Nuoret ja nettiteknologiat

Kirjoittaessani artikkeliani nuorten digitalisaation tulevaisuuden visioista törmäsin käsitteeseen ’huolipuhe’ (Mulari, Vilmilä & Merikivi 2017; Mäkinen 2022; Vaittinen 2022). Huolipuheella kuvataan tunteikasta huolireaktiota, joka yleisesti kohdistuu haavoittuvassa asemassa oleviin yhteiskunnan jäseniin kuten esimerkiksi lapsiin, nuoriin tai maahanmuuttajiin. Tutkija Katariina Mäkinen (2022) määrittelee KU:n kolumnissaan huolipuheen vallankäyttönä, jossa lasten elämää ja kokemuksia käsitellään aikuisten näkökulmasta. Mäkinen myös nostaa esille huolipuheen mahdollisia seurauksia kuten sen, että huolipuheen kautta leimataan tietty ihmisryhmä ongelmalliseksi asettamalla tämä ryhmä huolen ja poliittisten toimenpiteiden kohteeksi. Kun nuorista tai lapsista tule huolipuheen kohde, heidän toimijuutensa jää helposti näkymättömäksi ja samalla heidän toimijuutensa voi myös kadota yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani The ”digital natives” debate  mainitsin lyhyesti, millaisia oletuksia liitetään nuorten digitaalisiin taitoihin ja käytäntöihin. Myös lasten ja nuorten digitaalisen median käyttöön liittyy monia huolidiskursseja kuten addiktoiva internetin käyttö, terveyshaitat ja lukuisat uhat (esim. Vaittinen 2022, 20). Vanhempien huolipuhe keskittyy usein liialliseen pelaamiseen ja digitaalisen median väkivaltaisiin sisältöihin (Noppari 2014, 100). Kuitenkin on huomattava, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvassa huolikeskustelussa kyse on laajemmasta kansainvälisestä 1980- ja 1990-luvuilta tulevasta ilmiöstä, jota kutsutaan myös moraalipaniikiksi (Drotner 1999).

Korostunut huolipuhe ja nuorten sekä lasten toimijuuden puute oli osittain havaittavissa äsken julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa ”Näin Peruskoulu Korjataan”, jossa kysyttiin opettajilta, mitkä ovat peruskoulun päähaasteet. Esille nousivat monet tärkeät yhteiskunnalliset ilmiöt kuten esimerkiksi jatkuvat koulu-uudistukset, useiden käytössä olevien yhteydenpitokanavien aiheuttama opettajien kuormitus ja riittämätön tuki. Näiden lisäksi isona haasteena nousivat myös älylaitteiden käyttö ja sen aiheuttamat keskittymisongelmat. Vaikka artikkelissa on esitetty monia tärkeitä kehittämisideoita lähinnä oppimistuloksia koskevissa asioissa, keskustelu älylaitteiden käytöstä jäi suhteellisen ohueksi ja yksipuoliseksi. Kun keskitytään ylikorostuneesti nettiteknologian käytön ääripäihin, silloin lasten ja nuorten omat kokemukset ja näkökulmat – heidän äänensä ja toimijuuteensa – jäävät liian monesti puuttumaan. Toivottavasti jatkossa kuullaan myös tarinan tätä puolta, jotta lasten ja nuorten nettiteknologiaan liittyvät moninaiset ja moniulotteiset suhteet tulevat paremmin huomioiduiksi.

Lähteet

Drotner, K. (1999) “Dangerous media? Panic discourses and dilemmas of modernity.” Paedagogica Historica 35(3), 593– 619.

Mulari, H., Vilmilä, F. & Merikivi, J. (2017) Huolipuheen yli – näkökulmia lasten ja nuorten medioituneeseen vapaa-aikaan. Näkökulma 43. Nuorisotutkimusseura.

Mäkinen, K. (2022) Sunnuntaivieras: Huolipuhe on vallankäyttöä. Kansan Uutiset 5.2.2023

Noppari, E. (2014) Mobiilimuksut: Lasten ja nuorten mediaympäristön muutos, osa 3. Journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskus COMET, Tampereen yliopisto.

Vaittinen, H. (2022) Huolipuhetta ja diginatiiveja. Suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median käytön tutkimus vuosilta 2015–2020. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto

Marta Choroszewicz