Liikkuvuustutkimus (mobility studies) keskittyy siihen, mitä tapahtuu ihmisten, esineiden tai ideoiden siirtyessä paikasta toiseen ja mitä merkityksiä tämä siirtymä tuottaa. Liikkuvuustutkimus on perinteisesti liitetty yhteiskuntatieteisiin ja todellisen maailman liikkuvuuksiin. Tutkimusala pohjautuu kuitenkin humanistisiin tieteisiin, minkä lisäksi liikkuvuustutkimuksessa on parhaillaan käynnissä humanistinen käänne. Tämän käänteen myötä on näkyvissä merkkejä siitä, että myös kirjallisuudentutkijat ovat hiljalleen löytämässä liikkuvuustutkimuksen.
Liikkuvuus ja representaatio
Liikkuvuus on globaali megatrendi ja kirjalliset tekstit käsittelevät komplekseilla tavoilla sen ilmentymiä. Kirjallisuudentutkimuksessa ei tietenkään tarkastella varsinaista liikkuvuutta vaan sen representaatioita. Kirjallisuuden liikkuvuudet eivät kuitenkaan ole irrallaan todellisen maailman liikkuvuuksista, vaan ammentavat niistä ja tuottavat aktiivisesti niiden merkityksiä. Esimerkiksi yleisesti jaettuja käsityksiä yksityisautoilusta vapautena tai kiireestä kaupunkitilan tyypillisenä rytminä on rakennettu ja toistettu kirjallisuudessa. Siellä näitä käsityksiä toisaalta myös haastetaan.
Kuten Lynne Pearce on todennut, kirjalliset tekstit ovat pohtivan luonteensa ja suoruutensa ansiosta erityisen arvokasta aineistoa liikkuvuuden merkitysten tarkasteluun. Kirjallisuus voi auttaa näkemään todellisuuden monimutkaisuuden – sen merkitysten ristiriitaisuuden ja prosessimaisuuden. Joskus kirjallisuus kutsuu omaksumaan hankalia näkökulmia; kulkemaan toisen kengissä, jakamaan vieraan kokemuksen. Kirjallisuus voi paitsi liikuttaa myös tehdä näkyväksi liikkeen – elementin, jonka usein ajatellaan pakenevan esittämistä. Tekstien kerronnallisia keinoja on mahdollista lukea liikkeen näkökulmasta tarkastelemalla sitä, miten ja millaista liikettä ne tuottavat muodon tasolla. Kirjallinen muoto vaikuttaa liikkuvuuden merkityksiin.
Merkitystä fragmenteista
Liikkuvuus itsessään – ymmärrettynä konkreettisesti vaikkapa lentämisenä, polkupyöräilynä tai raitiovaunuajeluna – on harvemmin etenkään proosatekstien pääteema. Romaaneissa liikkuvuuden kuvaukset näyttävätkin usein olevan varsin vähäisessä roolissa tekstin kokonaisuuden kannalta, minkä vuoksi ne jäävät helposti huomioitta. Ja silti: sirpaleisilla ja näennäisen suppeillakin liikkuvuuden kuvauksilla voi olla suuri merkitys esimerkiksi kerronnallisten siirtymien tuottamisessa. Ranskassa asuvien afrikkalaisten kotiinpaluista kertovissa teksteissä lentokenttä- ja lentomatkakuvaukset välittävät ajatuksen siirtymästä ja paikaltaan olosta. Lentokenttien rooli liikkuvuutta mahdollistavina välikulkupaikkoina symboloi sitä välitilaa, jota diasporiset kotiinpalaajat asuttavat eläessään entisen ja nykyisen kotimaansa ristivedossa. Lentokoneen ikkunan läpi kotikaupungin maisema avautuu lintuperspektiivistä laajana mutta kuitenkin abstraktina ja vieraana. Ikkuna on raja, joka mahdollistaa näkymän kotikaupunkiin mutta samalla sulkee kotiinpalaajan ulos sen materiaalisesta todellisuudesta. Lentokoneen vauhti saa muistoista tutun maiseman liukumaan ulottumattomiin. Konkreettinen ja metaforinen liike limittyvät.
Fragmentaarisen luonteensa vuoksi liikkuvuuskuvausten tarkastelu edellyttää pääsääntöisesti vertailevaa lähestymistapaa: yksittäisen teoksen kokonaisuutta ja umpinaisuutta korostava lukutapa harvemmin toimii. Ranskankielisen afrikkalaisen kirjallisuuden tavoissa kuvata Pariisin metroa toistuu tietty kuvasto – näin myös teksteissä, joiden julkaisuajankohtien välillä on jopa puolen vuosisadan kuilu. Metron idea on ensimmäistä kertaa Pariisiin saapuvalle ja eritasoliikennesysteemiin tottumattomalle varsin hämärä. Vastasaapuneiden ensimmäisiä metrokokemuksia ilmentävässä kuvastossa toistuvat klaustrofobinen ajatus metrosta maanalaisena onkalona sekä kyvyttömyys ymmärtää tottuneiden metromatkustajien antamia suuntaohjeita ja käsin piirtämiä ”yksinkertaistettuja” karttoja. Fyysisestä huonovointisuudesta kertovat kielikuvat toistuvat nekin. Varhaisemmissa 1900-luvun puolivälin teksteissä ruumiillisen epämukavuuden oireet johtuvat modernin kaupunkiympäristön aiheuttamasta shokista ja kolonisoidun subjektin ulkopuolisuudentunteesta. Nykykirjallisuudessa metromatkustamisen fyysisen pahanolon oireet liittyvät usein stressiin, jota paperittomien siirtolaisten viranomaisten välttelylle perustuva liikkumisstrategia synnyttää. Metro on metropolin möyrivä suolisto.
Liikkeen konkretiaa siirtolaishahmon varjosta
Osallistuminen liikkuvuustutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen välille syntyvään vuoropuheluun on jälkikoloniaalisen kirjallisuudentutkimuksen viitekehyksestä tulevalle tutkijalle erityisen innostavaa siksi, että jälkikoloniaalisessa tutkimuksessa liikkuvuus ymmärretään lähes poikkeuksetta siirtolaisuutena tai sen metaforana. Tällöin liikkeen konkretia eli liike itse jää helposti huomioitta. Siirtolaisnäkökulma ei mahdollista laajempaa ymmärrystä jälkikoloniaalisista liikkuvuuksista, jotka eivät aina täysin palaudu siirtolaisuuteen silloinkaan, kun ne siihen lomittuvat. Liikkuvuustutkimus tuo siirtolaishahmon varjosta näkyviin muitakin jälkikoloniaalisten kirjallisuuksien liikkeellä olijoita: puskataksissa hikoilevia kotiinpalaajia, melankolisia hotelliasujia, kaupunkitilassa hortoilijoita, autoilevia rikosetsiviä, viikonloppumatkailijoita piknikillä. Kirjallisuutta tutkimalla saadaan tietoa merkityksistä, jotka liittyvät paitsi liikkeellä olijoihin, myös liikkumismuotoon sekä paikkaan ja kontekstiin, jossa liike tapahtuu.
Anna-Leena Toivanen
Kirjoittaja työskentelee akatemiatutkijana humanistisessa osastossa. Hänen tutkimushankkeensa keskittyy liikkuvuuteen ja sen poetiikkaan ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudessa.