensoiva lihasvoimin lähiliikkuja, ympäristöalan opiskelija, aktivisti sekä wannabe-somevaikuttaja. Saan usein kuulla, että teen jo tarpeeksi, enemmänkin. Mutta minusta ei silti tunnu siltä.”
– Maija Kuivalainen, Ihminen ja ympäristö -kurssin opiskelija

Nuorten äänestä on tullut varteenotettava ja nuorilla on ihailtavan korkeat moraaliset arvot ilmastoasioista puhuttaessa. Mutta toteutuuko tämä moraali käytännöksi? Nuorisobarometri 2016 mukaan 66 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että tuotantoa ja kulutusta tulee vähentää ympäristösyistä. Silti vain 42 prosenttia vastaajista kertoi vähentäneensä kulutustaan ympäristösyistä. Kuluttajakäyttäytymistä ohjaavat yhteiskunnan normit, nuorten sosiaaliset piirit, vanhempien tavat ja mielipiteet sekä median vaikutus, joten asia ei ole lainkaan yksiselitteinen.

Kulutusta nuoret voivat vähentää esimerkiksi halpojen pikamuotivaatteita välttämällä, kierrättämällä sekä kirpputoreja käyttämällä. Netissä suosiotaan kasvattavat sivustot kuten Rekki ja Emmy. Ne tarjoavat nuorekkaita ja tyylikkäitä käytettyjä vaatteita. Myös Facebookin kirpputorit ovat nykyaikainen ja helppo tapa vaihtaa tavaroiden omistajaa.

Voisimmeko oppia kohtuutta?

Vaikuttaa siltä, että ihmiskunta on kuin lapsi Stanfordin yliopistossa psykologi Walter Mischelin (Conti 2018) suorittamassa vaahtokarkkikokeessa. Kokeen avulla tutkittiin kärsivällisyyttä, sekä kykyä ajatella pidemmän päälle. Kuvittele, että edessäsi on asia, jonka haluat todella kovasti. Saat kyseisen palkkion heti, mutta se kaksinkertaistuu, jos odotat hetken. Oletko siis ahne ja otat palkinnon heti, vai pystytkö olemaan kärsivällinen ja katsomaan tilannetta pidemmälle? Jos luonnonvaroja käytettäisiin nyt säästeliäämmin, saisimme hyötyä niistä myös jatkossa.
1900-luvun alussa yhden ihmisen käytössä ollut ekologinen tila oli laskennallisesti 5-6 hehtaaria, vuonna 1996 noin 1,5 hehtaaria ja nykyään vielä vähemmän (Wackernageln & Rees 1996). Väestön kasvu tuo haasteita – ruokaa, vettä ja energiaa tulisi tuottaa yhä enemmän. Kaupungistuminen on kiihtyvä trendi, joka aiheuttaa ympäristöongelmia ja köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta, mutta toisaalta luo ihmisille myös mahdollisuuksia.

Kuva: Pasi Huttunen

Yksi suuri teema on energia. On ymmärretty, että sen tuottamiseen käytettävät luonnonvarat eivät olekaan ikuisia. 1970-luvun öljykriisi herätti energia-alan ja tavalliset kansalaiset hetkeksi huomaamaan, että elämme yli varojemme. Öljykriisin seurauksena, silloisen vuosikymmenen loppuun mennessä länsimaiden energiankulutuksen kasvu saatiin pysähtymään tai jopa hieman laskemaan, eikä elämisen laatu sen takia heikentynyt (Erat 1994). Tätä nykyä energian kulutus on varsinkin Aasian kasvavissa talouksissa lisääntynyt yli 50 prosenttia viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana (Richie & Roser 2018). Tämä on näkynyt myös maiden taloudessa, ihmisten varallisuudessa sekä heidän suhteessaan ympäristöön. Esimerkiksi lihan kulutus on kasvanut. Vauraammalla väestöllä on varaa ostaa lihatuotteita ja tuottajat vastaavat kysyntään. Tämä aiheuttaa lisää haasteita luonnolle ja ympäristölle.

Kaikkien ääni saatava kuuluviin

Kaupungistuminen ja yhteiskunnalliset muutokset muuttavat ihmisten ja etenkin nuorten suhdetta luontoon. Riikka Puhakan (2014) artikkelissa Y-sukupolvi luonnossa tutkittiin 1990-luvulla syntyneiden käsityksiä luontosuhteestaan. Tutkimuksen tuloksista todettiin, että luonto on harvalle kaupunkilaiselle jokapäiväinen vapaa-ajan viettopaikka ja sillä ei ole enää useimmille niinkään aineellista arvoa, enemmänkin virkistyksellistä, aineetonta arvoa. Kysymykseen ”Kuinka tärkeäksi koet luonnon” vastasi 44 prosenttia kokevansa luonnon tärkeäksi, 45 prosenttia jonkin verran tärkeäksi ja loput 11 prosenttia eivät kokeneet luontoa tärkeäksi itselle. Puhakan tutkimuksessa huomattiin, että luonto nähdään erityisenä eikä sitä pidetä enää itsestäänselvyytenä. Esille tuli paljon emotionaalisia ja esteettisiä kokemuksia eikä luontoa koettu niinkään elannon lähteenä.

”Luin ympäristötoimittaja Jami Jokisen kolumnin Kaleva.fi -sivustolla liittyen tähän lukuisia kysymyksiä herättävään dilemmaan, ja se oli todella ajatuksia herättävä, mutta ei antanut vieläkään vastausta siihen mitä etsin. Mitä pitäisi oikeasti tapahtua, että Te kuulisitte? Vaikkette kuule minua, en voi lopettaa huutamista. Vaikken tule saamaan vastausta, en voisi enää katsoa silmiin ympärilläni olevia lapsia tai ketään muutakaan, jos nyt luovuttaisin. Vaikken näytä kuinka pahalta asialle nauraminen, vähättely tai sen totaalinen kieltäminen tuntuu, on minullakin tunteet.”
– Maija Kuivalainen, Ihminen ja ympäristö -kurssin opiskelija

Dosentti Tero Mustosen (2017: 3) mukaan meidän tulee myös pohtia sekä miettiä, millaisia vaikutuksia aikaansaamme muualla kuin siellä missä itse elämme. Kuinka marginaalissa elävät ihmiset, kuten saamelaiset tai alkuperäisväestöt selviytyvät aiheuttamiemme ongelmien kanssa ja millaista epäoikeudenmukaisuutta aiheutamme heille. Kuinka voimme poliittisesti epävakaassa maailmassa etsiä ratkaisuja yhdessä sellaisiin ongelmiin, joihin ei edes ole yhtä selkeää ratkaisua. Kukaan ei ole yksin vastuussa, mutta silti syyttävä sormi osoittaa kaikkiin.
Luonnon monimuotoisuuden suojelu on tärkeää, koska tällä on vaikutusta luonnon, eläinten ja ihmisten hyvinvointiin joka puolella maapalloa. Kaikki ekosysteemit ovat tavalla tai toisella yhteydessä toisiinsa. Mitään ei ole ilman hyvinvoivaa maapalloa.

Ympäristöhuolta voi lievittää toimimalla

Kaiken huolestuttavan uutisoinnin keskellä voi kasvavan nuoren psyyke kokea kovia, ja puhutaankin kasvavasta ilmastoahdistuksesta. Medialähteillä on suuri vaikutus mielipiteisiin ja tunteisiin. Riittämätön kriittisyys ja puutteellinen medialukutaito saattavat ajaa nuoren kauhun partaalle. Suomen mielenterveys ry:n raportissa (2019) kuvattiin ilmastoahdistuksen pahimmillaan ilmenevän lamaantumisena, unihäiriöinä, alakuloisuutena ja levottomuutena, mutta oikein valjastettuna ja käsiteltynä myös voimavarana aktiiviseen toimintaan. Esimerkiksi Ilmastoahdistuksen väheksyminen keskusteluissa herättää kysymyksen, miksi aikuisten keskuudessa ei koeta samanlaista tarmoa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, ja olisiko vanhemmillakin varaa lievään ilmastoahdistukseen. Kuten Minttu-Maria Partanen kirjoitti osuvasti näkökulmassaan, ”Nuorten ilmastoahdistus ei poistu sillä, että aikuiset sanovat heille: älkää ahdistuko. Ilmastoahdistus helpottuu sillä, että aikuiset ottavat nuorten ilmastoahdistuksen tosissaan ja alkavat kantaa vastuunsa nuorten tulevaisuudesta.” (WWF, 2019).

Kuva: Pasi Huttunen

Pirstaleinen ja byrokraattinen valtiollinen sääntely ei liene paras vaihtoehto asioiden hoitamiseksi. Tarvitaan käytäntöjä, jotka ovat mahdollisimman avoimia ja läpinäkyviä. Tätä kohti ollaan monilta osin menossakin ja toimintatapoja on saatu kehitettyä paljon. Ympäristöongelmien, luonnon ja yhteiskunnan välinen riippuvuus tiedostetaan yhä paremmin ja asia on yhä enemmän keskustelun aiheena arkipäivän kahvipöytäkeskusteluissa. Kestävän kehityksen tavoittelu on moderni tuote, joka yrittää vastata moderneihin ongelmiin (Hakanen 1999). Tiede tuottaa koko ajan uutta tietoa monivivahteisista kytkennöistä ja vaikutuksista, mutta ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus on niin monimutkaista, että kukaan ei voi hallita sitä kokonaan.

”On pakko olla joku nopeampi ja vaikuttavampi keino kuin asiat mitä olen tähän mennessä tehnyt ja yksin ei kukaan pysty tätä kaunista maailmaa pelastamaan, vaikka kuinka tahtoisi. Yhteistyö on tulevaisuuden tekijöiden ratkaisu.”
– Maija Kuivalainen, Ihminen ja ympäristö -kurssin opiskelija

On lisättävä tietoisuutta vaikutuksista, joita luonnon monimuotoisuudella on ympärillä olevaan maailmaamme ja sitä kautta yhteiskuntaamme. Ympäristökasvatuksella voidaan lisätä ymmärrystä siitä, että luonnon monimuotoisuuden vaaliminen pienillä teoilla ei ole vaikeaa. Jokainen voi olla ekologinen kansalainen. Kurssin vieraileva luennoitsija Elina Leppäkoski korostaa omassa luennossaan: ”Ekologinen kansalainen keskittyy velvollisuuksiin, vastuuseen sekä oikeudenmukaisuuteen” (Leppäkoski, 15.1.2020: luentodia nro 6). Lisäksi tulee lisätä asukkaiden ympäristötietoisuutta sekä luontoharrastuneisuutta, tehdä kaupunkien luontokohteita tunnetummiksi, kaupunkien ympäristötyötä näkyvämmäksi sekä muuttaa kansalaisen roolia yhteiskunnassa. Kuten Ihminen ja ympäristö-kurssin vastuuopettaja professori Irmeli Mustalahti (2020: 8.1.2020, luentodia nro 8) painottaa: ”Kansalaiset ovat parhaimmillaan kekseliäitä ongelmanratkaisijoita ja osallistuvia päätöksentekijöitä, jotka haluavat kantaa vastuuta ja edistää yhteistä hyvää”.

Krista Leppänen
Maantieteiden ja ympäristöpolitiikan opiskelija
August Hänninen
Ympäristöterveys ja -teknologia
Jenni Halonen
Maantieteen ja ympäristöpolitiikan opiskelija
Maija Kuivalainen
Ympäristöpolitiikan ja ympäristöoikeuden opiskelija

Lähteet
Conti, R.. Delay of gratification. Encyclopedia Britannica 19.3.2018. https://www.britannica.com/science/delay-of-gratification (luettu 28.5.2020)
Erat B. (1994) Ekologia, Ihminen, Ympäristö. Opetushallitus, Rakennusalan Kustantajat RAK ja Kustantajat Sarmala Oy. Jyväskylä.
Hakanen M. (1999) Yhdyskuntien ekologisesti kestävän kehityksen arviointi, kriteerit ja mittaaminen. ACTA – Suomen Kuntaliiton tutkimustoiminnan julkaisusarja 107/1999. Suomen kuntaliitto, Helsinki.
Jokinen, J. (2020) Mikset kuule, vaikka lapsesi huutaa. Kaleva 4.1.2020. https://www.kaleva.fi/mielipide/kolumnit/miksi-et-kuule-vaikka-lapsesi-huutaa/833000/. (Luettu 28.2.2020)
Kaljonen, M., Peltola, T., Kettunen, M., Salo, M., & Furman, E. (2018) Kasvisruokaa kouluun – kokeileva tutkimus ruokavaliomurroksen tukena. Alue Ja Ympäristö 47(2), 32–47.
Lappalainen, H. (2019) Ilmastotekoja nyt eikä viidestoista päivä. Karjalan Heili 1.2.2019. https://www.heili.fi/uutiset/item/6239-ilmastotekoja-nyt-eika-viidestoista-paiva. (Luettu 28.2.2020)
Leppäkoski, E. (2020) Ihminen ja muovi. PowerPoint-esitys, Ihminen ja ympäristö -kurssi, Itä-Suomen yliopisto 15.1.2020.
Mustalahti, I. (2020) Aloitusluento. PowerPoint-esitys, Ihminen ja ympäristö -kurssi, Itä-Suomen yliopisto 8.1.2020.
Mustonen, T. (2017) Endemic time-spaces of Finland: from wilderness lands to ‘vacant production spaces’. Fennia 195: 1, p. 5–24. ISSN 17985617.
Partanen, M. (2019) Ilmastoahdistusta vai ilmastotoivoa? WWF 16.12.2019. https://wwf.fi/uutiset/2019/12/nakokulma-ilmastoahdistusta-vai-ilmastotoivoa. (Luettu 26.6.2020)
Piispa, M. & Myllyniemi, S. (2019) Nuoret ja ilmastonmuutos: Tiedot, huoli ja toiminta Nuorisobarometrien valossa. Yhteiskuntapolitiikka 84 (2019): 1, s. 61–69.
Puhakka, R. (2014) Y-sukupolvi luonnossa: Luonnon merkitykset kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Alue ja ympäristö 43(1), 34–48.
Richie H. & Roser M. (2020) Energy: Energy production by region. University of Oxford. https://ourworldindata.org/energy#energy-production-by-region. (Luettu 27.2.2020)
Salonen, A. (2020) Ihminen ja kaupungistuminen. PowerPoint-esitys, Ihminen ja ympäristö -kurssi, Itä-Suomen yliopisto 22.1.2020.
Wackernagel M. ja Rees W. E. (1996) Our Ecological Footprint: Reducing Human Footprint on the Earth. 6. p. New Society Publishers. Cabriola Island, CA.

Mullistava muovi – kuinka muovi näyttäytyy 1940-luvun mainoksessa?

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Maria Rahkon teksti on osa kurssia.

Osaatko kuvitella maailmaa, jossa kulutustuote olisi innovatiivinen ja mullistava vain siksi, että se on pakattu muoviin? Minä en osaa. Muovista on tullut itsestäänselvyys; niin moni arkielämässä yleisistä asioista ja esineistä on joko valmistettu muovista tai pakattu muoviin, että asiaa ei juuri ajatella. Muovit eivät silti ole olleet käytössä pitkään. Maailman ensimmäinen muovi, yllättäen täysin orgaaninen selluloidi, kehiteltiin 1870-luvulla (Meikle, 1995). Synteettiset muovit, jotka tänä päivänä koostavat valtaosan käyttämästämme muovista, ilmestyivät vasta 1930-luvulla (Ekokumppanit, 2020).

Kuva 1.0 — DuPontin sukkahousumainos vuodelta 1941

Muovien suursuosiota selittää Susan Strasserin (2019) mukaan niiden helppous, halpuus ja vaivattomuus aikana, jolloin etenimme kohti materialistista yhteiskuntaa. Tätä nykyä muovi on vain hyödyke ja sitä pidetään huonompiarvoisena esimerkiksi lasiin tai puuhun nähden, mutta aikanaan muovia pidettiin jopa ylellisenä. Sellofaani, ja muut pakkausmuoveina yleisesti käytetyt muovit mullistivat kaupankäynnin niiden tarjoaman hygieenisyyden takia.

1940-luvun alussa muovi oli pakkausmateriaalina niin outo kuluttaville kansalaisille, että sellofaanimuoviin pakattuja sukkahousuja mainostettiin informatiivisella, miltei A4 -paperiarkin kokoisella mainosläpyskällä (Kuva 1.0). Kyseessä oli klassinen ”uusi pakkaus, vanha tuttu tuote” -mainos sillä erotuksella, ettei pakkausta aiemmin ollut lainkaan. Miksi muovipakkaus on niin mullistava ja miten tämä ilmenee mainoksessa itsessään? Tähän pyrin vastaamaan kuva-analyysillä. (Jewitt ja Oyama 2004).

Luksusta rahvaalle

Kuvia ja kuvatekstejä tarkastellessa huomaa, että kyseessä on tuote, jollaista ei ole koskaan nähty tällaisessa muodossa. Kolmen ensimmäisen kuvan homssuiselta ja turhautuneelta näyttävät naiset kamppailevat ei-pakattujen sukkahousujen tuomien ongelmien kanssa – kaikkien kaupassa käpälöimät sukkahousut piti pestä ja ne saattoivat hajota jo ennen ensimmäistä käyttökertaa, puhumattakaan siitä millainen härdelli sukkahousuja oli ostaa. Elämä todellakin oli hektistä! Tyynesti hymyilevällä neljännellä naisella on ratkaisu: sellofaaniin pakatut sukkahousut.

Mainoksesta käy selvästi ilmi, että uudella tavalla pakatut sukkahousut ovat modernin ajan tuote. Mainoksessa uusia pakkauksia esitetään tumman violettia taustaa vasten, mikä kuvastaa niiden ylellisyyttä. Muovi oli 1940-luvun Amerikassa ensimmäisiä materiaaleja, josta oli niin halpaa valmistaa tuotteita, että niitä voitiin tehdä kaikkien saataville. Koska muovi oli innovaatio, täysin uusi materiaali puun, lasin ja keramiikan dominoimassa maailmassa, oli muovi ja sen äärimmäisyyksiin muotoiltavissa oleva koostumus ilmentymä uudesta ajasta. Muovi oli kaikkien ulottuvilla olevaa arkielämän luksusta. Mainoksessa tätä seikkaa painotetaan myös naisten vaatetuksessa. Vanhalla tavalla ostoksia tekevä nainen on pukeutunut konservatiiviseen tummansiniseen. Uutta pakkausta esittelevä nainen on pirteän keltaisessa ja pitelee jännittävää uutta tuotetta rikkaan punaisessa hanskassaan. Pakkaamattomat sukkahousut ovat rahvasta, pakatut yläluokkaista.

Muovin voittokulkua selittävät sen puhtaus, hygieenisyys ja kestävyys. Sellofaaniin pakatut sukkahousut mainoksen mukaan hygieenisempiä ja kestävämpiä. Mainoksen alaosassa oleva plakaatti ilmoittaa, että sellofaani on oppaamme lisäarvon saamiseen – lisäarvoa saamme, kun sukkahousut, jotka ostamme, kestävät paremmin. Niitä ei ole venytelty ja tutkiskeltu pitkin kynsin ja likaisin käsin ostoksia tehdessä, vaan ne ovat pakkauksen suojissa. Tästä syystä mainokseen onkin lisätty maininta siitä, että kaikki tarvittava informaatio löytyy pakkauksesta; sukkahousuja ei voinut enää tarkastella omin kätösin kaupassa, joten kuluttajille oli kerrottava, kuinka he nyt tietävät mitä ostavat.

Mainosta lukiessa huomaa, ettei sanaa muovi (plastic) ole mainittu kertaakaan ja sellofaanikin on esitetty heittomerkeissä. Sanan muovi määritelmästä oli Meiklen (1995) mukaan kovasti kinaa materiaalin alkutaipaleella, eikä ihmisillä ylipäätään ollut kunnollista käsitystä siitä, mitä muovi on. Muovituotteita, ja muoviin pakattuja tuotteita piti aikanaan mainostaa paljon ja liioitellusti, jotta asiakaskunta tottuisi muovin olemassaoloon ja ymmärtäisi, mistä muovissa on kysymys. Lienee tämän liioitellun mainonnan syytä, että käytämme edelleen nimitystä sellofaani, emmekä puhu siitä kirkkaana ja rapisevana kukkienpakkausmuovina.

Ihmeestä tuli riesa

Mainoksessa itsessään ei ole erityisen liioiteltua kielenkäyttöä, mutta narratiivi sen sijaan on hyvinkin liioiteltu. En osaa asettaa itseäni 1940-luvulla eläneen naisen kenkiin (tai sukkahousuihin), mutta tuskin kerros sellofaania saisi minua yhtä seesteiseksi kuin keltaisessa takissa olevan naisen. Kuvateksteissä naisten elämä yritetään saada vaikuttamaan mahdollisimman hankalalta; niistä käy selvästi ilmi, että elämä ilman sellofaaniin käärittyjä sukkahousuja on silkkaa typeryyttä. Kuvateksteissä on paljon huutomerkkejä, ja tekstin sävy on hyvin maanitteleva. On myös hauska huomata, että vaikka 73 prosenttia amerikkalaisista naisista sanoo haluavansa sellofaaniin käärityt sukkahousut, tällaiselle vakuuttavalle ja taivuttelevalle mainokselle on nähty tarvetta.

On mielenkiintoista tarkastella mainosta, joka kertoo muovista aivan erilaista narratiivia kuin mihin olemme nykypäivänä tottuneet. Muovijätelauttojen kelluessa valtamerissämme tuntuu oudolta nähdä mainos, joka niin avoimesti kannustaa muoviin pakatun tuotteen ostamiseen ja hehkuttaa muovia upeana uutuutena. Muovi oli uuden ajan ihme, mutta nyt siitä on tullut riesa; ilkeä ongelma, jonka kanssa saamme painia vielä pitkään.

Maria Rahko
Yhteiskuntapolitiikan opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet
Ekokumppanit 2020. ”Plastoposeeni, Muovi(N)en Maailma.”. Muoviopas. https://ekokumppanit.fi/muoviopas/ (luettu 25 helmikuuta 2020).

Meikle, Jeffrey L. 1995. American Plastic: A Cultural History. New Brunswick, N.J.: Rutgers University Press.

Strasser, Susan. 2019. ”Never Gonna Give You Up: How Plastic Seduced America.” The Guardian. https://www.theguardian.com/us-news/2019/jun/21/history-of-america-love-affair-with-plastic (luettu 23 helmikuuta 2020).

Kuva-analyysissä käytetty apuna teosta Van Leeuwen, Theo, ja Carey Jewitt. 2004. The Handbook Of Visual Analysis. Lontoo: SAGE Publications Inc., siitä etenkin lukua Jewitt, Carey, ja Rumiko Oyama. 2004. ”Visual Meaning: A Social Semiotic Approach.” s. 134-156.

Koronakriisissä pakolaiset jäävät kansallisen selviytymispuheen katveeseen

Kriiseillä on taipumus supistaa kollektiivisia moraalikarttojamme eli yhteisön jakamaa käsitystä siitä ketkä kuuluvat sen huolenpidon piiriin. Olemme aiempaa huolestuneempia läheisten, ystävien, perheiden, naapureiden, kuntalaisten ja oman maan kansalaisten selviytymisestä maan rajat ylittävän solidaarisuuden kustannuksella. Uutiset, joita seuraamme, rakentavat poikkeustilassa poikkeuksellisen vahvasti kansallisvaltiokeskeistä todellisuutta. Viestimet ovat täynnä päivityksiä oman maan koronatilanteesta. Jos uutiset vievät huomiomme maamme rajojen ulkopuolelle, se vie ne muiden rikkaiden länsimaiden koronakriisiin. Kehittyvien maiden ja pakolaisleirien hauraus koronakriisin edessä jää julkisen keskustelun reunalle tai ulkopuolelle.

Kuva: Markus Spiske / Unsplash

Suomessa hallitus tiedottaa päivittäin kansalaisiinsa, kansantalouteensa ja rajoihinsa kohdistuvista koronatoimenpiteistä. Pääministeri Sanna Marin rauhoittelee televisiossa suomalaisia vakuuttamalla, että ”kyllä me tästä selviydymme”. Sen sijaan pakolaisten hädästä ei juurikaan puhuta. Suomalainen julkinen keskustelu pääosin vaikenee pakolaisleirien evakuointitarpeesta, koronanälkälakkoon menneistä palautusta odottavista turvapaikanhakijoista sekä siitä, että hallitus jäädytti suunnitelmansa ottaa Kreikasta 175 alaikäistä pakolaista Suomeen.

Rajat eivät kuitenkaan ole kiinni kaikille ulkomaalaisille, sillä samaan aikaan elinkeino- sekä maa- ja metsätalousministeriö edistävät ulkomaalaisten kausityöntekijöiden maahantuloa poikkeusjärjestelyin. Suomalaisten selviytymistä korostavassa julkisessa keskustelussa pakolaisten hyvinvoinnista huolehtimista on epäilemättä vaikeampaa perustella hyötyargumentein kuin ulkomaisten maataloustyöntekijöiden saapumista turvaamaan suomalainen huoltovarmuus.

Kuva: Radek Homola / Unsplash

Uutisten lisäksi kansallismielisyyttä ylläpidetään banaalin arkisesti jakamalla sosiaalisessa mediassa meemejä suomalaisten erityisistä selviytymistaidoista: sosiaalisesta eristäytyneisyydestä ja sisusta. Tällaisia humoristisia meemejä levittää mm. omien sanojensa mukaan Suomen viraalein brändi Very Finnish Problems, joka tavoittaa 10 miljoonaa ihmistä kuukaudessa. Sosiaalisen etäisyyden pitämisen ollessa yksi tärkeimpiä koronaviruksen torjumiskeinoja meemit korostavat kuvitteellisen suomalaisen luonteenlaadun hyveellisyyttä.

Kansallisvaltion paluu

Maailmanlaajuisesti näemme kuinka koronapandemia on vahvistanut kansallisvaltioiden toimijuutta ja rajojen merkitystä. Tiheästi verkottuneen keskinäisriippuvaisen maailman verkot ovat alkaneet purkautumaan, kun kansainvälinen lentoliikenne on lähestulkoon pysähtynyt, suurin osa maista on asettanut matkustusrajoituksia, globaalit alihankintaketjut ovat katkeilleet ja useat maat ovat alkaneet tuottamaan itse suojavarusteita. Vapaasta liikkuvuudesta tunnetussa Euroopan Unionissa sisä- ja ulkorajat ovat nousseet pikavauhtia pääosin jäsenvaltioiden yksipuolisesta aloitteesta. Aiemmin vääjäämättömästi etenevänä käsitetty globalisaatio on tullut kyseenalaistetuksi.

Koronakriisiä voi pitää kulttuurisen vastaiskun teorian mukaisena väliaikaisena häiriötilana, joka saa valtaa ja huomiota keskittymään kansallisvaltioiden sisälle. Akuutti eksistentiaalinen kriisi pölläyttää kansallismielisyyttä julkisen keskustelun pintaan ja mieliimme. Se todistaa autoritäärisesti virittyneille yksilöille ja heidän poliittisille ryhmilleen maailman olevan kaoottinen ja vaarallinen paikka, jossa voi selvitä vain suosimalla omaa sisäryhmää muiden ryhmien kustannuksella. Lisäksi se saattaa saada liberaalisti virittyneitä yksilöitä ja heidän poliittisia ryhmiään omaksumaan väliaikaisesti autoritäärisempiä arvoja. Kriisin aikana poliitikoilla on kiusaus käpertyä sisäänpäin ja unohtaa kansainvälinen ja globaali yhteisvastuu. Tämä näkyy niin Pohjois-Euroopan solidaarisuuden puutteena EMU:ssa kuin oikeistopuolueiden vaatimuksena tinkiä ilmasto- ja pakolaispolitiikasta.

Paluu liberaalille uralle?

Kuva: Markus Spiske / Unsplash

Moraalikartan supistuminen ei kuitenkaan ole edelläkuvatusta huolimatta vääjäämätöntä. Koronakriisin aikana on näkynyt myös merkkejä globaalista solidaarisuudesta, joita tosin on mahdotonta erottaa geopoliittisista peleistä. Saksa on auttanut Espanjaa lennättämällä tehohoitoa tarvitsevia potilaita Saksaan, Kiina on toimittanut hengityskoneita Yhdysvaltoihin ja Etelä-Korea auttaa Suomea testaamaan koronavirustartuntoja.

Haavoittuvassa asemassa olevien siirtolaisten kannalta esimerkillisesti on toiminut Portugali, joka on hyväksynyt kaikki oleskelulupa-anomukset kesäkuun loppuun saakka. Toki tässä vaiheessa on aikaista ennustaa, miten kriisi ja yhteiskuntien vastaukset siihen kehittyvät. Poikkeustilan pitkittyessä paine moraalikartan supistumiselle kasvaa entisestään, mutta kriisitilan jäädessä väliaikaiseksi länsimaisten yhteiskuntien voidaan ennakoida palaavan nopeasti liberaalille uralle.

Tuulia Reponen
Väitöskirjatutkija Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen moraalimaantieteen alaan kuuluva tutkimuksensa käsittelee poliittisten liikkeiden osallistumista moraaliyhteisön rajojen määrittelyyn.

Lisää luettavaa:
Billig, M. (1995). Banal nationalism. London: Sage.
Norris, P., & Inglehart, R. (2019). Cultural Backlash: Trump, Brexit, and Authoritarian Populism. Cambridge: Cambridge University Press.
Smith, D. (2000). Moral geographies: ethics in a world of difference. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Stenner, K. (2005). The authoritarian dynamic. New York: Cambridge University Press

Epidemiat ajoivat rajasulkuihin 1700-luvulla – tärkeintä oli etäisyyden pitäminen

”… [Ihmiset] eivät ikinä usko, että rutto on heidän keskuudessaan, ennen kuin heillä on tiettyjä tilastollisia todisteita siitä hautajaisten muodossa.” *
Charles de Mertens, lääkäri Moskovassa ruttovuonna 1771

Koronavirusepidemia on aiheuttanut liikkumisrajoituksia, karanteeneja ja rajasulkuja maailmanlaajuisesti. Sosiaalisen etääntymisen lisäksi Suomen itäraja on suljettu molemmin puolin ja Schengenin sisärajoille on palautettu rajavalvonta. Kansainvälistä matkustajaliikennettä on rajattu. Silti monet ovat uskaltautuneet ulos huvittelemaan. Ajatusta siitä, että virus pesisi meillä Suomessa on edelleen vaikea niellä.

Elämme poikkeuksellisia aikoja, mutta liikkumisrajoitukset eivät ole uusi keino hillitä tautien leviämistä. Valtio on ottanut oikeuden rajoittaa ihmisten liikkumista ja kanssakäymistä ennenkin esimerkiksi rutto- ja koleraepidemioiden aikoina. Maija Ojala-Fulwoodin mukaan Ruotsin valtakunnassa määrättiin ensimmäisen kerran matkustusrajoituksia vuoden 1572 ruttoepidemian yhteydessä. Ensimmäisiä karanteeneja asetettiin Euroopassa niin ikään 1570-luvulla.

Cordon sanitaire

Charles de Mertens, tekijä J. E. Mansfield, 1783.
Kuva: Wellcome Library, London. Wellcome Images

Erityisen helposti kulkutaudit ovat levinneet kaupungeissa, joissa ihmiset elivät tiiviisti. Jos rutto uhkasi, saatettiin kaupunkeja suojata muodostamalla niiden kulkureiteille eristävä vartioketju – cordon sanitaire. Samaa menetelmää käytettiin, mikäli kaupunki tai rakennus oli jo saastunut ja tauti haluttiin eristää sen sisään. Ensimmäiset tunnetut cordon sanitaire –vartioketjut asetettiin 1300-luvun ruttovuosina.

1700-luvulla tällaisia vartioketjuja alkoi ilmestyä yhä enemmän nimenomaan valtakunnanrajoille, sillä käsitykset valtiosta ja sen suhteesta alamaisiinsa kehittyivät ja keskittyivät. Käytännöt riippuivat valtiovallan motiiveista, resursseista ja hallinnollisesta kapasiteetista kontrolloida alamaisiaan. Rajavariointi oli mittava operaatio. Itävalta oli edelläkävijä, kun se asetti yhtäjaksoisen vartioinnin Turkin vastaiselle rajalle yli neljäksikymmeneksi vuodeksi 1700-luvulla.

Epidemia Moskovassa 1771

Vuonna 1770 Eurooppaa uhkasi jälleen rutto. Kiovan saastuminen johti paniikkiin halki Euroopan. Vasta reilut 50 vuotta aikaisemmin ruttoepidemia oli koetellut maanosaa Pohjolaa myöten eikä saman haluttu toistuvan.

Suluista ja karanteeneista tuli tärkeä osa turvallisuustoimia. Kun tieto paiseruttoepidemiasta levisi Ruotsiin, määrättiin itärajalle vartioketju Suomenlahdelta Kuusamoon, vaikka tiedetty epidemia-alue oli yli 1 000 km päässä. Yli rajan pääsi Ahvenkoskelta 40 päivän karanteenin kautta. Kulkijoilla tuli olla terveyspassit todisteena kotipaikastaan ja terveydentilastaan. Varotoimena lastiin ei saanut koskea ennen karanteenin päättymistä. Vartijoilla oli käsky tarvittaessa jopa surmata luvatta liian lähelle pyrkivät ihmiset ja hevoset.

Moskova yritettiin suojata asettamalla kaupunkiin johtaville teille vartioketjut ja karanteenit. Tauti kuitenkin läpäisi sulun sotilaiden mukana ja oli ryhdyttävä varotoimiin.

Altistuneet perheineen määrättiin eristettäviksi ja heidän huonekalunsa ja vaatteensa poltettaviksi. Talvella asuntoja tuuletettiin rikkomalla ikkunat. Kaupunki jaettiin sektoreihin ja tapaamispaikat suljettiin. Kuolleet haudattiin kaupungin ulkopuolelle eikä hautajaisrituaaleja, kuten ruumiinvalvojaisia sallittu. Kosketusta sairastuneisiin tai heidän omaisuuteensa piti välttää. Kaikkien altistuneiden ja tartunnan saaneiden kohdalle määrättiin samat varotoimet, joita valvoivat viranomaiset ja toimeenpanivat vangit ja köyhät. Heillä oli suojavarusteena hanskat, viitta ja hengityssuojain, joka oli tehty öljytystä kankaanpalasta. Desinfiointiin käytettiin etikkaa.

Moskova, 1739

Turvallisuuden harha

Loppuvuosi 1770 oli Venäjällä lämmin ja sateinen, mutta pakkasten saapuessa ja kiristyessä vuoden viimeisinä päivinä, epidemia hidastui. Kun suurta kuolleisuuspiikkiä ei kuulunutkaan, ihmisissä heräsi turhautuminen ja epäluulo. Moskovassa toiminut lääkäri Charles de Mertens kuvaili muistelmissaan kaupunkilaisten mielentilaa turvallisuuden harhaksi, joka valtasi heidät sosiaalisesta asemasta huolimatta. Ihmiset eivät enää piitanneet valtion asettamista rajoituksista, vaan palasivat normaaleihin sosiaalisiin rutiineihinsa. Keväällä 1771 paljastui lukuisia uusia tapauksia ja pelko tukahdutti jälleen moskovalaisten arjen.

Kesäksi normaalia suurempi joukko kaupunkiväestöstä siirtyi maaseudulle. Syksyllä väki palasi kaupunkiin ahtaisiin oloihin.

Ruttokuolleisuuden huippu koettiin syys- ja lokakuussa. Ihmisten kärsivällisyys poikkeusoloihin petti ja syyskuun 15. päivänä puhkesi kapina. Väkijoukko murtautui sairaaloihin ja karanteenirakennuksiin ja hyökkäsi papistoa vastaan. Ruumiita kaivettiin ylös, niille järjestettiin valvojaisia ja haudattiin uusiin paikkoihin. Kahdessa kuukaudessa kuoli noin 39 00 ihmistä. Lopulta pakkaset hillitsivät taudin etenemistä ja se hiipui pois seuraavan puolen vuoden aikana.

Eristäytyminen oli avain selviämiseen

Rajakontrollista ja karanteeneista tuli sivistyneiden maiden tunnusmerkki Euroopassa. Eliitti syytti ruton leviämisestä rahvaan heikkoa kuuliaisuutta. De Mertensin huomiot kuitenkin osoittavat, että rajoituksia vastustivat muutkin. Kaikkein eniten kuoli rahvasta, koska sillä oli vähiten elintilaa ja mahdollisuuksia suojautua. Omaisuuden tuhoaminen oli vaikeinta vähävaraisille. Erityisen raskasta oli luopua perintöesineistä. Aatelisilla ja porvareilla oli paremmat mahdollisuudet eristäytyä ja siksi heitä myös kuoli vähiten.

Valtion vahvistuneet varotoimet auttoivat tautien hillitsemisessä. Kun rajasulut ja karanteenit yleistyivät ja niihin käytettiin yhä enemmän resursseja, cordon sanitaire -rajasulusta tuli kontrolloinnin väline, jonka motiivit eivät välttämättä olleet enää vain terveydelliset. Rajasululla pystyttiin hidastamaan tautien lisäksi aatteiden ja huhujen leviämistä ja siten vahvistamaan otetta alamaisista. Rutto ei enää levinnyt Eurooppaan, mutta sen valtionhallintoon synnyttämät instituutiot jäivät elämään ja niille keksittiin yhä uutta käyttöä. Ajan kuluessa ne nähtiin yhä tarpeellisempina myös poikkeusaikojen ulkopuolella.

Jenni Merovuo
Nuorempi tutkija Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee valtakunnanrajan rakentumista 1700-luvun jälkipuoliskolla.

* ”… [people] will never believe that the plague is among them, until they have certain proof thereof in the number of funerals.”

Kirjallisuus:
Kahan, Arcadius 1979. Social aspects of the plague epidemics in Eighteenth –Century Russia. Economic Development and Cultural Change, vol 27 (2). 255–266.
Kallioinen, Mika 2006. Plagues and governments. The prevention of plague epidemics in early modern Finland. Scandinavian Journal of History, 31 (1). 33–51.
Ojala-Fulwood, Maija 2020. Tautiepidemiat ja liikkuvuusrajoitukset uuden ajan alun Ruotsissa. Lastuja Suomen historiasta –blogi. Turun yliopisto. https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/tautiepidemiat-ja-liikkuvuusrajoitukset-uuden-ajan-alun-ruotsissa/
de Mertens, Charles 1799. An account of the plague which raged at Moscow, in 1771. Project Gutenberg Ebook. https://www.gutenberg.org/ebooks/49567
Suomen rajaliikennettä rajoitetaan 19.3.2020 alkaen. Rajavartiolaitoksen tiedote 17.3.2020. https://www.raja.fi/tietoa/tiedotteet/1/0/suomen_rajaliikennetta_rajoitetaan_19_3_2020_alkaen_79132.

Mitä huomenna syödään?

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Riikka Hujasen, Lauri Havukaisen ja Venla Lietzenin teksti on osa kurssia.

Ruoka on poliittista ja yhä enenevässä määrin nimenomaan identiteettipoliittista. Esimerkiksi opiskelijaravintola ei voi poistaa naudanlihaa valikoimastaan nostattamatta valtakunnallista kohua. Veganismista ja kasvissyönnistä on toisaalta tullut merkittävä osa etenkin nuorempien sukupolvien ympäristö- ja ilmastotietoisuutta.

Erilaisista eettisillä, terveydellisillä ja ekologisilla syillä perustelluista ruokavalioista on tullut valtavirtaa etenkin länsimaissa, mutta ei ole uusi ilmiö, että ruokaan liitetään ravinnonsaantiin tai makuun liittymättömiä arvoja. Esimerkiksi juutalaisuudessa ja islamissa on omat puhtaussääntönsä ja hindulaiset ovat harjoittaneet kasvissyöntiä eettisistä syistä jo tuhansia vuosia.

Lihansyönti ja -valmistus on nähty pitkin historiaa miehisyyden ja maskuliinisen voiman osoituksena. Tästä ei olla vieläkään kovin paljoa menty eteenpäin. THL:n FinRavinto 2017 -tutkimuksen mukaan suomalaisista miehistä lähes 80 prosenttia syö liikaa lihaa ravintosuosituksiin nähden. Naisten vastaava lukema on noin neljännes.

Tampereen ja Helsingin yliopistojen sekä SYKE:n POPRASUS-konsortion Kestävän kouluruokailun kokeilussa huomattiin, että varsinkin hankkeen maaseutukoulussa valtaosa pojista ei koskaan valinnut kasvisvaihtoehtoa vaikka sellainen oli kaikille tarjolla. Tytöt olivat huomattavasti vastaanottavaisempia uusille vaihtoehdoille.

Ruokatottumuksiin vaikutetaan hyvinkin pienillä asioilla. Itä-Suomen yliopiston kampusravintoloissa on kasvisvaihtoehto siirretty listan ensimmäiseksi. Kuva: Pasi Huttunen

Karkeimmat esimerkit ruoan identiteettipolitisoitumisesta ovat nähtävissä sensaatiokeskeisessä sosiaalisessa mediassa. Viimeisin kohu syntyi kun Unicafé ilmoitti poistavansa naudanlihan ruokalistoiltaan ilmastosyistä. Aiemmin esimerkiksi Hesburgerin mainoskampanjassaan esittämä spekulaatio lihan käytöstä luopumisesta sai aikaan värikästä kielenkäyttöä ja synnytti boikottikampanjan yritystä vastaan. Kampanjan tarkoitus oli esitellä Hesburgerin uusia vegaanisia vaihtoehtoja. Kasvissyönti nähdään tunkeilevana ja moralisoivana siinä, missä lihansyönti nähdään oikeutena ja vapautena.

Lihansyönti kasvoi räjähdysmäisesti 1950-luvulta eteenpäin kun elintaso nousi. Samalla kasvoi huoli karjan tehokasvatuksesta ja ympäristön tilasta. Olemme tilanteessa, jossa syömämme määrä lihaa ei ole millään mittarilla järkevää. Silti siitä on tullut osa normistoamme ja muu on vaihtoehtoista.

Sukupuoli näyttää edelleen olevan vaikuttava seikka ruokavalinnoissa: Kuva Ihminen ja ympäristö -kurssin opiskelijoiden esityksestä Joensuun Normaalikoulun lukiolla 8. helmikuuta 2019.

Kasviksia koulujen keittiöihin

Maanantai: Lihapullat ja perunamuusi
Tiistai: nakkikeitto
Keskiviikko: seitivuoka
Torstai: kasvisruokapäivä
Perjantai: lihamakaronilaatikko

Liharuoat olivat tarkasti eriteltynä nimen mukaan, kasvisruokapäivä oli yllätys. Listalla puhuttiin kasvisruokapäivästä. Tätä nykyä kasviruoatkin ovat saaneet nimet. Kasvisruokaan tutustuminen alkaa jo nimen mukaan syntyvän ensivaikutelman perusteella. Samalla tietoisuus lisääntyy erilaisten raaka-aineiden suhteen ja ennakkoluulot ehkä vähenevät. Myös valtion ravitsemusneuvottelukunnan Syödään ja opitaan yhdessä -kouluruokasuositukset kehottavat nimeämään kasvisruoat tunnistettavasti.

Neljännes suomalaisen ympäristövaikutuksesta johtuu ruoasta ja pääsääntöisesti kasvisruoan vaikutukset ovat pienemmät kuin liharuoalla. Kouluissa voidaan vaikuttaa paljon oppilaiden ruokailutottumuksiin. Oppilaat tarvitsevat opettajia muuhunkin kuin matematiikan yhtälöiden ratkaisemiseen. Kouluruokasuositusten mukaan “Koulun ruokakasvatuksen tavoitteena on ottaa haltuun jokapäiväiset ruoanvalinnat, niiden vaihtoehtojen ja merkitysten moninaisuus, päämääränä ruokaosaaminen ja ruokatajun syntyminen”. Jos koulun ruokakasvatukselle on annettu näin hienoja tavoitteita, miksi liharuoka on valtavirtaa ja kasvisruoka marginaalissa?

Viime keväänä saimme seurata Pohjois-Karjalassa esimerkiksi Kontiolahden margariinikeskustelua. Tiivistettynä tilanne eteni niin, että voi-kasviöljyseos vaihdettiin kasvimargariiniin. Oppilaat ryhtyivät margariinikapinaan ja keräsivät nimiä adressiin Oivariinin palauttamiseksi. Voi-kasviöljyseos palautettiin koululounaille.

On hämmentävää, kuinka kunnat voivat kävellä ravitsemussuositusten tutkitun tiedon yli. Ehkä tähän pätee se sama opettajien salainen logiikka, jossa kirjoista luetaan roskien kierrättämisestä, mutta luokassa on vain yksi roskis.

Onko sirkoilla tunteet?

Jää nähtäväksi, tulee esimerkiksi sirkoista pysyvä osa ruokavaliotamme. Kysymys ei ole ongelmaton. Kuva: Joshua Hoehne/Unsplash

Entä sitten hyönteiset? Usein puhutaan siitä, kuinka ne turvaavat tulevaisuuden ravinnon saantimme, mutta onko asia kuitenkaan niin? Euroopan unioni päätti vuonna 2017, että hyönteisiä saa myydä elintarvikkeina ja tämä on kiihdyttänyt hyönteistuotteiden tuomista kauppojen hyllyille. Hyönteistuotteiden saatavuudessa on kuitenkin nähtävissä suuria eroja eri puolilla maata ja eri kaupoissa. S-ketjun ja Keskon kaupat ovatkin jo vähentäneet hyönteistuotteiden määrää valikoimissaan alkuinnostuksen jälkeen.

Sirkkojen syöntiä pidetään eksoottisena kokeiluna, mutta kokeilu jää useiden ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Innostumme uutuuksista, mutta meihin iskostuneet ruokailutottumukset eivät välttämättä muutu kovin helposti.

Hyönteisten ristiriitaista vastaanottoa ruokana selittää myös se, että vaikka Aasiassa hyönteisyönti on normi, ne mielletään täällä usein likaisiksi ja ällöttäviksi. Tarvitaan paljon tutkimustietoa ja aikaa, jotta tämä tabu saadaan murrettua. Hyönteistuotannossa tarvitaan vähemmän tilaa ja vettä kuin esimerkiksi sikataloudessa ja myös kasvihuonepäästöt ovat pienempiä, mutta harvoin muistetaan niiden tuotantoon liittyvää lämmön ja energian kulutusta.

Hyönteisten syömistä voi kyseenalaistaa myös eettisestä näkökulmasta. Onko hyönteisillä tunteita ja tuntevatko ne kipua? Voidaanko hyönteisen syömistä pitää oikeutetumpana kuin sian syömistä? Voidaanko olla varmoja, että hyönteisiä käsitellään eettisesti? Hyönteisten pyydystämisellä tai niiden munien keruulla ruoaksi saattaa mittakaavan kasvaessa olla vaikutuksia myös biodiversiteettiin.

Hyönteisten syönti on ristiriitaisempi ilmiö kuin voisi kuvitella. Niin taloudelliset, eettiset kuin ekologisetkin näkökulmat kaipaavat vielä tarkennusta.

Uusi tuttu ja turvallinen

Yläkoulussa olisi kotitalouden tunneilla hyvä mahdollisuus tutustua kasvisruoan ja myös hyönteisruokien valmistukseen. Siellä on ammattitaitoinen opettaja, tilat sekä opetussuunnitelman luoma tarve opetukselle. Siellä kuitenkin laitetaan lähinnä tuttuja ja turvallisia – vai pitäisikö sanoa tuttuja ja vaarallisia? – liharuokia. Tässä hukataan mahdollisuus opetella terveydelle ja ympäristölle parempia ruokavaihtoehtoja.

Informaatioyhteiskunnassa oikean tiedon löytämisestä ja sen hallinnasta on tullut taitolaji ja tarvitaankin laajempaa tarkastelua siitä, miten käsittelemme ja normitamme ravintoa. Olisi päästävä irti binäärisistä ja ehdottomista jaotteluista. On varmistettava ympäristölle vähemmän haitallisten vaihtoehtojen tiedostaminen ja etenkin lasten ja nuorten kasvatus on tässä tärkeässä roolissa.

Olankohautuksella ongelmia ei saa ohittaa. Eri toimijoiden välisen keskustelun kautta ihmiset voivat osallistua ongelmien ratkaisuun.

Riikka Hujanen
Luokanopettajaopiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lauri Havukainen
Sosiologian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Venla Lietzen
Kotitaloustieteen opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Balance sheet for food commodities, 2018, Natural Resources Institute (LUKE) Finland, https://stat.luke.fi/en/balance%20sheet%20for%20food%20commodities
Bäckgren, Noora, Espoolaispoliitikot eivät luopuneet liha-aterioistaan, Helsingin Sanomat (26.2.2019) https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006015372.html
Diet Trends 2017, 2017, Edible-project https://medium.com/edible-project/our-eating-habits-and-the-changing-world-around-us-5f928d1564e7
Furman, Eeva, Kaljonen, Minna, Peltola, Taru, Salo, Marja. 2019. Attentive, speculative experimental research for sustainability transitions: An exploration in sustainable eating. Journal of Cleaner Production (Volume 206, 1.1.2019) https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0959652618329391
Love, Hamish J., Sulikowski, Danielle. 2018. Of Meat and Men: Sex Differences in Implicit and Explicit Attitudes Toward Meat, Frontiers in Psychology (9: 559, 20.4.2018) https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5920154/
Mononen, Tuija & Silvasti, Tiina (toim.). 2006. Ruokakysymys. Näkökulmia yhteiskuntatieteelliseen elintarviketutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus
Roininen. T., Pulkkinen. H., Järvinen. M., Nikula. J., Höynälänmaa. S., Katajajuuri. J-M., Hyvärinen. H. MTT raportti. Ilmastovalinta ravintoiloissa. 2014. http://www.mtt.fi/mttraportti/pdf/mttraportti160.pdf [Luettu 28.02.2019]
Santaoja, M & Niva, M H. 2018. Hyönteissyönnin etiikka, ekologia ja estetiikka. Niin ja näin: filosodinen aikakauslehti 98 (3/2018), 77-87.
Valsta, Liisa, Kaartinen, Niina, Tapanainen, Heli, Männistö, Satu, Sääksjärvi, Katri (toim.), Helsinki, 2018, Ravitsemus Suomessa – FinRavinto 2017 -tutkimus http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137433/URN_ISBN_978-952-343-238-3.pdf
Valtion ravitsemusneuvottelukunta. Syödään ja opitaan yhdessä -kouluruokailusuositus. Suomen Yliopistopaino. Helsinki 2017. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/131834/Syo¦êda¦êa¦ên_ja_opitaan_yhdessa¦ê_korjattu_5.2017_WEB.pdf?sequence=1&isAllowed=y [Luettu 28.01.2019]

Margariinikeskustelun lähteet:
https://yle.fi/uutiset/3-10617494
https://yle.fi/uutiset/3-10661621
https://www.karjalainen.fi/mielipide/item/210969