Turvasana ”arttu” ja tapojen muuttamisen vaikeus

Edellisessä blogissani kirjoitin mm. innostumisesta uuden toiminnan aloittamisessa. Mites tuota innostuksen tunteen voi säilyttää?

Uusien toimintatapojen muuttaminen on kovaa työtä (ks. esim. Työkirja. Tuominen, Pohjakallio). Käymme täydennyskoulutuksessa, luemme kiinnostavan blogin tai tutkimusartikkelin ja opimme jotain uutta. Innostumme ja saatamme kokeilla oppimaamme käytännössä. Menee muutama viikko ja sitten huomaamme tekevämme töitä samalla tavalla kuin ennenkin, ja ne niin hienot uudet työtavat jäävät arjen jalkoihin. Vuoden vaihteessa lupaamme muuttaa ruokailu- ja liikuntatottumuksia. Parisen viikkoa menee ihan hyvin, mutta kun stressi ja kiireen tuntu iskee, niin huomaamme täyttävämme lautasen kuten ennenkin ja uudet lenkkitossut jäävät nurkkaan.

”Mutta kun nii-in innostuin tästä uudesta jutusta?! Miten saisin ylläpidettyä uusia toimintatapoja?”

Jos neurotieteeseen on uskominen, niin aivoissa toimintatavat näyttäytyvät neuronien välisinä yhteyksinä. Ja mitä totutumpi tapa, sitä vahvemmat yhteydet. Väitetään, että neuronien välisiä yhteyksiä on erittäin vaikea, miltei mahdotonta purkaa. Tämän takia tarvitsemme uuden korvaavan toimintatavan aikaisemman tilalle. Aivoissa tämä tarkoittanee uusia neuronien välisiä yhteyksiä. Neuronien väliset yhteydet vahvistuvat mitä useammin ne akvitoituvat (Hebb’s rule). Ja käyttämättömät neuronien väliset yhteydet heikkenevät ja katoavat. (ks. esim. Coaching With The Brain in Mind. Rock, Page.) Jos edellä esitetty pitää paikkaansa, niin meidän pitää toistaa uutta toimintatapaa sitkeästi, kunnes siitä tulee uusi korvaava toimintatapa.

Tahdonvoiman sanotaan olevan rajallinen. Kun opettelemme uusia toimintatapoja, niin joudumme käyttämään tahdonvoimaa (nyt lähden ulos lenkille, enkä jää sohvalle makaamaan kuten aikaisemmin). Tahdonvoiman kuvataan olevan kuin lihas. Kun sitä käyttää tarpeeksi pitkään, niin siitä loppuu voima. (ks. esim. Be Excellent At Anything. Schwartz) Näin ollen uusia toimintatapoja opeteltaessa kannattaisi järjestää elämänsä siten, että tahdonvoimaa ei kulu muuhun. Eli yksi uusia asia kerrallaan.

Entäs jos sitten lipsahtaa kerran aikaisempaan tapaansa? Todennäköisesti näin tapahtuu. Joskus auttaa varautuminen takaiskuihin ja hidasteisiin ja varasuunnitelman tekeminen. Näin lipsahtaminen ei tunnu niin kovalta pettymykseltä, vaan pikemmin normaalina poikkeamana. Kun lipsahtaa, niin varasuunnitelman ansiosta tietää miten saa itsensä takaisin uusille raiteille.

Uusien työtapojen juurruttamisessa on toiminut prosessinmainen valmennus, joka perustuu kokeilukulttuuriin. Talvella 2015-16 pidimme valmennusta 10 ryhmälle, jotka kokeilivat Tuloksellisen tietotyön menetelmiä. Kannustus ja joskus pieni ystävällinen tuuppaisu kokeilujen suuntaan tuotti tulosta. Kokeillussa olleet työtavat jäivät arkeen. (Lue lisää tästä.)

Toinen käytännössä testattu tapa on etsiä kannustajia ja sopia heidän kanssaan sopivasta muistuttamistavasta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kannustajat saavat muistuttaa uudesta toimintatavasta. Näin muistuttaminen koetaan hyvänä, kannustavana asiana. Kerran kuulin ensihoitajan kertovan, että hälytysajossa ambulanssia kuljettava henkilö ja potilasta hoitava henkilö ovat sopineet turvasanasta. Kun kuljettaja hälytysajossa ajaa liian lujaa mutkaan, niin hoitava henkilö saa huutaa ”sinivalokuume”. Näin kuljettaja muistaa höllätä jalkaansa kaasupolkimella.

Kolmisen vuotta sitten olin valmentamassa isoa esimiesryhmää, joka pohti vuorovaikutusta ja luottamusta. Porukka innostui yhdessä asiaa kehittämään ja sopivat uusista toimintatavoista. Esitin kysymyksen, miten he saavat toisiaan muistuttaa sovituista asioista ja mikä on sopiva tapa muistuttaa kiireen keskellä? Porukka vastasi: turvasana ”arttu”.

Kirjoittaja: Arttu Puhakka, ratkaisukeskeinen työyhteisö kouluttaja ja valmentaja, Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate, etunimi.sukunimi@uef.fi, @arttucoach, arttupuhakka.com

Teksti alunperin julkaistu 2014, päivitetty syyskuussa 2016.