Metsien kasvu pienenee vastakin

Metsien kasvu ja hiilinielu ovat pienetyneet (Luke), mikä on kirvoittanut vilkasta keskustelua (Yle). Ilmiön syitä kuulemma pohditaan, mihin voi mennä kuukausia tai vuosia. Osan syistä näkee kuitenkin heti, kun katsoo metsien ikäluokkajakaumia ja puuston tilavuuskasvua eri ikäluokissa. Ikäluokkajakaumasta voi myös tehdä ennusteita siitä, kuinka metsien tilavuuskasvu muuttuu lähivuosikymmeninä.

Alla olevasta Kari Korhosen (Luke) esittämästä kuvasta voi esimerkiksi päätellä, että niiden ikäluokkien, joissa kasvu on parasta, pinta-ala pienenee, mikä vaikuttaa pienentävästi Etelä-Suomen mäntymetsien kokonaiskasvuun. Esimerkiksi nopeakasvuisimman ikäluokan 21–40 vuotta pinta-ala pienenee seuraavan 20 vuoden aikana noin 1,15 miljoonasta hehtaarista vajaaseen 800 000 hehtaariin. Sen ikäluokan, jota nyt on eniten (41–60 vuotta), keskikasvu pienenee arvosta 7 m3/ha vuodessa lukemaan 5,2 m3/ha vuodessa eli 26 %. Varttuneetkin metsiköt kasvavat paremmin kuin taimikot, joten niiden uudistaminen ei parantaisi kasvua seuraavaan 20 vuoteen.

Etelä-Suomen mäntymetsien ikäluokkien pinta-ala ja keskikasvu 13. valtakunnallisen metsien arvioinnin mukaan.

Yllä olevan kuvan pinta-aloista ja ikäluokkien kasvuista voi laskea, että Etelä-Suomen mäntyvaltaisten metsien vuotuinen tilavuuskasvu on noin 34,3 miljoonaa m3 vuodessa. Jos metsiä ei uudistettaisi lainkaan ja eri ikäluokkien kasvu pysyisi ennallaan, kokonaiskasvu olisi 20 vuoden päästä 33,3 miljoonaa m3. Laskin tämän siirtämällä eri ikäluokkien pinta-aloja pykälän oikealle ja kertomalla ikäluokkien uudet pinta-alat ikäluokkien nykyisellä keskikasvulla.

Entä voidaanko kasvua parantaa uudistamalla vanhimpia ikäluokkia? Vastaus on, että ei voida ainakaan 20 vuoteen. Jos esimerkiksi kaikki metsiköt, jotka ovat tällä hetkellä yli 100-vuotiaita, uudistettaisiin seuraavan 20 vuoden aikana, kokonaiskasvu pienenisi lukemaan 32,7 miljoonaa m3. Jos vielä seuraavakin ikäluokka (yli 80 v) uudistettaisiin, kasvu pienenisi edelleen, arvoon 31,5 miljoonaa m3.

Se, että kasvu pienenee, ei ole osoitus huonosta metsänhoidosta tai alentuneesta puuntuotoskyvystä. Kasvun pienentyminen on yksinkertaisesti seurausta ikäluokkajakauman muutoksesta, kuten Kari Korhonenkin on selittänyt. Tällä hetkellä Suomessa on paljon metsiköitä, jotka ovat kovan kasvun vaiheessa. Näiden ikäluokkien osuus pienenee vääjäämättä moniksi vuosikymmeniksi, eikä asialle voi tehdä juuri mitään.

Etelä-Suomen mäntyvaltaisten metsien ikäluokkajakauma nyt ja 20 vuoden päästä, jos ne metsiköt uudistetaan, jotka ovat tällä hetkellä yli 100-vuotiaita.

Yksi harkinnan-arvoinen mahdollisuus on pitää metsiköitä nuorekkaina tekemällä niissä yläharvennuksia. Yläharvennusten avulla metsiköiden viipymistä hyväkasvuisessa kehitysvaiheessa voidaan yrittää pidentää, mikä hillitsee metsien kasvun taantumista. Alaharvennuksilla on päinvastainen vaikutus. Alaharvennukset jouduttavat metsiköiden siirtymistä kehitysvaiheeseen, jossa puun suuri koko alkaa rajoittaa kasvua.

Edellä esittämäni päätelmät pitävät sisällään oletuksen, että tietyn ikäluokan tilavuuskasvu on 20 vuoden päästä sama kuin nyt. Tämä ei tietenkään ole kiveenhakattu totuus, vaan tietynikäisen metsikön kasvuun vaikuttaa moni asia, esimerkiksi metsikön tiheys, puulajikoostumus, puiden kokojakauma ja ilmaston muutos.

Mitä tiheämpi eli runsaspuustoisempi metsikkö on, sitä parempi on sen tilavuuskasvu. Jos siis haluat pienentää metsien kasvua ja hiilinielua, toimi näin: (1) uudista reippaasti varttuneita metsiköitä, (2) tee voimakkaita harvennushakkuita ja (3) suosi alaharvennusta.

Timo Pukkala

 

 

Nyt se on laskettu – metsien avohakkuu nykyistä nuorempana pienentää kasvua, hakkuumahdollisuuksia ja metsävaroja

Uudistamisläpimitan ja minimi-iän poistamisella metsälaista saattaa olla vaikutusta siihen, että metsiä on uudistettu yhä nuorempina. Selvitimme, mitä vaikutuksa tällä on puuston määrään, kasvuun ja hakkuumahdollisuuksiin (Tutkimus löytyy tästä linkistä).  Aineistona oli otos Väli-Suomen metsien inventoinnin (VMI11) koealoja. Alueen metsien kasvua simuloitiin 100 vuotta eteenpäin ja metsiä käsiteltiin tasaikäismetsätalouden menetelmin. Laskelmassa oletettiin, että metsiä ei lannoiteta ja että ilmasto tai jalostus ei paranna puiden kasvua.

Uudistamisiän ja -läpimitan vaikutusta puuntuotokseen on havainnollistettu periaatteellisella tasolla kuvassa 1, jossa metsikön tilavuuskehityksen käyrästä (kuva 1, yläosa) on johdettu metsikön vuotuisen (netto)kasvun ja keskikasvun käyrät (kuva 1, alaosa). Vuotuinen kasvu tarkoittaa tilavuuskasvua seuraavan vuoden aikana ja keskikasvu ilmoittaa, paljonko tilavuuskasvu on ollut keskimäärin yhtä vuotta kohti tiettyyn ikään mennessä. Keskimääräinen kasvu saadaan jakamalla metsikön tilavuus metsikön iällä.

Kuva 1. Metsikön tilavuuskehityksen (yläosa) kehitys ja siitä johdettu vuotuinen tilavuuden vuotuinen nettokasvu (ruskea viiva) ja keskikasvu (sininen viiva).

Puuntuotos maksimoituu, kun käytetään kiertoaikaa, jossa keskikasvu on suurimmillaan. Kuvan 1 esimerkissä puuntuotoksen maksimoiva kiertoaika on 57 vuotta. Ko. pisteessä vuotuisen kasvun käyrä leikkaa keskikasvun käyrän. Keskikasvun käyrästä käy ilmi, että kiertoajan lyhentäminen optimiarvosta vähentää puuntuotosta selvästi nopeammin kuin kiertoajan pidentäminen. Jos kiertoaikaa lyhennetään 57 vuodesta 37 vuoteen, puuntuotos pienenee arvosta 8,07 m3ha-1v-1 arvoon 6,06 m3ha-1v-1 eli 20 %. Jos kiertoaikaa jatketaan 20 vuodella, puuntuotos pienenee vain 10,8 %.

Kuva 1 havainnollistaa myös, että puuntuotannollisesti kestävää hakkuumäärää ei voi päätellä kasvusta. Jos metsät esimerkiksi olisivat pääosin 30–50-vuotiaita, niiden vuotuinen kasvu olisi noin 12 m3ha-1v-1, mutta suurin kestävä hakuumäärä on vain 8,07 m3ha-1v-1.

Jos Väli-Suomen metsiä hakattaisiin hyvän metsänhoidon suositusten mukaan, uudistamisläpimitan pienentäminen lisäisi hakkuita ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta sen jälkeen hakattaisiin vähemmän kuin jos uudistamisläpimitta pidettäisiin ennallaan (kuva 2). Uudistamisläpimitan pienentäminen vähentäisi voimakkaasti puuston määrää, jos kaikki metsiköt päätehakattaisiin heti, kun uudistamisläpimitta täyttyy (kuva 3, yläosa). Myös puuston kasvu pienenisi, kuten jo kuvan 1 perusteella oli pääteltävissä (kuva 3, alaosa). Uudistamisläpimitan suurentaminen sitä vastoin ei pienentäisi kasvua ja puuntuotosta vaan kasvu jopa paranisi jonkin verran.

Kuva 2. Ainespuun hakkuumäärä nykysuosituksilla ja kun uudistamisläpimittaa pienennetään 30 %.

 

Kuva 3. Ainespuun tilavuuden (yläosa) ja kasvun (alaosa) kehitys, kun uudistusläpimittaa muutetaan eri kertoimilla joko suuremmaksi tai pienemmäksi kuin nykyisissä metsänhoitosuosituksissa (kerroin 1) ja metsä avohakataan heti, kun uudistamisläpimitta täyttyy.

Tämä laskelma on siinä mielessä epärealistinen, että ensimmäisen 10-vuotuskauden suuri hakkuumäärä ei voine toteutua, koska metsäteollisuuden kapasiteetti ei riitä käyttämään näin suurta puumäärää. Kun laskelmaan lisätään rajoite, että Keski-Suomen metsien vuotuinen ainespuun (tukki ja kuitu) hakkuumäärä voi olla korkeintaan 22,5 milj. m3, osa ensimmäisten kausien päätehakkuista siirtyy myöhemmäksi eli kaikkia metsiköitä ei päätehakata heti, kun uudistamisläpimitta täyttyy.  Hakkuumäärä 22,5 milj. m3 v-1 on Väli-Suomen ainespuuhakkuiden keskiarvo vuosina 2017-2020. Suomen tasolla tämä hakkuumäärä vastaa 63,7 miljoonan kuutiometrin ainespuuhakkuita (vuosien 2017-2020 keskimääräinen ainespuukertymä) ja 73,1 miljoonan kuutiometrin kokonaiskertymää.

Tässä tapauksessa uudistamisläpimitan pienentäminen alkaisi vähentää hakkuumahdollisuuksia vasta 60 vuoden kuluttua (kuva 4). Uudistamisläpimitan suurentaminen taas johtaisi siihen, että hakkuumahdollisuudet pienenisivät hiukan noin 50 vuoden ajan, mutta sen jälkeen hakkuumahdollisuudet olisivat suuremmat kuin nykyisellä tai nykyistä pienemmällä uudistamisläpimitalla. Teollisuuden puunsaannin kannalta päätelmä on sama kuin edellisessä esimerkissä: uudistamisläpimitan pienentäminen lisäisi hakkuumahdollisuuksia joksikin aikaa, mutta pidemmällä aikavälillä hakkuumahdollisuudet vähenisivät.

Kuva 4. Ainespuun hakkumäärän kehitys, kun uudistusläpimittaa muutetaan eri kertoimilla joko suuremmaksi (kerroin > 1) tai pienemmäksi (kerroin < 1) kuin nykyisissä metsänhoitosuosituksissa (kerroin 1). Hakkuumäärä saa olla korkeintaan 22,5 milj. m3 vuodessa ja uudistushakkuu pyritään tekemään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Uudistamisläpimitan pienentäminen alkaisi kuitenkin vähentää puuston keskitilavuutta ja tilavuuskasvua heti (kuva 5). Samalla pienenisivät myös metsien hiilivarasto ja hiilinielu. Metsien kasvu ja puuntuotos pienenisivät sitä nopeammin, mitä enemmän uudistamisläpimittaa pienennettäisiin.

Kuva 5. Ainespuun tilavuuden (yläosa) ja kasvun (alaosa) kehitys, kun uudistusläpimittaa muutetaan eri kertoimilla joko suuremmaksi tai pienemmäksi kuin nykyisissä metsänhoitosuosituksissa (kerroin 1). Ainespuun hakkuumäärä saa olla korkeintaan 22,5 milj. m3 vuodessa ja uudistushakkuu pyritään tekemään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Tutkimuksen päätulos on, että uudistamisläpimitan pienentäminen lisää hakkuumahdollisuuksia joksikin aikaa, mutta pidemmällä aikavälillä hakkuumahdollisuudet pienenevät. Uudistamisläpimitan pienentäminen kuitenkin heikentää metsien kasvua heti. Uudistamisläpimitan pienentäminen onkin lyhytnäköinen keino lisätä hakkuita; pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna olisi viisaampaa suurentaa uudistamisläpimittaa kuin pienentää sitä. Tällä saavutettaisiin myös muita etuja: metsien hiilivarastot suurenisivat ja hiilinielu voimistuisi. Metsäpeite olisi jonkin verran nykyistä yhtenäisempi, mikä lisäisi joidenkin metsälajien elinmahdollisuuksia talousmetsissä. Metsät myös soveltuisivat nykyistä paremmin luontomatkailuun.

Kuvan 4 mukaan 22,5 miljoonan kuutiometrin ainespuukertymä ei ole kestävä hakkuumäärä Väli-Suomessa (22,5 miljoonaa kuutiometrä ainespuuta vastaa 73,1 miljoonan kuutiometrin kokonaiskertymää koko maassa). Aiemmissa tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että 73 miljoonaa kuutiometriä on kestävä hakkuumäärä, vaikka kasvua ei parannettasikaan vippaskonstein (lannoitus ja jalostus). Ristiriita johtuu siitä, että tämän kirjoituksen laskelmissa suosittiin avohakkuuta, kun aiemmissa tutkimuksissa valinta harvennuksen ja avohakkuun välillä on perustunut optimointeihin.

Jos siis haluat pienentää Suomen metsien puuntuotosta ja hiilinielua, toimi näin: (1) suosi avohakkuuta, (2) avohakkaa metsä nykyistä pienemmällä puuston keskiläpimitalla.

Tero Heinonen ja Timo Pukkala

Onko Suomen metsissä suuria puita?

Silloin tällöin kirjoitellaan, että Suomen metsissä ei ole enää suuria puita. Näihin kirjoituksiin vastataan, että Suomen metsissä on järeitä puita ”enemmän kuin koskaan”.  Tätä taas on kommentoitu sanomalla, että Suomesta ei voi enää ostaa järeitä hirsiä tai pylväitä, joiden pituus on 24 m ja latvaläpimitta 24 cm. Tämän kokoiset rungot pitää ostaa Saksasta.

Väittämää, että järeää puustoa on enemmän kuin koskaan, perustellaan Luken tilastoilla, jotka osoittavat, että 1950 luvulta lähtien yli 30-senttisten puiden määrä on lisääntynyt selvästi Suomen eteläpuoliskossa ja pysynyt ennallaan maan pohjoispuoliskossa.

Tämäntapaisissa koskaan-väittämissä (puuta enemmän kuin koskaan, järeää puuta enemmän kuin koskaan) ”koskaan” tarkoittaa yleensä sitä ajanjaksoa, jona Suomen metsävaroja on systemaattisesti arvioitu, eli viimeistä sataa vuotta. 1900-luvun alussa Suomen metsävarat olivat aallonpohjassa ja ovat sen jälkeen palautuneet suunnilleen vuoden 1800 tasolle. Jo ennen vuotta 1800 metsiä oli käytetty raskaasti mm. tervanpolttoon, kaskeamiseen, polttopuuksi ja rakennuspuuksi. Nykyinen tai vuoden 1800 puusto on kaukana siitä, kuinka paljon Suomen metsissä voisi olla puuta.

Luken tilastoissa järeä puu tarkoittaa yli 30 cm puita, jotka ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa ovat vasta nuoria puun alkuja. Tällaisten puiden lisääntyminen heijastelee paremminkin yleistä puuston määrän lisääntymistä kuin sitä, että vanhojen ja todella suurten puiden määrässä olisi lisäystä. Varttuneiden metsien määrä on vähentynyt viimeisen sadan vuoden aikana, nopeimmin Pohjois-Suomessa.

Jos halutaan selvittää suurten puiden määrää Suomen metsissä, siihen ei tarvita koskaan-vertailuja vaan analyysiä metsien tämänhetkisestä tilanteesta. Aloitin selvitykset omalta 30 hehtaarin Tuupovaaran palstaltani, josta etsin suurimman männyn, kuusen ja koivun. Suurin mänty oli läpimitaltaan 78 cm, suurin kuusi 65 cm ja suurin koivu samoin 65 cm. Kotipihallani Joensuussa kasvaa 64 cm paksu mänty ja kesämökkini pihalla Rääkkylässä 62 cm paksu mänty.

Oman palstani suurimmat puut

Sen jälkeen menin Joensuun kupeessa sijaitsevaan Repokallion ulkoilumetsään etsimään suuria puita. Suurin mittaamani mänty oli rinnankorkeudelta 71 cm, suurin kuusi 78 cm ja suurin koivu 45 cm. Repokalliosta löytyy useita yli 70 cm puita, useita kymmeniä yli 60 cm puita ja useita satoja yli 50 cm puita.

Repokallion ulkoilumetsän suuria puita

Toisaalta minulla on mittaustietoja tuhansista Suomen ja Ruotsin valtakunnallisten metsäarviointien koealoista. Olen saanut tietoja käyttööni tutkimuksia varten. Suomen aineistossa suurin puu on läpimitaltaan 68 cm ja Ruotsin aineistossa 73 cm.

Suurimman puun rinnankorkeusläpimitta muutamassa eri aineistossa

Mitä voidaan päätellä siitä, että minulta löytyy kotinurkistani suurempia puita kuin Suomen tai Ruotsin metsäiventointien suurimmat puut?  Kotinurkan puista  päättelen, että kuuset ja männyt voivat kevyesti saavuttaa Etelä- ja Keski-Suomessa 60 cm tai jopa 70 cm läpimitan. Inventointiaineistoista taas päättelen, että todella suurten puiden todennäköisyys tulla otokseen on hyvin pieni, mikä tarkoittaa, että todella suuria puita on todella harvassa.

Repokallion metsää. Kuvassa on kaksi yli 60 cm kuusta.

Olen avioinut suurten puiden määrää myös ottamalla Metsään.fi-tietokannasta satunnaisotoksen Suomen yksityismetsien metsäkuvioita (74 000 kuviota) ja laskenut jokaiselle kuviolle järeän puun määrän. Näissä laskelmissa järeän puun läpimittaraja ei ollut vakio vaan pieneni pohjoista kohti ja kasvupaikan heikentyessä. Tavoitteena oli selvittää sellaisen puuston määrä, joka on kohtalaisen järeää ja lisäksi kohtalaisen vanhaa.

Järeän puun minimiläpimitan riippuvuus kasvupaikan viljavuudesta ja lämpösummasta tekemässäni laskelmassa.

Sovitin saamiini tuloksiin mallit, joista ensimmäinen kertoo järeän puun keskimääräisen tilavuuden erilaisilla kasvupaikoilla ja toinen järeän puun tilavuuden 99 % kvantiilin. 99 % kvantiili tarkoittaa sellaista järeän puun tilavuutta, joka ylittyy yhdessä prosentissa metsäkuvioita. Tuloksista käy ilmi, että keskimäärin järeää puuta ei ole Suomen metsissä juuri lainkaan; järeän puun määrä oli nolla 94 prosentissa suomalaisia metsiköitä. Toisaalta metsissä on harvakseltaan metsiköitä, joissa on runsaasti järeää puustoa.

Järeän puuston keskimäärinen tilavuus mustikkasilla kasvupaikoilla (punainen pisteviiva) sekä järeän puun tilavuuden 99 % kvantiili.

Miten siis pitäisi vastata kysymykseen, onko Suomen metsissä suuria puita? Vastausvaihtoehto 1: Eipä juuri. Vastausvaihtoehto 2: On siellä täällä.

Timo Pukkala

Vääränlaista yleistystä

Puolet amerikkalaisista luulee tietävänsä, että Trump voitti vaalit. Puolet suomalaisista taas luulee tietävänsä, että kun metsänomistaja päättää siirtyä jatkuvapeitteiseen metsätalouteen, niin hupsista vaan, metsien kasvu pienenee 20 %, vaikka kasvamassa ovat edelleen samat puut ja metsiköt. Tätä uskomusta ei horjuta se, että useat tutkimukset tai vähäinenkin ajattelu osoittavat vallan muuta.

Aloitetaan vähäisellä ajattelulla. Siirsin alla olevan kuvan istutuskoivikon jatkuvaan kasvatukseen. Siinä on kuvan oton jälkeen tehty alaharvennus kuusia säästäen. Myöhemmin koivikossa tehdään yläharvennus, ja loput koivuista poistetaan kolmannessa hakkuussa (paitsi ne koivut, jotka jätetään hakkaamatta monimuotoisuus- ja maisemasyistä). Samalla tavalla meneteltäisiin koivujen suhteen myös tasaikäismetsätaloudessa.

Erona jatkuvan kasvatuksen ja (epäviisaan) tasaikäismetsätalouden välillä olisi se, että epäviisaassa tasaikäismetsätaloudessa raivattaisiin alikasvoskuuset, ja kolmannen hakkuun jälkeen alueelle istutettaisiin uudet kuusen taimet. Jatkuvassa kasvatuksessa taas metsikkö on kolmannen hakkuun jälkeen hyväkasvuinen kuusivaltainen sekametsä.

Kuusialikasvoksen säästäminen tietenkin parantaa metsikön tilavuuskasvua. Kolmannen hakkuun jälkeinen kuusivaltainen jatkuvan kasvatuksen metsikkö tuottaa huomattavasti emmän puuta kuin avohakkuualalle istutettu taimikko. Vähäinen ajattelu siis osoittaa, että koivikon siirtäminen jatkuvaan kasvatukseen suurentaa puuntuotosta vähintään usean vuosikymmenen ajan.

Tarina on suunnilleen sama myös monissa muissa metsiköissä, esimerkiksi alla olevan kuvan männikössä, jonka myös siirsin jatkuvaan kasvatukseen. Siinä tehtiin kuvan oton jälkeen voimakas yläharvennus, kuten olisi tehty myös järkiperäisessä tasaikäismetsätaloudessa. Männyt poistetaan kasvatusmenetelmästä riippumatta siinä tahdissa kuin ne saavuttavat taloudellisen hakkuukypsyyden (jos toimitaan taloudellisesti järkevästi). Mäntyjen poiston jälkeen jatkuvassa kasvatuksessa metsänomistajalla eli minulla on hyväkasvuinen kuusivaltainen metsä, kun taas avohakkaajalla on muokattu raiskio, johon istutetaan kalliilla kuusentaimia, joiden tilavuuskasvumittari osoittaa nollaa ensimmäiset 15–20 vuotta.

Miksi tällaisista esimerkeistä huolimatta kuitenkin uskotellaan, että jatkuva kasvatus pienentää puuntuotosta 20 % ? Tärkein syy lienee se, että tämänkaltaiseen totuuteen halutaan uskoa niin lujasti, että muunlainen tieto tai ajattelu suodatetaan pois. Uskomista helpottaa, että löytyy tutkimuksia, jotka tukevat käsitystä jatkuvan kasvatuksen heikommasta puuntuotoksesta, jos tutkimustuloksia tulkitaan ja yleistetään riittävän väärin.

Tutkimukset, joiden avulla käsitystä jatkuvan kasvatuksen heikosta puuntuotokseta ylläpidetään, koskevat eri-ikäisiä kuusikota. Eri-ikäiset kuusikot edustavat vain pientä osaa jatkuvan kasvatuksen metsiköistä, minkä vuoksi niiden tuloksia ei pidä yleistää kaikkeen jatkuvaan kasvatukseen. Esimerkiksi minun kaikki metsäni ovat jatkuvan kasvatuksen metsiä, mutta minulla ei ole ainoatakaan eri-ikäiskuusikkoa.

Jos halutaan tehdä oikeudenmukaisia vertailuja eri kasvatusmenetelmien puuntuotoksesta, pitäisi verrata optimoitua tasaikäismetsätaloutta optimoituun jatkuvaan kasvatukseen. Muussa tapauksessa vertailuista voidaan saada sellaisia tuloksia kuin halutaan. Niissä tutkimuksissa, joissa jatkuvan kasvatuksen puuntuotos on ollut heikkoa, metsikön hakkuita tai rakennetta ei ole optimoitu. Joissakin koemetsiköissä kasvua on pienentänyt se, että metsikkö on hakattu puuntuotoksen kannalta liian harvaksi tai jatkuvan kasvatuksen hakkuut on aloitettu vanhasta tasaikäisestä metsästä, josta puuttuvat nuorekkaat ja hyväkasvuiset ikäluokat.

Osassa tutkimuksia taas on verrattu vain harvennusvaiheen metsiä ja jätetty kokonaan huomiotta avohakkuun jälkeinen taimikkovaihe, jossa tilavuuskasvu on nollassa.

Joskus on saatu tulos, että yläharvennuksen jälkeen tietynkokoinen puu kasvaa hitaammin kuin jos samankokoinen puu kasvaisi alaharvennetussa yhtä tiheässä metsikössä. Tässä tapauksessa tulos on oikein, mutta siitä on tehty vääriä päätelmiä. Puusto ei nimittäin ole samankokoista ylä- ja alaharvennuksen jälkeen. Yläharvennuksessa kasvamaan jää pienempää puustoa kuin alaharvennuksessa, jossa puiden suureneva koko alkaa rajoittaa kasvua aikaisemmin ja enemmän kuin yläharvennusmetsässä. Useat tutkimkset osoittavatkin, että yläharvennus on puuntuotannollisesti perusteltu hakkuutapa, kannattavuudesta puhumattakaan.

Kun metsäkeskustelussa korostetaan puuston tilavuuskasvua, silloin ei puhuta metsänomistajan näkökulmasta. Metsänomistajalle nimittäin puuston tilavuuskasvu on niitä vähiten tärkeitä juttuja. Jos metsä on sijoitus, kasvua tärkeämpiä asioita ovat tulot ja menot tai nettotulojen nykyarvo, joissa jatkuva kasvatus pärjää hyvin. Jos tarkasteluun otetaan mukaan luontoarvot, metsätalouden vesistövaikutukset ja virkistyskäyttö, järjestys muuttuu entistä selkeämmin jatkuvan kasvatuksen hyväksi.

Timo Pukkala

Onko viljelymetsätalouden nollaraja Iisalmessa?

Olen joskus kysyttäessä vastannut, että kannattavan viljelymetsätalouden nollaraja kulkee Iisalmessa. Tämä tarkoittaisi, että Iisalmen pohjoispuolella istutusmetsän puunmyyntitulot eivät riittäisi kattamaan viljely- ja taimikonhoitokuluja korkoineen.

Metsän perustaminen puita istuttamalla on tappiolista, jos avohakkuuvuoteen diskontatut taimikon perustamiskustannukset ovat suuremmat kuin avohakkuuvuoteen diskontatut  puunmyyntitulot. Mitä suurempaa korkoa diskonttauksessa käytetään, eli mitä parempi tuotto viljelyinvestoinnille halutaan, sitä pienempi on puunmyyntitulojen diskontattu arvo (eli nykyarvo) ja sitä helpommin investoinnista tulee tappiollinen. Heikkenevä kasvupaikka rokottaa myös kannattavuutta, koska puunmyyntitulot ovat pienemmät ja ne saadaan myöhemmin.

Ei siis voi sanoa, että kannattavan viljelymetsätalouden nollaraja kulkisi jossain tietyssä paikassa, koska rajan sijaintiin vaikuttavat mm. korkokanta ja kasvupaikan viljavuus. Alla olevassa kuvassa olen hahmotellut keskihyvän kasvupaikan (tuore kangas, mustikkatyyppi) nollarajan Ilmatieteen laitoksen lämpösummakartalle, kun korko on 1, 2, 3 tai 4 %. Nollarajojen laskennassa on käytetty uusimpia kasvumalleja ja tämänhetkistä maanmuokkauksen, viljelyn ja taimikonhoidon kustannustasoa.

Kannattavan viljelymetsätalouden nollaraja keskihyvällä kasvupaikalla, jos korko on 4 % (vihreä viiva), 3 % (keltainen), 2 % (sininen) tai 1 % (punainen). Nollarajan pohjoispuolella viljelymetsätalous on tappiollista. Iisalmi on suunnilleen valkoisen pisteen kohdalla.

Jos tuottovaatimus on 4 %, viljelymetsätalous on kannattavaa vain eteläisimmässä Suomessa. Lapissa viljelyinvestointi tuottaa ainostaan 1–2 % korkotuoton. Jos kasvupaikka on keskiviljava ja korko 3 %, mikä on yleisin korko metsätalouden laskelmissa, kannattavan veljelymetästalouden nollaraja näyttäisi kulkevan edelleen Iisalmen paikkeilla.

Alla olevassa taulukossa on nollarajan sijainti lämpösumman avulla ilmaistuna eri kasvupaikoille ja korkokannoille, kun kuivahkoilla puolukkakankailla (VT) ja sitä karummilla kasvupaikoilla viljelymenetelmä on männyn kylvö ja parhailla kasvupaikoilla kuusen istutus. Istutuskuusikoissa on kaksi taimikonhoitokertaa ja kylvömännikössä yksi. Vihreä väri tarkoittaa, että viljelymetsätalous on kannattavaa kaikilla metsämaaksi luokitelluilla alueilla. Punainen väri tarkoittaa, että metsänviljely on tappiollista kaikkialla.

Kannattavan viljelymetsätalouden nollarajan sijainti lämpösumman avulla ilmaistuna eri koroilla ja kasvupaikoilla. Viljelymetsätalous on kannattavaa, jos lämpösumma on suurempi kuin taulukon luku. OMT = lehtomainen kangas (käenkaali-mustikkatyyppi), MT = tuore kangas (mustikkatyyppi), VT = kuivahko kangas (puolukkatyyppi), CT = kuiva kangas (kanervatyyppi), ClT = karukkokangas (jäkälätyyppi).

Kun kasvupaikka on kuiva kangas (CT) tai sitä karumpi, viljelymetsätalous on aina tappiollista, jos tuottovaatimus on 3 % tai enemmän. Jos taas tuottovaatimus on ainoastaan 1 %, kuusen istutus lehtomaiselle kankaalle (OMT) ja männyn kylvö kuivahkolle kankaalle (VT) on kannattavaa kaikilla metsämailla.

Seuraavaan taulukkoon olen laskenut, kuinka suuren korkotuoton metsänviljelyinvestointi tuottaa eri kasvupaikoilla ja lämpösumma-alueilla, kun hakkuut tehdään optimaalisesti. Viiteen prosenttiin päästään vain parhailla kasvupaikoilla eteläisimmässä Suomessa. Jos alueen lämpösumma on 1000 vuorokausiastetta, metsänviljelyinvestointi tuottaa maksimissaan 2 % korkotuoton.

Metsänviljelyinvestoinnin korkotuotto eri kasvupaikoilla ja lämpösumma-alueilla.

Yleisesti käytetyllä 3 % korolla avohakkuisiin ja viljelyyn perustuva metsätalous ei siis ole taloudellisesti mielekästä puuhaa Pohjois-Suomessa tai eteläisemmän Suomen karuilla kasvupaikoilla. Miten näissä tapauksissa pitäisi menetellä?

Joskus kuulee esitettävän, että pohjoisessa pitäisi käyttää pienempää korkoa, eli metsätalouden ei Pohjois-Suomessa tarvitsisi olla yhtä kannattavaa kuin etelässä. Tämä ei kuitenkaan edusta järkiperäistä tai taloudellisesti hyväksyttävää ajattelutapaa. Metsätalouden koron tulisi määrytyä sen mukaan, kuinka hyvin se rahamäärä, joka on sijoitettu metsätalouteen, tuottaisi vaihtoehtoisissa sijoituskohteissa. Jos vaihtoehtoinen sijoitus tuottaisi 3 % reaalikoron, metsätalouden investoinneilta pitää vaatia myös 3 % korkotuotto kasvupaikasta ja leveysasteesta riippumatta. Ei ole perusteltua tyytyä 1 % tuottoon metsätaloudessa, kun muissa sijoituskohteissa sama investointi antaisi 3 % tuoton. Korkoa ei voi valita sen mukaan, kuinka hyvin metsä kasvaa.

Ainoa keino saada tasaikäismetsätalous kannattavaksi Pohjois-Suomessa ja karuilla kasvupaikoilla on alentaa kustannuksia eli pienentää kiertoajan alun investointeja. Jos avohakkuualalle ei tee mitään, investointi on nolla euroa, mutta yleensä alue kuitenkin metsittyy luontaisesti. Jos metsästä voi aikanaan myydä puuta positiivisella kantohinnalla, metsätalous on kannattavaa kaikilla koroilla, koska viljelyinvestoinnin nykyarvo on nolla euroa ja hakkuutulojen nykyarvo on positiivinen luku.

Metsänhoidosta luopuminen voi siis parantaa metsätalouden kannattavuutta, mutta toisaalta se yleensä vähentää puuntuotosta ja puun myynnistä saatavia tuloja. Ei ole myöskään varmaa, että metsänhoidosta luopuminen maksimoi kannattavuuden vaikka se olisikin kannattavampaa kuin voimaperäinen metsätalous.

Kannattavuutta parannettaessa metsänhoidon kustannuksia tulisi pienentää mahdollimman paljon mutta kuitenkin niin, että puuntuotanto pienenee mahdollisimman vähän. Keinoja on tarjolla runsain mitoin, esimerkiksi siemenpuuhakkuu, suojuspuuhakkuu, kastalehakkuu, jatkuvapeitteinen metsätalous sekä kaikki niiden yhdistelmät ja välimuodot. Muita keinoja ovat istutustiheyden, maanmuokkauksen ja taimikonhoidon vähentäminen. Olennaista on hyödyntää nykyistä enemmän metsän luontaista uudistumista ja valmista taimiainesta. Metsien hoidossa tulisi noudatella metsän luontaista kehitysdynamiikkaa, jolloin metsänhoito ei olisi samassa mitassa taistelua luontoa vastaan kuin se nykyisin tuppaa olemaan.

Alla olevassa kuvassa on esimerkki männikön uudistamisesta pienin kustannuksin karulla kasvupaikalla Pohjois-Pohjanmaalla. Alueelta on hakattu tukkipuusto siemenpuita lukuunottamatta. Kaikki pienpuusto on säästetty. Niissä kohdossa, joissa ei ole tamiainesta, on tehty kevyt maanpinnan käsittely. Hakkuutulo on jonkin verran pienempi kuin avohakkuussa, mutta toisaalta uuden metsän perustamiskustannukset ovat pienet. Seuraava hakkuutulo saadaan paljon aikaisemmin kuin perinteisessä tasaikäismetsätaloudessa, jossa kaikki vanha puusto raivataan pois ennen uuden puusukupolven perustamista.

Esimerkki laajaperäisestä ja taloudellisesti kannattavasta metsätaloudesta. Kyseessä on männikön uudistaminen valmiin taimiaineksen ja siemenpuiden avulla.

Tämän kirjoituksen sanoma on, että nykyisen kaltainen voimaperäinen tasaikäismetsätalous on taloudellisesti huonoa metsätaloutta Suomen pohjoispuoliskossa ja maan eteläpuoliskon karuilla kasvupaikoilla, eli siis suurimmassa osassa Suomea. Metsänomistajan, metsäsijoittajan ja virkistyskäyttäjän kannalta nykyistä käytäntöä parempi vaihtoehto olisi ns. laajaperäinen metsätalous, jossa noudatellaan metsän luontaisia kehityskulkuja ja metsää hoidetaan vain vähän.

 

Timo Pukkala

Meillä kyllä osataan

Kävin muutama vuosi sitten Sloveniassa Ljubljanan yliopiston bioteknisen tiedekunnan metsäosastolla puhumassa suomalaisesta metsäsuunnittelusta. Kuulijoina oli tiedekunnan metsäprofessoreita ja muuta opetusväkeä. Isäntäni Andrej Boncina vihjaisi minulle, että kannattaa mainita heti alussa, että en ole varsinaisesti suomalaisen avohakkuu-viljelymetsätalouden kannattaja. Jos nimittäin olisin ruvennut kehuskelemaan suomalaisen metsänhoidon erinomaisuudella, olisin menettänyt arvostukseni siihen paikkaan ja aiheuttanut kuulijoissa melkoista vaivaantuneisuutta.

Sloveniassa, jossa muuten avohakkuut kiellettiin 60 vuotta sitten, Suomen metsätalous tunnetaan varsin hyvin, eikä sitä arvosteta. Sama on tilanne useissa muissa Keski-Euroopan maissa. Saksassakin viljelymetsätalous tunnetaan erittäin hyvin omasta takaa. Sitä on kokeiltu enemmän kuin riittävästi ja se on huonoksi havaittu. Nykyisin Saksan metsien hoidossa  pyritään luonnonmukaisiin sekametsiin, kerroksellisiin metsikkörakenteisiin, luontaiseen uudistamiseen ja eroon avohakkuista.

Kun EU:ssa kyseenalaistetaan Suomen metsätaloutta, Suomi käskee mepit ärähtämään ja poliitikot selittämään europarlamentaarikoille, miten hyvää Suomen metsätalous oikeasti on. ”Suomessa metsänhoito osataan, sopii tulla vaikka katsomaan.”

Se mikä osataan, on pääasiassa sitä, että puut hakataan ja tilalle istutetaan uudet taimet. Lieneekö maapallolla yhtään maata, jossa tätä ei osattaisi? Jos tätä pitää mennä katsomaan, voi matkustaa vaikkapa Etiopiaan, jossa EU-parlamentaarikot voisivat istutusmetsien katselun lomassa nauttia maukasta injeraa ja osallistua eksoottiseen kahviseremoniaan.

Useimmilla suomalaisilla on harhainen käsitys Suomen metsätalouden laadusta, kuten Atte Korhola kirjoittaa (Korhola). Toinen harhainen käsitys on se, että muualla Euroopassa ei tunneta Suomen metsätaloutta eikä ymmärretä sen erinomaisuutta. Jos ymmärryksen puute pitää paikallistaa, niin se valitettavasti sijaitsee kotomaassa.

Pyökkimetsää slovenialaisessa vuoristomaisemassa
Slovenialaista talousmetsää

Pääsyy ristiriitaisiin näkemyksiin suomalaisen metsätalouden laadusta on tietenkin eriävä käsitys siitä, millainen metsä on hyvää. Useimpien metsäammattilaisten mielestä metsä on hyvä, kun se kasvaa hyvin, puut ovat tasakokoisia ja mieluiten kaikki havupuita. Se tosiasia, että metsä on myös metsälajien elinympäristö, jää vähemmälle huomiolle.

Jotta metsä olisi hyvä elinympäristö, siellä pitäisi olla suuria eläviä ja kuolleita puita. Suuret puut ovat vanhoja, ja niissä on rosoinen kuori tai kaarna, jonka koloista pikkulinnut voivat kaivella hämähäkkejä ja muuta sapuskaa. Nopeasti kasvanut 30-senttinen mänty tai kuusi ei ole suuri puu. Vaihtelevat metsät, joissa on suuria puita, ovat myös retkeilyn ja luontomatkailun kannalta parhaita metsiä.

Suomalainen sekametsä, jossa järeiden mäntyjen seassa kasvaa lehtipuita ja kuusialikasvosta
Melko hyvää suomalaista talousmetsää

Otin Metsään.fi-tietokannasta 75 000 kuvion satunnaisotoksen suomalaisia metsäkuvioita. Näistä kuvioista 94 % oli sellaisia, joissa ei ollut järeää puustoa. Järeää puuta elinympäristönään käyttävien lajien kannalta siis 94 % Suomen talousmetsistä on kohtalaisen kelvotonta metsää.

Jos Suomi haluaa olla metsätalouden esimerkkimaa, tavoitteet ja kriteerit pitää asettaa huomattavasti nykyistä korkeammalle. Puuta pitää tuottaa niin, että haitat metsäluonnolle ja metsien virkistyskäytölle vähenevät murto-osaan siitä, mitä ne ovat nykyisin. Esimerkkejä tällaisesta pyrkimyksestä alkaa onneksi olla olemassa (Tuupovaara).

Timo Pukkala

Pari sanaa bioenergiasta

Kun poltetaan puuta tai kivihiiltä, palamistuotteina syntyy vettä ja hiilidioksidia (CO2). Ilmaston kannalta puun poltossa vapautuva CO2 on täsmälleen yhtä haitallista kuin kivihiilen poltossa vapautuva CO2. Koska fossiilisissa polttoaineissa on enemmän energiaa yhtä hiiliyksikköä kohti, bioenergia aiheuttaa itse asiassa jopa enemmän ilmastohaittaa kuin fossiiliset energianlähteet.

Nykyisen ilmastokriisin näkökulmasta avainsana ei ole uusiutuvuus vaan päästöttömyys. Jos ilmastohaittaa halutaan minimoida, ei pidä polttaa yhtään mitään, koska kaikki polttoaineet johtavat CO2-päästöihin. Katse tulisi kääntää tuulivoimaan, aurinkoenergiaan, vuoroveteen ja maalämpöön, jotka ovat sekä uusiutuvia että päästöttömiä.

Suomessa toistellaan jostakin syytä, että jos fossiilisista polttoaineista päästään eroon, niin kaikki on hyvin, kun pitäisi toistella, että kaikesta polttamisesta pitäisi päästä eroon. Fossiilisella hiilellä on tietysti se etu, että se olisi pysyvästi varastoituneena ja poissa ilmakehästä, jos ihminen ei käyttäisi sitä. Metsät eivät ole yhtä pysyvä hiilivarasto, vaikka tosin puiden ilmasta poistama CO2 voitaisiin haluttaessa varastoida myös jotakuinkin pysyvästi.

Polttopuupino

On totta, että bioenergia on uusiutuvaa mutta kivihiili ei. Biomassojen poltossa vapautuva hiili saadaan kuitenkin sidotuksi takaisin vasta vuosikymmenten päästä, kun hakatun ja poltetun puun tilalle on saatu kasvatettua saman verran uuttaa biomassaa. Bioenergian poltossa päästelty CO2 sidotaan takaisin liian myöhään siihen aikaperiodiin nähden, jona ilmastokriisi pitäisi ratkaista. Bioenergian uusiutuvuus ei siis ole riittävä perustelu sille, että fossiilisten polttoaineiden korvaaminen bioenergialla voitaisiin katsoa riittäväksi ilmastotoimeksi. Olennaista on välttää kaikkia päästöjä ja poistaa mahdollisimman paljon hiiltä ilmakehästä nyt, kun se ei vielä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä paras keino hiilen poistoon on metsien hiilivaraston kasvattaminen. Aikanaan kehitetään luultavasti muita kustannustehokkaita hiilenpoistomekanismeja, jolloin metsien hakkuita voitaisiin uudelleen lisätä.

Suomessa kansalaisille jaetaan jopa virheellistä tietoa bioenergian erinomaisuudesta, joko tarkoituksella tai vahingossa. Meille on esimerkiksi uutisoitu, että biopolttoaineiden sekoittaminen lentopetroliin vähentäisi päästöjä samassa suhteessa kuin mikä on biopolttoaineen osuus sekoitteessa. Todellisuudessahan CO2-päästöt eivät vähene lainkaan.

Klapien tekoa halkaisukirveellä

Suomessa biopolttoaineita valmistetaan mm. palmuöljyn rasvahappotisleestä, jota rahdataan tänne kaukaa Indonesiasta. Palmuöljyviljelmien tieltä kaadetaan luonnonmetsiä, osaksi turvemailta. Tämän seurauksena turve rupeaa hajoamaan, aiheuttaen pitkäaikaista ilmastohaittaa. Luonnonmetsien korvaaminen palmuöljyviljelmillä aiheuttaa myös luontokatoa ja vaikeuttaa metsissä asuvien ihmisten elämää. Suomessa nämä ongelmat pyritään kuittaamaan sillä, että rasvahappotisle luokitellaan jätteeksi. Niin voisi kenties tehdä, jos rasvahappotisleen vastaanotosta maksettaisiin korvausta. Jos rasvahappotisleestä pitää maksaa, se parantaa palmuöljyviljelyn kannattavuutta ja lisää viljelmien pinta-alaa, mistä seuraa yllä lueteltuja ongelmia.

Nykyisin tunnustetaan jo, että runkopuun hakkaaminen bioenergiaksi on ilmastolle haitaksi. Useimmiten meille kuitenkin kerrotaan, että runkopuuta ei Suomessa hakata bioenergiaksi, vaan bioenergiaksi käytetään ainoastaan sahojen ja selluteollisuuden sivuvirtoja. Tämäkin on kuitenkin vain termeillä kikkailua. Selluteollisuus ostaa runkopuupölkkyjä, joiden biomassasta yli puolet käytetään energiaksi. Sahat ostavat hieman isompia pölkkyjä, joiden biomassasta vajaa puolet menee polttoon. Se, että ostettua puuta kutsutaan kuitupuuksi tai sahatukeiksi, ei muuta sitä tosiasiaa, että suurin osa hakatusta runkopuusta käytetään energiaksi.

Runkopuu jaetaan tukki- ja kuituosaan. Kuituosasta saadaan kahta lopputuoteryhmää: massatuotteita 38% ja bioenergiaa 62%. Tukkiosan lopputuotteet ovat sahatavara 51%, massatuotteet 9% ja bioenergia 40%
Suurin osa hakatusta runkopuusta käytetään energiaksi. Poltetun biomassan kaikki hiili vapautuu ilmakehään hiilidioksidina kiihdyttäen ilmastonmuutosta.

Hakkuu- ja sahaustähteiden tai selluteollisuuden jäteliemen polttaminen on parempi vaihtoehto kuin se, että jätteiden annetaan lahota, koska energiakäyttö vähentää fossiilipäästöjä. Nykyinen puunkäyttö ei kutenkaan ole ilmaston kannalta optimaalista, vaikka lopputuotteiden määrä tai valikoima ei muuttuisikaan. Jos esimerkiksi tukkien sahauksessa syntyvää pintapuuta ei poltettasi, se voitaisiin käyttää sellun raaka-aineeksi, jolloin kuitupuuta tarvitsisi hakata vähemmän ja metsän hiilinielu voimistuisi. Jos ei metsää hakattaisi, ei syntyisi myöskään hakkuutähteitä eikä niihin liittyviä päästöjä.

Tämän kirjoituksen sanoma on, että hiilikeskustelussa pitäisi erottaa päästöttömyys ja hiilineutraalius. Edellinen on tärkeää ja jälkimmäinen epämääräistä. Päästöttömyys on se, mihin tulisi kaikin tavoin pyrkiä. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen bioenergialla ei vähennä päästöjä.

Timo Pukkala

Vahva ja heikko kestävyys

Metsätalouden kestävyydestä puhuttaessa viitataan usein kuvioon, jossa on kolme palleroa. Palleroissa lukee ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys, tai metsän ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset tehtävät/hyödyt. Sosiaalinen ei viittaa seurallisuuteen eikä vasemmalle vaan yhteiskuntaan. Taloudellinen hyöty tarkoittaa useimmiten toisaalta metsänomistajan saamaa puunmyyntituloa ja toisaalta teollisuuden saamaa raakapuuta.

Näin määritelty kolmijako metsän ekologisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin tehtäviin on kohtalaisen kelvoton. Metsien puuntuotanto on ilmiselvästi yhteiskunnallinen hyöty, ja tarkkaan ottaen myös metsänomistajan taloudellinen hyöty sisältyy yhteiskunnalliseen hyötyyn. Yhteiskunnallisen hyödyn oppikirjamääritelmä puuntuotantometsille on seuraava:

Puuntuotannon yhteiskunnallinen hyöty = Puuntuotannon yksityinen hyöty ± Puuntuotannon ulkoisvaikutukset

Koska taloudellinen ja puuntuotannollinen hyöty ovat osa yhteiskunnallista hyötyä, vähemmän virheellinen versio kolmen palleron mallista on alla olevan kuvion mukainen. Muu yhteiskunnallinen hyöty tarkoittaa useimmiten metsän perinteisiä käyttömuotoja, joita ovat mm. virkistäytyminen, marjastus, sienestys ja metsästys. Ne voisi korvata sanalla monikäyttö.

Metsän tuottamat hyödyt on jaettu kolmeen luokkaan: taloudellinen, muu yhteiskunnallinen ja ekologinen hyöty
Metsän tuottamien hyötyjen jaottelu kolmeen ryhmään. Muu yhteiskunnallinen hyöty tarkoittaa mm. virkistyskäyttöä, marjastusta, metsästystä ja sienestystä.

Suomen metsätalous ei ole viime vuosikymmeninä ollut ekologisesti kestävää, sillä yli 800 metsälajia on uhanalaistunut metsien talouskäytön seurauksena. Luontotyypeistä on uhanalaistunut peräti 76 %. Suomessa on kyllä suojelualueita, mutta ne ovat pääosin Pohjois-Suomessa. Suojeltuihin metsiin sisällytetään myös kitumaita, jotta suojeluprosentit ja -pinta-alat saadaan näyttämään mukavilta. Etelä-Suomen luontotyyppejä ei kuitenkaan voi varjella suojelemalla Lapin kitumaita. Tietty määrä metsää pitäisi olla suojeltuna erikseen jokaisella leveysasteella ja kasvupaikkatyypillä.

Suomen metsätalous ei ole myöskään monikäytön puolesta kestävää. Avohakkuu heikentää maisema- ja virkistysarvoja, ja voimaperäinen maanmuokkaus tekee metsän kelvottomaksi kävellä varttuneemmalle ulkoilijalle. Avohakkuu myös hävittää mustikan varvuston vuosikymmeniksi.

Heikossa kestävyydessä taloudellista pääomaa saa kartuttaa luontopääoman kustannuksella. Talous on heikosti kestävää, kun luontopääoman ja taloudellisen pääoman yhteenlaskettu määrä ei vähene. Toisinaan puhutaan myös inhimillisestä pääomasta, joka sisältää mm. infrastruktuurin, vempeleet ja tiedon. Heikossa kestävyydessä kaikki on hyvin, jos inhimillinen pääoma lisääntyy nopeammin kuin luontopääoma vähenee.

Suomen metsätaloudessa on vallinnut heikko kestävyys, sillä luontopääoma on vähentynyt monimuotoisuuden heikkenemisen myötä. Metsätalous on heikentänyt myös metsien moniköyttöarvoa. Jos heikon kestävyyden malliin sisällytetään kolmantena kategoriana monikäyttö, päästään kestävyyden mikkihiirimalliin.

Kestävyyden osa-alueet ovat ekologinen, taloudellinen ja monikäytön kestävyys. Taloudellinen kestävyys on asetettu etusijalle
Heikon kestävyyden mikkihiirimalli tarkoittaa, että taloudellista pääomaa kasvatetaan ekologisen kestävyyden ja monikäytön kustannuksella.

Viime aikoina on tullut selväksi, että heikko kestävyys ei riitä metsätaloudessa eikä missään muussakaan taloudenpidossa. Malli edustaa lyhytnäköistä ajattelua ja sivuuttaa tulevien sukupolvien tarpeet. Luontopääoman ja inhimillisen pääoman kokonaismäärää ei voi edes arvioida yhteismitallisesti.

Vallitsevaksi kestävyystavoitteeksi on tullut vahva kestävyys, jonka perusperiaate on ei-kompensoitavuus. Se tarkoittaa, että taloudellista tai inhimillistä pääomaa ei saa kasvattaa luontopääoman kustannuksella. Lähtökohta on, että ekologinen kestävyys ja luontopääoma asetetaan etusijalle. Vaatimus on helppo perustella, sillä elonkehän eli biosfäärin vaaliminen on paras tae sille, että metsän taloudelliset ja muut yhteiskunnalliset tehtävät voidaan hoitaa pitkälle tulevaisuuteen.

Kestävyyden osa-alueet ovat ekologinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen kestävyys. Niistä tärkein on ekologinen kestävyys ja vähiten tärkeä on taloudellinen kestävyys
Vahvan kestävyyden malli, jossa tärkeintä on huolehtia metsien ekologisesta kestävyydestä.

Puhutaan myös metsätalouden kokonaiskestävyydestä (HS), jolla tarkoitetaan yleensä nimenomaan vahvaa kestävyyttä. Keskusteluun otetaan tässä yhteydessä mukaan ilmastonmuutos, jonka hillitseminen on yksi metsän säätelytehtävistä. Muita säätelytehtäviä ovat mm. pohjaveden (juomaveden) tuotto, eroosion torjunta, ja metsien käyttö näkö- ja tuulensuojana. Jos juomavedestä tulee pulaa, pohjaveden tuotannosta tulee automaattisesti metsän tärkein ekosysteemipalvelu. Maailmanlaajuisesti myös eroosion torjunta ja hiilidioksidin poisto ilmakehästä ovat monin verroin tärkeämpiä asioita kuin metsien talouskäyttö.

Metsän tehtävien kolmijaossa säätelytehtävät jäävät helposti liian vähälle huomiolle. Vaikka ne voitaneen sisällyttää ekologisiin ja yhteiskunnallisiin tehtäviin, palleromalli olisi selkeämpi, jos säätelytehtäville olisi oma palleronsa alla olevan kuvan mukaisesti. Kun puhutaan metsätalouden kokonaiskestävyydestä, jossa korostetaan ilmastonäkökulmaa (paneeli), neljän palleron malli on kannatettava.

Metsän tehtävät on jaettu neljään ryhmään: taloudelliset tehtävät, monikäyttötehtävät, ekologiset tehtävät ja säätelytehtävät
Nelikenttäjaottelu metsän tehtävistä.

Ne tahot, jotka karsastavat vahvan kestävyyden mallia, näyttävät ajattelevan, että monimuotoisuutta vaalitaan ja hiilidioksidia sidotaan lähinnä Euroopan Unionia varten, ja suomalaiset pannaan maksumiehiksi. Suomen metsien monimuotoisuudesta hyötyvät kuitenkin kaikkein eniten suomalaiset, jopa saksalaisiakin enemmän. Monimuotoiset metsät eivät ole uhka puuntuotannolle vaan pikemminkin tae puuntuotannon jatkumiselle pitkälle tulevaisuuteen. Myös ilmastonmuutosta pitää hillitä, jos Suomen metsät halutaan säilyttää terveinä ja tuottavina tuleville suomalaissukupolville.

 

Timo Pukkala

Responsible forest management

Investors are increasingly requiring businesses to demonstrate climate action and other sustainability initiatives. Eloquent intentions and checklists of criteria watered down over negotiating tables are no longer necessarily enough – more concrete information is now demanded, for example calculations of how much carbon has successfully been sequestered, or the area of sites protected (Serafeim).

The European Union is currently debating the so-called EU Taxonomy for Sustainable Activities. This includes a requirement for all forest holdings larger than 13 ha to present a climate analysis demonstrating management compatible with climate targets and therefore eligible for funding. One would assume that the mere existence of the calculation will not suffice: it must demonstrate that the chosen management genuinely does not further harm the climate. One can predict that demands for similar analyses measuring effects on e.g. biodiversity or forest social values will soon follow.

As we know, Finland and Sweden have been doing their utmost to dispense with the new proposals (Sweden) claiming reasons that feel bogus to the outside observer. Invoked are the increased bureaucracy, and that the EU doesn’t understand how excellent Finnish and Swedish forest management already is. If this is truly the case, one wonders what exactly is to be feared from the new analyses, even if foreigners, environmental organizations or researchers don’t seem so willing to endorse the industry’s self-proclaimed excellence.

Modern forestry software calculates much more than logging volumes and timber types, including carbon balance, carbon stocks, decaying wood, recreational significance and berry crop forecasts. Climate and sustainability reporting could be integrated into normal forest management plans without bureaucracy increasing at all.

Such calculations are neutral in the sense that they are based on scientifically verified predictive models and algorithms. The calculations contain measurement-based estimates of factors influencing forests’ effects on climate, biodiversity and recreational values. The outputs cannot be watered down by political or lobbyists’ negotiations and definitions of what is supposedly “sustainable”, “renewable” or “carbon neutral” – definitions often closer to hot air than relevant information needed by the responsible investor.

I recently published research (Article) describing a method allowing comparison of the benefits to society of different forest management choices. Such benefits are also a measure of forestry’s overall responsibility and acceptability to society. The research divided forests’ products and services into four categories: timber production, biodiversity, regulatory effects and traditional forest uses such as recreation, berry and mushroom gathering, and hunting. A fifth category was ecosystem resilience, which measures the forest’s ability to recover from disturbances. Strong resilience is a measure of how likely forest products and services can be sustained long into the future.

Regulatory effects refer to forests’ effects on e.g. climate, erosion and groundwater as well as using forests to repel winds, dust and noise. One study estimated that such regulatory effects explain as much as 65-90% of forests’ current value (Kappen). Forests’ commercial use explains only 5–20 %.

Each benefit criterion was described by three indicators that can be computed for Finnish commercial forests using models and methods published in scientific literature. For example, timber production indicators were the net present value (i.e. economic profit to forest landowner from timber sales), the saw timber yield (timber available to the sawmill industry), and the pulpwood yield (timber available to the paper industry). Ecological benefits were measured by factors limiting biodiversity, namely the volume of decaying wood, the volume of aspens, and the volume of other deciduous trees.

The results were calculated separately for the southern and northern boreal regions with a 100-year forecast for four different forest management options: rotation forestry favouring conifers (i.e. clearcuts followed by replanting), rotation forestry favouring mixed stands, continuous cover forestry (i.e. avoidance of clearcuts and using natural regeneration) and any-aged forestry, which allows combinations of even-aged and continuous cover practices (Click this for longer definition). Within their respective categories, all management types were then optimised for net present value at 1, 2 and 4 per cent interest.

The value of the indicators was calculated for 10-year intervals, and their average over 100 years. The 100-year averages were then used to calculate alternative performance indices using methods developed in the decision-making sciences. The calculations assumed that the indicators’ relative significance were either unknown or random. Additionally, the benefits from different product and services were assumed non-compensatory, i.e. that all the forests’ products and services are essential, so that a complete lack of one cannot be compensated for by a high production level of one of the others.

It was not surprising, at least to this author, that rotation forestry favouring conifers did poorly by comparison with the other options (Figs. 1 & 2). The benefits of forestry to society decline the larger the required interest rate of the net present value. An especially dangerous combination is a high interest requirement combined with rotation forestry favouring conifers. High interest demand leads to short rotation times and sparse forests, which in turn leads to lower timber yields, lower carbon sequestration as well as forests of little value to multiple use or biodiversity.

Continuous cover forestry ranks high and conifer-oriented rotation forestry ranks low in southern Finland
Fig. 1. The benefits, in order of merit, in South Finland of different forest management choices sorted by three different performance measures. “Conifer” is rotation forestry favouring conifers, ”Mixed” is rotation forestry favouring mixed stands, ”CCF” is continuous cover forestry and ”AAF” is any-aged forestry. After each abbreviation is the interest rate at which the net present value was maximized.
Continuous cover and mixed-stand-oriented forestry rank high and conifer-oriented even-aged forestry ranks low in northern Finland
Fig. 2. The benefits, in order of merit, in North Finland of different forest management choices sorted by three different performance options.

The net present value at 4% interest was better in continuous cover forestry (CCF) than in rotation forestry favouring conifers (Fig. 3). The volume of timber to industry was also better in in CCF (Fig. 4). CCF bettered rotation forestry also in carbon sequestration (Fig. 5), in mushroom and berry harvests (Fig. 6), and in terms of the mix of tree species and trunk sizes within individual stands (Fig. 7). Using a lower discount interest would improve the ability of rotation forestry to compete, and lessens the differences between it and other forest management methods.

The net present value, calculated with a 4% discount rate, is higher for CCF than for conifer-oriented rotation forestry
Fig. 3. Net present value of forest management methods at 4 % interest. “Conifer” is even-aged forestry that favours conifers.
CCF produces more saw log than even-aged forestry
Fig. 4. Annual average timber accruement from different forest management choices over 100 years.
No-cutting management has the best 100-year carbon balance. CCF has better carbon balance than even-aged forestry
Fig. 5. Forest management choices’ effects on the average forest carbon balance over 100 years divided into the balances of the live trees, dead organic matter (“DOM”) and wood products. A positive balance means that the management sequestered carbon from the atmosphere. Most of the carbon balance of a commercial forest is explained by substitution, i.e. timber use reducing fossil emissions. The carbon balance is, however, only half of what would be attained by not logging the forest at all.
Bilberry and mushroom yields are higher in CCF than in even-aged conifer-oriented management
Fig. 6. Average annual berry and mushroom yield for different forest management choices.
Tree species and size diversity are higher in CCF than in conifer-oriented even-aged forestry
Fig. 7. Average tree species richness (Shannon index) and tree size diversity (Gini index) for different forest management options. The indices were calculated for each stand at  10-year intervals and these results were averaged for 100 years. The figure shows the average of the indices for all stands weighted by area.

The results did not produce any notable surprises, as the estimates of different forest management approaches on forest products and services were much the same as for earlier research results. Some parties may nonetheless find the results worrying, with various possible reactions: (1) to work all the harder to get current Finnish forest management classified in favourable categories; (2) to continue to lobby hard against climate analyses and other neutral studies; or (3) to develop forest management in such a way as to guarantee the preservation of all forest products and services.

Timo Pukkala

Metsätalouden vastuullisuus

Sijoittajat edellyttävät yrityksiltä yhä useammin ilmastotoimia ja muuta vastuullisuutta. Vastuullisuuden takeeksi eivät enää välttämättä riitä ylevät aikomukset tai etujärjestöjen neuvottelemien kriteeristöjen täyttyminen. Yrityksiltä odotetaan konkreettisempaa tietoa, esimerkiksi laskelmia, joista näkyy, paljonko hiiltä on poistettu ilmakehästä tai elinympäristöjä suojeltu (Serafeim).

Euroopan unioni puuhaa parhaillaan ns. EU-taksonomiaa, jossa säädetään, että vähintään 13 hehtaarin metsätiloilla olisi oltava ns. ilmastoselvitys, jotta toiminta voitaisiin katsoa kestäväksi ja rahoituskelpoiseksi. Voisi kuvitella, että laskelman olemassaolo ei riitä, vaan laskelman on osoitettava, että metsätalous ei aiheuta ilmastohaittaa. On helppo ennustaa, että vastaavia selvityksiä, jotka liittyvät esimerkiksi monimuotoisuuteen ja metsien virkistysarvoihin, tullaan vaatimaan enenevästi.

Kuten tunnettua, Suomi ja Ruotsi haraavat kaikin voimin tämäntapaisia pyrkimyksiä vastaan (Ruotsi) vedoten syihin, jotka maallikosta vaikuttavat tekaistuilta. Vedotaan mm. byrokratiaan sekä siihen, että EU:ssa ei ymmärretä, kuinka hyvää Suomen ja Ruotsin metsätalous on. Herää kysymys, mikä näissä selvityksissä oikein pelottaa, jos metsätalous on Suomessa niin erinomaista kuin meille kerrotaan, vaikka tosin ulkomaalaiset, luontojärjestöt ja tutkijat eivät sitä ymmärräkään.

Nykyaikaiset metsäohjelmistot laskevat puuston tilavuuden ja hakkuukertymän lisäksi jo kaikenlaista muutakin, mm. hiilitaseen, hiilivaraston, lahopuun määrään, metsän ulkoiluarvon ja marjasatoennusteita. Ilmasto- ja vastuullisuusraportit voitaisiin periaatteessa tuottaa automaattisesti metsäsuunnitelmien laadinnan yhteydessä ilman että byrokratia lisääntyisi lainkaan.

Näin tehdyt laskelmat olisivat siinä mielessä neutraaleja, että ne perustuisivat tieteellisesti tarkastettuihin ennustemalleihin ja laskentamenetelmiin. Laskelmat sisältäisivät määrällisiä arvioita tunnuksista, jotka liittyvät metsätalouden ilmastovaikutuksiin, monimuotoisuuteen ja virkistysarvoihin. Laskelmia ei voisi vesittää poliitikkojen ja edunvalvojien neuvottelemilla luokituksilla ”kestävä”, ”uusiutuva”, ”hiilineutraali ”, jotka usein ovat lähempänä sanahelinää kuin vastuulliselle sijoittajalle relevanttia informaatiota.

Itse olen vastikään julkaissut tutkimuksen (Tutkimus), jossa kuvataan menetelmä, jolla voidaan vertailla metsänkasvatusvaihtoehtojen yhteiskunnallista hyötyä. Yhteiskunnallinen hyöty kuvaa myös metsätalouden vastuullisuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkimuksessa metsän ekosysteemipalvelut jaettiin neljään ryhmään: puuntuotanto, monimuotoisuus, säätelyvaikutukset ja metsän perinteiset käyttömuodot, joita ovat mm. ulkoilu, marjastus, sienestys ja metsästys. Viidentenä kriteerinä oli metsäekosysteemin resilienssi, joka tarkoittaa metsän kykyä sietää häiriöitä. Hyvä resilienssi mittaa varmuutta, jolla ekosysteemipalvelut voidaan taata pitkälle tulevaisuuteen.

Säätelyvaikutukset tarkoittavat mm. metsien vaikutusta ilmastoon, eroosioon ja pohjaveteen sekä metsien käyttöä tuulen, pölyn ja melun torjuntaan. Erään arvion mukaan säätelytehtävät selittävät jopa 65–90 % maailman metsien tämänhetkisestä arvosta (Kappen). Metsien taloudellinen käyttö selittää metsien arvosta vain 5–20 %.

Kutakin kriteeriä kuvattiin kolmella indikaattorilla, jotka ovat laskettavissa suomalaisille talousmetsille tutkimuskirjallisuudessa esitettyjen mallien ja menetelmien avulla. Esimerkiksi puuntuotannon indikaattoreita olivat puuntuotannon nettonykyarvo (metsänomistajan saama taloudellinen hyöty), tukkipuukertymä (sahateollisuuden puunsaanti) ja kuitupuukertymä (selluteollisuuden puunsaanti). Ekologista hyötyä indikoivat monimuotoisuutta rajoittavat tekijät, joita olivat lahopuun, haavan ja muun lehtipuun tilavuus.

Tulokset laskettiin kahdelle alueelle, joista ensimmäinen edustaa boreaalisen havumetsävyöhykkeen eteläosia ja toinen sen pohjoisosia. Tulokset laskettiin sadan vuoden ajalle neljälle metsänhoitomenetelmälle: havupuita suosiva tasaikäismetsätalous, sekametsiä suosiva tasaikäismetsätalous, jatkuva kasvatus ja vapaan tyylin metsätalous (Vapaa tyyli). Laskelmissa oletettiin, että metsänomistaja maksimoi nettonykyarvoa 1, 2 tai 4 prosentin korolla.

Indikaattorien arvot laskettiin ensin 10 vuoden jaksoille ja niistä laskettiin edelleen keskiarvo 100 vuoden ajalle. Indikaattorien 100-vuotiskeskiarvoista laskettiin vaihtoehtoisia suoriutumismittareita päätöksentekotieteessä kehitettyjä menetelmiä käyttäen. Laskennassa oletettiin, että eri indikaattorien painoja ei joko tiedetä tai ne ovat satunnaisia. Lisäksi lähtökohtana oli ei-kompensoitavuus eli ajateltiin, että kaikki ekosysteemipalvelut ovat välttämättömiä eikä yhden palvelun puuttumista voi korvata hyvällä menestyksellä jonkin toisen ekosysteemipalvelun tuotannossa.

Ei ollut yllättävää, ainakaan minulle, että havupuita suosiva tasaikäismetsätalous ei menestynyt vertailussa (kuvat 1 ja 2). Metsätalouden yhteiskunnallinen hyöty oli sitä pienempi, mitä suuremmalla korolla nettonykyarvoa maksimoitiin. Erityisen vaarallinen yhdistelmä oli suuri korko ja havupuita suosiva tasaikäismetsätalous. Suuri korko johtaa lyhyisiin kiertoaikoihin ja harvapuustoisiin metsiin, mikä edelleen johtaa puuntuotannon ja hiilensidonnan vähenemiseen sekä monikäytön ja monimuotoisuuden kannalta huonoihin metsiin.

Etelä-Suomen esimerkkimetsässä jatkuvapeitteinen metsätalous sijoittuu metsänkasvatusmenetelmien vertailussa hyvin ja havupuita suosiva tasaikäismetsätalous huonosti.
Kuva 1. Metsänhoitomenetelmien paremmuusjärjestys Etelä-Suomessa kolmen järjestämistavan mukaan. ”Tasa” on havupuita suosiva tasaikäismetsätalous, ”Seka” sekametsiä suosiva tasaikäismetsätalous, ”Jatkuva” jatkuva kasvatus ja ”Vapaa” vapaan tyylin metsätalous. Luku lyhenteen jäljessä on korko, jolla nettonykyarvoa maksimoitiin.
Pohjois-Suomen esimerkkimetsässä jatkuvapeitteinen ja sekametsiä suosiva metsätalous sijoittuvat metsänkasvatusmenetelmien vertailussa hyvin ja havupuita suosiva tasaikäismetsätalous huonosti.
Kuva 2. Metsänhoitomenetelmien paremmuusjärjestys Pohjois-Suomessa kolmen järjestämistavan mukaan.

Neljällä prosentilla laskettu nettonykyarvo oli parempi jatkuvassa kasvatuksessa kuin havupuita suosivassa tasaikäismetsätaloudessa (kuva 3). Myös ainespuun tarjonta metsäteollisuudelle oli jatkuvassa kasvatuksessa suurempi (kuva 4). Jatkuva kasvatus peittosi tasaikäismetsätalouden myös mm. hiilensidonnassa (kuva 5), marja- ja sienisadoissa (kuva 6) sekä puulajin ja puiden koon vaihtelevuudessa metsäkuvioiden sisällä (kuva 7). Pienemmän koron käyttö nettonykyarvon maksimoinnissa parantaisi erityisesti tasaikäismetsätalouden suoriutumista ja pienentäisi samalla tasaikäismetsätalouden ja muiden metsänhoitomenetelmien välistä eroa.

Jatkuvapeitteinen metsätalous on kannattavampaa kuin tasaikäismetsätalous.
Kuva 3. Metsänhoitomenetelmien nettonykyarvo 4 % korolla.
Jatkuvapeitteinen metsätalous tuottaa enemmän tukkia kuin tasaikäismetsätalous.
Kuva 4. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen vuotuinen hakkuukertymä 100 vuoden aikana.
Metsätalouden hiilitase on paras, kun metsää ei hakata lainkaan. Jatkuvapeitteisessä metsätaloudessa hiilitase on parempi kuin tasaikäismetsätaloudessa.kuin
Kuva 5. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen vuotuinen hiilitase 100 vuoden aikana jaoteltuna elävän puuston, kuolleen orgaanisen aineksen (Maa) ja puutuotteiden taseisiin. Positiivinen tase tarkoittaa, että metsätalous poistaa hiiltä ilmakehästä. Suurin osa talousmetsän hiilitaseesta selittyy korvausvaikutuksilla eli sillä, että puun käyttö vähentää fossiilipäästöjä. Hiilitase on kuitenkin vain puolet siitä, joka saataisiin, jos metsää ei hakattaisi lainkaan.
Mustikka- ja ruokasienisadot ovat paremman jatkuvapeitteisessä metsätaloudessa kuin avohakkuumetsätaloudessa.
Kuva 6. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen vuotuinen marja- ja sienisato.
Puulaji- ja puiden kokodiversiteetti ovat jatkuvassa kasvatuksessa paremmat kuin tasaikäismetsätaloudessa.
Kuva 7. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen puulajidiversiteetti (Shannon) ja puiden kokodiversiteetti (Gini). Indeksit on laskettu jokaiselle metsikölle 10 vuoden välein ja niistä on laskettu 100 vuoden keskiarvo. Kuvassa on esitetty eri metsiköiden indeksien keskiarvo (metsikön pinta-alalla painottaen).

Tuloksissa ei ollut varsinaisesti mitään yllättävää, ja arviot ekosysteemipalvelujen määristä eri metsänkasvatusmenetelmissä olivat samansuuntaisia useiden muiden tutkimusten kanssa. Joitakin tahoja tulokset saattavat silti huolestuttaa. Tuloksiin voikin reagoida muutamalla eri tavalla: (1) tekemällä entistä ponnekkaammin töitä sen eteen, että Suomen metsätalous saadaan loksahtelemaan suotuisiin luokkiin, (2) vastustamalla ankarasti ilmastoselvityksiä ja muita vastaavia puolueettomia laskelmia tai (3) kehittämällä metsien käsittelymenetelmiä niin, että kaikki metsien ekosysteemipalvelut säilyvät.

 

Timo Pukkala