Tutkija hidas, digitalisaatio nopea?
Tässä blogissa monin eri tavoin esitelty DEQUAL-tutkimushanke suunniteltiin tilanteessa, jossa digitaalisia palveluja perusteltiin muun muassa niiden kyvyllä kampittaa kilometrien tyly konkretia. Digitalisaatio nähtiin mahdollisuuksina tarjota monenlaisia osallistumisen tilaisuuksia erityisesti ”keskellä ei-mitään” asuville nuorille. Tämän mahdollistamispuheen kontekstina olivat esimerkiksi monien nuorille tärkeiden asioiden (koulujen, harrastuspaikkojen ja -yhteisöjen, nuorisotapahtumien, kulutusmahdollisuuksien jne.) keskittäminen erilaisiin alueellisiin keskuksiin. Myös DEQUAL-hankkeen tarvetta perusteltiin muun muassa mielenkiinnolla siihen, miten erilaiset alueelliset mahdollisuusrakenteet oletettavasti ohjaisivat nuoria eri tavoin digitaalisen maailman toimijoiksi. Ajattelimme, että erityisesti harvaanasutuilla seuduilla asuvien nuorten elämässä digitaaliset valmiudet, laitteet ja infra olisivat erityisen tärkeitä asioita nimenomaan pois vietyjen osallistumismahdollisuuksien digitaalisena ”paikkailuna”.
Kuinkas sitten kävikään?
Viimeksi kuluneiden vuosien aikana on kuitenkin käynyt niin, että monet palvelut on viety lähes kokonaan verkkoympäristöön, eikä niiden ”offline-versioita” ole tarjolla kunnolla enää kenellekään. Esimerkiksi monet kelan, työvoimatoimiston tai erilaisten ohjaamojen palvelut saattavat olla tarjolla vain verkossa myös sellaisille, jotka asuvat toimistojen tai erilaisten toimipisteiden vieressä. Enää ideana ei olekaan aina tarjota sähköisiä palveluja jonkinlaisina face-to-face-palvelujen lisänä vaan lähes ainoina mahdollisina toiminta- ja asioiden hoitamisympäristöinä.
Näyttääkin siltä, että myös tutkimuksessamme katsetta on syytä kääntää jo muualle kuin asuinpaikkaan ja välimatkoihin sekä niiden merkitykseen digitaalisen osallisuuden merkityksellistäjinä. Nyt, kun digitaalinen osallistuminen on osallistumisen an sich imperatiivi, kysymys digitalisaation kilometrejä taklaavasta luonteesta (tai sen mahdollisuuksista siihen) on vanhentunut jo ennen kuin kunnolla ehdimme edes esittää sitä.
Yhä enemmän olemme alkaneet katsella nuorten digitaalista toimijuutta ja siihen kiinnittyviä eroja sosiokulttuurisina ja sosioekonomisina kysymyksinä. Sosiaalisen maantieteen (social geography) ulottuvuutta on syytä pitää edelleen mukana tarkastelussa mutta ei niinkään kilometrien ja välimatkojen kysymyksenä vaan pikemminkin nuorten kotiseutujen sosiaalisten homo- ja heterogeenistymisten kautta. Asuinalueilla on tapana luokkaistua ja rakentaa omat sosiokulttuuriset maisemansa. Myös paikallisilla nuorisokulttuureilla on paljon toimijuutta suuntaavaa, joskus satunnaiseltakin tuntuvaa mutta rakenteellista voimaa.
Vaikka nuorten ”ruutuajasta” kannetaan paljon yleistä moraalista huolta, digitaalisten imperatiivien voima vaikuttaa olevan vääjäämätön. ”Ruutuajan” määrässä ei välttämättä enää ole kyse yksilöllisistä valinnoista – ainakaan sitä ei enää voi valita pois elämästään, asui sitten missä tahansa. Itse kunkin on rakennettava omaa digitaalista toimijuuttaan erilaisten välttämättömyyksien edessä ja erilaisin valmiuksin, resurssein ja mielenkiinnoin. Tässä suhteessa kiinnostavaa aineistoa DEQUAL-hankkeelle tarjosi muun muassa koronapandemian aikainen pakollinen ruutuaikavaihe: etäkoulu. Tämän teeman tarkastelu odottaa kuitenkin vielä julkaisemistaan muualla, joten siitä ei tässä sen enempää.
Päivi Armila