Lisää hakkuita biotalouden kitaan – puuntuotantoa tehostaen ja metsän käyttöjä yhteen sovittaen

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista ja kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Puu on Suomen tärkein uusiutuva luonnonvara. Nykyisestä biotaloudestamme yli puolet perustuu metsiin ja puuhun. Metsät ovat perusta myös biotalouden kasvulle. Biotalousstrategian toteuttaminen – biojalostamot, uudet tuotteet, puun energiakäyttö, puurakentaminen jne. – lisää merkittävästi puun kysyntää. Selluntuotantoon ja biojalostamoille tarvitaan jopa 15 milj. m3/v lisää puubiomassaa tai enemmänkin, jos kaikki esillä olleet investointisuunnitelmat toteutetaan.

Suomessa hakataan metsiä selvästi vähemmän kuin mitä puusto kasvaa. Niinpä metsiin kertyy lisää puuvarantoa vuodesta toiseen. Valtakunnan metsien inventointien mukaan on selvää, että metsävarojen lisäkäytölle biotalouden tarpeisiin on hyvät mahdollisuudet. ”Hakkuuvajeen” kurominen umpeen markkinatalouden keinoin eli lähinnä kantohintaa nostamalla on kuitenkin vaikeaa, ja monille puun ostajille ymmärrettävästi vastentahtoista. Toisaalta pakkomyynnit ja -ostot eivät istu yhteiskuntajärjestykseemme, vaan ovat enemmän kaikuja neuvostojen valtakunnasta. Puuvarojen mobilisoimiseksi etenkin yksityismetsistä tarvitaan kannustavaa porkkana- ja keppivalikoimaa. Kaikkea ei kuitenkaan pidä jättää metsäpolitiikan armoille: kantohinta on edelleen käypä työkalu markkinoilla.

Samalla kun hankitaan entistä enemmän kuitupuuta, leimikoista lankeaa väkisin lisää myös suuret määrät tukkipuuta. Sille tulisi kiireesti löytää kannattavaa käyttöä, jotta sitä ei tarvitsisi ajaa sellukattiloihin tai polttaa. Vai tuleeko tukista ylitarjontaa kuitupuun hankinnan leimikkolisäyksen sivutuotteena? Ehkäpä kuidun ja tukin kantohintaerot ovat tasoittumaan päin? Vielä ei sellaista näy tilastoissa, mutta jopa 70 % puunmyyntituloistaan tukeista saavien metsänomistajien lisäksi myös puutuoteteollisuudella on mielenkiintoiset markkina-ajat edessään. Niin, ja entäpä sahauksen sivuvirrat – hake, sahanpuru ja kuori –erinomaisina biojalostamojen raaka-aineina? Sivutuotteiden kysynnän kasvu sekä kehittyvät biojalostamoprosessit avaavat puutuotetoimijoille mahdollisuuksia myös uusiin rooleihin tuotantoketjuissa ja lisäkatteisiin arvokkaalle tukkipuulle. Saattaa tukin hinta sittenkin säilyä vähintään kohtuullisena?

Samaan aikaan, kun hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa – esimerkkeinä luontomatkailu ja hyvinvointipalvelut. Jos hakkuupinta-ala lisääntyy olennaisesti, sillä on vääjäämättä vaikutuksensa maisemiin, luonnon monimuotoisuuteen, metsien virkistysarvoihin jne. Metsän eri käyttöjen yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi. Patenttikeino vähentää lisääntyvien hakkuumäärien aiheuttamia konflikteja on tehostaa puuntuotantoa – vaikka se äkkiseltään voikin tuntua yllättävältä keinolta juuri konflinktinhallintaan. Mutta jos pystyttäisiin tuottamaan talousmetsissä puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puuta voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet jäisi, mutta hakkuupinta-ala ei kasvaisi. Hakkuiden ympäristövaikutukset liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin. Kestävien hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttömuotojen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää selkeästi lisätä mahdollistamaan biotalouden eteneminen. Keinoja puuntuotannon tehostamiseen tunnetusti on, ja lisää tutkitaan.

Kirjoittaja

MMT Jyrki Kangas, toimii metsäbiotalouden professorina Itä-Suomen yliopiston luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa. Hän on lokakuussa 2015 järjestettävän ”Biojalostamot metsäbiotalouden kasvun ajurina –asiantuntijaseminaarin” puheenjohtaja ja yksi päivän alustajista.