DEQUAL

Kirjoittaessani artikkeliani nuorten digitalisaation tulevaisuuden visioista törmäsin käsitteeseen ’huolipuhe’ (Mulari, Vilmilä & Merikivi 2017; Mäkinen 2022; Vaittinen 2022). Huolipuheella kuvataan tunteikasta huolireaktiota, joka yleisesti kohdistuu haavoittuvassa asemassa oleviin yhteiskunnan jäseniin kuten esimerkiksi lapsiin, nuoriin tai maahanmuuttajiin. Tutkija Katariina Mäkinen (2022) määrittelee KU:n kolumnissaan huolipuheen vallankäyttönä, jossa lasten elämää ja kokemuksia käsitellään aikuisten näkökulmasta. Mäkinen myös nostaa esille huolipuheen mahdollisia seurauksia kuten sen, että huolipuheen kautta leimataan tietty ihmisryhmä ongelmalliseksi asettamalla tämä ryhmä huolen ja poliittisten toimenpiteiden kohteeksi. Kun nuorista tai lapsista tule huolipuheen kohde, heidän toimijuutensa jää helposti näkymättömäksi ja samalla heidän toimijuutensa voi myös kadota yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani The ”digital natives” debate  mainitsin lyhyesti, millaisia oletuksia liitetään nuorten digitaalisiin taitoihin ja käytäntöihin. Myös lasten ja nuorten digitaalisen median käyttöön liittyy monia huolidiskursseja kuten addiktoiva internetin käyttö, terveyshaitat ja lukuisat uhat (esim. Vaittinen 2022, 20). Vanhempien huolipuhe keskittyy usein liialliseen pelaamiseen ja digitaalisen median väkivaltaisiin sisältöihin (Noppari 2014, 100). Kuitenkin on huomattava, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvassa huolikeskustelussa kyse on laajemmasta kansainvälisestä 1980- ja 1990-luvuilta tulevasta ilmiöstä, jota kutsutaan myös moraalipaniikiksi (Drotner 1999).

Korostunut huolipuhe ja nuorten sekä lasten toimijuuden puute oli osittain havaittavissa äsken julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa ”Näin Peruskoulu Korjataan”, jossa kysyttiin opettajilta, mitkä ovat peruskoulun päähaasteet. Esille nousivat monet tärkeät yhteiskunnalliset ilmiöt kuten esimerkiksi jatkuvat koulu-uudistukset, useiden käytössä olevien yhteydenpitokanavien aiheuttama opettajien kuormitus ja riittämätön tuki. Näiden lisäksi isona haasteena nousivat myös älylaitteiden käyttö ja sen aiheuttamat keskittymisongelmat. Vaikka artikkelissa on esitetty monia tärkeitä kehittämisideoita lähinnä oppimistuloksia koskevissa asioissa, keskustelu älylaitteiden käytöstä jäi suhteellisen ohueksi ja yksipuoliseksi. Kun keskitytään ylikorostuneesti nettiteknologian käytön ääripäihin, silloin lasten ja nuorten omat kokemukset ja näkökulmat – heidän äänensä ja toimijuuteensa – jäävät liian monesti puuttumaan. Toivottavasti jatkossa kuullaan myös tarinan tätä puolta, jotta lasten ja nuorten nettiteknologiaan liittyvät moninaiset ja moniulotteiset suhteet tulevat paremmin huomioiduiksi.

Lähteet

Drotner, K. (1999) “Dangerous media? Panic discourses and dilemmas of modernity.” Paedagogica Historica 35(3), 593– 619.

Mulari, H., Vilmilä, F. & Merikivi, J. (2017) Huolipuheen yli – näkökulmia lasten ja nuorten medioituneeseen vapaa-aikaan. Näkökulma 43. Nuorisotutkimusseura.

Mäkinen, K. (2022) Sunnuntaivieras: Huolipuhe on vallankäyttöä. Kansan Uutiset 5.2.2023

Noppari, E. (2014) Mobiilimuksut: Lasten ja nuorten mediaympäristön muutos, osa 3. Journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskus COMET, Tampereen yliopisto.

Vaittinen, H. (2022) Huolipuhetta ja diginatiiveja. Suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median käytön tutkimus vuosilta 2015–2020. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto

Marta Choroszewicz

 

Nyt teki mieleni ottaa kantaa digiloikintaan ihan vain oman toiminnan näkökulmasta: kypsään ikään ehtineenä kokouskulkijana ja opetustyön ammattilaisena.  Perspektiiviä haen noin 30 vuoden aikana kertyneen ”kokemusasiantuntijuuden” kiikaroinnista – vähän sellaisella ennen-nyt -otteella.

Ennen: Vaikka oman muistin kanssa on ajoittain joskus niin ja näin, jostain syystä mieleen ovat tarkasti painuneet esimerkiksi kaupunginvaltuuston kokoukset, joihin matkattiin paikan päälle kilometreistä piittaamatta – koska se oli käytäntö. Valtavan paksu nippu kokouspapereita oli toimitettu jokaiselle valtuutetulle kotiin etukäteen – ääritapauksissa jopa kuriirikyydein ja yksitellen, kymmenien kilometrien taakse. Paksujen paperinippujen kanssa ahtauduttiin kokoustilaan ja asioista äänestettiin usein ”manuaalisesti” paperinpaloilla kokousuurnaa hyödyntäen. Eräskin pienehkön kaupungin valtuustokokous venyi aamukolmeen, kun taitava kokoushäirikkö äänestytti jokaisen mahdollisen äänestysasian. Pitkässä ja hitaassa jonossa valtuutetut kulkivat laput kourassa äänestysuurnan kautta, asiassa kuin asiassa ja pitkin yötä.

Ja entäs sitten töissä? Töissähän oltiin aina, satoi tai paistoi, sairaana tai terveenä. Opetustyön siirtely yliopistossa murjoo monen muunkin kuin opettajan aikatauluja, ja siksi ennen oltiin aina töissä, vaikka sitten ”Buranan voimalla”. ”Buranan voima” taisikin olla yksi entisen epävirallisen työyhteisöviestinnän sisältö.

Nyt: Erilaiset julkisen sektorin luottamustoimet merkitsevät kokousta kokousten perään. Elinten määrä on kasvanut, kokousten määrä on lisääntynyt ja lisääntyy. Yhteen kokoonnutaan yhä laajemmissa kokoonpanoissa, joiden jäsenistö on kasattu (valittu) maantieteellisesti laajoilta alueilta (esimerkiksi kuntayhtymät, aluevaltuustot). Hybridimuotoiset tapaamiset antavat osallistujille mahdollisuuksia valita: toisten pariin haikailevat pääsevät liveyhteyteen, kotona viihtyvät tai muualle sidotut voivat osallistua Teamsin kautta. Nyt on jo opittu takaamaan yhteyksien, kirjautumisten ja ylipäänsä teknologian kanssa toimimisen varmuus. Ja entäpä sitten kokouksissa käytössä oleva ”pilviteknologia”! Kaikki materiaalit ovat saatavilla sähköisesti, paperit on unohdettu. Myös livenä olevat osallistujat ovat kokouksessa ”pilvessä” – äänestykset, puheenvuoropyynnöt, vastaesitykset, kannatukset – kaikki hoituu diginä ja mikä oudointa: myös hyvin helposti opittavalla tavalla. Nyt ei enää kuljeta uurnalle pienten paperilappusten kera.

Ja entäs sitten töissä? Nyt sitä vasta ollaankin aina töissä. Kun koronapandemia siirsi ihmiset koteihinsa, aika nopeasti opittiin, että tarttuva sairaus ei enää ole mikään syy jäädä sairauslomalle. Kun pidän luennon, seminaarin tai esitelmän kotoa käsin, niin eihän virus kehenkään tartu vaikka kuinka kähisen urhoollisesti asiani läpi – ettei työtä tarvitse siirtää muuhun ajankohtaan ja näin sotkea monen muunkin kuin vain omat aikatauluni. Ja kun aamukuudelta avaat sähköpostin siinä kahvittelun lomassa, luiskahdat töihin ihan vahingossa.

***************************

Kysymys: Olivatko asiat ennen paremmin?

Vastaus: Nähdäkseni eivät olleet. Nyt on parempi. Ainoa vain, että käytännöt nyt olettavat jokaisella olevan hyvän ja toimivan laitteiston.

Päivi Armila

 

Harvaan asutun maaseudun elämään ja elinympäristökokemukseen liittyvän tutkimushankkeeni puitteissa olen alkanut ajatella digitalisaation mahdollisuuksia kenties hieman vähemmän kriittisesti kuin tapani on. Ehkäpä, jospa, sittenkin… mitenkähän, voisikohan, olisikohan…?

Talven mittaan olen kulkenut kaikesta kaukana sijaitsevilla sivuteillä, autiotalojen, suljettujen kyläkauppojen, kiinni naulattujen koulujen tai kylätalojen ja hissukseen siellä täällä kulkevien seniorikansalaisten maisemissa. Olen surrut ja kaihonnut historiaan hukkumassa olevaa elämänmuotoa, josta ovat jäljellä vain rippeet. Olen voivotellut yhdessä näille reunoille jääneiden kanssa sitä, että ”näin vähän meitä enää täällä on”. Yhtäältä olen vieraillut kylissä, joissa ei ole yhtään alaikäistä asukasta ja joissa ei edes hautausmailla näy jalanjälkiä lumessa, mutta toisaalta olen päässyt käymään myös (harvoissa) paikoissa, joita asustaa jokunen niiden tulevaisuuteen ja orastavaan elinvoimaan uskova paikkaan juurtunut – tai siihen tavallani rakastunut – eläjä.

Kilometrien kirot ja digitaalisen infran kampituspotentiaali?

Yhteiskuntamme normittaa hyvin vahvasti hyvää elämää sekä rakenteellisin että symbolisin keinoin. Tunnemme usein monin tavoin nahoissamme sen, jos emme seuraile sen diskursiivisia virtoja. Esimerkiksi koulutusyhteiskunta on vaatimuksissaan ehdoton: koulutukseen on osallistuttava, vaikka sitä ei olekaan saatavilla alueellisesti tasapuolisella tai yhdenvertaisella tavalla. Koulutusvaatimuksilla ja niistä kumpuavilla henkilökohtaiseksi koetuilla haaveilla onkin alueellisia reunoja varsin imperatiivisesti tyhjentävä voima. (Palkka)työyhteiskunta rakenteellisena elämänkulkujen ehtona puolestaan uskoo paljouden politiikkaan ja määrien talouteen. Palvelut ja niiden tarjoamat työpaikat, samoin kuin erilaisten yhteisten tekemisten mahdollisuudet keskitetään maantieteellisesti, mikä merkitsee tietoista syrjäisiksi muuttuneiden elämänmuotojen kuolemisesta piittaamatonta ajanhenkeä. Jos nyt jotakuta syrjäkyliin jäänyttä surettaa, niin siinähän surettaa.

Kun kaikki on kaukana, ne, jotka ovat asettuneet etäisille reunoille, saavat usein tyytyä tyhjään. Yhä useammin olenkin alkanut hama-maisemia tarkkaillessani pohtia, voisiko digillä sittenkin kampittaa kilometrien kiusan. Pieni kyläkauppa tietenkin tarvitaan, sen nurkkaan pieni apteekki ja vaatimaton posti, jonne nettitilaukset toimitellaan. Etätyö on jo arkea monelle, opin tuominen ”linjoja pitkin” ei voi olla mahdotonta, Teamsit ja Zoomit avaavat mahdollisuuksia kasvokohtaamisille ja nettivastaanottojahan on tarjolla jo kaupunkilaisillekin – eli periaatteessa digimahdollisuus on olemassa jo varsin moneen aikalaiselämän edellyttämään asiaan. Perinteisestä levollista reunakyläelämää voisi hyvin tukea ja ruokkia diginä ja digisti. Jos vain tahtoa on ja jos se kelpaa? Jos se riittää?

In January 2023 I joined the DEQUAL project, and my first avenue of interrogation was to delve into the term “digital natives” that I have always felt unease about regarding whom we mean and what we mean when we use it. Now I gained opportunity to have a closer look at the concept as a part of so-called “digital natives” debate.

The “digital native” debate has been refuted on several occasions due to its problematic assumptions. Despite of its weak theoretical and empirical foundations, the debate has permeated our culture to mark generational gap in the technology skills and use between young people and older generations (for more, see Bennett et al. 2008; Bennett & Maton 2010). The origins of the debate date back to the concepts of “the net generation” (Tapscott 1998) and “digital natives” (Prensky 2001).

One core claim of the debate has been that young people are technologically savvy, because they have grown up during the technology, Internet, and social media explosion. Especially in terms of communication and interaction, “digital natives” are believed to be dependent on the communication and information technologies, Internet, and social media. The debate emphasizes both the positive and negative aspects of this dependence. On one hand, “digital natives” benefit from their digital bond to the Internet as they have greater opportunities for searching and finding a sense of community and belonging as they are not limited to offline locations and time. On the other hand, the widespread cultural concern has been that the excessive use of Internet and social media decreases face to face interaction and this way contributes to detrimental mental health. (Turner 2015).

The above-mentioned widespread claim fails to recognize differences in young people in terms of, for example, different age and socioeconomic background. It also easily stigmatizes older generations as technologically unskilled or illiterate. With these strong generalizations, the debate puts individuals of different age (and therefore generations) in differential positions in everyday life in terms of their presumed technology and Internet skills, usage, benefits, and harms. Young people in particular might feel pressure to live up or contest the assumptions and expectations of them as “digital natives” in their everyday practices and social relations.

It was interesting to notice that originally, the terms of “digital natives” and “the net generation” were used to define Millennials / Generation Y (born 1980-2000), because they grew up during the internet, digital communication technologies and social media explosion. Yet, with the emergence of Generation Z (born 1997-2012) and Generation Alpha (born after 2010), the members of these generations have been increasingly considered as “digital natives”. What is unique about Generation Z is that it is the first generation that has been immersed in Internet technology at a very young age. By contrast, Generation Alpha has been immersed in Internet technology at birth or even before it.

Digressively, a concept of generation in itself is an interesting and controversial construct (e.g., Kertzer 1983; Mannheim 1952; Parry & Irwin 2011). It groups people in about twenty-year span of time based on their shared birth years and distinctive historical events, which are believed to provide common grounds for them to develop shared values, attitudes and features. Generational cutoff lines are rather arbitrary as they serve as constructs to examine differences between generations in terms of, for example, work experiences or gender relations in family life and at work.

Technological shifts provide an interesting generation-shaping aspect that interact with key life course transitions to shape individuals’ experiences, practices, and views of the world. Therefore, the “digital natives” debate could further benefit from the generational lens of looking into the implications of growing up in different technological environments. In this respect, each generational cohort of “digital natives” is different, but its generational imprints might undergo substantial changes as its members age. For example, as young people older they might value their data privacy while interacting online to a greater extent. Each generation of “digital natives” is exposed to different media education, data protection legislation, policies and social etiquette surrounding use of mobile technologies, just to mention a few. Thus, tracking each generational cohort of “digital natives” over time will become of particular importance for members of Generations Z and Alpha.

 

References

Bennett S., Maton K. & Kervin L. (2008) The ‘digital natives’ debate: A critical review of evidence. British Journal of Educational Technology 39, 775–86.

Bennett S. & Maton K. (2010) Beyond the ‘digital natives’ debate: Towards a more nuanced understanding of students’ technology experiences. Journal of Computer Assisted Learning, 26(5), 321–331.

Kertzer D. (1983) Generation as a sociological problem. Annual Review of Sociology 9, 125–149.

Mannheim, K. (1952) The problem of generations. In Essays on the Sociology of Knowledge (ed P. Kecskemeti), pp. 276–322. Routledge, London.

Parry E. & Urwin P. (2011) Generational differences in work values. International Journal of Management Reviews 13, 79–96.

Prensky M. (2001) Digital natives, digital immigrants. On the Horizon 9, 1–6.

Tapscott D. (1998) Growing up Digital: The Rise of the Net Generation. McGraw Hill, NewYork.

Turner A. (2015) Generation Z: Technology and social interest. Journal of Individual Psychology 71, 103–113.

Marta Choroszewicz

 

Pari viikkoa sitten Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella järjestetyt XXI Nuorisotutkimuspäivät olivat hybridi-muotoisesti eli sekä lähi- että etäosallistumisella toteutettuna toinen järjestyksessään ja 2020 konferenssi pidettiin pandemian vuoksi kokonaan etänä. Live-striimattu Nuorisotutkimuspäivien ohjelmaa on aiemminkin, mutta konferenssi oli tänä vuonna toteutettu muutamaa työryhmäkokoontumista lukuun ottamatta niin, ettei kaikkien esittäjien ”tarvitse” olla fyysisesti paikan päällä. Suuremmilta katkoksilta ja digitaalisilta epämukavuuksilta kuitenkin vältyttiin, vaikka lähes jokainen istunto ja työryhmä tuli laitteistoiltaan ja etäyhteyksiltään – erityisesti siis ääni- ja kuvateknisesti – etukäteen tarkistaa. Konferensseja on totuttu nyt muutama vuosi järjestämään myös virtuaalisesti, ja jossain määrin onkin nähtävissä, mikä menneiltä ajoilta on muuttunut. Kokoontumisia tuntuu ohjaavan ennalta tietyt tietotekniset epävarmuudet, jotka tulee tiedostaa ennen varsinaista tapahtumaa. Erityisesti siis itse tilaisuutta – tai kuten aiemmin tässä blogissa on ilmaistu, rituaalia – edeltävään aikaan kuuluu paljon spekulointia ja odotuksia: ”saadaanko kuva näkymään ja ääni kuulumaan?” Tuo tekniikan ailahtelevuus kiinnittää meidät toimintaan tavalla, jossa olemme pakotettuja huomioimaan nämä epävarmuudet, ja sen kautta sopeuttamaan toimintaamme. Millä tavoin digitaaliset ympäristöt oikeastaan sitten muovaavat elämäämme ja toimintatapojamme? Tässä tekstissä tarkastelen pintaa raapaisten kysymystä tietotyön, lähinnä etäkonferenssien järjestämisen ja digitaalisten oppimisympäristöjen tasoilta.

Tietotyö on ollut kytkeytyneenä virtuaalisiin ympäristöihin jo hetken. Samoja tietoteknisiä käytäntöjä on esimerkiksi konferenssienkin järjestäminen sisältänyt pitkään: järjestelyt vaativat lähes poikkeuksetta sähköisiä järjestelmiä kuten sähköpostin, varauspalvelut, puhelinsoitot ja niin edelleen. Sikäli varsinaiselle tilaisuudelle tehdään siis paljon tietoteknistä pohjatyötä, jotta ne saadaan edes järjestettyä – puhumattakaan itse konferenssien sisältöjen osalta hyödynnetyistä digitaalisista toiminnoista. Tämä pohjatyö itsessään on teknologisen kehityksen myötä alati muuttuvassa tilassa, mutta itse työn lopulliset tuotokset vakiinnuttavat tai ainakin pyrkivät vakiinnuttamaan olomuotonsa jonakin samanlaisena; totuttuna – eritoten kuitenkin lopulta valmiina, tutussa ympäristössä. Jonakin, jota voidaan kutsua nimeltä, tässä tapauksessa konferenssiksi. Suunnitelmia voi tiettyjen rajojen puitteissa tässäkin mielessä muuttaa ilman, että lopullinen toteutus itsessään kärsii – tai että nämä muutokset edes näkyisivät (ulos- tai sisäänkäänpäin). Kuitenkin, teknologisten sovellusten myötä elämän (ja työn) muuttuessa yhä digivetoisemmaksi, huomionarvoiseksi tulevat toimijat, joista olemme yhä enemmän riippuvaisia sekä toiminta (siis, toimimattomuus ja ”virhe” myös toimintana), joka helposti näyttäytyy meistä riippumattomana. Aikamme tapa olla on niin vahvasti kiinnittynyt tietoverkkojen kautta ilmenevään hallinnalliseen ainekseen, että esimerkiksi vaikkapa tiedekonferensseja varten olemme välttämättä sisäänkirjautuneena. Samalla myös rajat työn, opintojen ja vapaa-ajan ympäristöjen välillä ovat yhä häilyvämpiä, emmekä sinänsä juurikaan uloskirjaudu.

Tästä eräänä toisena nykypäivän tietotyön esimerkkinä vaatimuksesta samankaltaiseen sisäänkirjautuneisuuteen ovat myös virtuaaliset oppimisympäristöt. Nuorisotutkimuspäivien yhteydessä järjestettiin DigiCampus -alustan välityksellä massive open online course -opintojakso. Osallistuminen MOOC-opintojaksolle onnistui päivien tilaisuuksia seuraten, joko paikan päällä konferenssissa tai etäyhteyksin Zoom-linkkien välityksellä – ohjelman, linkkien ja ohjeiden ollen löydettävissä DigiCampus-alustalta. Oppimistehtävä opintojaksolla tuli suorittaa esseenä kuulemastaan – ja palautus luonnollisesti oppimisalustalle. MOOCit yleisemmin tarjoavat mahdollisuuksia suorittaa kursseja esimerkiksi ilman yliopistoon kirjautumista. Ne kuitenkin odottavat järjestäjiltään ja osallistujiltaan panostusta hyödyntää virtuaalisia oppimisympäristöjä ja -menetelmiä. Käytännössä se näyttäytyy MOOCien – toki luonnollisesti pienempimuotoisten online-kurssienkin – vaateina opettajilta omata yhtä aikaa sekä tarvittavia teknologisia taitoja että kykyä monimuotoiseen ja ennen kaikkea tehokkaaseen opetukseen online-formaateissa. MOOC-opintojaksoja ovat tarjonneet mm. Princetonin, Harvardin ja MIT:n yliopistot. (Lupton 2015.) MOOCit on suunniteltu siten, että mahdollisuus osallistua opintojaksolle taataan mahdollisimman monelle. Virtuaaliset oppimisympäristöt yhtäältä siis toki helpottavat opintojen saavutettavuutta, mutta toisaalta tuottavat jonkinlaista moniajon (multitasking) imperatiivia: opettajien ja opiskelijoiden pitää olla jo lähtökohtaisesti kirjautuneena eri opintojaksoille jopa useassa eri oppimisympäristössä. MOOCeihin sisältyy vielä se seikka, että opintojaksoja saattaa suorittaa suurikin joukko opiskelijoita, ja tämä vaatii opetushenkilökunnalta aina lisäresursseja.

 

Santtu Haantio

 

Lähteet

Lupton, Deborah. (2015). Digital sociology. New York: Routledge.

Monenlainen julkaisutoiminta on nykyään akateemisen työmme ydin ja keskeinen osa niin sanottua meille esiteltyä ansaintalogiikkaa. Ansaitaksemme paikkamme ja palkkamme meidän on hyvä laatia julkaisuja, jotka pitävät yliopistotyönantajaa taloudellisesti pystyssä. Teemme työtä käskettyä – ja onhan kirjoittamisessa myös ihan siitä itsestään lähtevä kiehtova ja koukuttava elementti. Teksti myös näyttää tuntuvan ”oikealta” vasta sitten, kun joku lukee sen.

Tärkeitä tekstiemme julkaisuareenoita ovat erilaiset tieteelliset aikakauslehdet. Artikkeli on hyvä ja kompakti tekstimuoto, jonka raameissa on kiitollista tuoda julki omien analyysiensa keskeiset huomiot. Artikkelit ovat myös mukavasti luettavissa esimerkiksi silloin, kun etsii uusinta keskustelua tai ryhmätyömateriaalia vaikkapa luentojensa sisällöiksi.

Kehityskulkuja

Aloitin oman ”artikkelintuotantourani” joskus 1990-luvun alkupuoliskolla. Tuolloin oma teksti piti lähettää isoissa kirjekuorissa kahtena paperikopiona kustantajalle varovaisten toiveiden ja kunnioittavien terveisten saattelemana. Myös refereearviot tulivat etanapostissa paperisiin kirjekuoriin pakattuina. Sittemmin – digitaalisen teknologian rantauduttua arkityöhömme – tekstit kopioitiin mustille levykkeille (”korpuille”), joiden postittamista varten oli omat pienet ja pahviset, korpunkokoiset kirjekuorensa. Tiedostomuoto oli jossain määrin säädelty; rtf (”rich text format”) taisi olla yksi yleinen pyydetty muoto. Digitaalisia järjestelmätaitoja vaadittiin suhteellisen vähän, lähinnä piti hallita oikean tallennusmuodon valitseminen muutamista mahdollisista.

Tällaisissa pahvisissa kuorissa lähetettiin kustantajalle ensin levykkeelle (”korpulle”) ja sittemmin DVD-levylle tallennettu käsikirjoitus:

Kehitys kehittyi, ja pian kustantajille alkoi riittää sähköpostin liitetiedostona lähetetty käsikirjoitus. Siitäkin vielä selvittiin. Toisin kävi, kun käytännöksi tulivat tiedekustantajien sähköiset submittaus-alustat ja -järjestelmät. Sitten alkoi olla vaikeaa.

Erään refereeprosessin paperinen ja kirjekuorinen kulku aikana, jolloin sähköisistä submittaus-järjestelmistä oltiin vielä autuaan tietämättömiä:

Korjausehdotukset olivat yleensä maltillisia, koska kaikki oli mutkaisempaa ja hitaampaa. Vai olivatko tekstimme vain yksinkertaisesti niin paljon parempia tuolloin muinoin? Yllä olevissa kuvissa esille tuotu käsikirjoitus kelpasi jopa ilman kielentarkastusta. Nykyään ei koskaan käy niin. Käsikirjoituskulttuurin ympärille onkin rakentunut jo aikamoinen institutionaalistunut toimijakenttä – ja kaikki toiminnot hoidetaan erilaisten no-reply-alustojen kautta.

Sukupolvikysymys?

Keväällä 2021 kirjoitimme artikkelin kasvatuksen ja koulutuksen digitalisaatiosta erääseen eurooppalaiseen digitalisaatiokriittiseen tiedejournaaliin. Saimme tekstin viimeisteltyä kesän alussa. Juhannuksen tienoon vietin submittaamalla käsikirjoitusta kaikkine liitteineen ja vakuutteluineen kyseisen julkaisun digitaaliseen palautusjärjestelmään. Yritin, erehdyin, yritin, erehdyin. Melkein kesä siinä meni, kun aina suunnilleen viikon kuluttua koko paketti palautui jonkin tekemäni ”näppäilyvirheen” vuoksi. Lopulta submittaus onnistui, ja paketti eteni vertaisarviointiprosessiin.

Palautteet tulivat aikanaan, syksymmällä, ja korjasimme vaaditut asiat. Tämän jälkeen alkoi uusi submittaus-projekti yrityksineen, erehdyksineen, yrityksineen, erehdyksineen, palautuksineen, uusine yrityksineen. Aloin epäillä ensin toimituksellista kiusantekoa, sitten omaa älyäni. Tässä edestakaisessa submittaus-pallottelussa meni kuukausi, jos toinenkin. Lopulta teksti taas eteni jonnekin ja tuli taas korjattavaksi. Tuli kevät, ja korjasimme. Submittasin, ja jokin meni taas pieleen. Tuli kesä. Submittasin. Paketti tuli takaisin. Submittasin. Tuli syksy ja PAM – lopulta onnistui! Vihdoin valmista! Artikkeli on julkaistu, mutta sen sisältö on ehkä jo vähän eilisen asiaa…

Kun mietin prosessia tarkemmin, ongelma oli lopulta aina siinä, että tein jotain väärin. Digitaalisin keinoin toimiva robotti ei ymmärrä inhimillisiä virheitä, saati korjaa niitä. Näin prosessista voi tulla äärimmäisen hidas ja mutkainen. Aivan toinen kokemus meillä on ollut kotimaisten journaalien kanssa, joille on toistaiseksi riittänyt liitetiedostokäsikirjoitus ja joissa toimitus- ja julkaisukeskustelua on voitu käydä ihmisen, ei robotin, kanssa.

Digitaalista imperatiivia (imperialismia?) on mahdotonta haastaa. Onkin varmasti syytä pysähtyä kysymään: Olenko oikeasti jo liian vanha kaikenlaiseen digitalisaation helpottamaan asioiden hoitamiseen?

Päivi Armila

https://link.springer.com/article/10.1007/s42438-022-00347-8

 

 

 

 

 Pedagogisen suhteen määrä ja mitta

 Kevätlukukauden kuluessa vedin opintojaksoa, jonka lopputehtävänä opiskelijat tarkastelivat kapitalismikriitikko György Lukácsin ajatusten valossa sitä, miten ja missä Lukácsin teoretisoima asioiden ja ihmissuhteiden ”tavaroituminen”/esineistyminen tulee esille tämän päivän markkinayhteiskunnassamme. Opiskelijat tekivätkin monia tarkkoja havaintoja.

Itse olen pohtinut samaa kysymystä paljon pedagogisen suhteen kehyksessä: kun opetustilanteissa kohtaan opiskelijan ja hänen ajatustensa kiteytymät, järjestelmän erään määrityksen mukaan tilanne on käännettävissä ”opiskelijan työmääräksi tunteina”. Tämä määritys on sitten järjestelmän mukaisesti laskettavissa tietyksi tarkaksi osaksi opintopistettä. Opintopisteillä on tarkka määritys osana tutkintoja – ja tutkinnoilla on talossamme (kuten monissa muissakin oppilaitoksissa) tarkka ja konkreettinen hinta. Tässä jos missä realisoituu kapitalismikriitikoiden sata vuotta sitten pohtima ja havaitsema kehityskulku. Näin pedagogisesta suhteesta tulee pakkatavaraa, jolla on standardi mitta ja standardi hinta.

Entäpä digitalisaatio ja suhteiden bulkkitavaroituminen?

 Laitoksellamme on viime aikoina keskusteltu paljon digitalisaation tunkeutumisesta osaksi erilaisten hoivatöiden ja -käytäntöjen arkea ja järjestymistä. Moninaisten digitaalisten laitteiden, alustojen ja järjestelmien hyödyntäminen esimerkiksi koteihin vietävässä hoivatyössä on pakollista: järjestelmiin tallennetaan esimerkiksi kunkin asiakkaan tai potilaan kanssa vietetty aika, hoivapalvelun sisältö ja luonne sekä ”tapahtumaan” osallistuneet henkilöt. Varsinaisille perinteisille kohtaamisille aikaa jää yhä vähemmän, kun hoivaajan panos ja puhti tilanteissa valuvat näppäimistöjen kanssa seurustelemiseen.

Kriittiset hoivatutkijat (esim. Eubanks 2018) ovat korostaneet hoivapalveluihin ja -suhteisiin liittyvää digitalisaatioriskiä ja sitä, miten erilaisten laitteiden ja järjestelmien imperatiivit syövät ajan ja sisällön siltä, mitä hoiva parhaimmillaan ja eettisiltä perustoiltaan voisi olla. Kun hoivakohtaamisten painopiste siirtyy erilaisten älyruutujen kanssa toimimiseksi, myös niissä on tunnistettavissa tavaroitumisen logiikka: suhteet muuttuvat minuuteiksi, ”toimenpiteiksi” ja niille lasketuiksi hinnoiksi – pyrkimyksenä tietenkin on myös tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman pienin kustannuksin.

Hoivatutkimuksen kriittisessä otteessa ei ole näkynyt kapitalismikritiikkiä Lukácsin ja tavaroitumisen käsitteellistyksissä, mutta sen kautta pääsemme tässä blogitekstissä digitalisaation, suhteiden ja kohtaamisten kysymykseen – ja yliopisto-opiskelijoihin, joihin viittailin tämän tekstin alussa. Pandemian varjossa yleistynyt ja valtavirtaistunut etäopiskelu digitaalisten alustojen varassa on osoittautunut varsin tehokkaaksi pedagogisten suhteiden tavaroitumisen puitteeksi. Digitalisaatio on esimerkiksi tuonut tunteina, pisteinä ja tutkintoina laskettavan ”työmäärän” aivan eri aaltopituuksille kuin ennen. Opiskelijoiden itsensä kertoman mukaan digitaalisuus opiskelussa mahdollistaa nyt vaikkapa seitsemän kurssin samanaikaisen suorittamisen. Bulkkitavaraa tuleekin samassa ajassa paljon, kun voi olla yhtä aikaa läsnä erilaisissa opetustilanteissa esimerkiksi Moodlessa, Teamsissa ja Zoomissa. Näin opiskeluun käytetty aika tuottaa jopa kolminkertaisen määrän pisteitä entiseen verrattuna – ja tämä tietenkin merkitsee myös tutkintojen (ja niistä saatavan rahaksi muutetun tuloksen) lisääntymistä. Ei kai tällaista tehokkuutta kukaan halua lähteä vastustamaan tai kritisoimaan. Eihän?

Päivi Armila

Lähteet

Eubanks, Virginia (2018) Automating Inequality. USA: St. Martin’s Press.

Töttö, Pertti (1981) Lukács ja hermeneutiikka. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden työpapereita.

 

 

Tässä blogissa monin eri tavoin esitelty DEQUAL-tutkimushanke suunniteltiin tilanteessa, jossa digitaalisia palveluja perusteltiin muun muassa niiden kyvyllä kampittaa kilometrien tyly konkretia. Digitalisaatio nähtiin mahdollisuuksina tarjota monenlaisia osallistumisen tilaisuuksia erityisesti ”keskellä ei-mitään” asuville nuorille. Tämän mahdollistamispuheen kontekstina olivat esimerkiksi monien nuorille tärkeiden asioiden (koulujen, harrastuspaikkojen ja -yhteisöjen, nuorisotapahtumien, kulutusmahdollisuuksien jne.) keskittäminen erilaisiin alueellisiin keskuksiin. Myös DEQUAL-hankkeen tarvetta perusteltiin muun muassa mielenkiinnolla siihen, miten erilaiset alueelliset mahdollisuusrakenteet oletettavasti ohjaisivat nuoria eri tavoin digitaalisen maailman toimijoiksi. Ajattelimme, että erityisesti harvaanasutuilla seuduilla asuvien nuorten elämässä digitaaliset valmiudet, laitteet ja infra olisivat erityisen tärkeitä asioita nimenomaan pois vietyjen osallistumismahdollisuuksien digitaalisena ”paikkailuna”.

Kuinkas sitten kävikään?

 Viimeksi kuluneiden vuosien aikana on kuitenkin käynyt niin, että monet palvelut on viety lähes kokonaan verkkoympäristöön, eikä niiden ”offline-versioita” ole tarjolla kunnolla enää kenellekään. Esimerkiksi monet kelan, työvoimatoimiston tai erilaisten ohjaamojen palvelut saattavat olla tarjolla vain verkossa myös sellaisille, jotka asuvat toimistojen tai erilaisten toimipisteiden vieressä. Enää ideana ei olekaan aina tarjota sähköisiä palveluja jonkinlaisina face-to-face-palvelujen lisänä vaan lähes ainoina mahdollisina toiminta- ja asioiden hoitamisympäristöinä.

Näyttääkin siltä, että myös tutkimuksessamme katsetta on syytä kääntää jo muualle kuin asuinpaikkaan ja välimatkoihin sekä niiden merkitykseen digitaalisen osallisuuden merkityksellistäjinä. Nyt, kun digitaalinen osallistuminen on osallistumisen an sich imperatiivi, kysymys digitalisaation kilometrejä taklaavasta luonteesta (tai sen mahdollisuuksista siihen) on vanhentunut jo ennen kuin kunnolla ehdimme edes esittää sitä.

Yhä enemmän olemme alkaneet katsella nuorten digitaalista toimijuutta ja siihen kiinnittyviä eroja sosiokulttuurisina ja sosioekonomisina kysymyksinä. Sosiaalisen maantieteen (social geography) ulottuvuutta on syytä pitää edelleen mukana tarkastelussa mutta ei niinkään kilometrien ja välimatkojen kysymyksenä vaan pikemminkin nuorten kotiseutujen sosiaalisten homo- ja heterogeenistymisten kautta. Asuinalueilla on tapana luokkaistua ja rakentaa omat sosiokulttuuriset maisemansa. Myös paikallisilla nuorisokulttuureilla on paljon toimijuutta suuntaavaa, joskus satunnaiseltakin tuntuvaa mutta rakenteellista voimaa.

Vaikka nuorten ”ruutuajasta” kannetaan paljon yleistä moraalista huolta, digitaalisten imperatiivien voima vaikuttaa olevan vääjäämätön. ”Ruutuajan” määrässä ei välttämättä enää ole kyse yksilöllisistä valinnoista – ainakaan sitä ei enää voi valita pois elämästään, asui sitten missä tahansa. Itse kunkin on rakennettava omaa digitaalista toimijuuttaan erilaisten välttämättömyyksien edessä ja erilaisin valmiuksin, resurssein ja mielenkiinnoin. Tässä suhteessa kiinnostavaa aineistoa DEQUAL-hankkeelle tarjosi muun muassa koronapandemian aikainen pakollinen ruutuaikavaihe: etäkoulu. Tämän teeman tarkastelu odottaa kuitenkin vielä julkaisemistaan muualla, joten siitä ei tässä sen enempää.

Päivi Armila

On-line ja off-line: Digitalisaatio, ”digismi” ja tuoreen kosketuksen sukupolvi 

Itä-Suomen yliopistolla Joensuussa 9.–10.11.2022

https://www.nuorisotutkimusseura.fi/seminaarit/nuorisotutkimuspaivat/nuorisotutkimuspaivat2022

 

This text is inspired by a manuscript under a review dealing with digitalization of education in Serbia. Observing and researching the topic started in 2020 by acknowledging obstacles and recognized indicators for it. From the first beginning and “from the national statistics, as well as from European comparisons, we know that Serbia still suffers from visible educational inequality and exclusion especially when we look at marginalized minorities. The educational level and educational structure of Roma population are influenced by its social status, deep poverty, and cultural specificities which represent the darkest aspects in the reality of this ethnic group. For marginalized minorities, emphasis on the meaning of education can even become a hindrance to socio-economic development, and lack of it as a means of intergenerational exclusion.” (Armila, Stanković & Juutilainen 2022; also Milanković et al. 2015.) At the end of 2020, this obstacle was not mentioned loudly but had a loud echo – so loud that it brought various donations to Serbia for overbridging it. Digitalization of education was introduced as a main solution in reaching marginalized minorities.

Responding to the educational challenges facing Roma families, due to the COVID-19 epidemic for example, the Roma Education Foundation (REF), with the support of the Swiss Development Agency and the European Union Delegation, created the Emergency Fund to support Roma children in Serbia, due to the transition to online teaching. More than 600 Roma children of primary school age will be provided with internet and a tablet computer through which they will be able to follow distance learning (if they only have electricity in their homes, if they only have homes at all…). They will also be supported in enrolling in school, regular attendance, and learning, as well as organizing additional classes. Activities within the Emergency Fund were implemented by the end of 2020.

Digitalization: A socio-economic and socio-cultural promise of “modern”?

“Currently, when we discuss modernization, we also discuss digitalization as an imperative that cannot be overlooked. As a discursive project, digitalization is put forward with promises and imaginaries of, for example, access, equality, and inclusion, as seen in our research data. Today, all these imaginaries seem to be especially suitable in Serbia whose minorities have suffered from educational marginalization throughout a long history. In these imaginaries, socio-cultural modernization connects with a socio-economic promise.” (Armila, Stanković & Juutilainen 2022.)

In our initial data collection for the year 2020, we were notified about first digital education conference in Serbia, with EDTECH Centre as its host. Today, a third conference is preparation. The International Conference Digital Education 2022 will be held online on April 15^th and 16^th, 2022 with a declaration: “We continue the tradition of gathering with the desire to exchange knowledge and experiences, to learn examples of good practice, to discover the best ways to connect education and modern technologies.” http://edtech.center/en/conference-digital-education/

What about salvation from the educational divide?

The Prime Minister of Serbia, Ana Brnabić stated: “By the end of 2022, digitalization of all schools will be real. All schools and classrooms will be connected to the Internet, and all schools will have digital classrooms and textbooks.” This is believed to open space for local governments, such as the initiative launched by Belgrade Deputy Mayor Goran Vesic, to buy tablets for students and thus contribute to a different method of educating elementary school students.

Digitalization of education is not a project of only education: “To be taken as a serious actor in the European political scene, Serbia needs to prove its seriousness in campaigning against socio-economic and socio-cultural inequalities – via an educational reform, for example.“ (Armila, Stanković & Juutilainen 2022.) As a response to some EU demands, the government would ensure that all schools in the entire territory of Serbia have the same conditions, regardless of how far away they are and how small they are. “And then we will see with the local self-governments how to ensure the constant renewal of equipment. That is a big investment“, Brnabić said. She thanked the deputies for supporting the ratification of the loan from the EIB for related schools, worth 65 million euros. “We will invest in that all children have equal conditions, and that is somewhat better than those in most EU countries.”

Minister of European Integration Jadranka Joksimović stated that the introduction of broadband internet in rural areas (were Roma people, for example, mainly live) was selected as one of the key projects for the candidacy for the Economic Investment Plan for the Western Balkans. These are large funds, but they were asked to be key projects that will go, not only in the development of infrastructure, but also in an inclusive growth, in a time of changing education and in which “we must prepare children for the future, to be competitive on the European and world labor market”. Joksimović specified that 76 million euros is the total value of the project, and that the largest part is financed from the EU grant, and a smaller part from the EBRD loan. She also reminded that in January she signed the first 1.7 million euros with the Minister of Telecommunications for the preparation of project-technical documentation.

*******************************************

In our analysis, we still raise an important question: Can these technically orientated programs fade away the educational gap between different demographic groups in societies with different oppressed minorities? Like all societies, as a matter of fact.

• Raise your hand if you think installing internet in schools is enough to call education digital and equalizing!
• Nobody. Ok, thanks.

Biljana Stanković

*******************************************

Literature

 Armila, Päivi, Biljana & Juutilainen, Lauri (2022) Balkan forms of Digital Divide. A manuscript under a review process in EERJ.

Milanković Jovanov, Jelena, Ivkov-Dzigurski, Andjelija, Dukicin, Smiljana, Ivanovic Bibic, Ljubica, Lukic, Tin & Kalkan, Kristina (2015) Attitudes of School Teachers about Roma Inclusion in Education. A Case Study of Vojvodina, Serbia, September 2015. Geographica Pannonica 19 (3), 122-129.