Digitalisaation asioita helpottava ja nopeuttava luonne?

Monenlainen julkaisutoiminta on nykyään akateemisen työmme ydin ja keskeinen osa niin sanottua meille esiteltyä ansaintalogiikkaa. Ansaitaksemme paikkamme ja palkkamme meidän on hyvä laatia julkaisuja, jotka pitävät yliopistotyönantajaa taloudellisesti pystyssä. Teemme työtä käskettyä – ja onhan kirjoittamisessa myös ihan siitä itsestään lähtevä kiehtova ja koukuttava elementti. Teksti myös näyttää tuntuvan ”oikealta” vasta sitten, kun joku lukee sen.

Tärkeitä tekstiemme julkaisuareenoita ovat erilaiset tieteelliset aikakauslehdet. Artikkeli on hyvä ja kompakti tekstimuoto, jonka raameissa on kiitollista tuoda julki omien analyysiensa keskeiset huomiot. Artikkelit ovat myös mukavasti luettavissa esimerkiksi silloin, kun etsii uusinta keskustelua tai ryhmätyömateriaalia vaikkapa luentojensa sisällöiksi.

Kehityskulkuja

Aloitin oman ”artikkelintuotantourani” joskus 1990-luvun alkupuoliskolla. Tuolloin oma teksti piti lähettää isoissa kirjekuorissa kahtena paperikopiona kustantajalle varovaisten toiveiden ja kunnioittavien terveisten saattelemana. Myös refereearviot tulivat etanapostissa paperisiin kirjekuoriin pakattuina. Sittemmin – digitaalisen teknologian rantauduttua arkityöhömme – tekstit kopioitiin mustille levykkeille (”korpuille”), joiden postittamista varten oli omat pienet ja pahviset, korpunkokoiset kirjekuorensa. Tiedostomuoto oli jossain määrin säädelty; rtf (”rich text format”) taisi olla yksi yleinen pyydetty muoto. Digitaalisia järjestelmätaitoja vaadittiin suhteellisen vähän, lähinnä piti hallita oikean tallennusmuodon valitseminen muutamista mahdollisista.

Tällaisissa pahvisissa kuorissa lähetettiin kustantajalle ensin levykkeelle (”korpulle”) ja sittemmin DVD-levylle tallennettu käsikirjoitus:

Kehitys kehittyi, ja pian kustantajille alkoi riittää sähköpostin liitetiedostona lähetetty käsikirjoitus. Siitäkin vielä selvittiin. Toisin kävi, kun käytännöksi tulivat tiedekustantajien sähköiset submittaus-alustat ja -järjestelmät. Sitten alkoi olla vaikeaa.

Erään refereeprosessin paperinen ja kirjekuorinen kulku aikana, jolloin sähköisistä submittaus-järjestelmistä oltiin vielä autuaan tietämättömiä:

Korjausehdotukset olivat yleensä maltillisia, koska kaikki oli mutkaisempaa ja hitaampaa. Vai olivatko tekstimme vain yksinkertaisesti niin paljon parempia tuolloin muinoin? Yllä olevissa kuvissa esille tuotu käsikirjoitus kelpasi jopa ilman kielentarkastusta. Nykyään ei koskaan käy niin. Käsikirjoituskulttuurin ympärille onkin rakentunut jo aikamoinen institutionaalistunut toimijakenttä – ja kaikki toiminnot hoidetaan erilaisten no-reply-alustojen kautta.

Sukupolvikysymys?

Keväällä 2021 kirjoitimme artikkelin kasvatuksen ja koulutuksen digitalisaatiosta erääseen eurooppalaiseen digitalisaatiokriittiseen tiedejournaaliin. Saimme tekstin viimeisteltyä kesän alussa. Juhannuksen tienoon vietin submittaamalla käsikirjoitusta kaikkine liitteineen ja vakuutteluineen kyseisen julkaisun digitaaliseen palautusjärjestelmään. Yritin, erehdyin, yritin, erehdyin. Melkein kesä siinä meni, kun aina suunnilleen viikon kuluttua koko paketti palautui jonkin tekemäni ”näppäilyvirheen” vuoksi. Lopulta submittaus onnistui, ja paketti eteni vertaisarviointiprosessiin.

Palautteet tulivat aikanaan, syksymmällä, ja korjasimme vaaditut asiat. Tämän jälkeen alkoi uusi submittaus-projekti yrityksineen, erehdyksineen, yrityksineen, erehdyksineen, palautuksineen, uusine yrityksineen. Aloin epäillä ensin toimituksellista kiusantekoa, sitten omaa älyäni. Tässä edestakaisessa submittaus-pallottelussa meni kuukausi, jos toinenkin. Lopulta teksti taas eteni jonnekin ja tuli taas korjattavaksi. Tuli kevät, ja korjasimme. Submittasin, ja jokin meni taas pieleen. Tuli kesä. Submittasin. Paketti tuli takaisin. Submittasin. Tuli syksy ja PAM – lopulta onnistui! Vihdoin valmista! Artikkeli on julkaistu, mutta sen sisältö on ehkä jo vähän eilisen asiaa…

Kun mietin prosessia tarkemmin, ongelma oli lopulta aina siinä, että tein jotain väärin. Digitaalisin keinoin toimiva robotti ei ymmärrä inhimillisiä virheitä, saati korjaa niitä. Näin prosessista voi tulla äärimmäisen hidas ja mutkainen. Aivan toinen kokemus meillä on ollut kotimaisten journaalien kanssa, joille on toistaiseksi riittänyt liitetiedostokäsikirjoitus ja joissa toimitus- ja julkaisukeskustelua on voitu käydä ihmisen, ei robotin, kanssa.

Digitaalista imperatiivia (imperialismia?) on mahdotonta haastaa. Onkin varmasti syytä pysähtyä kysymään: Olenko oikeasti jo liian vanha kaikenlaiseen digitalisaation helpottamaan asioiden hoitamiseen?

Päivi Armila

https://link.springer.com/article/10.1007/s42438-022-00347-8