Työyhteisösovittelun tiikerinloikka

Vanhassa sananparressa puhutaan laihasta sovusta ja lihavasta riidasta. Sanontaan sisältyy ajatus kompromissista. Kompromissi taas edellyttää aina keskustelua osapuolten välillä, asian äärelle tulemista ja eri vaihtoehtojen avaamista. Pitäisi löytää ratkaisu, joka on osapuolten kannalta yhtä hyvä tai yhtä huono. Sellainen, jonka kanssa voi elää.  

Työelämä edellyttää paljolti kompromissin tekemisen taitoja. Työssä ollaan työn vuoksi ja täyttämässä työlle asetettuja tavoitteita. Yhtä lailla siellä ollaan yksilöinä, persoonina joiden toimintatavat ja tulkinnat samasta tilanteesta ovat usein erilaiset. Työelämän rooli on ammatillinen, mutta roolissa toimivat ovat ihmisiä inhimillisine tunteineen ja tarpeineen. Tämä luo ristiriidan konfliktitilanteissa, jos työntekijöiden rooliodotukset ja persoonan tarpeet eivät mene yksiin. Ristiriita voi näkyä tunteenpurkauksina, varomattomina sanoina ja vahingossa lausuttuina tokaisuina. Ellei osata joustaa omista näkemyksistä,  kasvaa näistä työtä suurempia kysymyksiä, jotka hiertävät koko työyhteisöä.  

Koronan etäaika on voinut toisaalta hiljentää tällaiset ristiriitatilanteet, kun työyhteisön jäsenet eivät ole olleet suorassa vuorovaikutuksessa keskenään. Kun kokonaisvaltainen kohtaaminen jää väliin, syntyy tulkintoja nonverbaalin viestinnän puuttuessa. Etätoiminnasta työpaikalle palattaessa uinuvat ristiriidat voivatkin herätä uuteen eloon.  

Työyhteisösovittelussa lähdetään liikkeelle yleensä hyvin pienestä konkreettisesta asiasta, joka hiertää. Esimerkiksi siitä tiskaamattomasta kahvikupista kahvihuoneessa. Kun asiaa aletaan perata syvemmältä, selviää usein, että pohjalla onkin jokin vakavampi syy tai ratkaisematon ristiriita. Ennen kuin tähän vaiheeseen päästään, voidaan asian ytimen ympärillä pyöriä hyvinkin pitkään. Tässä korostuu vuorovaikutuksen merkitys. Vuorovaikutusta ja avointa puhetta tarvitaan, jotta luottamus osapuolten välillä voi syntyä. Erään kokeneen sovittelijan toteamus onkin, että sovittelussa on paljolti kysymys vuorovaikutuksesta ja sen oikeasta suuntaamisesta – ei niinkään ongelman tarkastelusta. Sovittelijaa tarvitaan juuri siihen, että osapuolet saadaan näkemään asioiden taakse ja ymmärtämään, mistä tilanteessa tosiasiassa riidellään.  

Sovittelu on pohjimmiltaan oppimista. Sovitteluprosessissa oppivat sekä sovittelija että osallisena olevat. Oppimisessa henkilö asettaa itsensä alttiiksi muutokselle. Uhkana on, että omat vallitsevat käsitykset tilanteesta voivat muuttua toiseksi. Muutos herättää aina pelkoa ja tämä pelko pitää saada murrettua ennen kuin sovittelulle on tilaa. Aina sovittelussa ei päästä toivottuun lopputulokseen, mutta prosessi itsessään voi tuottaa kokemuksia, jotka saavat sovitteluun osallistujan muuttamaan näkemystään. Yhteinen kokemus sitoo sovitteluun osallistuvia yhteen ja tämä on jo itsessään arvokasta. Osapuolet tekevät yhdessä sovittelun tiikerinloikan.  

Työyhteisösovittelun yksi tulokulma on johtaminen. Miten työpaikoilla johdetaan, tuetaanko avointa vuorovaikutusta ja puututaanko ristiriitoihin riittävän ajoissa? Annetaanko mahdollisuus sille, että erimielisyydet ratkaistaan eikä lakaista maton alle? Johtaminen on tätä nykyä haasteellista ja kysyy monenlaisia taitoja. Jos johtajana tai esimiehenä aikoo pärjätä, on avoin vuorovaikutustaito yksi edellytys.  Silloin on oltava rohkeutta ottaa asiansa puheeksi suoraan, asiallisesti ja vain niiden henkilöiden kesken, joita asia koskee. Toisaalta tämä edellyttää myös alaistaitoja, jotka tukevat esimiehen rakentavaa toimintaa.  

Jos sinussa heräsi ajatus, että voisit lähteä kesyttämään konfliktin tiikeriä, kannattaa opiskella  työyhteisösovittelua. Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksessa on parhaillaan haettavana koulutus, jolla pääsee hyvään alkuun.  

Seija Okulov toimii suunnittelijana Jatkuvan oppimisen keskuksessa. Hän on ollut koordinoimassa useita yliopistoyhteistyönä tuotettuja työyhteisösovittelun täydennyskoulutuksia vuosina 2013-2017. Myös työnohjauksen kysymykset ovat hänelle tuttuja.