Luopuminen ja resilienssi
Olen harrastanut kiipeilyä vuodesta syksystä 2005 lähtien. Kiipeily lähti liikkeelle vanhassa kössikopista, johon oli rakennettu kiipeilyseiniä. Näiden seiniä sisällä opin kiipeilytekniikkaa ja käyttämään kiipeilyvarusteita. Sain monta uutta kaveria, joiden kanssa ihmeteltiin ja opiskeltiin kiipeilytekniikkaa. Joensuuhun rakennettiin siihen aikaan Suomen korkein kiipeilyseinä, jolla talven aikana vietin monta iltaa ja viikonloppua. Nopeasti pääsin köysikiipeilyyn mukaan ja kiipeilytoverit ystävällisesti painostivat hankkimaan köyden ja kasan jatkoja (kaksi ruuvisulkurengasta, joiden välissä on pätkä nauhalenkkiä). Keväällä lumen peittäessä maan minut houkuteltiin mukaan kalliolle, jossa yritin kiivetä. En päässyt ylös kylmillä tunnottomilla sormilla edes helpointa reittiä (Paljasjalkainen 4), ja tästä huolimatta olin innoissani.
Seuraavat vuodet kuluivat suomalaista kalliota halaillen ja ihastellen. Koin kehittyväni. Sain kiivettyä yhä vaikeampia ja vaikeampia reittejä. Luin ahkerasti kiipeilykirjallisuutta ja laadin itselleni harjoitusohjelmia. Parhaimmillaan kävin kiipeilemässä 3-4 kertaa viikossa. Lumien sulaessa viikonloput menivät metsässä kalliolla tai tien päällä uusia kiipeilykalliota kohti. En kokenut olevani lahjakas, vaan enemmänkin innostuksen ja sinnikkään harjoittelun ansiosta hitaasti kehittyvä kiipeilijä. Mutta kehityin, onnistuin ja iloitsin. Kiipeily tunkeutui miltei kaikkialle; eräällä E-Suomen suuntautuneella kiipeilyreissulla Happoradion Ihmisenpyörä laulun sanat muuttuivat ”Puhu mitä puhut mutta kiipeilyä älä lopeta”. Vaimoni totesi minun hymyilevän onnellisesti palatessani kiipeilyreissuilta, vaikka olin väsynyt, hikinen, naarmuilla ja kolhiintunut. Pääsin Italiaan, Saksaan ja Turkkiin kiipeilemään. Suureellisesti suunnittelin ulkomaanmatkoja jokaiselle vuodelle. Kehitys jatkui. Kiipeilytekniikka ja voimat kehittyivät, ja rohkenin kokeilla rajojani. Aloin harjoitella itselleni vaikeita reittejä (muille helppoja). Pitkällisen (kolme vuotta) työn tuloksena kiipesin itsellesi ne vaikeimmat reitit (Kluutch 7a, Primavera de las Ficas 7a, Outolintu 7a). Sain myös mahdollisuuden kirjoittaa nimeni suomalaiseen kiipeilyhistoriaan avaamalla uusia kiipeilyreittejä Itä-Suomeen (mm. Itkupotkuraivari 6c, Vaaleanpunaista Pamelaa 6b, 9 pulttia tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon 6b+). Mallia identiteettiin otin kiipeilylegenda Fred Nicolelta, joka kuvasi itseään: ”I am a climber”. Kiipeily oli tempaissut minut mukaansa siinä määrin, että myös minä kutsuin itseäni kiipeilijäksi.
Elämä on luopumista, niin sanotaan. Kaksi vuotta sitten 5., 6. ja 7. kaularangan nikaman väleissä tapahtui jotain, joka ilmeni vasemman käden puutumisena. Diskusväli oli kaventunut ja juuriaukot kaventuneet. Vasen käsi säteili kipua ja sormet puutuivat. Syksy meni toipuessa, kiipeily oli katkolla, surua ja alakuloa oli ilmassa. Vuodenvaihteen jälkeen pääsin jälleen kiipeilemään, joka minua suuresti ilahdutti. Pääsin jälleen kokemaan kiipeilyn vapautta, kuulumaan kiipeilijöiden joukkoon ja turisemaan kiipeilystä ja kaikesta muustakin.
Viime kesänä niskavaiva iski kesken polkupyöräilyn. Vasen käsin puutui, pisteli ja säteili. Toiveikkaani odotin pari viikkoa. Kokeilin varovaisesti kuntosalia ja kiipeilyä. Vaivat pahenivat liikunnasta ja mukaan tuli migreeni. Päätin pitää pidemmän tauon. Kuntosali alkoi vähitellen toimia, kun löysin niskaystävälliset liikkeet. Mutta migreeni iski aina kiipeilyn jälkeen. Pommittava kipu päässä. Näin tein tuskallisen päätöksen ja luovuin itselleni tärkeästä tekemisestä. Sen myötä koin elämääni jäävän (kiipeily)kaverien ja innostavan liikunnan kokoinen aukko. Iso kuin mikä. En ollut enää kiipeilijä.
Resilienssiin (kyky ponnahtaa takaisin vastoinkäymisen jälkeen) liittyy luopuminen. Mitä on luopuminen? Jos luopuu jostain, niin ”ei tee jotain mitä ennen teki”, ”ei omista jotain mitä ennen teki”, ”ei ole jotain mitä ennen oli”. Raimo Lappalainen (professori) hyvin kuvaa hyväksyntää, että se on ”hyväksyntä on kontrollin vastakohta”. Hyväksyntään liittyy negatiivisia tunteita. Hyväksyminen ei tunnu mukavalta. Se tuntuu kurjalta. Lappalaisen mukaan hyväksyminen ei ole rationaalinen asia, se on tunnekokemus. Negatiiviset tunteet otetaan vastaan sellaisenaan ja niiden annetaan jopa kasvaa. Luopumiseen liittyy suru ja haikeus.
Helsingin hiippakunnan piispa (1991-2010) Eero Huovinen kirjoitti kolumnissaan: ”Vaikka luopuminen on synkkä aihe, sen miettiminen opettaa paljon. Jokainen asia, josta luovumme, kertoo siitä, mitä olemme saaneet. Samalla kun on pakko jättää jotakin taakse, voi muistaa sen, mitä hyvää on kokenut.” Kiipeily antoi minulla kasan kavereita, upeita kokemuksia luonnossa, onnistumisen tunteita. Se opetti minulle kärsivällisyyttä, takaiskujen kohtaamista, keskittymistä olennaiseen, pelon ja jännityksen kohtaamista, yrittämistä ja sitkeyttä. Näin negatiivisten tunteiden sijalle tuli kiitollisuus, joka lienee yksi voimakkaimmista myönteisistä tunteista.
Luopumisen loogisena seurauksena on tyhjyys. Se iso aukko, jotka kiipeily ei nyt ole täyttämässä. Se aukko on nyt tyhjä. Tyhjyys mahdollistaa, että se täyttyy. Kiipeilyn tilalle tulee jotain muuta. Luopuminen avaa siis mahdollisuuden jollekin uudelle. Jos elämä on luopumista, niin se on myös uuden saamista.
Resilienssi on kyky, jota voimme vahvistaa. Resilienssiä tarvitsemme koko (työ)elämän ajan. Kohtaamme takaiskuja ja esteitä, joista emme pääse yli, ali tai läpi. Resilienssi on osa (ura)hyvinvointia. Resilienssitaitoihin liittyy negatiivisten tunteiden kohtaaminen tavalla, joka tukee toimintakykyä. Resilienssiä vahvistaa myönteiset tunteet. Resilienssitaitoihin liittyy kyky vaihtaa näkökulmaa sekä taito hyödyntää vahvuuksiaan uusissa asioissa. Resilienssi lienee Growth Mindsetin yksi osatekijä. Ja resilienssit ihmiset omaavat myötätuntoa itseään ja toisia kohtaan. Näitä kaikki taitoja voidaan harjoitella mm. optimaalisen toimintakyvyn menetelmin.
Arttu
Kirjoittaja toimii Aducatessa ratkaisukeskeisenä valmentajana, työyhteisökouluttajana ja tietoisuustaitovalmentajana