Month: July 2021

Kun poltetaan puuta tai kivihiiltä, palamistuotteina syntyy vettä ja hiilidioksidia (CO2). Ilmaston kannalta puun poltossa vapautuva CO2 on täsmälleen yhtä haitallista kuin kivihiilen poltossa vapautuva CO2. Koska fossiilisissa polttoaineissa on enemmän energiaa yhtä hiiliyksikköä kohti, bioenergia aiheuttaa itse asiassa jopa enemmän ilmastohaittaa kuin fossiiliset energianlähteet.

Nykyisen ilmastokriisin näkökulmasta avainsana ei ole uusiutuvuus vaan päästöttömyys. Jos ilmastohaittaa halutaan minimoida, ei pidä polttaa yhtään mitään, koska kaikki polttoaineet johtavat CO2-päästöihin. Katse tulisi kääntää tuulivoimaan, aurinkoenergiaan, vuoroveteen ja maalämpöön, jotka ovat sekä uusiutuvia että päästöttömiä.

Suomessa toistellaan jostakin syytä, että jos fossiilisista polttoaineista päästään eroon, niin kaikki on hyvin, kun pitäisi toistella, että kaikesta polttamisesta pitäisi päästä eroon. Fossiilisella hiilellä on tietysti se etu, että se olisi pysyvästi varastoituneena ja poissa ilmakehästä, jos ihminen ei käyttäisi sitä. Metsät eivät ole yhtä pysyvä hiilivarasto, vaikka tosin puiden ilmasta poistama CO2 voitaisiin haluttaessa varastoida myös jotakuinkin pysyvästi.

On totta, että bioenergia on uusiutuvaa mutta kivihiili ei. Biomassojen poltossa vapautuva hiili saadaan kuitenkin sidotuksi takaisin vasta vuosikymmenten päästä, kun hakatun ja poltetun puun tilalle on saatu kasvatettua saman verran uuttaa biomassaa. Bioenergian poltossa päästelty CO2 sidotaan takaisin liian myöhään siihen aikaperiodiin nähden, jona ilmastokriisi pitäisi ratkaista. Bioenergian uusiutuvuus ei siis ole riittävä perustelu sille, että fossiilisten polttoaineiden korvaaminen bioenergialla voitaisiin katsoa riittäväksi ilmastotoimeksi. Olennaista on välttää kaikkia päästöjä ja poistaa mahdollisimman paljon hiiltä ilmakehästä nyt, kun se ei vielä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä paras keino hiilen poistoon on metsien hiilivaraston kasvattaminen. Aikanaan kehitetään luultavasti muita kustannustehokkaita hiilenpoistomekanismeja, jolloin metsien hakkuita voitaisiin uudelleen lisätä.

Suomessa kansalaisille jaetaan jopa virheellistä tietoa bioenergian erinomaisuudesta, joko tarkoituksella tai vahingossa. Meille on esimerkiksi uutisoitu, että biopolttoaineiden sekoittaminen lentopetroliin vähentäisi päästöjä samassa suhteessa kuin mikä on biopolttoaineen osuus sekoitteessa. Todellisuudessahan CO2-päästöt eivät vähene lainkaan.

Suomessa biopolttoaineita valmistetaan mm. palmuöljyn rasvahappotisleestä, jota rahdataan tänne kaukaa Indonesiasta. Palmuöljyviljelmien tieltä kaadetaan luonnonmetsiä, osaksi turvemailta. Tämän seurauksena turve rupeaa hajoamaan, aiheuttaen pitkäaikaista ilmastohaittaa. Luonnonmetsien korvaaminen palmuöljyviljelmillä aiheuttaa myös luontokatoa ja vaikeuttaa metsissä asuvien ihmisten elämää. Suomessa nämä ongelmat pyritään kuittaamaan sillä, että rasvahappotisle luokitellaan jätteeksi. Niin voisi kenties tehdä, jos rasvahappotisleen vastaanotosta maksettaisiin korvausta. Jos rasvahappotisleestä pitää maksaa, se parantaa palmuöljyviljelyn kannattavuutta ja lisää viljelmien pinta-alaa, mistä seuraa yllä lueteltuja ongelmia.

Nykyisin tunnustetaan jo, että runkopuun hakkaaminen bioenergiaksi on ilmastolle haitaksi. Useimmiten meille kuitenkin kerrotaan, että runkopuuta ei Suomessa hakata bioenergiaksi, vaan bioenergiaksi käytetään ainoastaan sahojen ja selluteollisuuden sivuvirtoja. Tämäkin on kuitenkin vain termeillä kikkailua. Selluteollisuus ostaa runkopuupölkkyjä, joiden biomassasta yli puolet käytetään energiaksi. Sahat ostavat hieman isompia pölkkyjä, joiden biomassasta vajaa puolet menee polttoon. Se, että ostettua puuta kutsutaan kuitupuuksi tai sahatukeiksi, ei muuta sitä tosiasiaa, että suurin osa hakatusta runkopuusta käytetään energiaksi.

Hakkuu- ja sahaustähteiden tai selluteollisuuden jäteliemen polttaminen on parempi vaihtoehto kuin se, että jätteiden annetaan lahota, koska energiakäyttö vähentää fossiilipäästöjä. Nykyinen puunkäyttö ei kutenkaan ole ilmaston kannalta optimaalista, vaikka lopputuotteiden määrä tai valikoima ei muuttuisikaan. Jos esimerkiksi tukkien sahauksessa syntyvää pintapuuta ei poltettasi, se voitaisiin käyttää sellun raaka-aineeksi, jolloin kuitupuuta tarvitsisi hakata vähemmän ja metsän hiilinielu voimistuisi. Jos ei metsää hakattaisi, ei syntyisi myöskään hakkuutähteitä eikä niihin liittyviä päästöjä.

Tämän kirjoituksen sanoma on, että hiilikeskustelussa pitäisi erottaa päästöttömyys ja hiilineutraalius. Edellinen on tärkeää ja jälkimmäinen epämääräistä. Päästöttömyys on se, mihin tulisi kaikin tavoin pyrkiä. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen bioenergialla ei vähennä päästöjä.

Timo Pukkala

Metsätalouden kestävyydestä puhuttaessa viitataan usein kuvioon, jossa on kolme palleroa. Palleroissa lukee ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys, tai metsän ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset tehtävät/hyödyt. Sosiaalinen ei viittaa seurallisuuteen eikä vasemmalle vaan yhteiskuntaan. Taloudellinen hyöty tarkoittaa useimmiten toisaalta metsänomistajan saamaa puunmyyntituloa ja toisaalta teollisuuden saamaa raakapuuta.

Näin määritelty kolmijako metsän ekologisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin tehtäviin on kohtalaisen kelvoton. Metsien puuntuotanto on ilmiselvästi yhteiskunnallinen hyöty, ja tarkkaan ottaen myös metsänomistajan taloudellinen hyöty sisältyy yhteiskunnalliseen hyötyyn. Yhteiskunnallisen hyödyn oppikirjamääritelmä puuntuotantometsille on seuraava:

Puuntuotannon yhteiskunnallinen hyöty = Puuntuotannon yksityinen hyöty ± Puuntuotannon ulkoisvaikutukset

Koska taloudellinen ja puuntuotannollinen hyöty ovat osa yhteiskunnallista hyötyä, vähemmän virheellinen versio kolmen palleron mallista on alla olevan kuvion mukainen. Muu yhteiskunnallinen hyöty tarkoittaa useimmiten metsän perinteisiä käyttömuotoja, joita ovat mm. virkistäytyminen, marjastus, sienestys ja metsästys. Ne voisi korvata sanalla monikäyttö.

Suomen metsätalous ei ole viime vuosikymmeninä ollut ekologisesti kestävää, sillä yli 800 metsälajia on uhanalaistunut metsien talouskäytön seurauksena. Luontotyypeistä on uhanalaistunut peräti 76 %. Suomessa on kyllä suojelualueita, mutta ne ovat pääosin Pohjois-Suomessa. Suojeltuihin metsiin sisällytetään myös kitumaita, jotta suojeluprosentit ja -pinta-alat saadaan näyttämään mukavilta. Etelä-Suomen luontotyyppejä ei kuitenkaan voi varjella suojelemalla Lapin kitumaita. Tietty määrä metsää pitäisi olla suojeltuna erikseen jokaisella leveysasteella ja kasvupaikkatyypillä.

Suomen metsätalous ei ole myöskään monikäytön puolesta kestävää. Avohakkuu heikentää maisema- ja virkistysarvoja, ja voimaperäinen maanmuokkaus tekee metsän kelvottomaksi kävellä varttuneemmalle ulkoilijalle. Avohakkuu myös hävittää mustikan varvuston vuosikymmeniksi.

Heikossa kestävyydessä taloudellista pääomaa saa kartuttaa luontopääoman kustannuksella. Talous on heikosti kestävää, kun luontopääoman ja taloudellisen pääoman yhteenlaskettu määrä ei vähene. Toisinaan puhutaan myös inhimillisestä pääomasta, joka sisältää mm. infrastruktuurin, vempeleet ja tiedon. Heikossa kestävyydessä kaikki on hyvin, jos inhimillinen pääoma lisääntyy nopeammin kuin luontopääoma vähenee.

Suomen metsätaloudessa on vallinnut heikko kestävyys, sillä luontopääoma on vähentynyt monimuotoisuuden heikkenemisen myötä. Metsätalous on heikentänyt myös metsien moniköyttöarvoa. Jos heikon kestävyyden malliin sisällytetään kolmantena kategoriana monikäyttö, päästään kestävyyden mikkihiirimalliin.

Viime aikoina on tullut selväksi, että heikko kestävyys ei riitä metsätaloudessa eikä missään muussakaan taloudenpidossa. Malli edustaa lyhytnäköistä ajattelua ja sivuuttaa tulevien sukupolvien tarpeet. Luontopääoman ja inhimillisen pääoman kokonaismäärää ei voi edes arvioida yhteismitallisesti.

Vallitsevaksi kestävyystavoitteeksi on tullut vahva kestävyys, jonka perusperiaate on ei-kompensoitavuus. Se tarkoittaa, että taloudellista tai inhimillistä pääomaa ei saa kasvattaa luontopääoman kustannuksella. Lähtökohta on, että ekologinen kestävyys ja luontopääoma asetetaan etusijalle. Vaatimus on helppo perustella, sillä elonkehän eli biosfäärin vaaliminen on paras tae sille, että metsän taloudelliset ja muut yhteiskunnalliset tehtävät voidaan hoitaa pitkälle tulevaisuuteen.

Puhutaan myös metsätalouden kokonaiskestävyydestä (HS), jolla tarkoitetaan yleensä nimenomaan vahvaa kestävyyttä. Keskusteluun otetaan tässä yhteydessä mukaan ilmastonmuutos, jonka hillitseminen on yksi metsän säätelytehtävistä. Muita säätelytehtäviä ovat mm. pohjaveden (juomaveden) tuotto, eroosion torjunta, ja metsien käyttö näkö- ja tuulensuojana. Jos juomavedestä tulee pulaa, pohjaveden tuotannosta tulee automaattisesti metsän tärkein ekosysteemipalvelu. Maailmanlaajuisesti myös eroosion torjunta ja hiilidioksidin poisto ilmakehästä ovat monin verroin tärkeämpiä asioita kuin metsien talouskäyttö.

Metsän tehtävien kolmijaossa säätelytehtävät jäävät helposti liian vähälle huomiolle. Vaikka ne voitaneen sisällyttää ekologisiin ja yhteiskunnallisiin tehtäviin, palleromalli olisi selkeämpi, jos säätelytehtäville olisi oma palleronsa alla olevan kuvan mukaisesti. Kun puhutaan metsätalouden kokonaiskestävyydestä, jossa korostetaan ilmastonäkökulmaa (paneeli), neljän palleron malli on kannatettava.

Ne tahot, jotka karsastavat vahvan kestävyyden mallia, näyttävät ajattelevan, että monimuotoisuutta vaalitaan ja hiilidioksidia sidotaan lähinnä Euroopan Unionia varten, ja suomalaiset pannaan maksumiehiksi. Suomen metsien monimuotoisuudesta hyötyvät kuitenkin kaikkein eniten suomalaiset, jopa saksalaisiakin enemmän. Monimuotoiset metsät eivät ole uhka puuntuotannolle vaan pikemminkin tae puuntuotannon jatkumiselle pitkälle tulevaisuuteen. Myös ilmastonmuutosta pitää hillitä, jos Suomen metsät halutaan säilyttää terveinä ja tuottavina tuleville suomalaissukupolville.

 

Timo Pukkala