Sananen humanistisesta tutkimuksesta

Kuten varmasti moni muukin, olen viime viikkoina seurannut huolestuneena keskustelua tutkimukseen kohdistuvista leikkauksista. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun valtiovarainministeriö esitti vuodelle 2022 noin 40 miljoonan euron leikkauksia Suomen Akatemian kautta jaettavaan tutkimusrahoitukseen. Leikkaukset tietysti tuomittiin monelta suunnalta ja ne ehdittiin jo perua, mutta keskustelu sai erikoisia sävyjä, kun alettiin väitellä siitä, millaista tutkimusta ylipäänsä kannattaisi tai pitäisi rahoittaa. Sikäli keskustelussa ei ole mitään uutta – tällainen pohdinta on erottamaton osa tieteentekoa. Jokainen tutkija joutuu perustelemaan tutkimuksensa relevanssia, mutta väittäisin, että aivan erityisesti sitä vaaditaan meiltä humanisteilta. Ja tietysti tutkimusta pitääkin voida arvioida ja kyseenalaistaa, mutta viime viikkojen keskusteluissa on näyttäytynyt paljon muutakin kuin rakentavaa kritiikkiä tai objektiivista arviointia.

Viimeaikaisessa keskustelussa tikunnokkaan joutui nimenomaan humanistinen tutkimus, kun Itä-Suomen yliopiston yksittäisen tutkijan tutkimushanke joutui epäasiallisen arvostelun kohteeksi. Tästä lähti liikkeelle vilkas keskustelu sosiaalisessa mediassa, erityisesti Twitterissä. Vihjailtiin, etteivät esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittamat humanistiset tutkimushankkeet kestäisi relevanssinsa puolesta päivänvaloa. Tällaisiin lopputulemiin päädyttiin, kun oli luettu tutkimusten otsikoita ja yliopistojen verkkosivuilta löytyviä julkisia tiivistelmiä. Tältä pohjalta, tuntematta hankkeita yksityiskohtaisemmin, on kuitenkin mahdotonta esittää rakentavaa kritiikkiä. Rakentava kritiikki on välttämättömyys, mutta tahallinen tutkijan mustamaalaaminen tai tietyn tieteenalan systemaattinen vähättely on siitä hyvin kaukana. Oli ilahduttavaa, että Itä-Suomen yliopisto puuttui somekeskusteluun ja tuomitsi tutkijoidensa epäasiallisen kohtelun. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että me humanistit itse luotamme omaan tutkimukseemme ja seisomme sen takana.

Arkipäivän elämästä humanistiseksi tutkimukseksi

Suurelle yleisölle voi joskus olla vaikeaa hahmottaa, miksi esimerkiksi kielen- tai kirjallisuudentutkimus olisi tärkeää. Tutkimuksesta ja tieteestä tulee monelle ensimmäisenä mieleen pipetit ja petrimaljat, vaikka tiede on paljon muutakin. Monet humanistien tutkimat asiat ovat niin kiinteä ja luonteva osa arkea, ettei niiden tieteellistä merkitystä sen suuremmin tule ajatelleeksi – ja juuri siinä tutkimuksemme ydin onkin. Ihminen on jatkuvasti tekemisissä esimerkiksi kielen kanssa, joten luonnollisesti kieli vaikuttaa ihmiseen ja ihminen vaikuttaa kieleen. Sama pätee esimerkiksi kirjallisuuteen, elokuviin ja eri kulttuurien tapoihin ja tottumuksiin. Samalla kun humanisti löytää uusia merkityksiä, yhteyksiä ja selityksiä, hän tulee dokumentoineeksi omaa aikaansa, usein myös mennyttä aikaa. Moni on varmasti kuullut sanonnan ”joka ei tunne menneisyyttä, ei voi tuntea nykyisyyttä”. Tähän vanhaan sanontaan kiteytyy hyvin myös humanistisen tutkimuksen tärkeys; kuinka voisimme ymmärtää nykyisyyttä ilman kielen-, kulttuurin- tai historiantutkimusta.

Joka syksy yliopistossamme aloittaa opintonsa suuri joukko uusia humanisteja, jotka tulevat tulevaisuudessa tekemään vähintään pro gradu -tutkielman verran humanistista tutkimusta. On tärkeää, että he tuntevat oman alansa merkityksekkäänä, vaikka toisinaan heidän valintojaan kyseenalaistetaan ja vähätellään. Humanistinen tutkimus ei useinkaan tuota silmänräpäyksessä nähtäviä taloudellisia hyötyjä tai trendikkäitä superinnovaatioita, minkä vuoksi se saatetaan leimata julkisten varojen tuhlaamiseksi. Sen sijaan tutkimuksemme tuottaa pitkällä tähtäimellä arvokasta tietoa ympäröivästä yhteiskunnasta, ihmisistä, tavoista, kielestä, kulttuurista – kaikesta ympärillämme olevasta. Humanisti ei mittaa ja punnitse, humanisti pyrkii ymmärtämään syitä ja seurauksia eri aikoina ja niiden välillä. Olisi varsin lyhytnäköistä ajatella, ettei esimerkiksi kirjallisuudentutkimusta kannata rahoittaa, koska sen hyödyt eivät realisoidu välittömänä rahakirstun kilahteluna.

Lainaan lopuksi dosentti, filosofian professori Jouni-Matti Kuukkasen blogitekstiä vuodelta 2019:

”Oman paikkamme määrittelyä maailmassa ei voida ulkoistaa millekään kojeelle tai ihmisestä riippumattomalle sovellukselle, vaan ihmisen itsensä on se hahmotettava sivistysperinteensä valossa. Humanistinen tutkimus merkitsee järjestelmällistä pyrkimystä ymmärtää itseämme, toisiamme ja maailmaamme sillä ainoalla tavalla, joka on meille mahdollista, mutta eri merkityksessään myös tavoittelemisen arvoista: inhimillisesti.” (Oulun yliopiston blogi (linkki avautuu uuteen välilehteen, viitattu 9.9.2021).

Meri Kinnunen
Kirjoittaja työskentelee amanuenssina humanistisessa osastossa ja tekee kirjallisuuden alan väitöskirjaa SCE-tohtoriohjelmassa (linkki avautuu uuteen välilehteen).

Kääntäjiä ja kääntimiä – ihmisen ja koneen työnjako tulevaisuuden kielialalla

Tekoälystä, neuroverkoista ja niiden edistysaskeleista on kirjoitettu viime aikoina paljon niin tutkimuskentällä kuin mediassa. Monet näistä kirjoituksista nostavat esiin konekääntämisen, joskus suorastaan esimerkkinä haasteesta, jonka tekoäly on jo ratkaissut. Uusien neuroverkkoja hyödyntävien konekääntimien on väitetty tuottavan ihan yhtä hyvää käännöslaatua kuin ihmisten, parempaakin jopa. Kääntämisen kerrotaan hoituvan kännykkäsovelluksella tai älylaseilla tai korvanapilla, joka tulkkaa keskustelua saumattomasti. Jos ei nyt ihan vielä, niin seuraavan viiden vuoden kuluessa.

Mitä tämä teknologian kehitys tarkoittaa kielen ja kääntämisen alan ammattilaisille ja opiskelijoille? Asiaa pohditaan mm. marraskuussa 2020 aloittaneessa EU:n COST-ohjelman rahoittamassa verkostossa ”Language in the Human-Machine Era”, jossa myös Itä-Suomen yliopisto on edustettuna.

Kone vastaan ihminen…

Uutisointi ihmiskäännösten veroiseksi arvioiduista konekäännöksistä ei ole täysin tuulesta temmattua. Esimerkiksi konekäännösalan WMT-konferenssissa järjestetään vuosittain arviointikampanja, jossa arvioijat pisteyttävät eri koneilla tuotettuja käännöksiä. Joinakin vuosina konekäännösten rinnalla on vertailun vuoksi arvioitu myös ihmisen käännöksiä. Vuonna 2019 kieliparissa englanti–saksa ensimmäisen sijan veikin yksi konekääntimistä – ei ihmiskääntäjä.

Tuloksista ei kuitenkaan voi suoraan tehdä johtopäätöksiä koneen yli-inhimillisestä käännöslaadusta. Tärkeä kysymys on, mitä näissä tilanteissa on oikeastaan arvioitu ja miten. Esimerkiksi WMT-konferenssissa arviointi tapahtui vertaamalla yksittäisiä konekäännettyjä virkkeitä lähtötekstivirkkeisiin tai joissain tapauksissa ihmisen tekemään käännösversioon. Laatuarviointimenetelmiin perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin nostaneet esiin lähestymistavan ongelmia. Yksi keskeisimmistä liittyy virkkeiden irrottamiseen asiayhteydestään: todellisessa tilanteessa konteksti saattaa vaikuttaa merkittävästi lähtötekstikatkelman tulkintaan ja sanoman viestimiseen kohdekielelle.

Nykyiset konekääntimet käsittelevät tekstiä enimmäkseen virkkeinä, joskin keinoja ottaa huomioon ympäröivää tekstiä kehitetään alalla. Ihmiskääntäjä sen sijaan tekee laajemman kontekstin ja viestintätilanteen perusteella ratkaisuja, jotka saattavat irrottautua varsin kauaskin lähtötekstistä. Tällaiset ratkaisut ja niiden syyt eivät välttämättä ole yksittäisen, kontekstistaan irrotetun virkkeen perusteella ilmeisiä. Arviointiaineistoja tarkemmin analysoitaessa onkin havaittu tapauksia, joissa lähtötekstiä kirjaimellisemmin noudatteleva konekäännösvirke oli arvioitu ihmisen ”vapaampaa” käännöstä paremmaksi vaikka kirjaimellinen tulkinta oli kontekstissaan väärin. Edellä mainitussa WMT-kampanjassa arvioijat kyllä näkivät virkettä pidempiäkin katkelmia – mutta vasta sen jälkeen, kun he olivat pisteyttäneet yksittäiset virkkeet. Kun asetelmaa muutettiin vuonna 2020 niin, että konteksti oli alusta alkaen arvioijan näkyvillä, syntyi monissa kielipareissa selkeämpiä eroja ihmisen hyväksi.

…vai ihminen ja kone?

Kontekstin vaikutus kuvastaa osaltaan sitä, miten kääntäjä lähestyy tekstiä verrattuna koneeseen. Käännöstieteen opiskelijoille tuttua Eugene Nidan jaottelua käyttäen voisi sanoa, että konekäännin toteuttaa muodollista ekvivalenssia, jossa käännös säilyttää mahdollisimman tarkkaan lähtötekstin merkityksen ja muodon. Kääntäjä puolestaan pyrkii dynaamiseen ekvivalenssiin eli siihen, että käännöksen lukijan kokemus on mahdollisimman samanlainen kuin lähtötekstin lukijan. Koneen tuottamalla käännöksellä on paikkansa erityisesti tekstilajeissa, joissa keskeisintä on informaatiosisältö ja jotka suosivat niin sanotusti lähtötekstisidonnaista tyyliä. Tällöin konekäännös voi olla oiva apuväline kääntäjälle tai jopa käyttökelpoinen sellaisenaan.

Ihmisen vahvuus on kuitenkin syvempi ymmärrys, mitä halutaan viestiä ja miten. Kääntämisen opinnoissa keskeistä on esimerkiksi pohtia käännösten erilaisia käyttötarkoituksia ja kohdeyleisöjä sekä niiden vaikutusta kääntämisen strategioihin. Ihmisen rooli ei olekaan olla koneen oikolukijana vaan käännin on yksi työväline, jota kääntäjä hyödyntää välittäessään viestiä toiselle kielelle. Kääntämistä ja teknologiaa hallitseva tulevaisuuden kieliammattilainen voi olla käännöksen laadun takaaja, viestinnän asiantuntija sekä käännösteknologian kehittämisen ja käytön konsultti. Teknologia muuttaa kieli- ja käännösalaa, mutta ehkä vastakkainasettelun sijaan tulevaisuutta muovaakin koneen ja ihmisen yhteistyö.

Maarit Koponen
professori, käännöstiede

Quo vadis, saksan kieli? – Everywhere!

Suomalaisten kielitaidon kaventuminen on kevään kuluessa noussut huolen aiheeksi aina Ylen uutisia ja HS:n pääkirjoitusta myöten. Kyynisesti voisi todeta, että olihan tuo jo aikakin, sillä laskeva trendi valinnaisten kielten opiskelussa peruskoulussa ja lukiossa on ollut näkyvillä jo pitkään. Jätämme syiden ja mahdollisten toimenpide-ehdotusten pohdinnat kuitenkin nyt muille tahoille ja kohdistamme katseemme siihen, mitä kielitaidon kaventuminen erilaisine seurauksineen merkitsee omalle oppiaineellemme, saksan kielelle ja kulttuurille.

Saksan osaajien väheneminen on vaikuttanut yliopistomme opintotarjontaankin: saksan kieltä ja kulttuuria tai kääntämistä ei syksystä 2017 lähtien ole enää voinut valita pääaineeksi. Sivuaineeksi kutistuminen on tarkoittanut luonnollisesti kurssivalikoiman ja opetusresurssien kutistamista, mutta ennen kaikkea se tarjoaa tilaisuuden haastaa totuttuja ajattelutapoja siitä, mitä saksan kieli ja kulttuuri oppiaineena on. Kun ensisijainen tavoite ei enää ole nimenomaan saksan opettajien, kääntäjien ja ylipäätään kielen asiantuntijoiden kouluttaminen, aukeaakin uusien kohderyhmien ja heidän tarpeidensa kautta aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. On vain kysyttävä: Wohin willst du gehen, unser liebes Deutsch?

Kohderyhmien kirjo

Sivuaineen suuntaa voidaan hakea eri näkökulmista. Yhdessä ääripäässä voi lähteä siitä, että kielitaitoa löytyy yhä harvemmalta. Voisiko siis kieliaineita kuten saksaa, ranskaa ja japania opiskella ilman vaatimusta itse kielen osaamisesta? Tässä visiossa keskiössä olisi lähinnä kulttuurinen osaaminen – tapakulttuuri, yhteiskunnan toimintaperiaatteet, kulttuurihistoria jne. Tälläkin hetkellä jokaisessa mainitussa kielessä on tarjolla yksi tai useampi kurssi, jolle voi osallistua ilman kyseisen kielen taitoa (ja japanin opiskeluhan aloitetaan ihan alusta), ja näille on toki oma paikkansa. Kansainvälisestä kulttuuriosaamisesta on hyötyä alalla kuin alalla ja onhan opintojen kohderyhmä näin huomattavasti laajempi kuin tiettyä kielitaidon lähtötasoa edellyttävillä kielen sivuaineopinnoilla. Mutta niin tärkeää kuin se onkin, kulttuurin ja kulttuurierojen tuntemuksella ei kuitenkaan voi paikata kielitaidon puuttumista.

Pitäisikö saksan kielen opetus sitten aloittaa alkeista? Tarjota kulttuuritietouden rinnalla perusfraaseja arkielämän tilanteisiin tai vaikkapa liikeneuvotteluihin jäänsärkijäksi? Tehokurssittaa tulevia saksan osaajia? Totuus on, että kielen opiskelu vie aikaa, ja kyllä, se on myös työlästä. Kahdessa, kolmessa vuodessa suoritettavien sivuaineopintojen aikana – ja tietysti niiden pääaineopintojen ohella – on hyvin vaikea saavuttaa uudessa kielessä sellaista tasoa, että kieltä voisi sujuvasti käyttää työssään (eroja työtehtävissä ja niiden kielitaitotarpeissa toki on), puhumattakaan asiantuntijatasosta, jollaista esimerkiksi kielenopettajilta vaaditaan. Sitä paitsi perustaidot saksan kielessä voi hankkia kielikeskuksen kursseilla, joten ei olisi mielekästä tehdä päällekkäistä työtä.

Entä se toinen ääripää, ja samalla perinteinen kohderyhmä: saksaa ennestään hyvin osaavat ja kieliasiantuntijuutta tavoittelevat? Englannin ja ruotsin pääaineopiskelijoille saksa on usein luonteva sivuaine ja esimerkiksi opettajana tai kääntäjänä työskentelyyn vaaditaan syvällisempiä kieliopintoja. Jos nyt jättäisimme kouluttamatta saksan opettajia vain siitä syystä, että tällä hetkellä kielen opiskelu kouluissa näyttää heikolta, tekisimme karhunpalveluksen tuleville sukupolville. Lisäksi voidaan ajatella, että saksan kääntäjien, tulkkien ja kouluttajien tarve jopa kasvaisi juuri siitä syystä, että yhä harvemmat Suomessa tätä kieltä osaavat. Saksan ja saksan kielen merkitys Suomen ulkomaankaupassa, EU:ssa ja vaikkapa matkailussa ei kuitenkaan ole häviämässä mihinkään. Samoista syistä vankka saksan osaaminen on myös vaikkapa kauppatieteilijän valttikortti.

Taipuisat opinnot

Keille kaikille ja mihin tarkoituksiin saksan kieltä ja kulttuuria voidaan siis ajatella? Kokonaisuutena sivuaineopinnot tarjoavat edelleen välineet kielen asiantuntijana toimimiseen. Mukaan mahtuu osasia, joita kieltä osaamatonkin voi poimia kehittääkseen kansainvälistä kulttuuriosaamistaan ja liittää joko jo olemassa oleviin tai suunnitteilla oleviin opintokokonaisuuksiin. Kieli- ja viestintätaitoihin keskittyvät palaset ovat puolestaan sisällöiltään sellaisia, että riittävän saksan kielen lähtötason omaava minkä tahansa pääaineen opiskelija pystyy syventämään taitojaan juuri oman alansa tarpeita ajatellen. Suppeampikin kurssivalikoima voi taipua moneen tarkoitukseen.

Pieni sivuaineemme pyrkii tarjoamaan avaimia, joilla aukeaa ihan konkreettisestikin ovia saksankieliseen maailmaan – ja työelämään. Saksa on toki suurten runoilijoiden ja filosofien kieli, mutta ehdottomasti myös menestyksen kieli.

Niina Syrjänen
yliopisto-opettaja, saksan kieli ja kulttuuri

Alexandra Simon-López
yliopistonlehtori, saksan kieli ja kulttuuri

Karjalan kieli eläy – nyt da tulijalla aigua

karjalankielisten kirjojen kuviaKarjala on Suomessa kotoperäinen kieli, ja sitä on puhuttu maassamme yhtä kauan kuin suomeakin. Ennen toista maailmansotaa karjalankielisiä alueita oli erityisesti Laatokan pohjoispuolisessa Raja-Karjalassa, mutta karjalaisia asui myös Kainuun vienalaiskylissä ja käsivarren alueella. Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden karjalankieliset siirtokarjalaiset asutettiin eri puolille Suomea, jolloin karjalasta tuli ei-alueellinen vähemmistökieli. Suomessa asuu myös niiden karjalaisten jälkeläisiä, jotka tulivat pakolaisina Itä-Karjalasta Suomen itsenäistymisen tienoilla, ja lisäksi maahan on tullut karjalan kielen puhujia Venäjältä 1990-luvulta alkaen.

Vaikka karjalalla on Suomessa pitkä historia, se on monille suomalaisille tuntematon kieli. Nimitykset ”karjala” tai ”karjalan murre” ovat kyllä käytössä, mutta niillä tarkoitetaan useimmiten suomen itämurteita: Etelä-Karjalan maakunnassa tai Karjalan kannaksella ja Laatokan Karjalassa puhuttuja kaakkoismurteita tai Pohjois-Karjalan savolaismurteita. Näiden suomalaismurteiden varjoon on jäänyt kokonainen kieli, sen puhujat ja heidän kulttuurinsa ja ortodoksinen uskonsa. Suomalainen enemmistö on vuosikymmenten ajan työntänyt karjalan kieltä ja kulttuuria näkymättömiin.

Varavonalane kieli da sen elvyttämine

Sotien jälkeisissä alueluovutuksissa karjalankieliset menettivät kotiseutunsa, ja tiiviit yhteisöt sirpaloituivat. Karjalaista siirtoväkeä ei läheskään aina kohdeltu hyvin, ja erityisesti vierastettiin karjalankielisiä ja ortodoksista uskoa tunnustavia rajakarjalaisia. Koulussa karjalankielisiä lapsia usein kiusattiin ja nimiteltiin. Tässä ilmapiirissä karjalasta tuli kotipiirissä ja sukulaisten kanssa käytetty kieli, ja kodin ulkopuolella pyrittiin mukautumaan suomen kieleen. Kielentutkimuksessa tästä käytetään nimitystä kielenvaihto: vähemmistö luopuu vähitellen omasta kielestään ja alkaa käyttää enemmistökieltä. Kun kieltä ei enää puhuta perheissä lapsille, siitä tulee uhanalainen kieli. Omasta kielestä luopuminen on kipeä ja traumaattinen kokemus, ja sen jäljet näkyvät yhä eri-ikäisten karjalaisten elämässä.

Karjala on luokiteltu vakavasti uhanalaiseksi kieleksi, sillä sen puhujamäärät ovat sotien jälkeen nopeasti pienentyneet ja kieltä puhuvista valtaosa kuuluu vanhempiin sukupolviin. Karjalaa kotikielenä käyttäviä lapsiperheitä on vain vähän. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton, sillä eri puolilla maailmaa pienten kielten asemaa on onnistuttu parantamaan. Suomessa on 1990-luvulta alkaen tehty työtä karjalan kielen elvyttämiseksi, joskin valtion tukea elvyttämistoimet ovat saaneet vasta muutamina viime vuosina. Kielen elvyttämisessä tuetaan kielenoppimista ja kielen käyttämistä ja pyritään parantamaan kielen ja sen puhujien yhteiskunnallista asemaa. Elpymisessä ja kielen voimaantumisessa tärkeää on, että kieli saa uusia puhujia erityisesti lasten, nuorten ja nuorten aikuisten joukosta.

Karjalan kielen ja kulttuurin elvyttäminen on tärkeää, sillä kokonaisen kansan historiaa ylläpitävät ainekset ovat vaarassa kadota. Kieli on osa aineetonta kulttuuriperintöä, ja karjalan kieli kantaa mukanaan tuhansien vuosien historiaa. Lisäksi voidaan ajatella, että elvytyksen tukeminen on suomalaisille kunniavelka sen jälkeen, miten karjalankielisiä on Suomessa kohdeltu. Karjalaiset kokevat itse tämän kunnianpalautuksena: vuosikymmenten jälkeen tunnustetaan julkisesti heidän oikeutensa karjalankieliseen identiteettiin.

Karjalan kielen da kulttuuran elvytyshankeh Päivännouzu-Suomen yliopissossa

Itä-Suomen yliopistolle annettiin karjalan kielen ja kulttuurin opetuksen kansallinen erityistehtävä vuonna 2009, ja vuoden 2021 alusta yliopisto vai vastuulleen myös karjalan kielen elvytystyön. Vuosien 2021–2022 rahoituksella halutaan lisätä karjalan kielen suullista ja kirjallista käyttöä ja parantaa mahdollisuuksia kielen oppimiseen. Työtä tehdään yhdessä karjalankielisen yhteisön kanssa. Samalla toimitaan karjalan yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi osallistumalla hallituksen kielipoliittisen ohjelman valmisteluun. Karjalan kieli on ensimmäistä kertaa otettu mukaan hallitusohjelmaan, ja valmisteilla on ensimmäinen kielipoliittinen ohjelma, jossa otetaan huomion muut Suomessa puhutut kielet kuin kansalliskielet. Ohjelma koskee erityisesti saamen kieliä, viittomakieltä, romanikieltä ja karjalan kieltä.

Elvytyshanke järjesti helmikuussa kyselyn, jossa tiedusteltiin karjalankielisen yhteisön näkemyksiä kielensä tulevaisuudesta. Vastausten perusteella kielen ja kulttuurin kohtalosta ollaan huolissaan, mutta on myös innostusta ja tulevaisuudenuskoa. Karjalaiset haluavat kunnioittaa ja vaalia perinteitään mutta samalla myös ottaa kielensä osaksi nykypäivän elämää. Viime vuosina yhä useammat nuoret ovat kiinnostuneet sukunsa kielestä ja kulttuurista, ja tämä näkyy myös yliopiston karjalan kielen kursseilla. Elvytysvastuu otetaan yliopistolla vakavasti, ja karjalan kielen opettajat ja tutkijat tekevät parhaansa tukeakseen kielen ja kulttuurin elpymistä.

Helka Riionheimo
Professori, suomen kieli, karjalan kieli ja kulttuuri

Otsikot kääntänyt karjalaksi Katerina Paalamo

 

Valeuutiset, trollit ja humanistinen tutkimus

Tutkimuksen maailma voi joskus olla hyvin kummallinen, ja tämä pätee varsinkin humanistiseen tutkimukseen. Tutkimusaiheet voivat kuulostaa erikoisilta, ja harvoin tiedetään etukäteen, mitä tietoa yhteiskunta tarvitsee. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa assyrologian ja Arabian ja Persian kielten ja kulttuurien tutkimus. Tämän alan tutkimus nousi yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön yhden päivän aikana noin kaksi vuosikymmentä sitten. Ennen syyskuun 11. päivän tapahtumia vuonna 2001 hyvin harva yliopistomaailman ulkopuolella edes tiesi tämän alan olemassaolosta. Toinen esimerkki löytyy tuttavapiiristäni, johon kuuluu vaihtoehtolääketieteen historiasta väitöskirjaansa tekevä henkilö. Tähän mennessä tutkimukseen on kuulemma ollut melko vaikea saada rahoitusta, koska aihe ei ole aivan osunut yhteiskunnallisen innovaatiopuheen terävimpään ytimeen. No, koronarokotusten ja niihin liittyvän laajemman keskustelun myötä tämä väitöskirjatutkija on aiheineen yhtäkkiä aivan kansallisen keskustelun ytimessä. Yhteiskunta tarvitsee tutkittua tietoa tästä vähän tutkitusta ilmiöstä, jotta pystyisimme ymmärtämään paremmin rokotuksiin liittyvää keskustelua.

Nämä molemmat esimerkit osoittavat, että on hyvin vaikea ennustaa, mitä tietoa tarvitsemme tulevaisuudessa. On ylläpidettävä mahdollisimman laaja-alaista yliopistoa ja vaalittava tutkimuksen vapautta. Kun tietoa sitten tarvitaan, ei sen luomiseen tarkoitettua järjestelmää saa nopeasti pistettyä pystyyn. Tiedon on annettava kasvaa rauhassa omassa elinpiirissään. No, miten tämä kaikki sitten liittyy valeuutisiin ja trolleihin?

(Parempi) some tarvitsee kielentutkimusta

Yksi esimerkki tutkimusalasta, jonka tuottamaa tietoa tarvitaan enenevässä määrin, on kielentutkimus. Luonnollisen kielen nousu keskiöön liittyy sosiaaliseen mediaan. Viimeiset 15 vuotta ovat olleet somen kulta-aikaa, jolloin siitä on tullut ei vain olennainen osa monien päivittäistä elämää, mutta myös kanava poliittiseen ja taloudelliseen vaikuttamiseen. Yhdysvaltojen edellinen presidentti käytti sosiaalisen median viestintävaltaa taitavasti, ja samalla somesta kuoriutui hirviö, jossa kaikenkarvaiset salaliittoteoriat liikkuivat yhteiskunnan marginaalista kohti keskiötä. Muutama viikko sitten kohua aiheutti sijoittajien käymä keskustelu WallStreetBets-sivustolla. Kun valtava määrä sijoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä kohtaa keskustelupalstalla, on viesteillä taipumus polarisoitua. Tämä ilmiö on johtanut joidenkin osakkeiden kohdalla valtaviin arvonnousuihin ja myös -laskuihin.

Lähes kaikki somessa tapahtuva toiminta liittyy luonnolliseen kieleen. Eräs ulkomainen kollegani totesi osuvasti, että nk. big tech (eli isot some- ja ohjelmistoyhtiöt) ei liity vain ohjelmointiin, vaan digitaalisen maailman vallankumous on itse asiassa olennaisesti yhteydessä luonnollisen ihmiskielen käyttöön. Monien somemaailman analyysityökalujen pohjana on ihmistieteiden perustutkimuksessa tehty työ vaikkapa siitä, miten sana tai lauseke rakentuu, miten lause jäsentyy tai miten sanan merkitys muodostuu ja muuttuu suhteessa ympäröivään tekstiin.

Ymmärtääksemme sosiaalisen median keskusteluja paremmin tarvitsemme kielentutkijan perustutkimuksessa tuottamaa tietoa. Ilman kielentutkimuksen työkaluja on vaikea ymmärtää sitä, miten valeuutiset rakentuvat, ja miten pahantahtoisia uutisia levittävät trollit luovat vaihtoehtoisia todellisuuksia. Kielentutkimuksen osaamista tarvitaan rakentamaan parempia järjestelmiä, jotta valeuutisten leviämisreittejä pystytään mallintamaan paremmin ja bottien tunnistaminen mahdollistuu. Tämä työ vaatii sekä syvää ymmärrystä ihmiskielestä, että kykyä toimia yhteistyössä teknologioista kiinnostuneiden osaajien kanssa.

Digitaalisena syntynyt data laajentaa humanistin roolia työelämässä

Digitaalisena syntynyt data (siis sinun ja minun someapplikaatioihin tai päätteille näpyttelemä kieli) on tärkeässä osassa uutta kansallista digitaalisten ja laskennallisten ihmistieteiden verkostoa, jossa UEFin humanistinen osasto on mukana. Verkoston tavoitteena on luoda suomalaista huippututkimusta mahdollistavaa tutkimusinfrastruktuuria – siis ympäristöjä, joihin osaaminen keskittyy ja joissa pystytään kehittämään digitaalisia työkaluja digitaalisena syntyneen datan analysointiin. Tämä kansallinen FIN-CLARIAH-infrastruktuuri tuo yhteen lähes kaikki suomalaiset yliopistot ja niiden digitaalisten ihmis- ja yhteiskunta-alan tutkimuksen. Verkosto koostuu ihmistieteiden tutkijoista ja digitaalisuuden huippuosaajista, jotka luovat työkaluja tutkimuksen tarpeisiin.

Tavoitteena on, että tulevaisuudessa humanistisen alan tutkijoilla olisi entistä paremmat kieliaineistot niin isoissa maailmankielissä kuin pienemmissä alueellisissa kielissä ja murteissa. Vaikka valeuutiset ja trollit saattavat olla ohimenevä ilmiö, ne havainnollistavat kuitenkin digitaalisesti syntyneen kielidatan mahdollisuuksia. Valeuutiset eivät katso kieltä vaan voisivat yhtä hyvin olla karjalan kielellä kuin englanniksikin. Laajemmat ja paremmin saatavilla olevat aineistot mahdollistavat laajan perustutkimuksen sekä tarjoavat mahdollisuuksia digitaalisten ja laskennallisten menetelmien kehittämiseen. Humanistisella osastolla tehtävä laaja-alainen perustutkimus puheentunnistuksen, suomen murteiden vaihtelun, vähemmistökielten, englannin alueellisten varieteettien tai kielten ja kulttuurien kohtaamisten parissa antaa meille hyvän pohjan toimia tässä kansallisessa infrastruktuurissa. Samalla meidän on vaalittava tämän(kin) alan tutkimusta ja pidettävä huolta siitä, että kun tietoa ja osaamista tarvitaan, sitä on myös oltava saatavilla.

Koko digitaalinen vallankumous ja digitaalisena syntynyt data laajentavat humanistien roolia työelämässä. Hyvien perinteisten humanistien työelämäpolkujen rinnalle (opettajat, kääntäjät, asiantuntijat) noussee tulevaisuudessa tarve integroida kielen alan perustutkimus ja kielen alan osaaminen yhä vahvemmin osaksi ohjelmoinnin ja laskennallisten alojen opintoja. On olemassa selviä merkkejä siitä, että kielentutkijoille ja varsinkin sellaisille, jotka ymmärtävät jonkun verran teknologiaa, on kasvavaa kysyntää työmarkkinoilla.

Mikko Laitinen
Professori, englannin kieli ja kulttuuri, digitaaliset ihmistieteet

Varjoista ja valosta eli kaikesta huolimatta

Siitä on noin vuosi, kun kävi käsky kerätä kimpsut, kampsut ja vetäytyä kotikonttoreiden suojiin. Alkutohinan jälkeen tuntui hetken aikaa, että kaikki pysähtyi: ihmiset ympäriltä katosivat tai tulivat enää särisevinä ääninä, värisevinä kuvina ja katkeilevina yhteyksinä siihen intiimitilaan, jota kodiksi kutsutaan. Niin katosi myös aika ja taju siitä. Tila ympärillä tuntui kutistuvan, kun tekemisen määrä moninkertaistui yhtäkkiä: sähköposti, Yammer, mitä niitä on -laitteet alkoivat laulaa yhtenään viikonpäivistä ja vuorokauden ajoista piittaamatta. Päivät, viikot ja niiden loput, kuukaudet ovat täyttyneet välttämättömästä tekemisestä. Muun muassa opetuksen toteutus on pitänyt miettiä ja tehdä kokonaan uudelleen nopeasti, kokouskäytännöt uusia täysin, pääsykoejärjestelyjen kohdalla oltiin viime keväänä tuntemattoman edessä, ja epäilyjä on tästäkin keväästä. Vaikka suositusten mukaisesti rajallinen paluu kampuksen työpaikoille on jossain määrin toteutunut, on vielä paljon asioita, jotka eivät ole rutinoituneet. Epäilykset opiskelijoiden motivaation säilymisestä, ”normaalissa” opintotahdissa mukana pysymisestä ja uusien käytäntöjen omaksumisesta on varmaan jokaisen yliopistolaisen murhe. Mutta niin on huoli omasta ja työkavereiden jaksamisestakin, varsinkin kun rokotteista huolimatta tilanne näyttää juuri tällä hetkellä maailmassa pitkittyvän, jopa pahenevan.

Kaiken tämän epämääräisen, stressaavan, ehkä ahdistavan ajanjakson aikana on tapahtunut ja aikaan saatu hyviä asioita, jotka helposti hautautuvat massiivisiin varjoihin. Humanistisessa osastossa isoja asioita, sellaisia, jotka ovat ylittäneet valtakunnallisen uutiskynnyksen, ovat olleet Itä-Suomen yliopistolle myönnetyt logopedian tutkinto-oikeus ja karjalan kielen elvytystehtävä. Molempien tehtävien kohdalla on merkittävää, että niiden vaikutukset eivät jää yksin akateemisiksi saavutuksiksi, vaan niiden kautta osaston toiminta ja vaikuttavuus ulottuu suoraan ja aikaisempaa laajemmin yhteiskuntaan, varsinkin Itä-Suomen alueelle. Logopediakoulutus tulee vastaamaan merkittävään terveydenhuollolliseen kysymykseen puheterapian työvoimapulasta. Karjalan kielen elvytys puolestaan järjestetään yhteistyössä akateemisten asiantuntijoiden, kieltä vaalivien karjalajärjestöjen ja ennen muuta aktiivisten kielen taitajien kesken. Näiden alojen tutkimus kurottautuu luonnollisesti kansainväliseen maanpiiriin.

Kaikista vuoden takaisista uhkakuvista huolimatta tutkimus humanistisessa osastossa on onnistunut koronavuoden aikana hyvin. Jo ennen pandemiaa käynnistyneet tutkimushankkeet ovat tuottaneet tulosta niin, että yksikkö kokonaisuudessaan saavutti UEF-aikakautensa parhaan julkaisutuloksen erityisesti referoitujen kansainvälisten julkaisujen osalta. Uusia tutkimus- ja kehittämishankkeita on niin ikään avautunut mukavasti: osasto on mukana tutkimusinfrastruktuurien tiekartalla Fin-Clariah-konsortion kautta, laajana eurooppalaisten yleisradioiden ja tutkimuslaitosten yhteistyöhankkeena on juuri aloittanut B-Air-projekti, logopediakoulutuksen yhteistyön sekä sen opetus- ja tutkimusympäristöjen kehittämiseksi ovat käynnistyneet LogoTyö (ESR) ja LogoLab (EAKR) -hankkeet. Näkyvyyttä niin osastolle kuin yliopistolle ovat tuomassa mittavat ensi kesälle suunnitellut kansainväliset tapahtumat kuten englannin kielen tutkimuksen ISLE-konferenssi ja kansanrunouden tutkijoiden 10th Folklore Fellows’ Summer School. Kielen tutkijoiden teemana on “Evolving English and the Digital Era”, kun puolestaan folkloristit lähestyvät väkivallan vaikeaa teemaa otsikolla ”The Violence of Traditions and the Traditions of Violence”. Voidaan siis sanoa, että kaikesta huolimatta tai juuri siksi humanismin talossa valo palaa kirkkaana.

… mutta noin 650 vuotta sitten Firenzen kaupunkia uhkasi kauhea rutto, joka käytännössä surmasi jokaisen, jota se kosketti. Tarinan mukaan joukko omaisensa taudille menettäneitä nuoria, kolme miestä seitsemän naista, vetäytyivät kaupungin ulkopuolelle omaehtoiseen karanteeniin. Kuoleman ja ahdistuksen kehässä syntyi sata ilottelevaa tarinaa ja länsimaisen kirjallisuuden keskeinen lajityyppi novelli. Näin, koska firenzeläinen renessanssirunoilija Giovanni Boccaccio kirjoitti tarinat yksiin kansiin maailman nyt hyvin tuntemaksi Decameroneksi. Noin 500 vuotta Firenzen tapahtumien jälkeen, vuonna 1883 nuori ruotsalainen lääkäri Axel Munthe matkusti vastanotoltaan Pariisista Napoliin auttamaan ruttoepidemian uhreja. Muistelmateoksessaan Huvila merenrannalla (1929) Munthe kertoo Napolin epidemiasta teoksensa luvussa Pelko. Boccaccion teoksen johdantoluvun rinnalla se on hurjimpia ja hienoimpia joukkotuhoavan sairauden edessä koetun epätoivon kuvauksia ihmiskunnan muistissa. Kolmantena kaunokirjallisena dokumentaationa tuhoavasta sairaudesta on ranskalaisen Albert Camus’n vuonna 1947 ilmestynyt Rutto.

Camus’n teoksen suljettu, karanteeniin vetäytynyt kaupunki on tulkittu usein allegoriaksi sodanaikaisesta, miehitetystä Ranskasta. Saman kaltaista rinnastusta sodanaikaiseen epätoivoon on esitetty myös koronan yhteydessä, eikä se kaukaa haettua olekaan. Vähemmän on nykyhetken yleisessä keskustelussa esitetty ratkaisuja epätoivoon, ahdistukseen ja pelkoon. Omalla tavallaan nuo klassikkoteokset esittävät sellaisia ihmisten erilaisina reaktioina ja sietämisen strategioina: Decameronen miehet ja naiset hakevat suojakilpensä niin sanotuista elämän iloista tai oikeastaan niistä kertovista tarinoista, jotka auttavat kestämään, kun tuovat kuvitteellista vaihtoehtoa vallitsevaan tilanteeseen. Samalla teos on kuitenkin eräänlainen dans macabre hymyssä suin. Munthen kuvaus Napolista on puolestaan jotenkin herooinen, kun nuori vastavalmistunut lääkäri ryntää uhmakkaasti pelkoa ja tautia vastaan kanssaihmisiä pelastaakseen. Munthen asenteessa on jotain tuttua fatalistisuutta, joka on ominaista tällekin ajalle sillä erotuksella, että Munthe saattoi lopulta tulla pois saastuneesta Napolista. Kaikkialle levittäytynyt COVID ei tätä tänään mahdollista. Camus’n päähenkilön Rieux on puolestaan tiedemies, rationalisti ja ennen muuta vastuunfilosofi, joka ymmärtää, että taudin leviäminen tai sen torjuminen on vain ihmisistä ja heidän vastuunotostaan kiinni. Rieux tietää myös sen, että mentyään ruttobasilli palaa ja yllättää ”onnellisen kaupungin” taas uudelleen. Kaikissa teoksissa selviytymisen ehtona on sietämisen välttämättömyys. Tässä sietäminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin pelkoon, ahdistukseen tai taudin pysyvään tilaan tottuminen, vaan päinvastoin, niiden läsnäolon tunnistaminen ja tunnustaminen. Camus-Rieux’lle epätoivoon tottuminen on pahempaa kuin epätoivo itse. Se on se vastuun perusprinsiippi.

Tätä kirjoituksen lopetusta miettiessäni, Camus’n teoksen lopputekstin lukeneena, menin pihalle ja katselin kylmän yötaivaan pimeyteen. Mieleen tuli ikiaikainen kysymys: onko tuolla ulkona, pimeyden keskellä mitään mielekästä? Vastaus tuli heti: Ei sen väliä, kun sisällä palaa valo.

Risto Turunen
Humanistisen osaston johtaja