Kuukausi: toukokuu 2023

Kirjoittaessani artikkeliani nuorten digitalisaation tulevaisuuden visioista törmäsin käsitteeseen ’huolipuhe’ (Mulari, Vilmilä & Merikivi 2017; Mäkinen 2022; Vaittinen 2022). Huolipuheella kuvataan tunteikasta huolireaktiota, joka yleisesti kohdistuu haavoittuvassa asemassa oleviin yhteiskunnan jäseniin kuten esimerkiksi lapsiin, nuoriin tai maahanmuuttajiin. Tutkija Katariina Mäkinen (2022) määrittelee KU:n kolumnissaan huolipuheen vallankäyttönä, jossa lasten elämää ja kokemuksia käsitellään aikuisten näkökulmasta. Mäkinen myös nostaa esille huolipuheen mahdollisia seurauksia kuten sen, että huolipuheen kautta leimataan tietty ihmisryhmä ongelmalliseksi asettamalla tämä ryhmä huolen ja poliittisten toimenpiteiden kohteeksi. Kun nuorista tai lapsista tule huolipuheen kohde, heidän toimijuutensa jää helposti näkymättömäksi ja samalla heidän toimijuutensa voi myös kadota yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani The ”digital natives” debate  mainitsin lyhyesti, millaisia oletuksia liitetään nuorten digitaalisiin taitoihin ja käytäntöihin. Myös lasten ja nuorten digitaalisen median käyttöön liittyy monia huolidiskursseja kuten addiktoiva internetin käyttö, terveyshaitat ja lukuisat uhat (esim. Vaittinen 2022, 20). Vanhempien huolipuhe keskittyy usein liialliseen pelaamiseen ja digitaalisen median väkivaltaisiin sisältöihin (Noppari 2014, 100). Kuitenkin on huomattava, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvassa huolikeskustelussa kyse on laajemmasta kansainvälisestä 1980- ja 1990-luvuilta tulevasta ilmiöstä, jota kutsutaan myös moraalipaniikiksi (Drotner 1999).

Korostunut huolipuhe ja nuorten sekä lasten toimijuuden puute oli osittain havaittavissa äsken julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa ”Näin Peruskoulu Korjataan”, jossa kysyttiin opettajilta, mitkä ovat peruskoulun päähaasteet. Esille nousivat monet tärkeät yhteiskunnalliset ilmiöt kuten esimerkiksi jatkuvat koulu-uudistukset, useiden käytössä olevien yhteydenpitokanavien aiheuttama opettajien kuormitus ja riittämätön tuki. Näiden lisäksi isona haasteena nousivat myös älylaitteiden käyttö ja sen aiheuttamat keskittymisongelmat. Vaikka artikkelissa on esitetty monia tärkeitä kehittämisideoita lähinnä oppimistuloksia koskevissa asioissa, keskustelu älylaitteiden käytöstä jäi suhteellisen ohueksi ja yksipuoliseksi. Kun keskitytään ylikorostuneesti nettiteknologian käytön ääripäihin, silloin lasten ja nuorten omat kokemukset ja näkökulmat – heidän äänensä ja toimijuuteensa – jäävät liian monesti puuttumaan. Toivottavasti jatkossa kuullaan myös tarinan tätä puolta, jotta lasten ja nuorten nettiteknologiaan liittyvät moninaiset ja moniulotteiset suhteet tulevat paremmin huomioiduiksi.

Lähteet

Drotner, K. (1999) “Dangerous media? Panic discourses and dilemmas of modernity.” Paedagogica Historica 35(3), 593– 619.

Mulari, H., Vilmilä, F. & Merikivi, J. (2017) Huolipuheen yli – näkökulmia lasten ja nuorten medioituneeseen vapaa-aikaan. Näkökulma 43. Nuorisotutkimusseura.

Mäkinen, K. (2022) Sunnuntaivieras: Huolipuhe on vallankäyttöä. Kansan Uutiset 5.2.2023

Noppari, E. (2014) Mobiilimuksut: Lasten ja nuorten mediaympäristön muutos, osa 3. Journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskus COMET, Tampereen yliopisto.

Vaittinen, H. (2022) Huolipuhetta ja diginatiiveja. Suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median käytön tutkimus vuosilta 2015–2020. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto

Marta Choroszewicz

 

Nyt teki mieleni ottaa kantaa digiloikintaan ihan vain oman toiminnan näkökulmasta: kypsään ikään ehtineenä kokouskulkijana ja opetustyön ammattilaisena.  Perspektiiviä haen noin 30 vuoden aikana kertyneen ”kokemusasiantuntijuuden” kiikaroinnista – vähän sellaisella ennen-nyt -otteella.

Ennen: Vaikka oman muistin kanssa on ajoittain joskus niin ja näin, jostain syystä mieleen ovat tarkasti painuneet esimerkiksi kaupunginvaltuuston kokoukset, joihin matkattiin paikan päälle kilometreistä piittaamatta – koska se oli käytäntö. Valtavan paksu nippu kokouspapereita oli toimitettu jokaiselle valtuutetulle kotiin etukäteen – ääritapauksissa jopa kuriirikyydein ja yksitellen, kymmenien kilometrien taakse. Paksujen paperinippujen kanssa ahtauduttiin kokoustilaan ja asioista äänestettiin usein ”manuaalisesti” paperinpaloilla kokousuurnaa hyödyntäen. Eräskin pienehkön kaupungin valtuustokokous venyi aamukolmeen, kun taitava kokoushäirikkö äänestytti jokaisen mahdollisen äänestysasian. Pitkässä ja hitaassa jonossa valtuutetut kulkivat laput kourassa äänestysuurnan kautta, asiassa kuin asiassa ja pitkin yötä.

Ja entäs sitten töissä? Töissähän oltiin aina, satoi tai paistoi, sairaana tai terveenä. Opetustyön siirtely yliopistossa murjoo monen muunkin kuin opettajan aikatauluja, ja siksi ennen oltiin aina töissä, vaikka sitten ”Buranan voimalla”. ”Buranan voima” taisikin olla yksi entisen epävirallisen työyhteisöviestinnän sisältö.

Nyt: Erilaiset julkisen sektorin luottamustoimet merkitsevät kokousta kokousten perään. Elinten määrä on kasvanut, kokousten määrä on lisääntynyt ja lisääntyy. Yhteen kokoonnutaan yhä laajemmissa kokoonpanoissa, joiden jäsenistö on kasattu (valittu) maantieteellisesti laajoilta alueilta (esimerkiksi kuntayhtymät, aluevaltuustot). Hybridimuotoiset tapaamiset antavat osallistujille mahdollisuuksia valita: toisten pariin haikailevat pääsevät liveyhteyteen, kotona viihtyvät tai muualle sidotut voivat osallistua Teamsin kautta. Nyt on jo opittu takaamaan yhteyksien, kirjautumisten ja ylipäänsä teknologian kanssa toimimisen varmuus. Ja entäpä sitten kokouksissa käytössä oleva ”pilviteknologia”! Kaikki materiaalit ovat saatavilla sähköisesti, paperit on unohdettu. Myös livenä olevat osallistujat ovat kokouksessa ”pilvessä” – äänestykset, puheenvuoropyynnöt, vastaesitykset, kannatukset – kaikki hoituu diginä ja mikä oudointa: myös hyvin helposti opittavalla tavalla. Nyt ei enää kuljeta uurnalle pienten paperilappusten kera.

Ja entäs sitten töissä? Nyt sitä vasta ollaankin aina töissä. Kun koronapandemia siirsi ihmiset koteihinsa, aika nopeasti opittiin, että tarttuva sairaus ei enää ole mikään syy jäädä sairauslomalle. Kun pidän luennon, seminaarin tai esitelmän kotoa käsin, niin eihän virus kehenkään tartu vaikka kuinka kähisen urhoollisesti asiani läpi – ettei työtä tarvitse siirtää muuhun ajankohtaan ja näin sotkea monen muunkin kuin vain omat aikatauluni. Ja kun aamukuudelta avaat sähköpostin siinä kahvittelun lomassa, luiskahdat töihin ihan vahingossa.

***************************

Kysymys: Olivatko asiat ennen paremmin?

Vastaus: Nähdäkseni eivät olleet. Nyt on parempi. Ainoa vain, että käytännöt nyt olettavat jokaisella olevan hyvän ja toimivan laitteiston.

Päivi Armila