Tekijä: meriki

Media välittää jatkuvaa uutisvirtaa Venäjän Ukrainaan kohdistamista sotatoimista. Hyökkäykset kohdistuvat myös siviiliväkeen, joka pakenee kodeistaan ja kotimaastaan räjähdysten ja pommitusten keskellä. Sotapropagandakoneisto jyrää, ja hyökkääjä pyyhkii pöytää siviilien turvaksi solmituilla tulitaukosopimuksilla. Tämä kaikki vaikuttaa kovin tutulta myös Suomen sotahistoriaa muistellessa. Vaikka Suomen viimeisistä sodista on kulunut jo kauan ja olemme saaneet elää pitkää rauhan aikaa, uutiskuvat palauttavat sotatapahtumat mieleen ja saavat pohtimaan myös omaa turvallisuuttamme: ovatko myös Suomen rajat uhattuina? Vaikka me sotien jälkeen syntyneet sukupolvet emme ole itse sotaa kohdanneet, niistä on kerrottu koulussa ja sotia muistellaan ja tutkitaan meillä ahkerasti eri perspektiiveistä. Sodan pelko asuu myös meissä. Sodan itse kokemaan joutuneet ikäpolvet muistavat sodan kauhut vielä liiankin hyvin, ja voi vain kuvitella, millaisia tuntemuksia Ukrainan sota heissä herättää.

Samalla kun suomalaisissa on herännyt pelko sodan eskaloitumisesta omille rajoillemme, myös ukrainalaisiin kohdistuva auttamisenhalu on suorastaan ennennäkemättömän innokasta. Mistä tämä kertoo? Sotaa on käyty ja käydään muuallakin jatkuvasti, ja kotisohvillemme saamme tietoa median kautta muustakin inhimillisestä kärsimyksestä esimerkiksi Afrikassa ja Lähi-idässä. Näihinkin kärsimyksiin annamme apua, mutta se apu kalpenee ukrainalaisiin kohdistuvan avunannon rinnalla. Ukrainan tilanne on meille toisenlainen. Euroopassa käytävä sota tulee hyvin lähelle ja se suuntautuu maahan, jonka länsimainen kulttuuri on hyvin samanlainen kuin omamme. Myös sodan aloittanut hyökkääjä on meille tuttu itänaapuri. Monella suomalaisella on myös ukrainalaisia tuttavia, työ- ja opiskelukavereita ja sukulaisiakin. Meneillään olevaan kriisitilanteeseen ja sen kohteena oleviin ihmisiin on helppo samaistua.

Traumaattisten kokemusten tutkiminen luo ymmärrystä

Tein viime vuodet tutkimusta Tuulikki Kurjen johtamassa Traumaattiset rajat -tutkimushankkeessa. Siihen liittyvässä tutkimuksessani tarkastelin Suomen itäisen rajaseudun siviiliväestön vaikeita ja traumaattisia kokemuksia jatkosodan aikana ja sen jälkeen. Tuolloin Pohjois-Karjalan, Lapin ja Kainuun pienten kylien naiset, lapset ja vanhukset joutuivat täysin valmistautumattomina kohtaamaan puolisotilaallisten neuvostopartisaanien hyökkäyksiä koteihinsa ja väijytyksiä pelloilla, metsissä ja maanteillä. Noin 180 siviiliä sai surmansa partisaanisodan aikana. Ne harvat, jotka selvisivät hengissä, muistavat nuo hetket ja omien perheenjäsentensä surmatuksi tulemisen edelleen liiankin kirkkaasti. Muistot tulevat uniin, saavat kädet tärisemään, äänen vapisemaan ja häviämään. Unohtaminen toisi helpotuksen mutta traumaattiset muistot eivät jätä rauhaan vielä yli 70 vuoden jälkeenkään. Niin kipeää kuin muistaminen ja asioista julkisesti puhuminen onkin, se koetaan myös tärkeänä, ettei siviileihin kohdistuneita sotarikoksia unohdettaisi – niin kuin ne suomettumisen aikana Neuvostoliiton pelossa meillä unohdettiin. Julkinen unohtaminen ja tapahtumien vakavuuden vähättely on pahinta, mitä traumaattisista kokemuksista selviämään pyrkiville voi tehdä. Näin kertovat lapsena kuoleman silmästä silmään kohdanneet ja henkensä edestä paenneet tänä päivänä.

Ukrainan tilannetta seuratessa traumaattisia kokemuksia käsitellyt tutkimusaiheeni ja haastattelemieni ihmisten kokemukset tuntuvat nyt entistäkin koskettavammilta ja valitettavan ajankohtaisilta. Ukrainan rajoille pyrkii tälläkin hetkellä tuhansia lapsia äiteineen, isoäiteineen ja isoisineen poikien ja isien sekä myös osan naisista jäädessä puolustamaan kotimaata. Sodalla ei ole rajoja, sen kauheudet eivät ole aikaan ja paikkaan pysähtyviä. Vaikka Ukrainan sota joskus vielä päättyy – toivottavasti niin, että Ukraina säilyy itsenäisenä – sen kauhut jäävät vielä pitkiksi ajoiksi riehumaan niin sodan keskeltä pakenemaan onnistuneiden kuin taistelukentillä elossa sinnitelleiden mieliin.

Kirsi Laurén
Kirjoittaja työskentelee kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana humanistisessa osastossa BOMOCULT-tutkimusyhteisössä. Hänen tutkimusalaansa ovat kulttuurinen ympäristö- ja rajatutkimus. Laurén johtaa Suotrendi-tutkimushanketta.

Yhteiskunnassamme on varsinaisten asiatekstikääntäjien, suomentajien ja tulkkien lisäksi ammattiryhmiä, joiden edustajat kääntävät merkittäviä tekstejä. Tällainen ryhmä ovat ulkomaankirjeenvaihtajat ja muut toimittajat, jotka raportoivat ulkomaiden tapahtumista. Heidän lukijakuntansa on suuri ja heterogeeninen, rivikansalaisista poliittisiin päättäjiin. Käännöksen osuvuus on silloin tavallistakin tärkeämpää, koska lukijoiden joukossa on väistämättä ihmisiä, jotka eivät pysty havaitsemaan mahdollisia epätarkkoja tai virheellisiä käännöksiä. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että kääntäjän vastuu on erityisen suuri.

Journalistista kääntämistä tutkineena seuraan kiinnostuneena uutisia, joissa on käännettyä sisältöä – sellaista on paljon. Monet uutiset perustuvat kansainvälisten uutistoimistojen tuottamaan sisältöön. Lisäksi on kokonaisia käännettyjä artikkeleita, käännettyjä haastattelupuheenvuoroja, käännettyjä poliittisia lausuntoja. Tutkittavaa riittää!

Opetan kääntämistä venäjästä suomeksi, ja luonnollisesti Venäjää koskeva uutisointi on erityisen kiinnostukseni kohteena. Kun uutisessa on sitaatti ja linkki lähteeseen, saatan käydä vilkaisemassa, mitä alkuperäisessä tekstissä lukee ja millaisiin käännösratkaisuihin suomenkielisessä uutisessa on päädytty. Tällä tavalla tarkkailen käännettyä tekstiympäristöä deskriptiivisen käännöstutkimusperinteen suuntaviivojen mukaan.

Joulun aikaan Ilta-Sanomat julkaisi uutisen (avautuu uuteen välilehteen), joka oli otsikoitu ”Venäjän supertiedottaja varoitti Suomea ’vakavista sotilaallisista ja poliittisista seurauksista’”. Otsikko teki tehtävänsä ja houkutteli lukemaan tarkemmin. Klikkasin myös linkkejä venäläisiin uutisiin, joihin juttu perustui. Lopulta muodostin tulkintani, jonka mukaan alkutekstissä mainitut vakavat seuraukset Venäjän ”sotilaspolitiikalle” (военная политика, tarkoittaa maanpuolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa, jota Venäjä harjoittaa osana ulkopolitiikkaansa) olivat suomenkielisessä uutisessa muuntuneet vakaviksi ”poliittisiksi ja sotilaallisiksi” seurauksiksi Suomelle. Asiaan tuo oman mutkansa se tosiasia, että venäjänkielinen adjektiivi военно-политический ’sotilaspoliittinen’ käännetään Venäjällä englanninnetuissa uutisissa usein (mielestäni epätarkasti) ’military and political’. Niin se käännettiin aikanaan myös Venäjän ulkoministeriön verkkosivuilla, mistä ulkoministeriön tiedottajan lausunnot voi lukea usealla kielellä. Siellä ei muuten käännöskuluissa säästellä, vaan maan virallinen viesti tarjoillaan miljoonille lukijoille ympäri maailman heidän omalla äidinkielellään. Kyseinen Venäjän ulkoministeriön virallisen edustajan lehdistötilaisuus on käännetty englanniksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi ja portugaliksi.

Mitä väliä tällä sitten on? Toki voi ajatella, että maan sotilaspoliittiset päätökset heijastuvat sotilaallisesti ja poliittisesti vastapuolina pidettyihin muihin valtioihin, joten käännös antoi tilanteesta oikean kuvan. Venäjän tämänhetkiset ulkopoliittiset kannanotot koetaan syystä uhkaaviksi, eikä yksi otsikko sinne tai tänne muuta asiaa mitenkään. Ilta-Sanomat samoin kuin Iltalehti, joka uutisoi asiasta vastaavin sanankääntein, ovat kuitenkin Suomen luetuimpia medioita, ja yllä linkkaamani juttu herätti paljon keskustelua. Näiden medioiden sananvalinnoilla ja käännösratkaisuilla on merkitystä.

Kääntäjänä muun toimen ohessa

Journalistisesta kääntämisestä on ollut keskustelua mm. Journalisti-lehdessä (avautuu uuteen välilehteen). Lehden mukaan kääntäminen kuuluu toimittajan ammatillisiin perustaitoihin, vaikka toimittajat eivät juuri saa siihen koulutusta. Koulutuksen vähäisyys on harmillinen ja vähän outo asia, koska ulkomaantoimittajat tekevät vaativaa, maailmankuvamme muodostumisen ja tiedonsaantimme kannalta ratkaisevan tärkeää työtä, jossa kääntämisellä on olennainen rooli. Suurimmalle osalle ihmisistä kääntämisen taito ei tule luonnostaan, vaan sitä täytyy harjoitella. Samalla käännöksiä työssään muun toimen ohella tekeville on tärkeää hahmottaa kääntämisen erilaisia ulottuvuuksia: Onko olemassa vain yksi oikea tai ”virallinen” käännös? Millaisia vapauksia kääntämisessä voi ottaa? Miten arvioida, voiko jonkun toisen tekemään käännökseen luottaa? Voiko käännöksen tehdä välikielen kautta? Jättävätkö käännökset jälkiä suomen kieleen? Millaisia?

Ulkomaankirjeenvaihtajia on melko harvalukuinen joukko. Suomalaisten tilanne Venäjän suhteen kuulostaa kohtalaisen hyvältä, sillä suomalaisilla medioilla on yhteensä yhdeksän kirjeenvaihtajaa tai avustajaa Moskovassa ja Pietarissa. Poliittisesti jännitteisinä aikoina tarvitsemme asiantuntevasti tehtyjä juttuja Venäjältä, ja heidän työstään on syytä olla kiitollinen. Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro totesi Ilta-Sanomien tekemässä jatkojutussa (avautuu uuteen välilehteen), että Yhdysvaltain ja Venäjän väliltä ”on purettu mekanismit, joilla pyritään välttämään väärinkäsitysten tulkintaa”. Ulkomaankirjeenvaihtajat ovat kansalaisen näkökulmasta merkittävä osa tällaista mekanismia. Siksi myös journalistisen kääntämisen tutkiminen on tärkeää.

Nina Havumetsä
yliopisto-opettaja, venäjän kieli ja kääntäminen

Suomen kielen opintoihin kuuluva opintojakso Nuorten kieli ja kielenkäyttö toteutettiin tänä syksynä projektikurssina. Koska suomalaisnuorten kielestä ja kieliasenteista ei ole tarjolla tuoretta yleisesitystä ja ajantasaisesta tutkimustiedosta muutenkin on pulaa, osallistujat lähtivät itse selvittämään itseään kiinnostavia kielenilmiöitä ja toteuttivat pieniä projekteja. Kurssia veti Hanna Lappalainen.

Tähän kirjoitukseen on koottu kolmen ryhmän havaintoja ja analyysia. Muiden ryhmien tutkimustuloksia esitellään mm. Karjalan Heilin Kielen päällä -palstalla (27.11.) ja Murremyytin murtajat -podcastissa (ilmestyi 9.12.).

Murteiden käyttö nuorten kielielämäkertahaastattelussa

Yksi ryhmä tarkasteli nuorten aikuisten murteenkäyttöä haastattelutilanteessa. Jokaisella haastateltavalla on yhteyksiä savolaismurteiden alueelle – Pohjois-Karjalaan tai Pohjois- tai Etelä-Savoon – joko nykyisen tai entisen asuinpaikan kautta. Haastattelut ovat osa  Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hanketta.

Hypoteesina oli, että persoonapronominien murteelliset muodot (minä, mie) näkyisivät haastatteluissa mutta muut murrepiirteet eivät. Tämä osoittautui osittain virheelliseksi oletukseksi. Haastatteluissa esiintyy nimittäin useita leimallisia murrepiirteitä, ja puhujat käyttävät vaihdellen erilaisia pronominivariantteja (mä, mää, minä, mie). Pohjoiskarjalainen haastateltava käyttää tosin ainoastaan mie-pronominia.

Yleiskielen d:n vastineena aineistossa edustuu enimmäkseen itämurteille tyypillinen kato (tehä, pyyän) sekä tavunrajalle kehittynyt siirtymä-äänne (vuoje, löyvy). Jonkin verran, joskin harvemmin, kaikissa haastatteluissa esiintyy yleiskielen mukaisesti d (tähdellistä, kahdeksan).

Svaavokaalin eli välivokaalin käyttöä (esim. kelepaa, kolome) on havaittavissa eteläsavolaisella ja pohjoissavolaisella puhujalla, mutta eteläsavolainen informantti käyttää svaavokaalia huomattavasti runsaammin. Pohjoiskarjalainen haastateltava ei käytä välivokaalia ollenkaan (esim. alko ’alkoi’).

Haastatteluissa on havaittavissa myös geminaatioilmiötä eli konsonanttien kahdentumista. Pohjoissavolainen ja pohjoiskarjalainen haastateltava käyttävät puheessaan paljon yleisgeminaatiota (puhhuu, ossaa). Pohjoiskarjalaisella esiintyy lisäksi itämurteiden erikoisgeminaatiota (käytettään, kaupunkkiin).

Aikaisemman tutkimuksen mukaan nuoremmat käyttävät leimallisia murrepiirteitä vähemmän kuin vanhempi väestö. Kielielämäkertahaastattelujen tarkastelu tuki näitä tuloksia. Esimerkiksi pohjoissavolaisen haastateltavan puheessa ei ole havaittavissa diftongien reduktiota (päevä, koera).

Englanti sekoittuu suomen kieleen nuortenromaanissa

Toinen ryhmä tarkasteli englanninkielisten sanojen ja fraasien käyttöä päähenkilön kerronnassa nuortenromaanissa Kaunis ilma kuolla. Veera Salmen (2020) romaanin päähenkilöistä toinen on Leo ja toinen Isra, maahanmuuttajataustainen tyttö, jonka perhe on tullut aikoinaan Marokosta Suomeen. Leo ja Isra kertovat vuorotellen tarinaansa omissa luvuissaan.

Nykyisin nuoret lainaavat paljon sanoja englannin kielestä. Maahanmuuttajataustaisten nuorten keskuudessa monikielisyys on luonnollista heidän kieli- ja kulttuuritaustansa vuoksi. Tämä tulee hyvin esiin Isran kerronnassa, joka pursuaa englanninkielisiä sanoja ja fraaseja.

Isran kerronnassa englanninkieliset ilmaisut esiintyvät joko yksittäin suomenkielisissä lauseissa, kuten ”– – joku bully oli hajottanut sen” tai kokonaisina lauseina, kuten ”– – that’s the reason why he’s so special”. Useimmiten englanninkielisiä sanoja ei ole taivutettu suomen kielen mukaan, koska teksti on rakennettu niin, ettei taivuttaminen ole tarpeen. Kuitenkin esimerkiksi lauseissa ”– – pelas basketballia” ja ”– – sit se käveli pois siitä music schoolista” englanninkielisiä sanoja on taivutettu lauseyhteyden vaatimalla tavalla.

Usein englantia esiintyy tilanteissa, joissa Isra kuvailee jotain henkilöä, ilmiötä tai tapahtumaa. Tästä esimerkkejä ovat ”itken ku baby” ja ”se oli biggest thing in the universe”. Voimasanoja Isra käyttää aina englanniksi. Fuck esiintyy usein hänen kerronnassaan. Isra käyttää myös paljon yleisesti tunnettuja sanontoja, kuten in my dreams ja thats all folks. Isä ja äiti ovat hänelle daddy ja mommy.

Isran kerronnassa suomi ja englanti yhdistyvät luontevasti. Kielten sekoittamisella ja limittymisellä luodaan ryhmäidentiteettiä ja sosiaalista identiteettiä. Kyseessä voi olla kieltenvälinen tila, jolloin kielenkäyttäjä ei välttämättä edes koe käyttävänsä erikielisiä ilmauksia.

Emojien käyttötapoja WhatsAppissa

Emojit ovat monille osa jokapäiväistä kommunikaatiota pikaviestimissä, mutta kielentutkimuksen parissa niiden käyttöä ei ole vielä paljon selvitetty. Siksi kolmannessa projektissa tutkittiin emojien käyttötapoja kahdessa nuorten aikuisten WhatsApp-ryhmäkeskustelussa. Jokaiselta ryhmän jäseneltä saatiin lupa tutkimukseen.

Aineiston emojit voi jakaa käyttötapansa perusteella kahteen pääryhmään, tunne-emojeihin ja olioemojeihin. Useimmat aineiston emojeista ovat tunne-emojeita, eli ne ilmaisevat tai korostavat viestissä jo sanoin ilmaistua affektia eli tunnetilaa (kuva 1).

Olioemojit eivät välitä tunnetta, vaan ilmaisevat konkreettisesti kuvaamansa asiaa, esimerkiksi eläimiä tai esineitä. Olioemojeilla on kahdenlaista käyttöä: sanan (tai sanan osan) korvaaminen ja visuaalisuuden lisääminen. Sanan tai sanan osan korvaaminen on kuitenkin marginaalista, ja emojin tehtävänä tuntuu olevan enemmän humoristisuuden tuominen viestiin kuin keino lyhentää sitä tai nopeuttaa sen kirjoittamista. Kuvassa 2 kirjoittaja on korvannut yhdysnimen Joensuu perusosan suu-olioemojilla. Käyttötavan harvinaisuus osaltaan lisää viestin emfaattisuutta eli korosteisuutta.

Käyttötavat limittyvät. Useat aineiston olioemojeista ovat myös affektisia, ja siten niillä on tunne-emojienkin piirteitä (kuva 3). Emojeita ei voikaan asettaa yksiselitteisesti jompaankumpaan kategoriaan, vaan niiden tulkinta vaihtelee kontekstin mukaan.

Kuvan 3 olioemojeilla kirjoittaja tuskin viittaa varsinaisesti tähtiin ja lehtiin, vaan emojien voi tulkita pikemminkin lisäävän viestin visuaalisuutta. Toisaalta emojien konkreettista merkitystäkään ei voi unohtaa, sillä tähän syksyllä lähetettyyn viestiin ei olisi sopinut lumihiutale tai lumiukko. Konteksti siis vaikuttaa emojin valintaan kaikissa käyttötavoissa.

Martta Kitinoja, Krista Paasikallio ja Sanni Ruuhiala
Johanna Kampman ja Sara Veramo
Elina Etholén ja Ville Mäki
Kirjoittajat ovat suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoita.

Kirjallisuutta kiinnostuneille

Lankinen, Ninni 2015: ”Mun veris on gänstaa.” Somalialaistaustaisen helsinkiläistytön tyylilliset käytänteet. – Marja-Leena Sorjonen – Anu Rouhikoski – Heini Lehtonen (toim.), Helsingissä puhuttavat suomet. Kielen indeksisyys ja sosiaaliset identiteetit s. 267–293. Helsinki: SKS.

Lappalainen, Hanna 2001: Sosiolingvistinen katsaus suomalaisnuorten nykypuhekieleen ja sen tutkimukseen. – Virittäjä 105 s. 74–101.

Leppänen, Sirpa 2008: Kielten valinta, vaihtelu ja sekoittaminen faniuden rakennusaineksina verkkofiktiossa. – Sirpa Leppänen – Tarja Nikula – Leila Kääntä (toim.), Kolmas kotimainen. Lähikuvia englannin käytöstä Suomessa s. 204–235. Helsinki: SKS.

Vauras, Ilmari 2008: Tunneikonit verkkokeskusteluissa ?-). – Sara Routarinne & Tuula Uusi-Hallila (toim.), Nuoret kielikuvassa. Kouluikäisten kieli 2000-luvulla s. 210 –221. Tietolipas 220. Helsinki: SKS.

Liikkuvuustutkimus (mobility studies) keskittyy siihen, mitä tapahtuu ihmisten, esineiden tai ideoiden siirtyessä paikasta toiseen ja mitä merkityksiä tämä siirtymä tuottaa. Liikkuvuustutkimus on perinteisesti liitetty yhteiskuntatieteisiin ja todellisen maailman liikkuvuuksiin. Tutkimusala pohjautuu kuitenkin humanistisiin tieteisiin, minkä lisäksi liikkuvuustutkimuksessa on parhaillaan käynnissä humanistinen käänne. Tämän käänteen myötä on näkyvissä merkkejä siitä, että myös kirjallisuudentutkijat ovat hiljalleen löytämässä liikkuvuustutkimuksen.

Liikkuvuus ja representaatio

Liikkuvuus on globaali megatrendi ja kirjalliset tekstit käsittelevät komplekseilla tavoilla sen ilmentymiä. Kirjallisuudentutkimuksessa ei tietenkään tarkastella varsinaista liikkuvuutta vaan sen representaatioita. Kirjallisuuden liikkuvuudet eivät kuitenkaan ole irrallaan todellisen maailman liikkuvuuksista, vaan ammentavat niistä ja tuottavat aktiivisesti niiden merkityksiä. Esimerkiksi yleisesti jaettuja käsityksiä yksityisautoilusta vapautena tai kiireestä kaupunkitilan tyypillisenä rytminä on rakennettu ja toistettu kirjallisuudessa. Siellä näitä käsityksiä toisaalta myös haastetaan.

Kuten Lynne Pearce on todennut, kirjalliset tekstit ovat pohtivan luonteensa ja suoruutensa ansiosta erityisen arvokasta aineistoa liikkuvuuden merkitysten tarkasteluun. Kirjallisuus voi auttaa näkemään todellisuuden monimutkaisuuden – sen merkitysten ristiriitaisuuden ja prosessimaisuuden. Joskus kirjallisuus kutsuu omaksumaan hankalia näkökulmia; kulkemaan toisen kengissä, jakamaan vieraan kokemuksen. Kirjallisuus voi paitsi liikuttaa myös tehdä näkyväksi liikkeen – elementin, jonka usein ajatellaan pakenevan esittämistä. Tekstien kerronnallisia keinoja on mahdollista lukea liikkeen näkökulmasta tarkastelemalla sitä, miten ja millaista liikettä ne tuottavat muodon tasolla. Kirjallinen muoto vaikuttaa liikkuvuuden merkityksiin.

Merkitystä fragmenteista

Liikkuvuus itsessään – ymmärrettynä konkreettisesti vaikkapa lentämisenä, polkupyöräilynä tai raitiovaunuajeluna – on harvemmin etenkään proosatekstien pääteema. Romaaneissa liikkuvuuden kuvaukset näyttävätkin usein olevan varsin vähäisessä roolissa tekstin kokonaisuuden kannalta, minkä vuoksi ne jäävät helposti huomioitta. Ja silti: sirpaleisilla ja näennäisen suppeillakin liikkuvuuden kuvauksilla voi olla suuri merkitys esimerkiksi kerronnallisten siirtymien tuottamisessa. Ranskassa asuvien afrikkalaisten kotiinpaluista kertovissa teksteissä lentokenttä- ja lentomatkakuvaukset välittävät ajatuksen siirtymästä ja paikaltaan olosta. Lentokenttien rooli liikkuvuutta mahdollistavina välikulkupaikkoina symboloi sitä välitilaa, jota diasporiset kotiinpalaajat asuttavat eläessään entisen ja nykyisen kotimaansa ristivedossa. Lentokoneen ikkunan läpi kotikaupungin maisema avautuu lintuperspektiivistä laajana mutta kuitenkin abstraktina ja vieraana. Ikkuna on raja, joka mahdollistaa näkymän kotikaupunkiin mutta samalla sulkee kotiinpalaajan ulos sen materiaalisesta todellisuudesta. Lentokoneen vauhti saa muistoista tutun maiseman liukumaan ulottumattomiin. Konkreettinen ja metaforinen liike limittyvät.

Fragmentaarisen luonteensa vuoksi liikkuvuuskuvausten tarkastelu edellyttää pääsääntöisesti vertailevaa lähestymistapaa: yksittäisen teoksen kokonaisuutta ja umpinaisuutta korostava lukutapa harvemmin toimii. Ranskankielisen afrikkalaisen kirjallisuuden tavoissa kuvata Pariisin metroa toistuu tietty kuvasto – näin myös teksteissä, joiden julkaisuajankohtien välillä on jopa puolen vuosisadan kuilu. Metron idea on ensimmäistä kertaa Pariisiin saapuvalle ja eritasoliikennesysteemiin tottumattomalle varsin hämärä. Vastasaapuneiden ensimmäisiä metrokokemuksia ilmentävässä kuvastossa toistuvat klaustrofobinen ajatus metrosta maanalaisena onkalona sekä kyvyttömyys ymmärtää tottuneiden metromatkustajien antamia suuntaohjeita ja käsin piirtämiä ”yksinkertaistettuja” karttoja. Fyysisestä huonovointisuudesta kertovat kielikuvat toistuvat nekin. Varhaisemmissa 1900-luvun puolivälin teksteissä ruumiillisen epämukavuuden oireet johtuvat modernin kaupunkiympäristön aiheuttamasta shokista ja kolonisoidun subjektin ulkopuolisuudentunteesta. Nykykirjallisuudessa metromatkustamisen fyysisen pahanolon oireet liittyvät usein stressiin, jota paperittomien siirtolaisten viranomaisten välttelylle perustuva liikkumisstrategia synnyttää. Metro on metropolin möyrivä suolisto.

Liikkeen konkretiaa siirtolaishahmon varjosta

Osallistuminen liikkuvuustutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen välille syntyvään vuoropuheluun on jälkikoloniaalisen kirjallisuudentutkimuksen viitekehyksestä tulevalle tutkijalle erityisen innostavaa siksi, että jälkikoloniaalisessa tutkimuksessa liikkuvuus ymmärretään lähes poikkeuksetta siirtolaisuutena tai sen metaforana. Tällöin liikkeen konkretia eli liike itse jää helposti huomioitta. Siirtolaisnäkökulma ei mahdollista laajempaa ymmärrystä jälkikoloniaalisista liikkuvuuksista, jotka eivät aina täysin palaudu siirtolaisuuteen silloinkaan, kun ne siihen lomittuvat. Liikkuvuustutkimus tuo siirtolaishahmon varjosta näkyviin muitakin jälkikoloniaalisten kirjallisuuksien liikkeellä olijoita: puskataksissa hikoilevia kotiinpalaajia, melankolisia hotelliasujia, kaupunkitilassa hortoilijoita, autoilevia rikosetsiviä, viikonloppumatkailijoita piknikillä. Kirjallisuutta tutkimalla saadaan tietoa merkityksistä, jotka liittyvät paitsi liikkeellä olijoihin, myös liikkumismuotoon sekä paikkaan ja kontekstiin, jossa liike tapahtuu.

Anna-Leena Toivanen
Kirjoittaja työskentelee akatemiatutkijana humanistisessa osastossa. Hänen tutkimushankkeensa keskittyy liikkuvuuteen ja sen poetiikkaan ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudessa.