Meä, mää vai mie? Kenttäretkellä Savitaipaleella

Millaista Savitaipaleen puhekieli oli 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa? Millaista se on nyt 2020-luvulla? Onko kieli ehtinyt muuttua tällä välin, ja onko yksilön kielenkäytössä tapahtunut muutoksia? Näihin kysymyksiin haettiin vastauksia Savitaipaleelle suuntautuneella aineistonkeruuretkellä tänä keväänä.

Kotimaisten kielten keskus eli Kotus käynnisti 1980-luvun lopulla murteenseuruuhankkeen ”Suomen murteiden seuruu -tutkimus”. Hankkeen tavoitteena oli seurata paikallismurteiden kehitystä haastattelemalla samoja ihmisiä kymmenen vuoden välein kymmenellä maaseutupaikkakunnalla.  Paikkakunniksi valikoituivat Alastaro, Alatornio, Artjärvi, Eurajoki, Kauhava, Lapinlahti, Liperi, Pälkäne ja Savitaipale. Ensimmäinen haastattelukierros toteutettiin vuosina 1989–1995, ja haastateltavina oli naisia ja miehiä kolmesta ikäryhmästä eli lapsia, keski-ikäisiä ja eläkkeellä olevia. Toinen haastattelukierros järjestettiin vuosina 1999–2007. Murteenseuruuhanke keskeytyi tämän jälkeen resurssipulan vuoksi, ja kolmannet haastattelut oli tähän vuoteen mennessä toteutettu ainoastaan Alatorniolla ja Sotkamossa (ks. Arantola ym. 2018).

Kenttäretki kiinnosti myös paikallista mediaa. Opiskelija Elisa Paljakka Ylen toimittajan Sirkka Haverisen haastateltavana

Savitaipaleen retki ja sen valmistelut

Tänä keväänä oli mahdollista jatkaa murteenseuruuhanketta Sanakirjasäätiön tuella. Suomen kielen opiskelijoiden kenttäretki suuntautui Etelä-Karjalaan Savitaipaleelle, jossa edelliset aineistonkeruut tehtiin vuosina 1994 ja 2005. Retken johtajana toimi professori Hanna Lappalainen Itä-Suomen yliopistosta. Hän toimi myös opettajana Kenttätyökurssilla, jonka sisältöön kyseinen retki kuului. Retkelle osallistui opiskelijoita Helsingin, Itä-Suomen ja Tampereen yliopistoista.

Kenttäretken yhtenä tavoitteena oli haastatella samoja henkilöitä, jotka olivat olleet mukana aiemmilla kierroksilla. Osa edellisiin haastatteluihin osallistuneista henkilöistä asui vielä Savitaipaleella ja halusi osallistua tälläkin kertaa murteenseuruuseen. Monet olivat kuitenkin muuttaneet muualle. Heitä haastateltiin näillä uusilla kotipaikkakunnilla, kuten Kuopiossa ja Tampereella. Lisäksi haluttiin mukaan myös uusia nuoria haastateltavia, jotka voisivat jatkossa osallistua seuraaville haastattelukierroksille.

Kenttäretkeen valmistauduttiin kevään aikana Zoom-luennoilla, ja yllättävän paljon puuhaa olikin. Tutustuimme kaakkoismurteen ja erityisesti Savitaipaleella puhutun murteen erityispiirteisiin. Kuuntelimme murrenäytteitä, ja yritimme erottaa niistä murrepiirteitä.  Suunnittelimme kysymyksiä haastatteluja varten. Opettajamme hankki tutkimusluvat, otti yhteyttä haastateltaviin, osti matkaliput sekä varasi haastattelutilat ja majoituspaikan.

Opiskelijat valmistautumassa haastatteluihin.

Ensi havaintoja aineistosta

Savitaipaleen murre kuuluu kaakkoismurteisiin, mutta se sijaitsee kolmen murteiston rajalla. Vaikka murteen yleisvaikutelma on kaakkoinen ja ”karjalainen”, siinä on myös savolaisia ja hämäläisiä piirteitä. Tarkemmin sen katsotaan kuuluvan Lemin ryhmään, johon kuuluvat myös Taipalsaarella ja Lemillä puhutut murteet.

Kenttätyökurssin suoritukseen kuuluu myös litterointi eli haastattelutallenteen kirjoittaminen tekstimuotoon. Tätä työtä aloitettuaan opiskelijat jakoivat ensi havaintojaan savitaipalelaisten puhekielestä:

  • Savitaipaleella syntyneen ja siellä koko ikänsä asuneen henkilön puheessa  voi vielä erottaa meä-pronominin käyttöä minä– ja mie-sanojen sijasta.
  • Useamman savitaipalelaisen puheessa esiintyi yleiskielen d:n sijasta kato, kuten sanassa yheksäkymment. Kadon myötä sanaan oli saattanut myös syntyä siirtymä-äänne kuten käyvessäi.
  • Huomasin litteroidessani vuonna 1945 syntyneen haastateltavan puheessa paljon murteellisuuksia, esim. autoja ei olt,  mennä-verbi muodossa mänöö. Saman haastateltavan puheessa oli myös paljon loppu-n:n katoa, kuten poja pyörä.
  • Savitaipalelaisten puheessa voi erottaa murteellisia vokaaliyhtymiä. Oikea– sana saatetaan lausua oikia, ja makeasta tulee helposti makia.
  • Oma informanttini oli yläasteikäinen vuonna 2005 tehdyssä haastattelussa. Hän puhui jo tuolloin aika lailla yleiskieltä. Nykyisin hän työskentelee lääkärinä ja kertoi käyttävänsä työssään hyvin asiallista ja muodollista puhekieltä. Tämä heijastui myös haastattelutilanteen kielenkäyttöön.

Mitä jäi käteen?

Kenttätyökurssilla opittiin sekä teoreettisia että käytännön asioita, mutta kohdattiin myös haasteita.

  • Koen saaneeni kurssilta arvokasta kokemusta tutkimuksen tekemisestä, aineistojen ja laitteiden käsittelystä sekä ryhmätyöstä.
  • Haastattelun litterointi osoittautui vaikeammaksi kuin etukäteen oletin. On hankala kuunnella puhetta ja oppia kirjoittamaan niin kuin kuulee, kun mielessä on koko ajan opittu kirjoitetun kielen standardi.

Kenttäretken jälkitunnelmissa opiskelijat kuvailivat eteläkarjalaisen Savitaipaleen viehättävänä ja vieraanvaraisena paikkakuntana, ja erityisesti kohtaamiset savitaipalelaisten kanssa olivat positiivisia ja mieleenpainuvia:

  • Itselleni isoin anti retkelle osallistumisessa oli ihmisten kohtaaminen ja heidän tarinoidensa kuuleminen heidän omilla sanoillaan.
  • Pääsin näkemään viehättävän pienen paikkakunnan ja tapaamaan tosi mukavia ihmisiä sekä haastatteluissa että kurssilla.

Opiskelijat pohtivat myös mahdollisuutta tehdä kandidaatintutkielman tai pro gradu -työn kenttäretken materiaalista;

  • Kandityön aihetta olen haudutellut mielessäni, ja saattaa olla, että tämän  aiheen piiristä sellainen voisi hyvinkin löytyä. Jatkan ajatusten kypsyttelyä vielä kesän ajan.

Kenttätyökurssilla kerätty aineisto opiskelijoiden tekemine litteraatteineen arkistoidaan Kielipankkiin, jossa se on tutkimuskäytössä.  Aineistoa on mahdollista käyttää tulevaisuudessa monenlaiseen kielentutkimukseen

Tarja Hätinen
Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Tapaisuuksien tarkastelua graduntekijän silmin

Epätasa-arvo sukupuolten välillä kaikkine lieveilmiöineen puhuttaa paljon. Mistä epätasa-arvo on lähtöisin? Miten ja miksi epätasa-arvoa toistetaan arkielämässä? Näitä kysymyksiä lähdin itse purkamaan pro gradu -tutkielmassani erikoistumisalassani sukupuolentutkimuksessa.

Kaikki alkoi syksyllä 2019, kun pohdin itse näitä asioita miettiessäni pro gradu -tutkielma aihetta. Olin juuri valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi, ja lähdin innolla graduprosessia kohti. Ajattelin, että saan opinnäytetyön valmiiksi vuodessa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Vanhemmuus ja tunteet

Vaikuttaa siltä, että erityisesti vanhemmuus on ihmisen elämässä tunteita herättävä vaihe, jota arvioidaan ja arvostellaan myös julkisesti. Graduni ”Tunteellinen vanhemmuus vanhempien kirjoituksissa” (Hämäläinen 2022) käsittelee nimensä mukaisesti vanhempien tunteita. Aineistoni koostui kirjoituspyyntöön vastanneiden alle 40-vuotiaiden vanhempien vastauksista. Vastaajat pystyivät käyttämään kirjoituksen tukena antamiani apukysymyksiä, jotka olivat suhteellisen laajoja, jotta vastaajalla olisi mahdollisimman vapaat kädet kirjoittaa omista kokemuksistaan. Vastausten perusteella vastaajat olivat joko heteroparisuhteessa tai olleet ennen eroa heteroparisuhteessa, joten käsittelin aineistoa siitä näkökulmasta.

Päätutkimuskysymys, millaisia tunteita vanhemmat tuntevat elämässään vanhempana, tarkentui jokaisessa analyysiluvussa. Teemoja on yhteensä kolme: vastuunkanto ja sen jakautuminen perheissä, vanhempien oman ajan ja parisuhdeajan käyttö sekä vanhempien kokonaisvaltaiset ja tilannekohtaiset tunteet suhteessa lapseen. Pääkäsite sukupuolitapaisuus auttoi erittelemään arjen näkymättömiä tapoja ja rutiineja. Käsitettä on kehittänyt Eeva Jokinen tutkiessaan suomalaista arkea.

Vanhempien kirjoituksissa nousivat esille kysymykset siitä, jakautuuko perheissä vastuu tasaisesti. Vain naiset pohtivat aihetta laajemmin. Miehet kertoivat aiheesta niukasti ja silloin he kertoivat omasta osallistumisestaan lasten kanssa leikkimisenä. Selvisi, että nainen on enemmän vastuussa kodin ja perheen huollosta, miehet puhuivat lähinnä omasta osallistumisestaan. Tarkoitan omalla osallistumisella sitä, mitä vanhempi kertoo tekevänsä arjessa eli miten hän osallistuu arjen töihin. Arki käsittää monia tehtäviä, joista vanhemmat mainitsivat usein lasten hoidon ja huollon, kotityöt, palkkatyön sekä metatyön ja vastuunkannon.

Toisessa analyysiluvussa pureuduin aineiston niihin kohtiin, joissa kirjoittaja käsitteli ajankäyttöä. Aineiston perusteella lapsiperheen arjessa on pulaa omasta ajasta ja parisuhdeajasta. Naiset käsittelivät ajankäytöllisiä seikkoja miehiä laajemmin aina oman ajan käytöstä yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin asti. Ajan puute pohditutti vanhempia, mutta kukaan vanhemmista ei kokenut kielteisenä sitä, että lapset vievät joka päivä ison osan vanhemman ajasta.

Kolmannessa analyysiluvussa jaoin vanhempien tunnepuheen kokonaisvaltaisiin ja tilannekohtaisiin tunteisiin. Kokonaisvaltaiset tunteet tarkoittavat tässä yhteydessä usein tulevaisuuteen suuntautuvia tunteita, kuten rakkautta, iloa ja huolta lapsesta ja lapsen tulevaisuudesta. Tilannekohtaiset tunteet ilmenivät silloin, kun vanhempi kertoi arkisista tilanteista lapsensa kanssa.

Itseäni jäi mietityttämään se, miksi miesten töissä viettämä aika jäi kaiken ajankäyttöön liittyvän sopimisen ulkopuolelle. Yksi nainen kertoi miehellään olevan pitkiä työpäiviä, jolloin mies on poissa kotoa 10 tuntia päivässä. Toinen nainen kertoi miehensä olevan poissa kotoa jopa päiviä työn takia. Tällaisissa perheissä toinen vanhempi eli nainen, joutui ottamaan vastuun arjesta. Miesten työelämä näyttäytyi sitovalle ja jäykälle, ja naisen henkilökohtainen elämä joustavana. Asia ei välttämättä ole näin mustavalkoinen. Voi olla, että (miesten tekemää) palkkatyötä pidettiin perheissä tärkeimpänä, joka joustaa viimeisenä.

Tiedostamaton tapaisuus

Tapaisuuksien taustalla ovat kulttuurisesti ja sosiaalisesti opitut tavat ja normit, joita ihminen tiedostamattaan toistaa. Vanhempien kirjoituksissa oli huomattavissa joko suorasti tai epäsuorasti tapaisuuksien toistoa. Suorasti ilmaistuja tapaisuuksia oli esimerkiksi se, kun vanhempi kertoi omassa perheessä vastuun jakautuvan tasaisesti. Vanhempi totesi samassa yhteydessä, että tiedostaa joissakin perheissä vastuun kasautuvan liikaa naiselle eikä asian pitäisi mennä niin. Epäsuoria ilmauksia olivat puolestaan ne huomiot, jossa vanhempi esimerkiksi kertoi olevansa tyytymätön, mutta ei osannut sanoa tunteelle varsinaista syytä.

Koska tekstit olivat lyhyitä, analyysin tekeminen oli osittain vaikeaa. Moninkertaisen tekstin lukemisen, lähiluvun, avulla sain teksteistä irrotettua kuitenkin hienovaraista tietoa. Selvisi, että kun naiset ja miehet toimivat sukupuolitapaisesti, he eivät aina huomaa sitä itse. Osa naisista vaikutti tiedostaneensa sekä oman että puolisonsa sukupuolitapaisen toiminnan. Pääasiassa vain naiset pohtivat epätasaisesti jakautuvaa vastuuta monesta eri näkökulmasta. Sain siis tutkielmassani esiin vanhempien arkisista teoista ja tavoista toimintatapoja, joita vanhempi toistaa tietämättään ja luonnostaan eli tapaisesti.

Mielestäni onnistuin tavoitteissani hyvin. Aineiston hankinta ja analyysitavan löytäminen sekä teoreettisen viitekehyksen rakentaminen vaativat aikaa ja kypsyttelyä. Vaikka gradun valmistuminen viivästyi alustavasta aikataulusta noin vuodella, en kuitenkaan ihan toimettomana istunut koko aikaa. Suoritin sinä aikana muita tutkintoon kuuluvia kursseja, tein osa-aikatöitä, pidin lomaa ja sain kaksi kuukautta kestäneen työharjoittelun tehtyä. Siinä ajassa ehti vaihtua myös asuinkaupunki: kotikaupunkini Joensuu vaihtui eloisaan Helsinkiin, jonne olin haaveillut enemmän ja vähemmän muuttavani jossain vaiheessa elämää. Ihan siis inhimillistä, että gradun loppuunsaattaminen viivästyi.

Hämäläinen, Minna (2022) Tunteellinen vanhemmuus vanhempien kirjoituksissa. Pro gradu -tutkielma.

Minna Hämäläinen
Kirjoittaja on uunituore filosofian maisteri

Sodalla ei ole rajoja

Media välittää jatkuvaa uutisvirtaa Venäjän Ukrainaan kohdistamista sotatoimista. Hyökkäykset kohdistuvat myös siviiliväkeen, joka pakenee kodeistaan ja kotimaastaan räjähdysten ja pommitusten keskellä. Sotapropagandakoneisto jyrää, ja hyökkääjä pyyhkii pöytää siviilien turvaksi solmituilla tulitaukosopimuksilla. Tämä kaikki vaikuttaa kovin tutulta myös Suomen sotahistoriaa muistellessa. Vaikka Suomen viimeisistä sodista on kulunut jo kauan ja olemme saaneet elää pitkää rauhan aikaa, uutiskuvat palauttavat sotatapahtumat mieleen ja saavat pohtimaan myös omaa turvallisuuttamme: ovatko myös Suomen rajat uhattuina? Vaikka me sotien jälkeen syntyneet sukupolvet emme ole itse sotaa kohdanneet, niistä on kerrottu koulussa ja sotia muistellaan ja tutkitaan meillä ahkerasti eri perspektiiveistä. Sodan pelko asuu myös meissä. Sodan itse kokemaan joutuneet ikäpolvet muistavat sodan kauhut vielä liiankin hyvin, ja voi vain kuvitella, millaisia tuntemuksia Ukrainan sota heissä herättää.

Samalla kun suomalaisissa on herännyt pelko sodan eskaloitumisesta omille rajoillemme, myös ukrainalaisiin kohdistuva auttamisenhalu on suorastaan ennennäkemättömän innokasta. Mistä tämä kertoo? Sotaa on käyty ja käydään muuallakin jatkuvasti, ja kotisohvillemme saamme tietoa median kautta muustakin inhimillisestä kärsimyksestä esimerkiksi Afrikassa ja Lähi-idässä. Näihinkin kärsimyksiin annamme apua, mutta se apu kalpenee ukrainalaisiin kohdistuvan avunannon rinnalla. Ukrainan tilanne on meille toisenlainen. Euroopassa käytävä sota tulee hyvin lähelle ja se suuntautuu maahan, jonka länsimainen kulttuuri on hyvin samanlainen kuin omamme. Myös sodan aloittanut hyökkääjä on meille tuttu itänaapuri. Monella suomalaisella on myös ukrainalaisia tuttavia, työ- ja opiskelukavereita ja sukulaisiakin. Meneillään olevaan kriisitilanteeseen ja sen kohteena oleviin ihmisiin on helppo samaistua.

Traumaattisten kokemusten tutkiminen luo ymmärrystä

11-vuotias poika hoidettavana Lieksan sotasairaalassa vuonna 1944.
Lieksan sotasairaalassa vuonna 1944 hoidettavana oleva 11-vuotias poika, joka haavoittui neuvostopartisaanien hyökkäyksessä. SA-kuva.

Tein viime vuodet tutkimusta Tuulikki Kurjen johtamassa Traumaattiset rajat -tutkimushankkeessa. Siihen liittyvässä tutkimuksessani tarkastelin Suomen itäisen rajaseudun siviiliväestön vaikeita ja traumaattisia kokemuksia jatkosodan aikana ja sen jälkeen. Tuolloin Pohjois-Karjalan, Lapin ja Kainuun pienten kylien naiset, lapset ja vanhukset joutuivat täysin valmistautumattomina kohtaamaan puolisotilaallisten neuvostopartisaanien hyökkäyksiä koteihinsa ja väijytyksiä pelloilla, metsissä ja maanteillä. Noin 180 siviiliä sai surmansa partisaanisodan aikana. Ne harvat, jotka selvisivät hengissä, muistavat nuo hetket ja omien perheenjäsentensä surmatuksi tulemisen edelleen liiankin kirkkaasti. Muistot tulevat uniin, saavat kädet tärisemään, äänen vapisemaan ja häviämään. Unohtaminen toisi helpotuksen mutta traumaattiset muistot eivät jätä rauhaan vielä yli 70 vuoden jälkeenkään. Niin kipeää kuin muistaminen ja asioista julkisesti puhuminen onkin, se koetaan myös tärkeänä, ettei siviileihin kohdistuneita sotarikoksia unohdettaisi – niin kuin ne suomettumisen aikana Neuvostoliiton pelossa meillä unohdettiin. Julkinen unohtaminen ja tapahtumien vakavuuden vähättely on pahinta, mitä traumaattisista kokemuksista selviämään pyrkiville voi tehdä. Näin kertovat lapsena kuoleman silmästä silmään kohdanneet ja henkensä edestä paenneet tänä päivänä.

Ukrainan tilannetta seuratessa traumaattisia kokemuksia käsitellyt tutkimusaiheeni ja haastattelemieni ihmisten kokemukset tuntuvat nyt entistäkin koskettavammilta ja valitettavan ajankohtaisilta. Ukrainan rajoille pyrkii tälläkin hetkellä tuhansia lapsia äiteineen, isoäiteineen ja isoisineen poikien ja isien sekä myös osan naisista jäädessä puolustamaan kotimaata. Sodalla ei ole rajoja, sen kauheudet eivät ole aikaan ja paikkaan pysähtyviä. Vaikka Ukrainan sota joskus vielä päättyy – toivottavasti niin, että Ukraina säilyy itsenäisenä – sen kauhut jäävät vielä pitkiksi ajoiksi riehumaan niin sodan keskeltä pakenemaan onnistuneiden kuin taistelukentillä elossa sinnitelleiden mieliin.

Kirsi Laurén
Kirjoittaja työskentelee kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana humanistisessa osastossa BOMOCULT-tutkimusyhteisössä. Hänen tutkimusalaansa ovat kulttuurinen ympäristö- ja rajatutkimus. Laurén johtaa Suotrendi-tutkimushanketta.

Journalisti on kääntäjänä paljon vartijana

Yhteiskunnassamme on varsinaisten asiatekstikääntäjien, suomentajien ja tulkkien lisäksi ammattiryhmiä, joiden edustajat kääntävät merkittäviä tekstejä. Tällainen ryhmä ovat ulkomaankirjeenvaihtajat ja muut toimittajat, jotka raportoivat ulkomaiden tapahtumista. Heidän lukijakuntansa on suuri ja heterogeeninen, rivikansalaisista poliittisiin päättäjiin. Käännöksen osuvuus on silloin tavallistakin tärkeämpää, koska lukijoiden joukossa on väistämättä ihmisiä, jotka eivät pysty havaitsemaan mahdollisia epätarkkoja tai virheellisiä käännöksiä. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että kääntäjän vastuu on erityisen suuri.

Journalistista kääntämistä tutkineena seuraan kiinnostuneena uutisia, joissa on käännettyä sisältöä – sellaista on paljon. Monet uutiset perustuvat kansainvälisten uutistoimistojen tuottamaan sisältöön. Lisäksi on kokonaisia käännettyjä artikkeleita, käännettyjä haastattelupuheenvuoroja, käännettyjä poliittisia lausuntoja. Tutkittavaa riittää!

Opetan kääntämistä venäjästä suomeksi, ja luonnollisesti Venäjää koskeva uutisointi on erityisen kiinnostukseni kohteena. Kun uutisessa on sitaatti ja linkki lähteeseen, saatan käydä vilkaisemassa, mitä alkuperäisessä tekstissä lukee ja millaisiin käännösratkaisuihin suomenkielisessä uutisessa on päädytty. Tällä tavalla tarkkailen käännettyä tekstiympäristöä deskriptiivisen käännöstutkimusperinteen suuntaviivojen mukaan.

Joulun aikaan Ilta-Sanomat julkaisi uutisen (avautuu uuteen välilehteen), joka oli otsikoitu ”Venäjän supertiedottaja varoitti Suomea ’vakavista sotilaallisista ja poliittisista seurauksista’”. Otsikko teki tehtävänsä ja houkutteli lukemaan tarkemmin. Klikkasin myös linkkejä venäläisiin uutisiin, joihin juttu perustui. Lopulta muodostin tulkintani, jonka mukaan alkutekstissä mainitut vakavat seuraukset Venäjän ”sotilaspolitiikalle” (военная политика, tarkoittaa maanpuolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa, jota Venäjä harjoittaa osana ulkopolitiikkaansa) olivat suomenkielisessä uutisessa muuntuneet vakaviksi ”poliittisiksi ja sotilaallisiksi” seurauksiksi Suomelle. Asiaan tuo oman mutkansa se tosiasia, että venäjänkielinen adjektiivi военно-политический ’sotilaspoliittinen’ käännetään Venäjällä englanninnetuissa uutisissa usein (mielestäni epätarkasti) ’military and political’. Niin se käännettiin aikanaan myös Venäjän ulkoministeriön verkkosivuilla, mistä ulkoministeriön tiedottajan lausunnot voi lukea usealla kielellä. Siellä ei muuten käännöskuluissa säästellä, vaan maan virallinen viesti tarjoillaan miljoonille lukijoille ympäri maailman heidän omalla äidinkielellään. Kyseinen Venäjän ulkoministeriön virallisen edustajan lehdistötilaisuus on käännetty englanniksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi ja portugaliksi.

Mitä väliä tällä sitten on? Toki voi ajatella, että maan sotilaspoliittiset päätökset heijastuvat sotilaallisesti ja poliittisesti vastapuolina pidettyihin muihin valtioihin, joten käännös antoi tilanteesta oikean kuvan. Venäjän tämänhetkiset ulkopoliittiset kannanotot koetaan syystä uhkaaviksi, eikä yksi otsikko sinne tai tänne muuta asiaa mitenkään. Ilta-Sanomat samoin kuin Iltalehti, joka uutisoi asiasta vastaavin sanankääntein, ovat kuitenkin Suomen luetuimpia medioita, ja yllä linkkaamani juttu herätti paljon keskustelua. Näiden medioiden sananvalinnoilla ja käännösratkaisuilla on merkitystä.

Kääntäjänä muun toimen ohessa

Journalistisesta kääntämisestä on ollut keskustelua mm. Journalisti-lehdessä (avautuu uuteen välilehteen). Lehden mukaan kääntäminen kuuluu toimittajan ammatillisiin perustaitoihin, vaikka toimittajat eivät juuri saa siihen koulutusta. Koulutuksen vähäisyys on harmillinen ja vähän outo asia, koska ulkomaantoimittajat tekevät vaativaa, maailmankuvamme muodostumisen ja tiedonsaantimme kannalta ratkaisevan tärkeää työtä, jossa kääntämisellä on olennainen rooli. Suurimmalle osalle ihmisistä kääntämisen taito ei tule luonnostaan, vaan sitä täytyy harjoitella. Samalla käännöksiä työssään muun toimen ohella tekeville on tärkeää hahmottaa kääntämisen erilaisia ulottuvuuksia: Onko olemassa vain yksi oikea tai ”virallinen” käännös? Millaisia vapauksia kääntämisessä voi ottaa? Miten arvioida, voiko jonkun toisen tekemään käännökseen luottaa? Voiko käännöksen tehdä välikielen kautta? Jättävätkö käännökset jälkiä suomen kieleen? Millaisia?

Ulkomaankirjeenvaihtajia on melko harvalukuinen joukko. Suomalaisten tilanne Venäjän suhteen kuulostaa kohtalaisen hyvältä, sillä suomalaisilla medioilla on yhteensä yhdeksän kirjeenvaihtajaa tai avustajaa Moskovassa ja Pietarissa. Poliittisesti jännitteisinä aikoina tarvitsemme asiantuntevasti tehtyjä juttuja Venäjältä, ja heidän työstään on syytä olla kiitollinen. Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro totesi Ilta-Sanomien tekemässä jatkojutussa (avautuu uuteen välilehteen), että Yhdysvaltain ja Venäjän väliltä ”on purettu mekanismit, joilla pyritään välttämään väärinkäsitysten tulkintaa”. Ulkomaankirjeenvaihtajat ovat kansalaisen näkökulmasta merkittävä osa tällaista mekanismia. Siksi myös journalistisen kääntämisen tutkiminen on tärkeää.

Nina Havumetsä
yliopisto-opettaja, venäjän kieli ja kääntäminen

Näkökulmia nuorten kieleen: murrehavaintoja, englannin ja suomen sekoitusta ja emojien arvoituksia

Suomen kielen opintoihin kuuluva opintojakso Nuorten kieli ja kielenkäyttö toteutettiin tänä syksynä projektikurssina. Koska suomalaisnuorten kielestä ja kieliasenteista ei ole tarjolla tuoretta yleisesitystä ja ajantasaisesta tutkimustiedosta muutenkin on pulaa, osallistujat lähtivät itse selvittämään itseään kiinnostavia kielenilmiöitä ja toteuttivat pieniä projekteja. Kurssia veti Hanna Lappalainen.

Tähän kirjoitukseen on koottu kolmen ryhmän havaintoja ja analyysia. Muiden ryhmien tutkimustuloksia esitellään mm. Karjalan Heilin Kielen päällä -palstalla (27.11.) ja Murremyytin murtajat -podcastissa (ilmestyi 9.12.).

Murteiden käyttö nuorten kielielämäkertahaastattelussa

Yksi ryhmä tarkasteli nuorten aikuisten murteenkäyttöä haastattelutilanteessa. Jokaisella haastateltavalla on yhteyksiä savolaismurteiden alueelle – Pohjois-Karjalaan tai Pohjois- tai Etelä-Savoon – joko nykyisen tai entisen asuinpaikan kautta. Haastattelut ovat osa  Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hanketta.

Hypoteesina oli, että persoonapronominien murteelliset muodot (minä, mie) näkyisivät haastatteluissa mutta muut murrepiirteet eivät. Tämä osoittautui osittain virheelliseksi oletukseksi. Haastatteluissa esiintyy nimittäin useita leimallisia murrepiirteitä, ja puhujat käyttävät vaihdellen erilaisia pronominivariantteja (, mää, minä, mie). Pohjoiskarjalainen haastateltava käyttää tosin ainoastaan mie-pronominia.

Yleiskielen d:n vastineena aineistossa edustuu enimmäkseen itämurteille tyypillinen kato (tehä, pyyän) sekä tavunrajalle kehittynyt siirtymä-äänne (vuoje, löyvy). Jonkin verran, joskin harvemmin, kaikissa haastatteluissa esiintyy yleiskielen mukaisesti d (tähdellistä, kahdeksan).

Svaavokaalin eli välivokaalin käyttöä (esim. kelepaa, kolome) on havaittavissa eteläsavolaisella ja pohjoissavolaisella puhujalla, mutta eteläsavolainen informantti käyttää svaavokaalia huomattavasti runsaammin. Pohjoiskarjalainen haastateltava ei käytä välivokaalia ollenkaan (esim. alko ’alkoi’).

Haastatteluissa on havaittavissa myös geminaatioilmiötä eli konsonanttien kahdentumista. Pohjoissavolainen ja pohjoiskarjalainen haastateltava käyttävät puheessaan paljon yleisgeminaatiota (puhhuu, ossaa). Pohjoiskarjalaisella esiintyy lisäksi itämurteiden erikoisgeminaatiota (käytettään, kaupunkkiin).

Aikaisemman tutkimuksen mukaan nuoremmat käyttävät leimallisia murrepiirteitä vähemmän kuin vanhempi väestö. Kielielämäkertahaastattelujen tarkastelu tuki näitä tuloksia. Esimerkiksi pohjoissavolaisen haastateltavan puheessa ei ole havaittavissa diftongien reduktiota (päevä, koera).

Mies moottoripyörän selässä.
Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hankkeessa haastateltiin ja valokuvattiin myös nuoria ja nuoria aikuisia. Kuva: Sakari Röyskö

Englanti sekoittuu suomen kieleen nuortenromaanissa

Toinen ryhmä tarkasteli englanninkielisten sanojen ja fraasien käyttöä päähenkilön kerronnassa nuortenromaanissa Kaunis ilma kuolla. Veera Salmen (2020) romaanin päähenkilöistä toinen on Leo ja toinen Isra, maahanmuuttajataustainen tyttö, jonka perhe on tullut aikoinaan Marokosta Suomeen. Leo ja Isra kertovat vuorotellen tarinaansa omissa luvuissaan.

Nykyisin nuoret lainaavat paljon sanoja englannin kielestä. Maahanmuuttajataustaisten nuorten keskuudessa monikielisyys on luonnollista heidän kieli- ja kulttuuritaustansa vuoksi. Tämä tulee hyvin esiin Isran kerronnassa, joka pursuaa englanninkielisiä sanoja ja fraaseja.

Isran kerronnassa englanninkieliset ilmaisut esiintyvät joko yksittäin suomenkielisissä lauseissa, kuten ”– – joku bully oli hajottanut sen” tai kokonaisina lauseina, kuten ”– – that’s the reason why he’s so special. Useimmiten englanninkielisiä sanoja ei ole taivutettu suomen kielen mukaan, koska teksti on rakennettu niin, ettei taivuttaminen ole tarpeen. Kuitenkin esimerkiksi lauseissa ”– – pelas basketballia” ja ”– – sit se käveli pois siitä music schoolista” englanninkielisiä sanoja on taivutettu lauseyhteyden vaatimalla tavalla.

Usein englantia esiintyy tilanteissa, joissa Isra kuvailee jotain henkilöä, ilmiötä tai tapahtumaa. Tästä esimerkkejä ovat ”itken ku baby” ja ”se oli biggest thing in the universe”. Voimasanoja Isra käyttää aina englanniksi. Fuck esiintyy usein hänen kerronnassaan. Isra käyttää myös paljon yleisesti tunnettuja sanontoja, kuten in my dreams ja thats all folks. Isä ja äiti ovat hänelle daddy ja mommy.

Isran kerronnassa suomi ja englanti yhdistyvät luontevasti. Kielten sekoittamisella ja limittymisellä luodaan ryhmäidentiteettiä ja sosiaalista identiteettiä. Kyseessä voi olla kieltenvälinen tila, jolloin kielenkäyttäjä ei välttämättä edes koe käyttävänsä erikielisiä ilmauksia.

Emojien käyttötapoja WhatsAppissa

Emojit ovat monille osa jokapäiväistä kommunikaatiota pikaviestimissä, mutta kielentutkimuksen parissa niiden käyttöä ei ole vielä paljon selvitetty. Siksi kolmannessa projektissa tutkittiin emojien käyttötapoja kahdessa nuorten aikuisten WhatsApp-ryhmäkeskustelussa. Jokaiselta ryhmän jäseneltä saatiin lupa tutkimukseen.

Aineiston emojit voi jakaa käyttötapansa perusteella kahteen pääryhmään, tunne-emojeihin ja olioemojeihin. Useimmat aineiston emojeista ovat tunne-emojeita, eli ne ilmaisevat tai korostavat viestissä jo sanoin ilmaistua affektia eli tunnetilaa (kuva 1).

Kuvakaappaus WhatsApp-keskustelusta.
Kuva 1.

Olioemojit eivät välitä tunnetta, vaan ilmaisevat konkreettisesti kuvaamansa asiaa, esimerkiksi eläimiä tai esineitä. Olioemojeilla on kahdenlaista käyttöä: sanan (tai sanan osan) korvaaminen ja visuaalisuuden lisääminen. Sanan tai sanan osan korvaaminen on kuitenkin marginaalista, ja emojin tehtävänä tuntuu olevan enemmän humoristisuuden tuominen viestiin kuin keino lyhentää sitä tai nopeuttaa sen kirjoittamista. Kuvassa 2 kirjoittaja on korvannut yhdysnimen Joensuu perusosan suu-olioemojilla. Käyttötavan harvinaisuus osaltaan lisää viestin emfaattisuutta eli korosteisuutta.

Kuvakaappaus WhatsApp-keskustelusta.
Kuva 2.

Käyttötavat limittyvät. Useat aineiston olioemojeista ovat myös affektisia, ja siten niillä on tunne-emojienkin piirteitä (kuva 3). Emojeita ei voikaan asettaa yksiselitteisesti jompaankumpaan kategoriaan, vaan niiden tulkinta vaihtelee kontekstin mukaan.

Kuvakaappaus WhatsApp-keskustelusta.
Kuva 3.

Kuvan 3 olioemojeilla kirjoittaja tuskin viittaa varsinaisesti tähtiin ja lehtiin, vaan emojien voi tulkita pikemminkin lisäävän viestin visuaalisuutta. Toisaalta emojien konkreettista merkitystäkään ei voi unohtaa, sillä tähän syksyllä lähetettyyn viestiin ei olisi sopinut lumihiutale tai lumiukko. Konteksti siis vaikuttaa emojin valintaan kaikissa käyttötavoissa.

Martta Kitinoja, Krista Paasikallio ja Sanni Ruuhiala
Johanna Kampman ja Sara Veramo
Elina Etholén ja Ville Mäki
Kirjoittajat ovat suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoita.

Kirjallisuutta kiinnostuneille

Lankinen, Ninni 2015: ”Mun veris on gänstaa.” Somalialaistaustaisen helsinkiläistytön tyylilliset käytänteet. – Marja-Leena Sorjonen – Anu Rouhikoski – Heini Lehtonen (toim.), Helsingissä puhuttavat suomet. Kielen indeksisyys ja sosiaaliset identiteetit s. 267–293. Helsinki: SKS.

Lappalainen, Hanna 2001: Sosiolingvistinen katsaus suomalaisnuorten nykypuhekieleen ja sen tutkimukseen. – Virittäjä 105 s. 74–101.

Leppänen, Sirpa 2008: Kielten valinta, vaihtelu ja sekoittaminen faniuden rakennusaineksina verkkofiktiossa. – Sirpa Leppänen – Tarja Nikula – Leila Kääntä (toim.), Kolmas kotimainen. Lähikuvia englannin käytöstä Suomessa s. 204–235. Helsinki: SKS.

Vauras, Ilmari 2008: Tunneikonit verkkokeskusteluissa ?-). – Sara Routarinne & Tuula Uusi-Hallila (toim.), Nuoret kielikuvassa. Kouluikäisten kieli 2000-luvulla s. 210 –221. Tietolipas 220. Helsinki: SKS.

Kirjallisia liikkeitä

Kaupunkinäkymä lentokoneesta
Kaupunkinäkymä lentokoneesta

Liikkuvuustutkimus (mobility studies) keskittyy siihen, mitä tapahtuu ihmisten, esineiden tai ideoiden siirtyessä paikasta toiseen ja mitä merkityksiä tämä siirtymä tuottaa. Liikkuvuustutkimus on perinteisesti liitetty yhteiskuntatieteisiin ja todellisen maailman liikkuvuuksiin. Tutkimusala pohjautuu kuitenkin humanistisiin tieteisiin, minkä lisäksi liikkuvuustutkimuksessa on parhaillaan käynnissä humanistinen käänne. Tämän käänteen myötä on näkyvissä merkkejä siitä, että myös kirjallisuudentutkijat ovat hiljalleen löytämässä liikkuvuustutkimuksen.

Liikkuvuus ja representaatio

Liikkuvuus on globaali megatrendi ja kirjalliset tekstit käsittelevät komplekseilla tavoilla sen ilmentymiä. Kirjallisuudentutkimuksessa ei tietenkään tarkastella varsinaista liikkuvuutta vaan sen representaatioita. Kirjallisuuden liikkuvuudet eivät kuitenkaan ole irrallaan todellisen maailman liikkuvuuksista, vaan ammentavat niistä ja tuottavat aktiivisesti niiden merkityksiä. Esimerkiksi yleisesti jaettuja käsityksiä yksityisautoilusta vapautena tai kiireestä kaupunkitilan tyypillisenä rytminä on rakennettu ja toistettu kirjallisuudessa. Siellä näitä käsityksiä toisaalta myös haastetaan.

Kuten Lynne Pearce on todennut, kirjalliset tekstit ovat pohtivan luonteensa ja suoruutensa ansiosta erityisen arvokasta aineistoa liikkuvuuden merkitysten tarkasteluun. Kirjallisuus voi auttaa näkemään todellisuuden monimutkaisuuden – sen merkitysten ristiriitaisuuden ja prosessimaisuuden. Joskus kirjallisuus kutsuu omaksumaan hankalia näkökulmia; kulkemaan toisen kengissä, jakamaan vieraan kokemuksen. Kirjallisuus voi paitsi liikuttaa myös tehdä näkyväksi liikkeen – elementin, jonka usein ajatellaan pakenevan esittämistä. Tekstien kerronnallisia keinoja on mahdollista lukea liikkeen näkökulmasta tarkastelemalla sitä, miten ja millaista liikettä ne tuottavat muodon tasolla. Kirjallinen muoto vaikuttaa liikkuvuuden merkityksiin.

Merkitystä fragmenteista

Liikkuvuus itsessään – ymmärrettynä konkreettisesti vaikkapa lentämisenä, polkupyöräilynä tai raitiovaunuajeluna – on harvemmin etenkään proosatekstien pääteema. Romaaneissa liikkuvuuden kuvaukset näyttävätkin usein olevan varsin vähäisessä roolissa tekstin kokonaisuuden kannalta, minkä vuoksi ne jäävät helposti huomioitta. Ja silti: sirpaleisilla ja näennäisen suppeillakin liikkuvuuden kuvauksilla voi olla suuri merkitys esimerkiksi kerronnallisten siirtymien tuottamisessa. Ranskassa asuvien afrikkalaisten kotiinpaluista kertovissa teksteissä lentokenttä- ja lentomatkakuvaukset välittävät ajatuksen siirtymästä ja paikaltaan olosta. Lentokenttien rooli liikkuvuutta mahdollistavina välikulkupaikkoina symboloi sitä välitilaa, jota diasporiset kotiinpalaajat asuttavat eläessään entisen ja nykyisen kotimaansa ristivedossa. Lentokoneen ikkunan läpi kotikaupungin maisema avautuu lintuperspektiivistä laajana mutta kuitenkin abstraktina ja vieraana. Ikkuna on raja, joka mahdollistaa näkymän kotikaupunkiin mutta samalla sulkee kotiinpalaajan ulos sen materiaalisesta todellisuudesta. Lentokoneen vauhti saa muistoista tutun maiseman liukumaan ulottumattomiin. Konkreettinen ja metaforinen liike limittyvät.

Fragmentaarisen luonteensa vuoksi liikkuvuuskuvausten tarkastelu edellyttää pääsääntöisesti vertailevaa lähestymistapaa: yksittäisen teoksen kokonaisuutta ja umpinaisuutta korostava lukutapa harvemmin toimii. Ranskankielisen afrikkalaisen kirjallisuuden tavoissa kuvata Pariisin metroa toistuu tietty kuvasto – näin myös teksteissä, joiden julkaisuajankohtien välillä on jopa puolen vuosisadan kuilu. Metron idea on ensimmäistä kertaa Pariisiin saapuvalle ja eritasoliikennesysteemiin tottumattomalle varsin hämärä. Vastasaapuneiden ensimmäisiä metrokokemuksia ilmentävässä kuvastossa toistuvat klaustrofobinen ajatus metrosta maanalaisena onkalona sekä kyvyttömyys ymmärtää tottuneiden metromatkustajien antamia suuntaohjeita ja käsin piirtämiä ”yksinkertaistettuja” karttoja. Fyysisestä huonovointisuudesta kertovat kielikuvat toistuvat nekin. Varhaisemmissa 1900-luvun puolivälin teksteissä ruumiillisen epämukavuuden oireet johtuvat modernin kaupunkiympäristön aiheuttamasta shokista ja kolonisoidun subjektin ulkopuolisuudentunteesta. Nykykirjallisuudessa metromatkustamisen fyysisen pahanolon oireet liittyvät usein stressiin, jota paperittomien siirtolaisten viranomaisten välttelylle perustuva liikkumisstrategia synnyttää. Metro on metropolin möyrivä suolisto.

Liikkeen konkretiaa siirtolaishahmon varjosta

Osallistuminen liikkuvuustutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen välille syntyvään vuoropuheluun on jälkikoloniaalisen kirjallisuudentutkimuksen viitekehyksestä tulevalle tutkijalle erityisen innostavaa siksi, että jälkikoloniaalisessa tutkimuksessa liikkuvuus ymmärretään lähes poikkeuksetta siirtolaisuutena tai sen metaforana. Tällöin liikkeen konkretia eli liike itse jää helposti huomioitta. Siirtolaisnäkökulma ei mahdollista laajempaa ymmärrystä jälkikoloniaalisista liikkuvuuksista, jotka eivät aina täysin palaudu siirtolaisuuteen silloinkaan, kun ne siihen lomittuvat. Liikkuvuustutkimus tuo siirtolaishahmon varjosta näkyviin muitakin jälkikoloniaalisten kirjallisuuksien liikkeellä olijoita: puskataksissa hikoilevia kotiinpalaajia, melankolisia hotelliasujia, kaupunkitilassa hortoilijoita, autoilevia rikosetsiviä, viikonloppumatkailijoita piknikillä. Kirjallisuutta tutkimalla saadaan tietoa merkityksistä, jotka liittyvät paitsi liikkeellä olijoihin, myös liikkumismuotoon sekä paikkaan ja kontekstiin, jossa liike tapahtuu.

Anna-Leena Toivanen
Kirjoittaja työskentelee akatemiatutkijana humanistisessa osastossa. Hänen tutkimushankkeensa keskittyy liikkuvuuteen ja sen poetiikkaan ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudessa.

 

Joensuussakin on rakennettu kielisiltaa Viroon

Viime aikoina on sekä Suomen että Viron mediassa käyty kiihkeää keskustelua naapurimaan kielen oppimisen ja opettamisen tilanteesta. Suomenlahden kummallakin puolella on huolen aiheena lähisukukielen opetuksen vähentäminen varsinkin yliopistoissa. Ajatusten vaihto on osoittanut, että keskustelijoiden tietoisuus naapurimaan kielenopetuksen tilanteesta ei välttämättä ole aukotonta. Esimerkiksi mediassa ei ole mainittu viroa opettaneiden suomalaisten yliopistojen joukossa ollenkaan Itä-Suomen yliopistoa, vaikka viron opettamisella on Joensuussa pitkät ja ansiokkaat perinteet.

Vuosikymmeniä Joensuun yliopistossa viroa opettanut suomen kielen lehtori, Viron Äidinkielen seuran kunniajäsen Hannu Remes muistelee:

Suomen kielen opetus alkoi vuonna 1969 vasta perustetussa Joensuun korkeakoulussa (vuodesta 1984 yliopisto). Kuten muuallakin, suomen kielen tutkintovaatimuksissa sisältyi approbatur-arvosanaan viron kielen alkeiskurssi ja cum laude -arvosanaan jatkokurssi. Minä tulin keväällä 1971 hoitamaan suomen kielen lehtoraattia, johon kuului suomen kurssien ohella viron opettaminen, korkeakoulussa kun ei ollut viron kielen tunteja riittävästi syntyperäisen lehtorin palkkaamiseksi. Koska uusia opiskelijoita otettiin vuosittain yleensä 30, oli alkeiskurssiryhmiä kaksi, samoin jatkokurssiryhmiä. Opetusta oli ryhmää kohti neljä viikkotuntia, joten lukukauden aikana opiskelijat ehtivät perehtyä kurssillaan viroon 56 tunnin verran. Pyrin opetuksessa tarkastelemaan viroa suomeen verraten ja korostamaan seikkoja, joissa viro laajentaa kuvaa äidinkielestämme ja sen taustasta. Oppikirjatilanne oli alkuaikoina kehnohko, joten opetuksessa oli turvauduttava varsinkin kielioppiseikkojen käsittelyssä monisteisiin. Sellaisten pohjalta laadin suomalaisille suunnatun Viron kieliopin, joka ilmestyi 1983 ja oli lajissaan toinen jo 1872 julkaistun Julius Krohnin kieliopin jälkeen. Myöhemmin kieliopistani on ilmestynyt uudistettu, laajempi painos (2015). Viron alkeis- ja jatkokurssien lisäksi pidin vuosien varrella useita erilaisia erikoiskursseja mm. suomen ja viron kontrastiivisesta kieliopista, Viron kirjallisuudesta ja kulttuurista. Toimin Joensuussa lehtoraatissani hieman yli 40 vuotta, joten lienen pisimpään viroa maamme yliopistoissa opettanut henkilö.”

Remes on seurannut huolestuneena yliopistoissa, Joensuussakin, toteutettua viron opetuksen vähentämistä tai jopa lakkauttamista. ”Kyse on kuitenkin naapuruudessamme olevan itsenäisen valtion kielestä, jonka tunteminen on etenkin suomen kielen spesialisteille tärkeää ja jonka puhujien kanssa suomalaisilla on jatkuvia kontakteja sekä yksityisellä että yhteiskunnallisella ja taloudellisella tasolla. Toivottavasti kehitys ei johda tilanteeseen, jossa suomalais-virolaisia suhteita hoidetaan vain esimerkiksi englanniksi.”

Nimenomaan viron kursseilla Viro- ja virokipinän saivat – ja lähtivät ainakin osittain sen vuoksi Viroon vaihtoon – useat Joensuun yliopiston suomen kielen opiskelijat, muiden muassa nykyinen suomen kielen professori Helka Riionheimo, kielikeskuksen suomen kielen ja puheviestinnän yliopisto-opettaja Tarja Tanttu, suomen kielen ja kääntämisen yliopisto-opettaja Henna Massinen ja Kotimaisten kielten keskuksen suomi–viro-sanakirjan työryhmän jäsen Ilona Paajanen. Joensuun yliopiston viron kielen opetuksen vaikutukseksi voidaan lukea monet vireät yhteistyökuviot Joensuun yliopiston ja sittemmin Itä-Suomen yliopiston sekä Tarton ja Tallinnan yliopistojen välillä. Tarja Tanttu teki ensimmäisenä Joensuun yliopiston opiskelijana aineenopettajaopintoihin kuuluvan kenttäharjoittelun Tarton yliopiston suomen kielen oppiaineessa 1990-luvun alussa. Henna Massinen on viron opintojen tuella pitänyt karjalan kielen ja kulttuurin vierailuluentoja Tarton yliopistossa. Tarja Tanttu on ohjannut lukuisia harrastajia viron kielen ja Viro-innostuksen äärelle Pohjois-Karjalan eri kansalaisopistoissa parin vuosikymmenen ajan. Myös tämä harrastajien opettaminen versoo Joensuun yliopiston viron kielen opetuksesta.

Tavoitteena 3 miljoonaa viron oppijaa

2000-luvulla viron opetus Itä-Suomen yliopistossa on toteutettu Erasmus-opettajavaihtona, viime vuosina taas osana opetusohjelmaa. Viron peruskurssin voi nykyään suorittaa 3–5 opintopisteen laajuisena. Kurssilla tutustutaan viroon vertaamalla viron kielen rakenteita suomeen. Lisäksi opitaan ymmärtämään helpohkoja vironkielisiä tekstejä ja selviytymään arkisista keskustelutilanteista. Lähisukukielen opiskelu laajentaa ja syventää tulevien äidinkielenopettajien ja muiden suomen kielen asiantuntijoiden oman äidinkielen tuntemusta, sillä vertailussa huomion kohteeksi nousevat seikat, joita muuten ei ehkä niin helposti havaitsisi. Viron opetus ei siten tue vain suomen kielen, vaan myös karjalan kielen opintoja. Tutustuminen naapurimaan kieleen ja kulttuuriin luo jatkossakin pohjan kahden maan kulttuuri- ja talousyhteistyölle, jossa on nykyään meneillään sukupolvenvaihdos.

Lokakuun ensimmäisellä viikolla, 4.–10.10.2021, järjestetään jo kolmas kansainvälinen viron kielen viikko (linkki avautuu uudelle välilehdelle). Viikon aikana opiskellaan viroa ja sitä opetetaan ympäri maailmaa kaikille kiinnostuneille, tavoitteena 3 miljoonaa viron oppijaa. Kieltä opettaa (linkki avautuu uudelle välilehdelle) myös Viron presidentti Kersti Kaljulaid. Monia tapahtumia järjestetään verkon välityksellä. Lämpimästi tervetuloa osallistumaan! Toredat üleilmset eesti keele nädalat! Õpime eesti keelt!

Annekatrin Kaivapalu
suomen kielen professori

Sananen humanistisesta tutkimuksesta

Kuten varmasti moni muukin, olen viime viikkoina seurannut huolestuneena keskustelua tutkimukseen kohdistuvista leikkauksista. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun valtiovarainministeriö esitti vuodelle 2022 noin 40 miljoonan euron leikkauksia Suomen Akatemian kautta jaettavaan tutkimusrahoitukseen. Leikkaukset tietysti tuomittiin monelta suunnalta ja ne ehdittiin jo perua, mutta keskustelu sai erikoisia sävyjä, kun alettiin väitellä siitä, millaista tutkimusta ylipäänsä kannattaisi tai pitäisi rahoittaa. Sikäli keskustelussa ei ole mitään uutta – tällainen pohdinta on erottamaton osa tieteentekoa. Jokainen tutkija joutuu perustelemaan tutkimuksensa relevanssia, mutta väittäisin, että aivan erityisesti sitä vaaditaan meiltä humanisteilta. Ja tietysti tutkimusta pitääkin voida arvioida ja kyseenalaistaa, mutta viime viikkojen keskusteluissa on näyttäytynyt paljon muutakin kuin rakentavaa kritiikkiä tai objektiivista arviointia.

Viimeaikaisessa keskustelussa tikunnokkaan joutui nimenomaan humanistinen tutkimus, kun Itä-Suomen yliopiston yksittäisen tutkijan tutkimushanke joutui epäasiallisen arvostelun kohteeksi. Tästä lähti liikkeelle vilkas keskustelu sosiaalisessa mediassa, erityisesti Twitterissä. Vihjailtiin, etteivät esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittamat humanistiset tutkimushankkeet kestäisi relevanssinsa puolesta päivänvaloa. Tällaisiin lopputulemiin päädyttiin, kun oli luettu tutkimusten otsikoita ja yliopistojen verkkosivuilta löytyviä julkisia tiivistelmiä. Tältä pohjalta, tuntematta hankkeita yksityiskohtaisemmin, on kuitenkin mahdotonta esittää rakentavaa kritiikkiä. Rakentava kritiikki on välttämättömyys, mutta tahallinen tutkijan mustamaalaaminen tai tietyn tieteenalan systemaattinen vähättely on siitä hyvin kaukana. Oli ilahduttavaa, että Itä-Suomen yliopisto puuttui somekeskusteluun ja tuomitsi tutkijoidensa epäasiallisen kohtelun. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että me humanistit itse luotamme omaan tutkimukseemme ja seisomme sen takana.

Arkipäivän elämästä humanistiseksi tutkimukseksi

Suurelle yleisölle voi joskus olla vaikeaa hahmottaa, miksi esimerkiksi kielen- tai kirjallisuudentutkimus olisi tärkeää. Tutkimuksesta ja tieteestä tulee monelle ensimmäisenä mieleen pipetit ja petrimaljat, vaikka tiede on paljon muutakin. Monet humanistien tutkimat asiat ovat niin kiinteä ja luonteva osa arkea, ettei niiden tieteellistä merkitystä sen suuremmin tule ajatelleeksi – ja juuri siinä tutkimuksemme ydin onkin. Ihminen on jatkuvasti tekemisissä esimerkiksi kielen kanssa, joten luonnollisesti kieli vaikuttaa ihmiseen ja ihminen vaikuttaa kieleen. Sama pätee esimerkiksi kirjallisuuteen, elokuviin ja eri kulttuurien tapoihin ja tottumuksiin. Samalla kun humanisti löytää uusia merkityksiä, yhteyksiä ja selityksiä, hän tulee dokumentoineeksi omaa aikaansa, usein myös mennyttä aikaa. Moni on varmasti kuullut sanonnan ”joka ei tunne menneisyyttä, ei voi tuntea nykyisyyttä”. Tähän vanhaan sanontaan kiteytyy hyvin myös humanistisen tutkimuksen tärkeys; kuinka voisimme ymmärtää nykyisyyttä ilman kielen-, kulttuurin- tai historiantutkimusta.

Joka syksy yliopistossamme aloittaa opintonsa suuri joukko uusia humanisteja, jotka tulevat tulevaisuudessa tekemään vähintään pro gradu -tutkielman verran humanistista tutkimusta. On tärkeää, että he tuntevat oman alansa merkityksekkäänä, vaikka toisinaan heidän valintojaan kyseenalaistetaan ja vähätellään. Humanistinen tutkimus ei useinkaan tuota silmänräpäyksessä nähtäviä taloudellisia hyötyjä tai trendikkäitä superinnovaatioita, minkä vuoksi se saatetaan leimata julkisten varojen tuhlaamiseksi. Sen sijaan tutkimuksemme tuottaa pitkällä tähtäimellä arvokasta tietoa ympäröivästä yhteiskunnasta, ihmisistä, tavoista, kielestä, kulttuurista – kaikesta ympärillämme olevasta. Humanisti ei mittaa ja punnitse, humanisti pyrkii ymmärtämään syitä ja seurauksia eri aikoina ja niiden välillä. Olisi varsin lyhytnäköistä ajatella, ettei esimerkiksi kirjallisuudentutkimusta kannata rahoittaa, koska sen hyödyt eivät realisoidu välittömänä rahakirstun kilahteluna.

Lainaan lopuksi dosentti, filosofian professori Jouni-Matti Kuukkasen blogitekstiä vuodelta 2019:

”Oman paikkamme määrittelyä maailmassa ei voida ulkoistaa millekään kojeelle tai ihmisestä riippumattomalle sovellukselle, vaan ihmisen itsensä on se hahmotettava sivistysperinteensä valossa. Humanistinen tutkimus merkitsee järjestelmällistä pyrkimystä ymmärtää itseämme, toisiamme ja maailmaamme sillä ainoalla tavalla, joka on meille mahdollista, mutta eri merkityksessään myös tavoittelemisen arvoista: inhimillisesti.” (Oulun yliopiston blogi (linkki avautuu uuteen välilehteen, viitattu 9.9.2021).

Meri Kinnunen
Kirjoittaja työskentelee amanuenssina humanistisessa osastossa ja tekee kirjallisuuden alan väitöskirjaa SCE-tohtoriohjelmassa (linkki avautuu uuteen välilehteen).

Kääntäjiä ja kääntimiä – ihmisen ja koneen työnjako tulevaisuuden kielialalla

Tekoälystä, neuroverkoista ja niiden edistysaskeleista on kirjoitettu viime aikoina paljon niin tutkimuskentällä kuin mediassa. Monet näistä kirjoituksista nostavat esiin konekääntämisen, joskus suorastaan esimerkkinä haasteesta, jonka tekoäly on jo ratkaissut. Uusien neuroverkkoja hyödyntävien konekääntimien on väitetty tuottavan ihan yhtä hyvää käännöslaatua kuin ihmisten, parempaakin jopa. Kääntämisen kerrotaan hoituvan kännykkäsovelluksella tai älylaseilla tai korvanapilla, joka tulkkaa keskustelua saumattomasti. Jos ei nyt ihan vielä, niin seuraavan viiden vuoden kuluessa.

Mitä tämä teknologian kehitys tarkoittaa kielen ja kääntämisen alan ammattilaisille ja opiskelijoille? Asiaa pohditaan mm. marraskuussa 2020 aloittaneessa EU:n COST-ohjelman rahoittamassa verkostossa ”Language in the Human-Machine Era”, jossa myös Itä-Suomen yliopisto on edustettuna.

Kone vastaan ihminen…

Uutisointi ihmiskäännösten veroiseksi arvioiduista konekäännöksistä ei ole täysin tuulesta temmattua. Esimerkiksi konekäännösalan WMT-konferenssissa järjestetään vuosittain arviointikampanja, jossa arvioijat pisteyttävät eri koneilla tuotettuja käännöksiä. Joinakin vuosina konekäännösten rinnalla on vertailun vuoksi arvioitu myös ihmisen käännöksiä. Vuonna 2019 kieliparissa englanti–saksa ensimmäisen sijan veikin yksi konekääntimistä – ei ihmiskääntäjä.

Tuloksista ei kuitenkaan voi suoraan tehdä johtopäätöksiä koneen yli-inhimillisestä käännöslaadusta. Tärkeä kysymys on, mitä näissä tilanteissa on oikeastaan arvioitu ja miten. Esimerkiksi WMT-konferenssissa arviointi tapahtui vertaamalla yksittäisiä konekäännettyjä virkkeitä lähtötekstivirkkeisiin tai joissain tapauksissa ihmisen tekemään käännösversioon. Laatuarviointimenetelmiin perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin nostaneet esiin lähestymistavan ongelmia. Yksi keskeisimmistä liittyy virkkeiden irrottamiseen asiayhteydestään: todellisessa tilanteessa konteksti saattaa vaikuttaa merkittävästi lähtötekstikatkelman tulkintaan ja sanoman viestimiseen kohdekielelle.

Nykyiset konekääntimet käsittelevät tekstiä enimmäkseen virkkeinä, joskin keinoja ottaa huomioon ympäröivää tekstiä kehitetään alalla. Ihmiskääntäjä sen sijaan tekee laajemman kontekstin ja viestintätilanteen perusteella ratkaisuja, jotka saattavat irrottautua varsin kauaskin lähtötekstistä. Tällaiset ratkaisut ja niiden syyt eivät välttämättä ole yksittäisen, kontekstistaan irrotetun virkkeen perusteella ilmeisiä. Arviointiaineistoja tarkemmin analysoitaessa onkin havaittu tapauksia, joissa lähtötekstiä kirjaimellisemmin noudatteleva konekäännösvirke oli arvioitu ihmisen ”vapaampaa” käännöstä paremmaksi vaikka kirjaimellinen tulkinta oli kontekstissaan väärin. Edellä mainitussa WMT-kampanjassa arvioijat kyllä näkivät virkettä pidempiäkin katkelmia – mutta vasta sen jälkeen, kun he olivat pisteyttäneet yksittäiset virkkeet. Kun asetelmaa muutettiin vuonna 2020 niin, että konteksti oli alusta alkaen arvioijan näkyvillä, syntyi monissa kielipareissa selkeämpiä eroja ihmisen hyväksi.

…vai ihminen ja kone?

Kontekstin vaikutus kuvastaa osaltaan sitä, miten kääntäjä lähestyy tekstiä verrattuna koneeseen. Käännöstieteen opiskelijoille tuttua Eugene Nidan jaottelua käyttäen voisi sanoa, että konekäännin toteuttaa muodollista ekvivalenssia, jossa käännös säilyttää mahdollisimman tarkkaan lähtötekstin merkityksen ja muodon. Kääntäjä puolestaan pyrkii dynaamiseen ekvivalenssiin eli siihen, että käännöksen lukijan kokemus on mahdollisimman samanlainen kuin lähtötekstin lukijan. Koneen tuottamalla käännöksellä on paikkansa erityisesti tekstilajeissa, joissa keskeisintä on informaatiosisältö ja jotka suosivat niin sanotusti lähtötekstisidonnaista tyyliä. Tällöin konekäännös voi olla oiva apuväline kääntäjälle tai jopa käyttökelpoinen sellaisenaan.

Ihmisen vahvuus on kuitenkin syvempi ymmärrys, mitä halutaan viestiä ja miten. Kääntämisen opinnoissa keskeistä on esimerkiksi pohtia käännösten erilaisia käyttötarkoituksia ja kohdeyleisöjä sekä niiden vaikutusta kääntämisen strategioihin. Ihmisen rooli ei olekaan olla koneen oikolukijana vaan käännin on yksi työväline, jota kääntäjä hyödyntää välittäessään viestiä toiselle kielelle. Kääntämistä ja teknologiaa hallitseva tulevaisuuden kieliammattilainen voi olla käännöksen laadun takaaja, viestinnän asiantuntija sekä käännösteknologian kehittämisen ja käytön konsultti. Teknologia muuttaa kieli- ja käännösalaa, mutta ehkä vastakkainasettelun sijaan tulevaisuutta muovaakin koneen ja ihmisen yhteistyö.

Maarit Koponen
professori, käännöstiede

Quo vadis, saksan kieli? – Everywhere!

Suomalaisten kielitaidon kaventuminen on kevään kuluessa noussut huolen aiheeksi aina Ylen uutisia ja HS:n pääkirjoitusta myöten. Kyynisesti voisi todeta, että olihan tuo jo aikakin, sillä laskeva trendi valinnaisten kielten opiskelussa peruskoulussa ja lukiossa on ollut näkyvillä jo pitkään. Jätämme syiden ja mahdollisten toimenpide-ehdotusten pohdinnat kuitenkin nyt muille tahoille ja kohdistamme katseemme siihen, mitä kielitaidon kaventuminen erilaisine seurauksineen merkitsee omalle oppiaineellemme, saksan kielelle ja kulttuurille.

Saksan osaajien väheneminen on vaikuttanut yliopistomme opintotarjontaankin: saksan kieltä ja kulttuuria tai kääntämistä ei syksystä 2017 lähtien ole enää voinut valita pääaineeksi. Sivuaineeksi kutistuminen on tarkoittanut luonnollisesti kurssivalikoiman ja opetusresurssien kutistamista, mutta ennen kaikkea se tarjoaa tilaisuuden haastaa totuttuja ajattelutapoja siitä, mitä saksan kieli ja kulttuuri oppiaineena on. Kun ensisijainen tavoite ei enää ole nimenomaan saksan opettajien, kääntäjien ja ylipäätään kielen asiantuntijoiden kouluttaminen, aukeaakin uusien kohderyhmien ja heidän tarpeidensa kautta aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. On vain kysyttävä: Wohin willst du gehen, unser liebes Deutsch?

Kohderyhmien kirjo

Sivuaineen suuntaa voidaan hakea eri näkökulmista. Yhdessä ääripäässä voi lähteä siitä, että kielitaitoa löytyy yhä harvemmalta. Voisiko siis kieliaineita kuten saksaa, ranskaa ja japania opiskella ilman vaatimusta itse kielen osaamisesta? Tässä visiossa keskiössä olisi lähinnä kulttuurinen osaaminen – tapakulttuuri, yhteiskunnan toimintaperiaatteet, kulttuurihistoria jne. Tälläkin hetkellä jokaisessa mainitussa kielessä on tarjolla yksi tai useampi kurssi, jolle voi osallistua ilman kyseisen kielen taitoa (ja japanin opiskeluhan aloitetaan ihan alusta), ja näille on toki oma paikkansa. Kansainvälisestä kulttuuriosaamisesta on hyötyä alalla kuin alalla ja onhan opintojen kohderyhmä näin huomattavasti laajempi kuin tiettyä kielitaidon lähtötasoa edellyttävillä kielen sivuaineopinnoilla. Mutta niin tärkeää kuin se onkin, kulttuurin ja kulttuurierojen tuntemuksella ei kuitenkaan voi paikata kielitaidon puuttumista.

Pitäisikö saksan kielen opetus sitten aloittaa alkeista? Tarjota kulttuuritietouden rinnalla perusfraaseja arkielämän tilanteisiin tai vaikkapa liikeneuvotteluihin jäänsärkijäksi? Tehokurssittaa tulevia saksan osaajia? Totuus on, että kielen opiskelu vie aikaa, ja kyllä, se on myös työlästä. Kahdessa, kolmessa vuodessa suoritettavien sivuaineopintojen aikana – ja tietysti niiden pääaineopintojen ohella – on hyvin vaikea saavuttaa uudessa kielessä sellaista tasoa, että kieltä voisi sujuvasti käyttää työssään (eroja työtehtävissä ja niiden kielitaitotarpeissa toki on), puhumattakaan asiantuntijatasosta, jollaista esimerkiksi kielenopettajilta vaaditaan. Sitä paitsi perustaidot saksan kielessä voi hankkia kielikeskuksen kursseilla, joten ei olisi mielekästä tehdä päällekkäistä työtä.

Entä se toinen ääripää, ja samalla perinteinen kohderyhmä: saksaa ennestään hyvin osaavat ja kieliasiantuntijuutta tavoittelevat? Englannin ja ruotsin pääaineopiskelijoille saksa on usein luonteva sivuaine ja esimerkiksi opettajana tai kääntäjänä työskentelyyn vaaditaan syvällisempiä kieliopintoja. Jos nyt jättäisimme kouluttamatta saksan opettajia vain siitä syystä, että tällä hetkellä kielen opiskelu kouluissa näyttää heikolta, tekisimme karhunpalveluksen tuleville sukupolville. Lisäksi voidaan ajatella, että saksan kääntäjien, tulkkien ja kouluttajien tarve jopa kasvaisi juuri siitä syystä, että yhä harvemmat Suomessa tätä kieltä osaavat. Saksan ja saksan kielen merkitys Suomen ulkomaankaupassa, EU:ssa ja vaikkapa matkailussa ei kuitenkaan ole häviämässä mihinkään. Samoista syistä vankka saksan osaaminen on myös vaikkapa kauppatieteilijän valttikortti.

Taipuisat opinnot

Keille kaikille ja mihin tarkoituksiin saksan kieltä ja kulttuuria voidaan siis ajatella? Kokonaisuutena sivuaineopinnot tarjoavat edelleen välineet kielen asiantuntijana toimimiseen. Mukaan mahtuu osasia, joita kieltä osaamatonkin voi poimia kehittääkseen kansainvälistä kulttuuriosaamistaan ja liittää joko jo olemassa oleviin tai suunnitteilla oleviin opintokokonaisuuksiin. Kieli- ja viestintätaitoihin keskittyvät palaset ovat puolestaan sisällöiltään sellaisia, että riittävän saksan kielen lähtötason omaava minkä tahansa pääaineen opiskelija pystyy syventämään taitojaan juuri oman alansa tarpeita ajatellen. Suppeampikin kurssivalikoima voi taipua moneen tarkoitukseen.

Pieni sivuaineemme pyrkii tarjoamaan avaimia, joilla aukeaa ihan konkreettisestikin ovia saksankieliseen maailmaan – ja työelämään. Saksa on toki suurten runoilijoiden ja filosofien kieli, mutta ehdottomasti myös menestyksen kieli.

Niina Syrjänen
yliopisto-opettaja, saksan kieli ja kulttuuri

Alexandra Simon-López
yliopistonlehtori, saksan kieli ja kulttuuri