Olemme humanistisen osaston opiskelijatyöryhmässä kevään aikana ideoineet uudenlaista työelämätapahtuman muotoa, alumnikahveja. Alumnikahvien on tarkoitus olla vapaamuotoisia keskustelutilaisuuksia, joissa opiskelijat saavat kuulla Itä-Suomen yliopiston alumnin uratarinan ja halutessaan esittää hänelle kysymyksiä. Puolituntiset alumnikahvit sijoittuvat iltapäivään luentojen väliin, jolloin on kätevä piipahtaa kuuntelemaan alumnin haastattelua kahvitauolla.

Urapolku yliopistolta kirjastoalalle

Ensimmäiset alumnikahvit järjestettiin keskiviikkona 1.3., ja alumnivieraaksi saapui kirjailija ja pedagoginen informaatikko Camilla Nissinen. Nissinen opiskeli Itä-Suomen yliopistossa 2010–2016, ja hänen pääaineensa oli kirjallisuus.

”Kuten moni muukin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija, ikään kuin ajauduin suuntautumaan äidinkielenopettajaksi”, Nissinen kertoi urapolustaan haastattelijalle. Kirjastoala kiinnosti häntä jo yliopistoaikana, mutta tuohon aikaan informaatiotutkimuksen opintoja ei ollut mahdollista suorittaa joustavalla opinto-oikeudella toisessa oppilaitoksessa, kun tutkinto oli jo täysi pedagogisten opintojen vuoksi.

Nissinen painotti haastattelussaan, etteivät pedagogiset opinnot koskaan mene hukkaan työelämässä, vaikkei työskentelisikään opettajana. Lopulta pedagogiset opinnot olivat avain myös Nissisen haaveilemaan kirjastotyöhön. Nykyisen kirjastolain mukaan riittää, että vain osalla kirjaston henkilökunnasta kirjasto- ja informaatioalan koulutus. Kun Joensuun kaupunginkirjastolle haettiin pedagogista informaatikkoa, etsinnässä oli nimenomaan pedagoginen osaaja, ja Nissinen sai paikan.

Pedagoginen informaatikko kannustaa lapsia lukemaan

Pedagogisena informaatikkona Nissinen vastaa lasten ja nuorten kirjastopalveluista. Hän muun muassa suunnittelee ja organisoi erilaisia hankkeita ja toimintaa, jotka kannustavat lapsia lukemaan. Nissinen on mukana toteuttamassa esimerkiksi lapsille suunnattua lukudiplomisovellusta, joka tulee saataville tänä keväänä.

Viime aikoina on puhuttu paljon lukemisen suosion ja lukutaidon laskusta lasten ja nuorten keskuudessa. Ilmiö on huolestuttava, sillä lukeminen on avain uuden oppimiseen ja lupaa lapselle parempaa tulevaisuutta työelämässä. Lisäksi kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää empatiakykyä, muistia ja auttaa vähentämään stressiä. Lapset ja nuoret tarvitsevat esikuvikseen Camilla Nissisen kaltaisia aikuisia, joille lukeminen on sydämen asia.

Vaikka pedagogisen informaatikon työssä kuulostaa olevan suuri vastuu ja suuret odotukset lasten lukutaidon edistämisestä, Nissinen kuitenkin iloitsee, jos saa edes yhden lapsen innostumaan lukemisesta. Kuten opettajana, myös pedagogisena informaatikkona hän kokee lasten ja nuorten kohtaamisten olevan työssään kaikkein palkitsevinta.

Kirjailijan ammatti on raakaa työtä

Kirjastotyönsä ohella Nissinen on tuore esikoiskirjailija, jonka teos Meitä vastaan rikkoneet ilmestyi viime syksynä. Innostuin lukemaan teoksen ennen alumnikahveja. Taitavasti rakennettu kauniskielinen teos kertoo rankkaa kasvutarinaa tytöstä naiseksi ja pyristelystä pois syömishäiriön ja myrkyllisen uskonnollisen yhteisön otteesta.

Alumnikahveilla Nissinen kertoi päätyneensä kirjailijaksi kirjoittamalla omista kokemuksistaan: ”Minulla on aina ollut tapana käsitellä elämääni ikään kuin kirjoittamalla ikävät asiat ulos. Kun elämässä oli raskas vaihe, päätin kirjoittaa kokemuksistani fiktion keinoin.”

Nissisen mukaan kirjallisuuden opinnoista oli suuri apu kirjoitusprosessissa. Kun osaa lukea kaunokirjallisuutta analysoiden, on myös helpompi analysoida omaa tekstiään. Myös kustannustoimittajan kanssa työskentely oli jouhevampaa, kun oli yhteinen käsitteistö, jonka avulla keskustella tekstistä. Nissisen mielestä kustannustoimittajan kanssa työskentely oli hieno kokemus: ”On mahtavaa, kun joku on niin yksityiskohtaisesti kiinnostunut omasta tekstistä ja osaa tarjota ammattilaisen apua tekstin parantelemiseen.”

Kustannustoimittajan kanssa työskennellessä on lisäksi pidettävä kiinni aikatauluista, jolloin tekstiä on pakko syntyä määräpäivään mennessä. Nissisen mukaan kirjailija tarvitseekin kirjoitussuunnitelman, jonka avulla työskentelee johdonmukaisesti. ”Kirjoittaminen on raakaa työtä. Ei se ole baskeri päässä ja viinilasi kädessä inspiraation odottelua.”

Nissinen lähetti lopuksi terveisiä pöytälaatikkokirjailijoille: ”Kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoittamalla. Jos on aikomus kirjoittaa, kannattaa poistua somesta. Somen selaaminen tappaa luovuuden ja keskittymiskyvyn, jotka ovat kirjoittaessa olennaisia juttuja”.

Alumnikahvit jatkuvat huhtikuussa

Puoli tuntia hurahti nopeasti Camilla Nissisen mielenkiintoisen uratarinan parissa. Tilaisuudessa oli rento ja lämminhenkinen tunnelma. Yleisö esitti kysymyksiä muun muassa Nissisen lempikursseista, suomen kielen opinnoista ja tulevaisuudensuunnitelmista.

Seuraavat alumnikahvit järjestetään tiistaina 4.4. klo 13.45–14.15 Agoran kahviossa. Alumnivieraaksi saamme tuolla kertaa Miia Hartikaisen, joka työskentelee toimittajana Karjalaisessa.

Sinja Ylisiurua

Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Itä-Suomen yliopistossa

In 2001, the first Nigerian professor of Linguistics, Ayo Bamgbose, wrote that he tuned in to a local radio station in Lagos, Nigeria, and he could hardly believe it was a Nigerian station because of the DJ’s American accent and Americanisms. It is therefore unsurprising that linguistic globalization and American influence in Nigerian English have garnered considerable attention in the last two decades. To examine ongoing changes in Nigerian English, a few researchers have employed corpus-based approaches. However, an interesting question that cannot be readily answered via corpora is ‘what are the beliefs and attitudes of Nigerians towards American accents and Americanisms?’ Answers to this question were sought from three generations of educated Nigerians via semi-structured interviews on a recent field trip to Southwest Nigeria.

You see they have two species of people now… So old schools are old schools, and there is a class gap among the old schools and you of the new schools. (Age 84, former headmaster)

In Present-Day Nigeria, English has become a second language for most educated Nigerians. It is fast becoming a first language for many Nigerians growing up in urban areas, and it continues to be a foreign language for some Nigerians in remote areas or those who have had little or no formal education. In December 2022, the Nigerian government approved a new language policy which mandates the use of the child’s mother tongue throughout their primary education. However, this policy is yet to be implemented. Presently, the child’s mother tongue is employed in the first three years of primary education in government schools, especially in rural areas, whereas English is typically the default medium of instruction in all fee-paying private schools across Nigeria. During school hours, students in such schools are often castigated or punished for speaking their indigenous languages, typically called ’vernacular’ in a pejorative sense. These types of linguistic practices further emphasize the diglossic situation in Nigeria vis a vis English and the numerous indigenous languages in terms of prestige.

Nigerian English is typically used as a cover term for the heterogenous varieties of English used by Nigerians. Features from various Nigerian indigenous languages are often transferred to English, and such features are widely acknowledged as phonological shibboleths or markers of certain ethnicities. For example, there are stereotypical jokes about the Igbo man who eats flied lice (/l/, /r/ alternation), the Yoruba man who is hat (H factor) home eating shicken (/ʃ/, /tʃ/ alternation), and the Hausa man who only has pipty dollars (/p/, /f/ alternation). One can therefore argue that the average Nigerian is quite aware of the coexistence of multiple dialects and accents of Nigerian English from an early age. Can the same be said about the two globally dominant varieties of English: American and British? Are certain stereotypes associated with American English too? It is likely that many Nigerians are unable to distinguish between American and British accents, but most can easily identify both varieties as foreign in the Nigerian environment. When it comes to language beliefs and attitudes, however, there are considerable differences between two groups of Nigerians: the new school and the old school.

That’s why we have radio stations that cater to different audience… you see the FM where they try to funkify how they talk and sound very foreign. They know who they’re targeting, and they’re targeting the young, the Gen Zs who have been exposed to a lot of foreign stuff.  (Mid-30s, radio presenter)

The youngest group of interviewees consists of teenagers and young adults below the age of 24. Participants in this group mostly belong to the new school – known for being active on social media and knowledgeable about new technology, slangs and trends. Many in this group self-identify as simultaneous bilinguals who have acquired English and other indigenous languages in their home environment, while others self-identify as monolingual English speakers who have passive knowledge of Nigerian Pidgin or an indigenous language. In contrast, the oldest group of interviewees which consists of retirees above the age of 65 is largely categorised as old school. None in this group is monolingual; fluency in one or more indigenous language(s) alongside English is the norm.

It is unsurprising that Americanisms and American accents index different things to these two groups. The interviews with the new school reveal mixed attitudes towards American accents. For many, it is positive. When you speak with an American accent genuinely, you are perceived as a well‑exposed Nigerian, classy, competent, upwardly mobile. In contrast, a fake American accent generates animosity. If it is perceived as fake, the speaker is mocked for trying to sound different and failing at it. Such a speaker is accused of ‘trying to belong’, ‘forming woke’, ‘faking it’, ‘pretending’, ‘speaking phoney’. For others, an American accent is just a tool for doing stuff – nothing special. It has certainly been commodified as the hiring process in several urban radio stations and international schools continues to favour Nigerians who possess a foreign accent – American or British. But having a foreign accent also has far-reaching consequences in Nigeria, you are expected to be rich, for example. And often, you end up paying more in the open-air markets, or you are asked to pay for basic services that the average Nigerian would typically get for free.

As for the old school, a complaint tradition about the deteriorating standard of English in Nigeria and a disapproval of Americanisms and American accents seem to go hand in hand. It was often repeated that British English is Queen’s English, and it is also the standard variety that Nigerians inherited from colonial times, unlike American English, which is colloquial, full of slangs and should be avoided in formal settings.

Nevertheless, it is interesting to note that the new school and the old school appear to agree that navigating the murky waters of multilingual Nigeria involves a high degree of linguistic flexibility. That is, mobile linguistic resources are essential, and the ability to switch between languages, language varieties or accents is a useful skill to have. As an interviewee puts it, “it’s good to know how to deactivate and activate accents so you know how to blend in where you need to blend in”.

Temitayo Olatoye
The author is a doctoral researcher at the University of Eastern Finland

Suoritin kolmen kuukauden mittaisen korkeakouluharjoitteluni loppukesästä Suomen suurlähetystössä Astanassa, Kazakstanissa. Etsin harjoittelupaikan itse, sillä Venäjän aloittaessa hyökkäyssodan Ukrainaan vaihtomahdollisuudet Venäjällä peruuntuivat. Halusin kuitenkin päästä harjoittamaan opiskelemaani kieltä venäjänkielisessä ympäristössä. Etsin mahdollisia harjoittelupaikkoja lähinnä Uzbekistanista ja Kazakstanista. Lähetin suurlähetystöön sähköpostia, jossa esittelin itseni ja kysyin, olisiko harjoittelu mahdollinen. Sain ystävällisen vastauksen, ettei ulkoministeriöön tulla ihan tätä reittiä pitkin, mutta onnekseni he olivat laittamassa parin viikon sisällä harjoittelupaikan julkiseen hakuun. Voisin siis lähettää hakemukseni suoraan lähetystöön ja välttää näin yhden välivaiheen, jossa hakemukseni olisi voinut karsiutua pois. Pian sainkin kutsun haastatteluun. Haastattelu oli ehdottomasti vaikein työhaastattelu, jossa olen koskaan ollut. Haastattelukieli vaihtui varoittamatta suomesta venäjään, sitten taas suomeen ja sitten vielä englantiin. Joidenkin viikkojen kuluttua sain tiedon, että tulin valituksi tehtävään.

Viisumit ja asuntoasiat kuntoon

Valinnan jälkeen alkoi viisuminhakuprosessi, sillä tulisinhan olemaan maassa yli 30 päivää. Kazakstanin Helsingin-lähetystön henkilökunnasta juuri se ihminen, joka myöntää viisumit, oli lomalla. Ja minulla oli jo lentoliput ostettuna! Sovimme, että lennän Astanaan (vielä silloiseen Nur-Sultaniin) ja lähetystö auttaisi minua hankkimaan viisumin paikan päältä. Mukaan lennolle sain kasan skannattuja virallisia dokumentteja, joiden avulla pääsin kuin pääsinkin perille Astanaan. Joskin joka ikinen virkailija selasi dokumentit huolella ja useaan otteeseen epäuskoisen näköisenä läpi. Viisumin hankkiminen ei sujunut Kazakstanissakaan niin kuin oli suunniteltu, ja jouduin matkaamaan vielä Kazakstanin suurlähetystöön Kirgisiaan, missä viisumi minulle viimein myönnettiin.

Harjoittelun ensimmäiset viikot asuin läheisessä hostellissa, sillä olin ajatellut alivuokrata huoneen solusta tai kimppakämpästä. En kuitenkaan ottanut huomioon, että julkinen liikenne ei ole Astanassa aivan parhaasta päästä. Kaikki vapaat huoneet sijaitsivatkin kaukana työpaikasta ja huonojen yhteyksien päässä. Kolmen viikon jälkeen onnisti ja muutin saman katon alle paikallisen kazakkitytön kanssa. Asunto oli mukava ja kävelymatkan päässä töistä sekä keskustasta.

Monipuolisia tehtäviä lähetystössä

Tehtäviäni harjoittelussa olivat Kazakstanin ja Kirgisian ajankohtaisten asioiden seuranta ja raportointi, Kazakstanin osalta myös kaupallispoliittinen seuranta ja raportointi. Seurattava media oli pääosin venäjänkielistä. Toinen iso tehtäväni oli sisällöntuotanto edustuston sosiaaliseen mediaan. Laadin sisällöt englanniksi, minkä jälkeen lähetystön paikallinen koordinaattori käänsi tekstini kazakiksi ja venäjäksi. Laadimme sisältöä Twitteriin, Facebookiin, Instagramiin ja lähetystön omille nettisivuille.

Pääsin myös osallistumaan erilaisiin vierailuihin, kokouksiin ja tilaisuuksiin. Itselleni merkittävin kokemus oli päästä tapaamaan kirgisialaisia kansalaisjärjestöjen edustajia Biškekissä, Kirgisiassa. On erittäin harvinaista, että harjoittelija pääsee virkamatkalle ja vieläpä yksin. Pääsin tutustumaan eri kansalaisjärjestöjen toimintaan ja kuulemaan heidän hankkeistaan Suomen lähetystön edustajana. Vaikka tapaamisiin oli pyydetty mukaan englannin kielen taitoisia edustajia, huomasin ilokseni ymmärtäväni suurimman osan myös venäjänkielisistä esityksistä.

Muihin tehtäviini kuuluivat yhteydenpito suomalaisiin yrityksiin, yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin, mediaseuranta laajemmin, tiedonhaku, taustaselvitykset sekä käännökset englannista ja venäjästä suomen kielelle. Lisäksi avustin erilaisissa hallinnollisissa asioissa. Työtehtäväni pysyivät harjoittelun ajan melko samoina, joskin vastuuta ja tehtävämäärää lisättiin pikkuhiljaa. Lopussa tehtävät, esimerkiksi taustaselvitykset ja taloudesta raportointi, olivat vaativampia ja laajempia kuin aloittaessani.

Myös harjoittelun ajankohta oli äärettömän mielenkiintoinen, sillä maassa, sen sisä- ja ulkopolitiikassa, oli paljon asioita meneillään. Harjoittelun aikana kaupungissa vierailivat niin Putin kuin paavikin ja sinne saapui kymmeniä tuhansia sotaa pakoilevia nuoria miehiä Venäjältä. Ja kun syksyllä poistuin kaupungista, sen nimi oli vaihtunut Nur-Sultanista Astanaksi.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli hieno ja kolme kuukautta hujahti aivan liian nopeasti. Jos nyt saisin valita kolmen tai kuuden kuukauden väliltä, valitsisin jälkimmäisen.

Larissa Potkonen
Kirjoittaja on venäjän kielen ja kulttuurin opiskelija Itä-Suomen yliopistossa

Mihin tulevana generalistina voisin työllistyä? Kuinka tuhannesta kiinnostuksen kohteesta voi keksiä edes opinnäytetyön aiheen? Olen pohdiskellut näitä kysymyksiä opintojeni alusta asti. Onneksi tietoa vaihtoehdoista on kertynyt opintovuosien aikana yliopistossamme työskenteleviltä ammattilaisilta ja esimerkiksi HUMUS-hankkeen järjestämien työelämätapahtumien kautta. Myös työelämäyhteistyössä tehty kandidaatintutkielmani “Monikulttuurista mielenterveyttä – maahanmuuttajien mielenterveyshoitoon vaikuttavat tekijät Suomessa” on antanut vastauksia pohdintoihini.

Kulttuurintutkimuksen opintojani on alusta alkaen ohjattu rakentamaan melko vapaasti omien kiinnostuksenkohteideni mukaan. Näistä tärkeimpiä minulle ovat aina olleet ihmisen käyttäytyminen, kokonaisvaltainen terveys ja erityisesti mielenterveys. Olen kiinnostunut myös toisten auttamisesta ja palvelukehittämisestä. Päätin jo opintojeni alussa erikoistua näihin teemoihin ja valitsin erikoistumisalakseni kulttuurisen ihmistutkimuksen eli kulttuuriantropologian ja sivuaineikseni psykologian ja Terveyden monikulttuuriset ulottuvuudet -opintokokonaisuuden.

Tietoa monikulttuurisen mielenterveystyön haasteisiin

Kandiseminaarin alkaessa keväällä 2022 aloin mietiskellä kiinnostukseni kohteisiin liittyviä aiheita, ja tutkimukseni tavoitteeksi muodostui tarkastella maahanmuuttajien kanssa työskentelevien ammattilaisten saamaa ja tarvitsemaa kulttuurisen kompetenssin koulutusta etenkin terveydenhoitoalalla sekä maahanmuuttajien mielenterveyteen ja mielenterveyshoitoon vaikuttavia tekijöitä Suomessa. Tutkimusta voitaisiin tällöin käyttää mielenterveyshoidon ammattilaisten saamien koulutusten ja muun maahanmuuttotoiminnan kehittämisessä. Pääsin aloittamaan yhteistyön heti toivomani julkisen sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluja tuottavan organisaation kanssa HUMUS-henkilöstön avustuksella.

Päätin tehdä aiheesta kirjallisuuskatsauksen ja sen tueksi haastattelun.  Koska kandidaatintutkielman konkreettiseen tekemiseen oli vain pari kuukautta aikaa, yksi haastateltava riitti pieneen työhön hyvin. Tarkoituksenani oli saada kokemuksellista lisätietoa ja näkökulmia kirjallisuuskatsaukseni tueksi.

Toteutin tutkimushaastattelun ensimmäistä kertaa ja jännitin sitä kovasti. Haastattelu sujui kuitenkin odotettua paremmin, sillä haastateltavani oli hyvin valmistautunut tutustumalla aiemmin ilmoittamiini teemoihin, minkä ansiosta pystyimme keskustelemaan aiheista vapaasti. Sain häneltä myös kiitosta työni tekemisestä. Kokemus oli myönteinen ja itsevarmuutta kasvattava. Sain vastaukset tärkeimpiin tutkimuskysymyksiini ja ne riittivät tukemaan muusta aineistosta ja kirjallisuudesta saamaani tietoa.

Tutkielman johtopäätöksinä totesin syrjinnän, stigmatisaation, diagnostiikan rajallisuuden ja palveluiden resurssien vähäisyyden aiheuttavan haasteita monikulttuurisissa kohtaamisissa. Kulttuurisen tietotaidon eli kompetenssin koulutuksen tarve on siis yhä ajankohtaisempaa alueilla, joissa maahanmuutto vilkastuu. Myös asiakkaan yksilöllisiin ja kulttuurisiin voimavaroihin keskittyminen ja palveluiden välinen yhteistyö ovat erittäin tärkeitä monikulttuuristuvan mielenterveyshoidon kentällä.

Työelämäyhteistyö motivoi jatkamaan aiheen parissa

Ajattelin työyhteistyössä tehdyn tutkielman olevan paljon suuritöisempi, kuin se olikaan. Moni asia hoidettiin alkuun puolestani ja sain tukea ja opastusta ohjaajiltani sekä HUMUS-hankkeen henkilöstöltä. Aikani sain käyttää siis lähes kokonaan tutkimuksen tekemiseen. Tehdessäni tutkielmaa yhteistyössä työelämän edustajan kanssa opin aikatauluttamaan ja suunnittelemaan, tekemään haastattelun, etsimään validia tutkimustietoa ja tekemään tutkimuksen siitä hyötyvää kohderyhmää ajatellen.

Työelämäyhteistyössä tehty opinnäytetyö tarjoaa ehdottomasti mahdollisuuden verkostoitua, oppia, saada uusia kokemuksia ja tuoda humanismia uusille aloille. Yhteistyö toivomani organisaation kanssa sai minut todella innostumaan lisää jo aiemmin minua kiinnostaneista asioista ja toivomaan työllistymistä niiden parissa. Ilokseni yhteistyö organisaation kanssa jatkuu, sillä minulle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa tutkimusta aiheen parissa myös pro gradussani.

Kiia Hulkkonen
Kirjoittaja on kulttuuriantropologian opiskelija Itä-Suomen yliopistossa

Tänä vuonna Twitterissä vietetään jo kolmatta kertaa murreviikkoa, jolloin tviittaajia pyydetään kirjoittamaan päivityksensä murteella tai puhekielellä. Viikko on käynnistynyt Itä-Suomen yliopiston suomen kielen oppiaineen aloitteesta, ja se ajoittuu Aleksis Kiven päivän tienoille – tänä vuonna viikolle 41 eli 10.–16.10.2022. Murreviikon tili on @murreviikko, ja tviiteissä käytetään aihetunnistetta #murreviikko. Sosiaalisessa mediassa viikko on levinnyt ympäri Suomea, ja esimerkiksi Verottaja (@verouutiset) on tarttunut ideaan ja vastaa viikon aikana murteella esitettyihin kysymyksiin samalla murteella.

Viikon tarkoituksena on nostaa esiin puhutun suomen kielen monimuotoisuutta: sekä vanhoja aluemurteita että nykyistä puhekieltä. Murteet ovat Suomessa kokeneet parin, kolmen vuosikymmenen aikana uudenlaisen arvonnousun, ja 1990-luvulta lähtien on puhuttu suorastaan murrebuumista. On ilmestynyt murteella kirjoitettuja teoksia ja monista sarjakuvista on tehty murrekäännöksiä. Vaikka murteista ollaan kiinnostuneita, mahtuu Suomeen monenlaisia mielipiteitä ja ajatuksia. Aikaisempien murreviikkojen aikana olen seurannut Twitterissä käytyä keskustelua, ja nostan tässä kirjoituksessa esiin joitain keskustelua herättäneitä näkökulmia.

Puhtaan murteen ihanne

Monissa kommenteissa on tuotu esiin murteiden sekoittuminen: kirjoittajat haluaisivat osallistua murteella kirjoittamiseen, mutta he kokevat sekoittavansa liikaa eri murteita. Ihmiset liikkuvat elämänsä aika eri puolilla maata ja muuttavat kauaskin omalta synnyinseudultaan. Eri asuinpaikoista tarttuu mukaan myös paikallista kieltä: osuvia murresanoja tai huomiota herättäneitä ilmauksia. Murteet voivat sekoittua myös silloin, kun perheen vanhemmat ovat kotoisin eri murrealueilta ja lapset omaksuvat heiltä murretta omanlaisenaan yhdistelmänä. Tutkijan näkökulmasta on kiinnostavaa, että tällaista sekoittumista pidetään jollain tavoin huonona asiana. Vaikuttaa siltä, että monilla suomalaisilla on mielessään eräänlainen ihannekuva ”puhtaista” murteista, joita ei saisi tahrata. Pelko murreainesten sekoittumista estää osallistumasta murteella käytyyn Twitter-keskusteluun, vaikka murreviikon ”ohjelmanjulistuksessa” rohkaistaan ihmisiä sekoittelemaan eri murteita, jos siltä tuntuu.

Murrekateus

Koska murteiden käyttöön on ennen nykyistä murrebuumia liittynyt eräänlainen stigma ja aikaisemmat sukupolvet on usein opetettu häpeämään murretta, olen ollut yllättynyt murreviikkojen aikana esiin nousseesta ilmiöstä, jolle kommentoijat ovat antaneet nimityksen ”murrekateus”. Tunne lienee sukua FOMO-kokemukselle (fear of missing out) eli paitsi jäämisen tunteelle. Monet suomalaiset eivät ole omaksuneet ainakaan vahvaa murretta, sillä esimerkiksi kaupunkien puhekielessä murteellisuuksia on usein varsin vähän. Kun osa tviittaajista alkaa käyttää reheviä murresanontoja, toiset kokevat jäävänsä sivuun ja olevansa jopa kateellisia muiden murretaidosta. Asetelma on kiinnostavalla tavalla päinvastainen verrattuna muutaman vuosikymmenen takaiseen: aidon tuntuisella murteella on eräänlainen prestiisiasema ja ”tavallinen” puhekieli tuntuu siihen verrattuna vähempiarvoiselta.

Kaikki eivät pidä murteista

Murteiden käyttö Twitterissä ei herätä pelkästään ihastusta tai kateutta, ja jotkut murreviikon aikana vastaani tulleet kommentit ovat olleet hyvinkin murrevastaisia. Jotkut eivät ylipäätään pidä murteista ja ilmoittavat jättävänsä murteella kirjoitetut tviitit lukematta tai hiljentävänsä #murreviikko-tunnisteen. Kirjoitan itse murreviikolla omanlaistani ex-kainuulaisen murretta, ja olen saanut kuulla olevani savokarjalainen, joka ei osaa kirjoittaa yleiskieltä. Näitä mielipiteitä ei aina perustella, minkä vuoksi tutkijana jään pohtimaan syitä siihen, miksi tietynlainen suomen kieli tuottaa yllättävänkin voimakkaita reaktioita. Sen sijaan on helpompaa ymmärtää niitä kommentoijia, joita ärsyttää nimenomaan murteen kirjoittaminen, ei puhuttu murre. Suomalaiset ovat tottuneet siihen, että murteet elävät puhuttuna kielimuotona ja että kirjoitettu suomen kieli noudattaa pääasiassa kirjakielen normeja. Kirjainmerkein ilmaistu murre näyttää oudolta ja vieraalta, ja sen lukeminen voi tuntua turhauttavan hitaalta. Jos murre on itselle muutenkin vierasta, tekstin ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Murteen lukemiseen kuitenkin harjaantuu, ja jos murretekstejä tulisi vastaan säännöllisesti, niiden lukeminen muuttuisi nopeasti helpommaksi.

Murteet eivät ole naurun asia

Murreviikosta on muodostunut positiivinen tapahtuma, jossa murteellisilla tviiteillä luodaan usein huumoria. Vakavan asian ilmaiseminen murteella koetaan usein koomisena käänteenä, ja Twitterissä tätä käytetään tietoisestikin hyväksi. Murteen huumorikäytöllä on pitkät juuret, ja esimerkiksi vanhoja kotimaisia elokuvia katselleet muistavat vahvaa murretta vääntävät koomiset sivuhahmot. Huumorin kokemuksen taustalla on vaikuttaa usein olevan ajatus murteen vähempiarvoisuudesta tai murteella puhujan tyhmyydestä, ja huumoria voidaan käyttää myös pilkantekoon. Tästä syystä murreviikkoa on toisinaan moitittu liiankin huumoripitoiseksi. Murre on puhujalleen kielimuoto, jolla ilmaistaan kaikenlaisia asioita: murteella voidaan hassutella mutta myös puhua vakavista tai surullisista aiheista, ja murteella voidaan hoitaa asiallisia asioita. Kun @verouutiset-tili vastaa tvittaajien murteellisiin kysymyksiin murteella, kyse ei ole (ainakaan pelkästään) huvittelusta, vaan kysyjien veroasiat tulevat hoidetuiksi.

Viikko on liian lyhyt aika

Suomessa on jo pitkään oltu huolissaan murteiden katoamisesta. Murteet ovatkin kielitieteen termein ”tasoittuneet” eli vanhimmat ja leimallisimmat murteellisuudet ovat vähitellen jääneet pois käytöstä. Elävän kielen ominaisuus on muuttuminen, ja myös murteet ovat aina muuttuneet, ja uudet sukupolvet puhuvat aina murretta vähän eri tavalla kuin vanhemmat. Murteentutkijat tietävät, että monet paikalliset erot elävät Suomessa edelleen varsin vahvoina. On kuitenkin ymmärrettävää, että murteista ollaan huolissaan, ja murreaktivistit vertaavat murteita uhanalaisiin kieliin: myös murteet ovat suojelun tarpeessa. Tästä kumpuavat ne kommentit, joissa murreviikkoa pidetään liian lyhyenä. Murteella pitäisi kirjoittaa ympäri vuoden – ja jotkut kirjoittavatkin.

Tutkijan murresuhde

Murreviikon ylläpitäminen on tarjonnut minulle myös mahdollisuuden pohtia omaa suhdettani murteeseen tai murteisiin. Olen kasvanut Kajaanissa kodissa, jossa ristijärveläissyntyiset vanhempani puhuivat melko vahvaa Kainuun murretta. Kuten usein käy, muun ympäristön vaikutus on kuitenkin vahvempi kuin kodin malli. Kajaanin kaupungissa murre on vanhastaankin ollut paljon lievempää kuin ympäröivällä seudulla, ja koen kasvaneeni 70- ja 80-luvulla enemmänkin yleissuomalaisen puhekielen käyttäjäksi, jolla toki on puheessa itäsuomalaisia vivahteita. Murretaustastani tulin oikeastaan tietoiseksi vasta Joensuun yliopistossa suomen murteiden kurssilla toisen vuoden opiskelijana. Sen jälkeen kiinnostuin entisen kotiseutuni murteesta niin paljon, että tein gradun Ristijärven murteen muuttumisesta. Myöhemmin muut tutkimusaiheet veivät huomioni, mutta murreviikko on tuonut minut takaisin Kainuun murteen pariin. Vaikka olen asunut suurimman osan elämästäni Pohjois-Karjalassa, jostain muistin pohjalta vanhempieni murre kuplii esiin. Siispä toevotan kaekille hyvveä murreviikkoa!

Helka Riionheimo
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston suomen kielen professori sekä karjalan kielen professori

Englannin kielen vaikutus näkyy suomen kielessä hyvin vahvasti tänä päivänä. Yhä useammin kohteita nimetäänkin sekakielisesti eli yhdistäen suomen ja englannin kieltä. Kandidaatintutkielmassani selvitin, miten kielenkäyttäjät suhtautuvat sekakielisyyden ja englannin kielen lisääntyneeseen määrään nimistössä. Tutkielmassani selvitän myös, mitkä seikat vaikuttavat sekakielisen nimen hyväksyttävyyteen, ja vaikuttaako ikä kieliasenteisiin.

Valitsin tutkimukseeni viisi erilaista kohdetta, joille annetuissa nimissä sekakielisyyttä esiintyy: televisio-ohjelmat (esim. Haapasalo goes lomalle ja SuomiLOVE), urheilujoukkueet (esim. Kangasalan Kisa-Eagles ja Pallo and the Boys), elintarvikkeet (esim. Babyporkkana ja Fazer Real Ruis täysjyväruisleipä), hotellit ja kahvilat (esim. Hotel & Spa Resort Järvisydän ja Cafe Muru) sekä laskettelukeskukset ja -rinteet (esim. Tahko Mountain ja Peakin reitti). Näiden sekakielisesti nimettyjen kohteiden avulla tutkin kielenkäyttäjien asenteita. Aineiston keräsin verkkokyselyllä tammikuussa 2022. Kyselyn jaoin Facebookiin Joensuun Puskaradio -ryhmään sekä Yammeriin kanavalle UEF-opiskelijat. Vastauksia sain yhteensä 575.

Yleinen suhtautuminen sekakielisyyteen

Tutkimukseni osoittaa, että kielenkäyttäjät suhtautuvat keskimäärin neutraalisti sekakielisyyden lisääntyneeseen määrään nimistössä. Nuoret (16–29-vuotiaat) suhtautuvat kaikkein myönteisimmin sekakielisyyteen, kun taas vanhempien kielenkäyttäjien (yli 60-vuotiaat) asenteet ovat hieman kielteisempiä. Nuorten vastauksista ilmenee, että englanti tulee huomaamatta osaksi lähes jokaista tilannetta. Yli 60-vuotiaat vastaajat kertovat puolestaan välttävänsä kielten sekoittamista, sillä sekakielisyyttä pidetään nuorten ihmisten ilmiönä. Neutraaliin suhtautumiseen vaikuttaa osittain myös se, että noin 70 % vastaajista kokee ymmärtävänsä sekakieliset nimet täysin.

”Yhdistelmä on jopa houkuttelevampi kuin pelkästään suomenkielinen nimi”

Vastaajat suhtautuvat myönteisimmin hotellien ja kahviloiden sekä televisio-ohjelmien sekakielisiin nimiin. Myönteisiin kieliasenteisiin vaikuttavat erityisesti turismi sekä erilaisten internationalismien (esim. cafe, hotel ja spa) käyttäminen. Vastaajien mielestä matkailukohteet, kuten hotellit, tulisikin nimetä selvästi englannin kieltä käyttäen. Nimen pituudellakin on vaikutusta asenteisiin: eniten kannatusta saavat lyhyet ja ytimekkäät sekakieliset nimet, kuten Cafe Muru. Lisäksi vastaajat hyväksyvät nimet, jotka ovat jo vakiinnuttaneet asemansa sekakielisenä, kuten televisio-ohjelma Big Brother Suomi.

Sekakielisyys hyväksytään myös siksi, että englannin avulla kohteista voidaan tehdä houkuttelevia ja trendikkäitä. Kokonaan suomenkieliset nimet leimautuvat puolestaan arkisiksi ja kotoisiksi. Kyselyssä vastaajilta kysyttiin, suosivatko he englanninkielistä (Bakery Cafe Puusti) vai suomenkielistä (Leipomo-kahvila Puusti) kahvilan nimeä. Valtaosa (73,9 %) vastaajista kannatti kokonaan suomenkielistä nimeä. Ne vastaajat (26,1 %), jotka valitsivat kokonaan englanninkielisen kahvilan nimen, vetosivat juuri englannin kielen tuomaan lisäarvoon ja houkuttelevuuteen, kuten esimerkki 1 osoittaa.

(1)Bakery on mielestäni herkullisemman kuuloinen sana kuin leipomo. Bakery on paikka, josta voisi saada kaikkea ihanaa, leipomossa tehdään leipää. Vieraskielisyys kahviloiden ja ravintoloiden nimissä saa paikan kuulostamaan hieman arvokkaammalta ja suomenkielisyys nimessä kuulostaa kotikutoisemmalta.

” Tahko Mountain kuulostaa aika suurelliselta, kun Suomessa ei ole vuoria”

Vastaajat suhtautuvat kielteisemmin elintarvikkeiden, urheilujoukkueiden sekä laskettelukeskusten ja -rinteiden nimiin. Kielteiseen suhtautumiseen vaikuttaa erityisesti turha englannin kielen käyttäminen: esimerkiksi tuotenimi Gluteeniton Mudcake ei saa hyväksyntää, sillä suomen kielen vastine mutakakku on selkeä ja lyhyt, joten sitä toivotaan käytettävän. Kielenkäyttäjät vierastavat englannin yhdistämistä perinteisiin suomalaisiin tuotteisiin. Vastaajat suhtautuvat jyrkästi tuotenimeen Fazer Real Ruis täysjyväruisleipä, koska ruisleipä mielletään hyvin suomalaiseksi tuotteeksi.

Kielteisesti suhtaudutaan myös nimiin, joissa englanninkielisiä sanoja on taivutettu suomen kielen mukaisesti. Vastaajien mielestä Peakin reitti on huono nimivalinta laskettelurinteelle, koska sanan taivuttamisen myötä nimen tarkoitus ei aukea suomalaisille eikä turisteille. Kielenkäyttäjät kritisoivat nimiä, joissa käytetään normienvastaista kirjoitusasua. Urheilujoukkueen nimessä Kangasalan Kisa-Eagles kielet vaihtuvat yhdyssanan aikana, mikä ei ole vastaajien mielestä hyväksyttävää, kuten esimerkistä 2 voi huomata.

(2) – – Suomen ja englannin yhdistäminen yhdyssanoissa, kuten Kisa-Eagles, on mielestäni
järjettömyyden huippu.

Tahko Mountain saa vastaajilta täyden tyrmäyksen: jopa 95 % vastaajista on sitä mieltä, että nimi ei sovi kohteelle. Kielenkäyttäjien mukaan nimi johtaa harhaan, sillä Suomessa ei ole vuoria. Nimeen suhtaudutaan kielteisesti myös siksi, että nimi Tahkonrinteet on jo vakiinnuttanut asemansa, eikä kielenkäyttäjien mukaan vakiintunutta nimeä tulisi muuttaa. Vastaajien mukaan Suomen luonto koetaan erittäin tärkeänä asiana, joten nimissä tulisi korostaa suomalaisuutta eikä sekoittaa nimiin englannin kieltä.

Emmi-Sofia Törmänen
Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Itä-Suomen yliopistossa

Millaista Savitaipaleen puhekieli oli 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa? Millaista se on nyt 2020-luvulla? Onko kieli ehtinyt muuttua tällä välin, ja onko yksilön kielenkäytössä tapahtunut muutoksia? Näihin kysymyksiin haettiin vastauksia Savitaipaleelle suuntautuneella aineistonkeruuretkellä tänä keväänä.

Kotimaisten kielten keskus eli Kotus käynnisti 1980-luvun lopulla murteenseuruuhankkeen ”Suomen murteiden seuruu -tutkimus”. Hankkeen tavoitteena oli seurata paikallismurteiden kehitystä haastattelemalla samoja ihmisiä kymmenen vuoden välein kymmenellä maaseutupaikkakunnalla.  Paikkakunniksi valikoituivat Alastaro, Alatornio, Artjärvi, Eurajoki, Kauhava, Lapinlahti, Liperi, Pälkäne ja Savitaipale. Ensimmäinen haastattelukierros toteutettiin vuosina 1989–1995, ja haastateltavina oli naisia ja miehiä kolmesta ikäryhmästä eli lapsia, keski-ikäisiä ja eläkkeellä olevia. Toinen haastattelukierros järjestettiin vuosina 1999–2007. Murteenseuruuhanke keskeytyi tämän jälkeen resurssipulan vuoksi, ja kolmannet haastattelut oli tähän vuoteen mennessä toteutettu ainoastaan Alatorniolla ja Sotkamossa (ks. Arantola ym. 2018).

Savitaipaleen retki ja sen valmistelut

Tänä keväänä oli mahdollista jatkaa murteenseuruuhanketta Sanakirjasäätiön tuella. Suomen kielen opiskelijoiden kenttäretki suuntautui Etelä-Karjalaan Savitaipaleelle, jossa edelliset aineistonkeruut tehtiin vuosina 1994 ja 2005. Retken johtajana toimi professori Hanna Lappalainen Itä-Suomen yliopistosta. Hän toimi myös opettajana Kenttätyökurssilla, jonka sisältöön kyseinen retki kuului. Retkelle osallistui opiskelijoita Helsingin, Itä-Suomen ja Tampereen yliopistoista.

Kenttäretken yhtenä tavoitteena oli haastatella samoja henkilöitä, jotka olivat olleet mukana aiemmilla kierroksilla. Osa edellisiin haastatteluihin osallistuneista henkilöistä asui vielä Savitaipaleella ja halusi osallistua tälläkin kertaa murteenseuruuseen. Monet olivat kuitenkin muuttaneet muualle. Heitä haastateltiin näillä uusilla kotipaikkakunnilla, kuten Kuopiossa ja Tampereella. Lisäksi haluttiin mukaan myös uusia nuoria haastateltavia, jotka voisivat jatkossa osallistua seuraaville haastattelukierroksille.

Kenttäretkeen valmistauduttiin kevään aikana Zoom-luennoilla, ja yllättävän paljon puuhaa olikin. Tutustuimme kaakkoismurteen ja erityisesti Savitaipaleella puhutun murteen erityispiirteisiin. Kuuntelimme murrenäytteitä, ja yritimme erottaa niistä murrepiirteitä.  Suunnittelimme kysymyksiä haastatteluja varten. Opettajamme hankki tutkimusluvat, otti yhteyttä haastateltaviin, osti matkaliput sekä varasi haastattelutilat ja majoituspaikan.

Ensi havaintoja aineistosta

Savitaipaleen murre kuuluu kaakkoismurteisiin, mutta se sijaitsee kolmen murteiston rajalla. Vaikka murteen yleisvaikutelma on kaakkoinen ja ”karjalainen”, siinä on myös savolaisia ja hämäläisiä piirteitä. Tarkemmin sen katsotaan kuuluvan Lemin ryhmään, johon kuuluvat myös Taipalsaarella ja Lemillä puhutut murteet.

Kenttätyökurssin suoritukseen kuuluu myös litterointi eli haastattelutallenteen kirjoittaminen tekstimuotoon. Tätä työtä aloitettuaan opiskelijat jakoivat ensi havaintojaan savitaipalelaisten puhekielestä:

• Savitaipaleella syntyneen ja siellä koko ikänsä asuneen henkilön puheessa  voi vielä erottaa meä-pronominin käyttöä minä– ja mie-sanojen sijasta.
• Useamman savitaipalelaisen puheessa esiintyi yleiskielen d:n sijasta kato, kuten sanassa yheksäkymment. Kadon myötä sanaan oli saattanut myös syntyä siirtymä-äänne kuten käyvessäi.
• Huomasin litteroidessani vuonna 1945 syntyneen haastateltavan puheessa paljon murteellisuuksia, esim. autoja ei olt,  mennä-verbi muodossa mänöö. Saman haastateltavan puheessa oli myös paljon loppu-n:n katoa, kuten poja pyörä.
• Savitaipalelaisten puheessa voi erottaa murteellisia vokaaliyhtymiä. Oikea– sana saatetaan lausua oikia, ja makeasta tulee helposti makia.
• Oma informanttini oli yläasteikäinen vuonna 2005 tehdyssä haastattelussa. Hän puhui jo tuolloin aika lailla yleiskieltä. Nykyisin hän työskentelee lääkärinä ja kertoi käyttävänsä työssään hyvin asiallista ja muodollista puhekieltä. Tämä heijastui myös haastattelutilanteen kielenkäyttöön.

Mitä jäi käteen?

Kenttätyökurssilla opittiin sekä teoreettisia että käytännön asioita, mutta kohdattiin myös haasteita.

• Koen saaneeni kurssilta arvokasta kokemusta tutkimuksen tekemisestä, aineistojen ja laitteiden käsittelystä sekä ryhmätyöstä.
• Haastattelun litterointi osoittautui vaikeammaksi kuin etukäteen oletin. On hankala kuunnella puhetta ja oppia kirjoittamaan niin kuin kuulee, kun mielessä on koko ajan opittu kirjoitetun kielen standardi.

Kenttäretken jälkitunnelmissa opiskelijat kuvailivat eteläkarjalaisen Savitaipaleen viehättävänä ja vieraanvaraisena paikkakuntana, ja erityisesti kohtaamiset savitaipalelaisten kanssa olivat positiivisia ja mieleenpainuvia:

• Itselleni isoin anti retkelle osallistumisessa oli ihmisten kohtaaminen ja heidän tarinoidensa kuuleminen heidän omilla sanoillaan.
• Pääsin näkemään viehättävän pienen paikkakunnan ja tapaamaan tosi mukavia ihmisiä sekä haastatteluissa että kurssilla.

Opiskelijat pohtivat myös mahdollisuutta tehdä kandidaatintutkielman tai pro gradu -työn kenttäretken materiaalista;

• Kandityön aihetta olen haudutellut mielessäni, ja saattaa olla, että tämän  aiheen piiristä sellainen voisi hyvinkin löytyä. Jatkan ajatusten kypsyttelyä vielä kesän ajan.

Kenttätyökurssilla kerätty aineisto opiskelijoiden tekemine litteraatteineen arkistoidaan Kielipankkiin, jossa se on tutkimuskäytössä.  Aineistoa on mahdollista käyttää tulevaisuudessa monenlaiseen kielentutkimukseen

Tarja Hätinen
Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Epätasa-arvo sukupuolten välillä kaikkine lieveilmiöineen puhuttaa paljon. Mistä epätasa-arvo on lähtöisin? Miten ja miksi epätasa-arvoa toistetaan arkielämässä? Näitä kysymyksiä lähdin itse purkamaan pro gradu -tutkielmassani erikoistumisalassani sukupuolentutkimuksessa.

Kaikki alkoi syksyllä 2019, kun pohdin itse näitä asioita miettiessäni pro gradu -tutkielma aihetta. Olin juuri valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi, ja lähdin innolla graduprosessia kohti. Ajattelin, että saan opinnäytetyön valmiiksi vuodessa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Vanhemmuus ja tunteet

Vaikuttaa siltä, että erityisesti vanhemmuus on ihmisen elämässä tunteita herättävä vaihe, jota arvioidaan ja arvostellaan myös julkisesti. Graduni ”Tunteellinen vanhemmuus vanhempien kirjoituksissa” (Hämäläinen 2022) käsittelee nimensä mukaisesti vanhempien tunteita. Aineistoni koostui kirjoituspyyntöön vastanneiden alle 40-vuotiaiden vanhempien vastauksista. Vastaajat pystyivät käyttämään kirjoituksen tukena antamiani apukysymyksiä, jotka olivat suhteellisen laajoja, jotta vastaajalla olisi mahdollisimman vapaat kädet kirjoittaa omista kokemuksistaan. Vastausten perusteella vastaajat olivat joko heteroparisuhteessa tai olleet ennen eroa heteroparisuhteessa, joten käsittelin aineistoa siitä näkökulmasta.

Päätutkimuskysymys, millaisia tunteita vanhemmat tuntevat elämässään vanhempana, tarkentui jokaisessa analyysiluvussa. Teemoja on yhteensä kolme: vastuunkanto ja sen jakautuminen perheissä, vanhempien oman ajan ja parisuhdeajan käyttö sekä vanhempien kokonaisvaltaiset ja tilannekohtaiset tunteet suhteessa lapseen. Pääkäsite sukupuolitapaisuus auttoi erittelemään arjen näkymättömiä tapoja ja rutiineja. Käsitettä on kehittänyt Eeva Jokinen tutkiessaan suomalaista arkea.

Vanhempien kirjoituksissa nousivat esille kysymykset siitä, jakautuuko perheissä vastuu tasaisesti. Vain naiset pohtivat aihetta laajemmin. Miehet kertoivat aiheesta niukasti ja silloin he kertoivat omasta osallistumisestaan lasten kanssa leikkimisenä. Selvisi, että nainen on enemmän vastuussa kodin ja perheen huollosta, miehet puhuivat lähinnä omasta osallistumisestaan. Tarkoitan omalla osallistumisella sitä, mitä vanhempi kertoo tekevänsä arjessa eli miten hän osallistuu arjen töihin. Arki käsittää monia tehtäviä, joista vanhemmat mainitsivat usein lasten hoidon ja huollon, kotityöt, palkkatyön sekä metatyön ja vastuunkannon.

Toisessa analyysiluvussa pureuduin aineiston niihin kohtiin, joissa kirjoittaja käsitteli ajankäyttöä. Aineiston perusteella lapsiperheen arjessa on pulaa omasta ajasta ja parisuhdeajasta. Naiset käsittelivät ajankäytöllisiä seikkoja miehiä laajemmin aina oman ajan käytöstä yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin asti. Ajan puute pohditutti vanhempia, mutta kukaan vanhemmista ei kokenut kielteisenä sitä, että lapset vievät joka päivä ison osan vanhemman ajasta.

Kolmannessa analyysiluvussa jaoin vanhempien tunnepuheen kokonaisvaltaisiin ja tilannekohtaisiin tunteisiin. Kokonaisvaltaiset tunteet tarkoittavat tässä yhteydessä usein tulevaisuuteen suuntautuvia tunteita, kuten rakkautta, iloa ja huolta lapsesta ja lapsen tulevaisuudesta. Tilannekohtaiset tunteet ilmenivät silloin, kun vanhempi kertoi arkisista tilanteista lapsensa kanssa.

Itseäni jäi mietityttämään se, miksi miesten töissä viettämä aika jäi kaiken ajankäyttöön liittyvän sopimisen ulkopuolelle. Yksi nainen kertoi miehellään olevan pitkiä työpäiviä, jolloin mies on poissa kotoa 10 tuntia päivässä. Toinen nainen kertoi miehensä olevan poissa kotoa jopa päiviä työn takia. Tällaisissa perheissä toinen vanhempi eli nainen, joutui ottamaan vastuun arjesta. Miesten työelämä näyttäytyi sitovalle ja jäykälle, ja naisen henkilökohtainen elämä joustavana. Asia ei välttämättä ole näin mustavalkoinen. Voi olla, että (miesten tekemää) palkkatyötä pidettiin perheissä tärkeimpänä, joka joustaa viimeisenä.

Tiedostamaton tapaisuus

Tapaisuuksien taustalla ovat kulttuurisesti ja sosiaalisesti opitut tavat ja normit, joita ihminen tiedostamattaan toistaa. Vanhempien kirjoituksissa oli huomattavissa joko suorasti tai epäsuorasti tapaisuuksien toistoa. Suorasti ilmaistuja tapaisuuksia oli esimerkiksi se, kun vanhempi kertoi omassa perheessä vastuun jakautuvan tasaisesti. Vanhempi totesi samassa yhteydessä, että tiedostaa joissakin perheissä vastuun kasautuvan liikaa naiselle eikä asian pitäisi mennä niin. Epäsuoria ilmauksia olivat puolestaan ne huomiot, jossa vanhempi esimerkiksi kertoi olevansa tyytymätön, mutta ei osannut sanoa tunteelle varsinaista syytä.

Koska tekstit olivat lyhyitä, analyysin tekeminen oli osittain vaikeaa. Moninkertaisen tekstin lukemisen, lähiluvun, avulla sain teksteistä irrotettua kuitenkin hienovaraista tietoa. Selvisi, että kun naiset ja miehet toimivat sukupuolitapaisesti, he eivät aina huomaa sitä itse. Osa naisista vaikutti tiedostaneensa sekä oman että puolisonsa sukupuolitapaisen toiminnan. Pääasiassa vain naiset pohtivat epätasaisesti jakautuvaa vastuuta monesta eri näkökulmasta. Sain siis tutkielmassani esiin vanhempien arkisista teoista ja tavoista toimintatapoja, joita vanhempi toistaa tietämättään ja luonnostaan eli tapaisesti.

Mielestäni onnistuin tavoitteissani hyvin. Aineiston hankinta ja analyysitavan löytäminen sekä teoreettisen viitekehyksen rakentaminen vaativat aikaa ja kypsyttelyä. Vaikka gradun valmistuminen viivästyi alustavasta aikataulusta noin vuodella, en kuitenkaan ihan toimettomana istunut koko aikaa. Suoritin sinä aikana muita tutkintoon kuuluvia kursseja, tein osa-aikatöitä, pidin lomaa ja sain kaksi kuukautta kestäneen työharjoittelun tehtyä. Siinä ajassa ehti vaihtua myös asuinkaupunki: kotikaupunkini Joensuu vaihtui eloisaan Helsinkiin, jonne olin haaveillut enemmän ja vähemmän muuttavani jossain vaiheessa elämää. Ihan siis inhimillistä, että gradun loppuunsaattaminen viivästyi.

Hämäläinen, Minna (2022) Tunteellinen vanhemmuus vanhempien kirjoituksissa. Pro gradu -tutkielma.

Minna Hämäläinen
Kirjoittaja on uunituore filosofian maisteri

Media välittää jatkuvaa uutisvirtaa Venäjän Ukrainaan kohdistamista sotatoimista. Hyökkäykset kohdistuvat myös siviiliväkeen, joka pakenee kodeistaan ja kotimaastaan räjähdysten ja pommitusten keskellä. Sotapropagandakoneisto jyrää, ja hyökkääjä pyyhkii pöytää siviilien turvaksi solmituilla tulitaukosopimuksilla. Tämä kaikki vaikuttaa kovin tutulta myös Suomen sotahistoriaa muistellessa. Vaikka Suomen viimeisistä sodista on kulunut jo kauan ja olemme saaneet elää pitkää rauhan aikaa, uutiskuvat palauttavat sotatapahtumat mieleen ja saavat pohtimaan myös omaa turvallisuuttamme: ovatko myös Suomen rajat uhattuina? Vaikka me sotien jälkeen syntyneet sukupolvet emme ole itse sotaa kohdanneet, niistä on kerrottu koulussa ja sotia muistellaan ja tutkitaan meillä ahkerasti eri perspektiiveistä. Sodan pelko asuu myös meissä. Sodan itse kokemaan joutuneet ikäpolvet muistavat sodan kauhut vielä liiankin hyvin, ja voi vain kuvitella, millaisia tuntemuksia Ukrainan sota heissä herättää.

Samalla kun suomalaisissa on herännyt pelko sodan eskaloitumisesta omille rajoillemme, myös ukrainalaisiin kohdistuva auttamisenhalu on suorastaan ennennäkemättömän innokasta. Mistä tämä kertoo? Sotaa on käyty ja käydään muuallakin jatkuvasti, ja kotisohvillemme saamme tietoa median kautta muustakin inhimillisestä kärsimyksestä esimerkiksi Afrikassa ja Lähi-idässä. Näihinkin kärsimyksiin annamme apua, mutta se apu kalpenee ukrainalaisiin kohdistuvan avunannon rinnalla. Ukrainan tilanne on meille toisenlainen. Euroopassa käytävä sota tulee hyvin lähelle ja se suuntautuu maahan, jonka länsimainen kulttuuri on hyvin samanlainen kuin omamme. Myös sodan aloittanut hyökkääjä on meille tuttu itänaapuri. Monella suomalaisella on myös ukrainalaisia tuttavia, työ- ja opiskelukavereita ja sukulaisiakin. Meneillään olevaan kriisitilanteeseen ja sen kohteena oleviin ihmisiin on helppo samaistua.

Traumaattisten kokemusten tutkiminen luo ymmärrystä

Tein viime vuodet tutkimusta Tuulikki Kurjen johtamassa Traumaattiset rajat -tutkimushankkeessa. Siihen liittyvässä tutkimuksessani tarkastelin Suomen itäisen rajaseudun siviiliväestön vaikeita ja traumaattisia kokemuksia jatkosodan aikana ja sen jälkeen. Tuolloin Pohjois-Karjalan, Lapin ja Kainuun pienten kylien naiset, lapset ja vanhukset joutuivat täysin valmistautumattomina kohtaamaan puolisotilaallisten neuvostopartisaanien hyökkäyksiä koteihinsa ja väijytyksiä pelloilla, metsissä ja maanteillä. Noin 180 siviiliä sai surmansa partisaanisodan aikana. Ne harvat, jotka selvisivät hengissä, muistavat nuo hetket ja omien perheenjäsentensä surmatuksi tulemisen edelleen liiankin kirkkaasti. Muistot tulevat uniin, saavat kädet tärisemään, äänen vapisemaan ja häviämään. Unohtaminen toisi helpotuksen mutta traumaattiset muistot eivät jätä rauhaan vielä yli 70 vuoden jälkeenkään. Niin kipeää kuin muistaminen ja asioista julkisesti puhuminen onkin, se koetaan myös tärkeänä, ettei siviileihin kohdistuneita sotarikoksia unohdettaisi – niin kuin ne suomettumisen aikana Neuvostoliiton pelossa meillä unohdettiin. Julkinen unohtaminen ja tapahtumien vakavuuden vähättely on pahinta, mitä traumaattisista kokemuksista selviämään pyrkiville voi tehdä. Näin kertovat lapsena kuoleman silmästä silmään kohdanneet ja henkensä edestä paenneet tänä päivänä.

Ukrainan tilannetta seuratessa traumaattisia kokemuksia käsitellyt tutkimusaiheeni ja haastattelemieni ihmisten kokemukset tuntuvat nyt entistäkin koskettavammilta ja valitettavan ajankohtaisilta. Ukrainan rajoille pyrkii tälläkin hetkellä tuhansia lapsia äiteineen, isoäiteineen ja isoisineen poikien ja isien sekä myös osan naisista jäädessä puolustamaan kotimaata. Sodalla ei ole rajoja, sen kauheudet eivät ole aikaan ja paikkaan pysähtyviä. Vaikka Ukrainan sota joskus vielä päättyy – toivottavasti niin, että Ukraina säilyy itsenäisenä – sen kauhut jäävät vielä pitkiksi ajoiksi riehumaan niin sodan keskeltä pakenemaan onnistuneiden kuin taistelukentillä elossa sinnitelleiden mieliin.

Kirsi Laurén
Kirjoittaja työskentelee kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana humanistisessa osastossa BOMOCULT-tutkimusyhteisössä. Hänen tutkimusalaansa ovat kulttuurinen ympäristö- ja rajatutkimus. Laurén johtaa Suotrendi-tutkimushanketta.

Yhteiskunnassamme on varsinaisten asiatekstikääntäjien, suomentajien ja tulkkien lisäksi ammattiryhmiä, joiden edustajat kääntävät merkittäviä tekstejä. Tällainen ryhmä ovat ulkomaankirjeenvaihtajat ja muut toimittajat, jotka raportoivat ulkomaiden tapahtumista. Heidän lukijakuntansa on suuri ja heterogeeninen, rivikansalaisista poliittisiin päättäjiin. Käännöksen osuvuus on silloin tavallistakin tärkeämpää, koska lukijoiden joukossa on väistämättä ihmisiä, jotka eivät pysty havaitsemaan mahdollisia epätarkkoja tai virheellisiä käännöksiä. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että kääntäjän vastuu on erityisen suuri.

Journalistista kääntämistä tutkineena seuraan kiinnostuneena uutisia, joissa on käännettyä sisältöä – sellaista on paljon. Monet uutiset perustuvat kansainvälisten uutistoimistojen tuottamaan sisältöön. Lisäksi on kokonaisia käännettyjä artikkeleita, käännettyjä haastattelupuheenvuoroja, käännettyjä poliittisia lausuntoja. Tutkittavaa riittää!

Opetan kääntämistä venäjästä suomeksi, ja luonnollisesti Venäjää koskeva uutisointi on erityisen kiinnostukseni kohteena. Kun uutisessa on sitaatti ja linkki lähteeseen, saatan käydä vilkaisemassa, mitä alkuperäisessä tekstissä lukee ja millaisiin käännösratkaisuihin suomenkielisessä uutisessa on päädytty. Tällä tavalla tarkkailen käännettyä tekstiympäristöä deskriptiivisen käännöstutkimusperinteen suuntaviivojen mukaan.

Joulun aikaan Ilta-Sanomat julkaisi uutisen (avautuu uuteen välilehteen), joka oli otsikoitu ”Venäjän supertiedottaja varoitti Suomea ’vakavista sotilaallisista ja poliittisista seurauksista’”. Otsikko teki tehtävänsä ja houkutteli lukemaan tarkemmin. Klikkasin myös linkkejä venäläisiin uutisiin, joihin juttu perustui. Lopulta muodostin tulkintani, jonka mukaan alkutekstissä mainitut vakavat seuraukset Venäjän ”sotilaspolitiikalle” (военная политика, tarkoittaa maanpuolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa, jota Venäjä harjoittaa osana ulkopolitiikkaansa) olivat suomenkielisessä uutisessa muuntuneet vakaviksi ”poliittisiksi ja sotilaallisiksi” seurauksiksi Suomelle. Asiaan tuo oman mutkansa se tosiasia, että venäjänkielinen adjektiivi военно-политический ’sotilaspoliittinen’ käännetään Venäjällä englanninnetuissa uutisissa usein (mielestäni epätarkasti) ’military and political’. Niin se käännettiin aikanaan myös Venäjän ulkoministeriön verkkosivuilla, mistä ulkoministeriön tiedottajan lausunnot voi lukea usealla kielellä. Siellä ei muuten käännöskuluissa säästellä, vaan maan virallinen viesti tarjoillaan miljoonille lukijoille ympäri maailman heidän omalla äidinkielellään. Kyseinen Venäjän ulkoministeriön virallisen edustajan lehdistötilaisuus on käännetty englanniksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi ja portugaliksi.

Mitä väliä tällä sitten on? Toki voi ajatella, että maan sotilaspoliittiset päätökset heijastuvat sotilaallisesti ja poliittisesti vastapuolina pidettyihin muihin valtioihin, joten käännös antoi tilanteesta oikean kuvan. Venäjän tämänhetkiset ulkopoliittiset kannanotot koetaan syystä uhkaaviksi, eikä yksi otsikko sinne tai tänne muuta asiaa mitenkään. Ilta-Sanomat samoin kuin Iltalehti, joka uutisoi asiasta vastaavin sanankääntein, ovat kuitenkin Suomen luetuimpia medioita, ja yllä linkkaamani juttu herätti paljon keskustelua. Näiden medioiden sananvalinnoilla ja käännösratkaisuilla on merkitystä.

Kääntäjänä muun toimen ohessa

Journalistisesta kääntämisestä on ollut keskustelua mm. Journalisti-lehdessä (avautuu uuteen välilehteen). Lehden mukaan kääntäminen kuuluu toimittajan ammatillisiin perustaitoihin, vaikka toimittajat eivät juuri saa siihen koulutusta. Koulutuksen vähäisyys on harmillinen ja vähän outo asia, koska ulkomaantoimittajat tekevät vaativaa, maailmankuvamme muodostumisen ja tiedonsaantimme kannalta ratkaisevan tärkeää työtä, jossa kääntämisellä on olennainen rooli. Suurimmalle osalle ihmisistä kääntämisen taito ei tule luonnostaan, vaan sitä täytyy harjoitella. Samalla käännöksiä työssään muun toimen ohella tekeville on tärkeää hahmottaa kääntämisen erilaisia ulottuvuuksia: Onko olemassa vain yksi oikea tai ”virallinen” käännös? Millaisia vapauksia kääntämisessä voi ottaa? Miten arvioida, voiko jonkun toisen tekemään käännökseen luottaa? Voiko käännöksen tehdä välikielen kautta? Jättävätkö käännökset jälkiä suomen kieleen? Millaisia?

Ulkomaankirjeenvaihtajia on melko harvalukuinen joukko. Suomalaisten tilanne Venäjän suhteen kuulostaa kohtalaisen hyvältä, sillä suomalaisilla medioilla on yhteensä yhdeksän kirjeenvaihtajaa tai avustajaa Moskovassa ja Pietarissa. Poliittisesti jännitteisinä aikoina tarvitsemme asiantuntevasti tehtyjä juttuja Venäjältä, ja heidän työstään on syytä olla kiitollinen. Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro totesi Ilta-Sanomien tekemässä jatkojutussa (avautuu uuteen välilehteen), että Yhdysvaltain ja Venäjän väliltä ”on purettu mekanismit, joilla pyritään välttämään väärinkäsitysten tulkintaa”. Ulkomaankirjeenvaihtajat ovat kansalaisen näkökulmasta merkittävä osa tällaista mekanismia. Siksi myös journalistisen kääntämisen tutkiminen on tärkeää.

Nina Havumetsä
yliopisto-opettaja, venäjän kieli ja kääntäminen