Millä hiilen hinnalla hakkuut loppuvat?

Vastaus on: 150 euroa per tonni Etelä-Suomessa ja 100 euroa per tonni Pohjois-Suomessa. Tuoreessa tutkimuksessa (Tuore tutkimus) on laskettu, että jos metsänomistajalle maksettaisiin tämän verran metsän hiilivaraston kasvattamisesta, hänen kannattaisi lopettaa hakkuut kokonaan vähintään sadaksi vuodeksi.

Hiilien hinnasta päästään hiilidioksidin (CO2) hintaan jakamalla luvulla 3.67. Sidontakorvaus 100 euroa per hiilitonni tarkoittaa siis samaa kuin 27.2 euroa per CO2-tonni. Tämä luku on suunnilleen sama kuin hiilidioksidin tämänhetkinen hinta kansainvälisessä päästökaupassa (CO1, CO2).

Jos siis metsänomistajalle maksettaisiin hiilidioksidin sitomisesta CO2:n tämänhetkinen (helmikuu 2020) arvo, pohjoissuomalaisen metsänomistajan kannattaisi lopettaa hakkuut heti ja keskittyä hiilivaraston kasvattamiseen. Eteläsuomalaisen metsänomistajan kannattaisi vähentää hakkuita 80–90% (kuva 1).

Kuva 1. Hiilensidontakorvauksen vaikutus optimaaliseen hakkuutasoon seuraavan 100 vuoden aikana, kun metsänomistaja maksimoi puunmyyntitulojen ja hiilensidontakorvausten nykyarvoa (korkokanta 3%).

Edelliset tulokset on laskettu olettamalla, että hiilen kerryttämisestä metsään maksetaan korvausta. Metsä tarkoittaa elävää puustoa ja kuollutta orgaanista ainesta. Vaihtoehtoinen korvausperuste on metsätalouden hiilitase, jossa otetaan huomioon myös puutuotteiden hiilivarastot ja korvausvaikutukset eli se, että puun käyttö vähentää fossiiliperäisiä päästöjä. Hakkuut suurentavat sekä puutuotteiden hiilivarastoa että korvausvaikutuksia.

Metsätalouden hiilitaseen käyttö korvausperusteena pienentää hakkuumääriä vähemmän kuin metsän hiilivaraston suurentamisesta maksettava korvaus. Tässäkin tapauksessa hiilen hinnan kohoaminen kutenkin pienentää optimaalista hakkuumäärää (kuva 2). Nykyisellä CO2:n hinnalla optimaalinen hakkuumäärä pienenisi 30% Suomen eteläosissa ja 80% maan pohjoisimmissa osissa (leveyspiirin 66 astetta pohjoispuolella).

Kuva 2. Hiilensidontakorvauksen vaikutus optimaaliseen hakkuutasoon seuraavan 100 vuoden aikana, kun metsänomistaja maksimoi puunmyyntitulojen ja hiilensidontakorvausten nykyarvoa (korkokanta 3%). Hiilensidontakorvaus perustuu metsätalouden hiilitaseeseen, jossa otetaan huomioon metsässä olevat hiilivarastot (puusto ja metsämaan kuollut orgaaninen aines), puutuotteiden hiilivarastot, puunkorjuun, kuljetuksen ja tuotteiden valmistuksen hiilipäästöt sekä puun käytön korvausvaikutukset.

Hiilensidontakorvausten avulla olisi mahdollista lisätä Suomen metsien hiilensidontaa, mikä vähentäisi painetta pienentää esimerkiksi liikenteen hiilipäästöjä. Hiilikorvausten vaikuttavuus olisi suurin Pohjois-Suomessa, jossa tukkipuun osuus myydystä puusta on pienin. Hiilivaraston kasvattamisesta ei siis pohjoisessa tarvitsisi maksaa yhtä paljon kuin etelässä, koska myymättä jätetyn puukuutiometrin rahallinen arvo on pohjoisessa pienempi.

Suomen metsätalouden hiilensidonta kaksinkertaistuisi maan pohjoisosissa, jos metsänomistaja saisi hiilivaraston kasvattamisesta 50 euroa per tonni eli 13.6 euroa per CO2-tonni (kuva 3). Maan eteläosissa samaan vaikutukseen tarvittaisiin kaksinkertainen korvaus.

Kuva 3. Metsätalouden kumulatiivinen hiilitase (puuston, metsämaan ja puutuotteiden taseiden summa) keskisen Suomen pohjoisosissa (leveyspiirit 64-66 astetta), kun metsän (puusto ja metsämaa) hiilivarastojen kasvattamisesta maksetaan metsänomistajalle 0–40.9 € per CO2-tonni ja metsänomistaja maksimoi puunmyyntitulojen ja hiilensidontakorvausten nykyarvoa.

Yhden puukuutiometrin kasvattaminen sitoo noin yhden tonnin hiilidioksidia. Puukuutiometrin sisältämän hiilivaraston arvo nykyisillä CO2:n hinnoilla olisi siis noin 27 euroa, mikä on monessa tapauksessa vähemmän kuin kuutiometrin keskihinta puuta myytäessä. Miksi tästä huolimatta puukuutiometri kannattaisi myymisen sijasta pitää metsässä hiilivarastona? Se johtuu siitä, että samalla kun kasvatetaan runkopuun määrää, hiiltä sitoutuu myös kantoihin, juuriin oksiin ja lehtiin, ja sen lisäksi vielä kuolleeseen orgaaniseen ainekseen. Kun kaikesta tästä sidonnasta maksetaan, päästään helposti korvauksiin, jotka ylittävät puun myynnistä saatavat tulot.

Metsänomistajalle hiilensidontakorvaukset ovat uusi ansaintamahdollisuus. Muutama metsänomistaja yrittääkin jo hyödyntää tätä mahdollisuutta myymällä kuluttajille hiilikompensaatioita. Metsien hiilensidonta voidaan jakaa kahteen kategoriaan: lisäiseen ja ei-lisäiseen. Lisäinen hiilensidonta tarkoittaa parannusta metsien tavanomaiseen hiilensidontaan verrattuna. Vain lisäinen hiilensidonta on kuranttia kansainvälisessä päästökaupassa.

Jos siis kuluttaja haluaa kompensoida hiilipäästönsä metsien kasvulla, hänen pitäsi tietää, onko sen metsän hiilensidonta, jonne hän rahansa panee, lisäistä sidontaa. Tätä tarkistusta varten lisäiselle hiilensidonnalle olisi kehitettävä selkeä määritelmä. Sen lisäksi tarvitaan työkaluja, joilla lisäinen hiilensidonta voidaan laskea (Blogi). Asialla on kohtalainen kiire, sillä hiilikompensaatioita myydään ja ostetaan jo täyttä päätä (Yle).

Metsien hiilivarastojen kasvattaminen saattaa lisätä metsätuhojen riskiä ja vähentää sitä kautta ilmastohyötyjä. Tuhoriskejä korostettaessa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että myös kuollut orgaaninen aines on hiilivarasto, ja metsään kuollut puu on yleensä parempi hiilivarasto kuin hakattu puu (Tutkimus). Jos metsä palaa, niin maan hiilivarasto, joka on kaksi kolmannesta metsien koko hiilivarastosta, säilyy suunnilleen ennallaan. Palamatta jäävät myös puiden rungot, kannot ja juuret, joissa on suurin osa puuston hiilestä.

Metsäteollisuuden puunsaannille hiilikompensaatiot ovat uhka, jonka tosin voisi näppärästi välttää maksamalla puusta parempaa hintaa. Toinen asiaan liittyvä uhka on hiilivuoto, mikä tarkoittaa sitä, että kun metsien hakkuuta ja sellun keittoa vähennetään Suomessa, niin jossain muualla niitä vastaavasti lisätään. Tämän lisäyksen haitalliset ilmastovaikutukset voivat teoriassa olla jopa suuremmat kuin Suomessa saavutetut ilmastohyödyt. Näin kävisi, jos hakkuut siirtyisivät muualle täysimääräisinä, ja sellua keitettäisiin muissa maissa huonommalla energialla ja teknologialla kuin Suomessa.

On myös ”annettu ymmärtää”, että Suomen metsäteollisuus siirtyy muihin maihin, jos metsien hakkuu Suomessa hankaloituu. Voidaan toisaalta pohdiskella, että jos jossakin muualla on runsaasti käyttämättömiä hakkuumahdollisuuksia ja puu on siellä yhtä halpaa kuin Suomessa, niin miksi metsäteollisuus ei ole jo siirtynyt näihin maihin vaan haluaa laajentaa toimintaansa nimenomaan Suomessa?

Ilmaston kannalta olisi parasta, jos metsätalouden hiilikompensaatioita ruvettaisiin maksamaan yhtä aikaa monessa maassa. Se tukkisi vuotoja ja johtaisi hakkuiden vähenemiseen puun saannin vaikeutumisen ja paperituotteiden kallistumisen kautta.

Suuret hakkuumäärät ja pienenä pysyttelevät metsien hiilivarastot eivät johdu sellufirmojen pahantahtoisuudesta tai osakkeenomistajien ahneudesta. Syynä suuriin hakkuumääriin ja muuhunkin ympäristön rasittumiseen on ihmisten ylikulutus. Suomalaiset pärjäävät ympäristön rasittamisessa varsin hyvin. Esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna suomalaisen hiilijalanjälki on lähes kaksinkertainen (CO2perCapita).

Onneksi itse kukin suomalainen ylikuluttaja voi varsin helposti pienentää hiilijalanjälkeään, esimerkiksi vähentämällä paperin ja pahvilaatikkojen käyttöä. Pahvilaatikkojen tarve vähenee, kun tavaran käy hakemassaa kaupasta nettiostamisen sijaan. Vielä enemmän ylikulutus vähenee, kun tavaran jättää ostamatta.

 

Timo Pukkala

 

 

 

 

Mikä on oikea tapa laskea metsätalouden hiilikompensaatiot?

Viime aikoina on ruvettu puhumaan metsätalouden hiilikompensaatioista (Yle). Kyse on siitä, että metsänomistajalle maksettaisiin korvauksia hiilen sitomisesta metsätalouden avulla.

Puut poistavat kasvaessaan hiiltä ilmakehästä. Ensi vaiheessa hiili sitoutuu elävään biomassaan. Osa tästä hiilestä kulkeutuu metsämaan eli kuolleen orgaanisen aineksen hiilivarastoon, kun puista tippuu kariketta ja puita kuolee. Kaikki karike ei varsinaisesti tipu, sillä kariketta syntyy suunnilleen yhtä paljon maan alle kuin maan pinnalle. Puut uudistavat lähes koko hienojuuristonsa joka vuosi.

Hakattujen puiden hiilestä osa päätyy puutuotteiden hiilivarastoon. Kantojen, juurien ja metsään jätettyjen oksien ja latvojen hiili päätyy metsämaan hiilivarastoon. Kun metsää hakataan, yhtään hiiltä ei häviä heti. Hiiltä ainoastaan siirtyy elävästä puustosta kuolleen orgaanisen aineksen ja puutuotteiden hiilivarastoihin. Suuri osa hakattujen puiden hiilestä kuitenkin palautuu ilmakehään nopeasti. Esimerkiksi energiaksi käytettävän puubiomassan ja massatuotteiden hiili palautuu ilmakehään melkein heti. Pitkäkestoisempia hiilivarastoja ovat hakattujen puiden kannot ja juuristot sekä sahatavara.

Hiilen poistamista ilmakehästä voidaan jouduttaa hiilikompensaatioilla. Valtio tai yksityishenkilö voi maksaa metsänomistajalle korvauksia siitä, että metsänomistaja sallii puidensa kasvaa. Kaikki hiilensidonta on tervetullutta, mutta vain osa siitä on myyntikelpoista kansainvälisessä päästökaupassa. Myyntikelpoista on se osa, joka on lisäystä tavanomaiseen metsien hiilensidontaan verrattuna.

Lisäisen hiilensidonnan laskemiseksi on määriteltävä tavanomainen metsätalous (”business as usual”), tai paremminkin tavanomaisen metsätalouden hiilen sidonta. Tähän on useita vaihtoehtoja. Ensimmäinen tapa on määritellä tavanomainen metsätalous metsänhoitosuositusten perusteella. Jos metsä sitoo enemmän hiiltä kuin metsänhoitosuosituksia noudatettaessa tapahtuisi, niin tästä lisäyksestä voitaisiin maksaa metsänomistajalle. Lähestymistavan ongelma on se, ettei ole mittauksiin perustuvaa tietoa siitä, kuinka tavanomaista on noudattaa metsänhoitosuosituksia. Toinen ongelma on, että suositukset ovat niin väljät, ettei niiden perusteella voi määrittää selkeää hiilen sidonnan vertailutasoa.

Toinen lähestymistapa on ottaa vertailutasoksi taloudellisesti optimaalinen metsätalous. Ongelmana tässäkin on se, että taloudellisesti optimaalinen metsätalous ei ole tavanomaista. Toinen ongelma on korkokanta. Taloudellisen tuloksen eli nettonykyarvon maksimointi suurella korolla johtaa harvapuustoisiin metsiin, lyhyeen kiertoaikaan ja alhaiseen hiilensidontaan. Pienellä korolla metsät olisivat runsaspuustoisempia ja niiden hiilensidonta olisi parempi. Kompensaatioiden perusteena käytettävä vertailutaso riippuisi siis korkokannasta, joka oikeaoppisessa taloudenpidossa määräytyy metsätalouden ulkopuolella, riippuu markkinoista ja vaihtelee ajallisesti.

Kolmas ja paras tapa on ottaa vertailukohdaksi nykymetsien hiilivarastot. Varastojen kasvunopeus mittaa suoraan nopeutta, jolla metsätalous poistaa hiiltä ilmakehästä. Tämänhetkiset hiilivarastot ovat satavarmasti seurausta tähänastisesta metsätaloudesta. Nykyvarastojen ylitys on lisäisyyttä. Nykyiset hiilivarastot määrittävät vertailutason yksiselitteisesti ilman muihin lähestymistapoihin liittyvää suurta epämääräisyyttä.

Alla oleva kuva havainnollistaa varastoihin perustuvien kompensaatioiden periaatetta. Hiilivarastojen kasvattaminen oikeuttaisi korvauksiin ja hiilivarastojen pienennys puolestaan johtaisi korvausten palautuksiin tai sakkoihin.

Hiilivarastojen vertailutasoon perustuvien kompensaatioiden periaate. Metsänomistaja saa korvausta vertailutason ylittävistä varastoista mutta joutuu korvaamaan vertailutason alituksen. Sininen viiva on metsän hiilivarasto ja oranssi vaakaviiva on tämänhetkinen keskimääräinen hiilivarasto suomalaisissa metsissä.

Kompensaatiota maksettaisiin vasta siinä vaiheessa, kun hiilivarastot ylittävät tietyn kasvupaikan ja leveysasteen tämänhetkisen keskimääräisen varaston. Vaihtoehtoisesti alkuvaraston vajaus vertailutasoon verrattuna voitaisiin kuitata rahalla (metsänomistaja maksaisi vajauksesta). Jos taas metsänomistaja tarjoaa hiilikauppaan metsän, jonka hiilivarasto ylittää vertailutason, hänen tulisi saada korvaus tästä ylityksestä.

Hiilivarastoja olisi lupa pienentää metsää hakkaamalla, mutta pienennys johtaisi maksujen palautuksiin, jos muiden metsiköiden kasvu ei kompensoi hakkuun aiheuttamaa hiilivarastojen pienennystä. Metsänomistajan olisi säilytettävä hiilivarasto myös kompensaatiokaupasta poistuttuaan, ettei kävisi niin, että metsänomistaja voisi heti järjestelmästä poistuttuaan avohakata metsänsä. Hiilivaraston pienentäminen sopimusajan jälkeen johtaisi kompensaatioiden palautuksiin.

Kompensaatiota maksettaessa olisi otettava elävän puuston lisäksi huomioon myös metsämaan ja puutuotteiden hiilivarastot. Jos kompensaatio perustuisi ainoastaan elävän puuston hiilivarastoon, metsän rauhoittaja saisi liikaa kompensaatioita, koska rauhoittaminen johtaa puutuotteiden hiilivarastojen pienentymiseen. Myös metsämaan hiilivarasto pienenee ainakin aluksi, kun syöte vähenee hakattujen puiden kantojen, juurien ja oksien loppuessa.

Laskennalliset työkalut kompensaatioiden määrittämiseksi ovat jo olemassa. Seuraavassa on näillä työkaluilla laskettuja tuloksia todelliselle hämäläiselle metsätilalle.

Ensimmäisessä laskelmassa (kuva alla) on hiilivarastojen kehitys, kun metsä rauhoitetaan. Puuston hiilivarasto suurene nopeasti ja metsämaan hiilivarasto lähtee pienen viiveen jälkeen hitaaseen kasvuun. Tuotteiden hiilivarasto pienenee, kun vanhoja tuotteita hylätään eikä uusia valmisteta tämän metsän puista.

Puuston ja metsämaan hiilivarastot ovat heti kättelyssä vertailutasoa suuremmat, minkä vuoksi metsänomistaja saa korvausta (kuva alla). Jos metsänomistaja ei saisi korvausta alkupuuston runsaasta hiilivarastosta, hänen kannattaisi pienentää se vertailutasolle, mikä olisi haitaksi ilmastolle.

Alkumaksujen jälkeen metsänomistaja saisi tasaiseen tahtiin korvausta lähinnä puuston hiilivaraston kasvattamisesta (laskelmassa on oletettu, että maksut tapahtuvat 10 vuoden välein). Korvausta vähentäisi kuitenkin se, että rauhoituksen seurauksena tuotteiden hiilivarasto pienenisi. Aluksi pienenisi myös metsämaan hiilivarasto, koska hakkuutähteitä ei olisi. Myöhemmin metsämaan hiilivarasto lähtisi kasvuun, kun kariketuotanto ja puiden kuoleminen lisääntyisivät.

Jos saman metsän omistaja antaa metsänsä kompensaatiokauppaan mutta maksimoi puuntuotannon nettonykyarvoa, hän saa saman alkukorvauksen kuin rauhoitettaessa. Puuston hiilivarasto kuitenkin pienenee ensimmäisinä vuosikymmeninä hakkuiden seurauksena (kuva alla). Toisaalta hakkuut suurentavat tuotteiden hiilivarastoa ja aluksi myös metsämaan hiilivarastoa.

Alla oleva kuva osoittaa, että metsänomistaja joutuisi maksamaan ensimmäisen 10-vuotiskauden hakkuusta liian suuren hiilikorvauksen, jos korvaus perustuisi pelkästään puuston hiilivarastoon. Siinä jäisi huomiotta se, että hakkuu suurentaa sekä tuotteiden että metsämaan hiilivarastoa.

Nykyvarastojen asettaminen vertailutasoksi estäisi puiden istuttajien tulon kompensaatiomarkkinoille, tai ainakaan istuttajat eivät saisi korvauksia pitkiin aikoihin. Taimikon perustaminen avohakkuualalle edellyttää sitä, että aiemman puuston hiilivarasto hävitetään. Nuori istutustaimikko ei sido yhtään hiiltä vaan on itse asiassa hiilen lähde, koska hakkuutähteistä vapautuu enemmän hiiltä kuin mitä taimet tai pienet puut pystyvät sitomaan. Metsäksi vartuttuaan puut tietenkin sitovat hiiltä, mutta tämä tapahtuu vasta muutaman vuosikymmenen päästä. Hiilikompensaatioiden maksajat yleensä haluavat ja olettavat, että heidän kompensaatioidensa avulla hiili sidotaan saman tien eikä vasta vuosikymmenten päästä.

Metsäammattilaiset kertovat mielellään, että olennaista hiilensidonnassa on metsien hyvä kasvu. Samalla annetaan ymmärtää, että metsiä voidaan hakata runsaasti, koska hakkuut mahdollistavat hiilen sitomisen puutuotteisiin. Tämän kirjoituksen perusteella pitäisi kuitenkin olla selvää, että olennaista on varastojen kasvattaminen. Hyvästä kasvusta ei ole haittaa, mutta kasvun parantaminen ilman puuston määrän lisäämistä on tehotonta ilmastopolitiikkaa.

Hakattujen puiden rungoista noin puolet on sahatukkia ja sahatukkien hiilestä alle puolet päätyy sahatavaraan. Rungon osuus on noin kaksi kolmannesta hakkuukypsien puiden koko biomassasta. Näistä osuuksista voidaan laskea, että hakattujen puiden hiilestä korkeintaan 15% päätyy sellaisiin tuotteisiin, joissa se säilyy pidempään kun 2–3 vuotta. Jos siis halutaan kasvattaa puutuotteiden hiilivarastoa 15 tonnilla, sitä varten on ensin sidottavaa puustoon 100 tonnia hiiltä.

Asia voidaan ilmaista myös sanomalla, että puuston hiilivaraston kasvattaminen on seitsemän kertaa vikkelämpi tapa poistaa hiiltä ilmakehästä kuin puutuotteiden hiilivaraston kasvattaminen.

 

Timo Pukkala