Paljonko metsässä pitää olla puuta?
Viime aikoina on luettu uutisia, että metsiä on avohakattu liian nuorina tai harvennettu liian harvaksi. Tämän on arveltu olevan yksi syy sille, että Suomen metsien kasvu on kääntynyt laskuun. Historiallista taustaa vasten päättelyketju on uskottava. Viimeiset sata vuotta puuston määrä Suomen metsissä on lisääntynyt. Samalla on lisääntynyt puuston kasvu.
Onko kasvun ja puuntuotannon lisääminen siis niin yksinkertaista, että suurennetaan puuston määrää ja pidetään metsänhoidon käytännöt muuten ennallaan. Tämän selvittämiseksi valitsin Metsään.fi-tietokannasta satunnaisen kunnan Etelä-Suomesta. Sen jälkeen valitsin tästä kunnasta satunnaisesti kivennäismaan metsäkuvioita niin, että kuvion valitsemistodennäköisyys riippui puuston määrästä, eri kerroilla eri tavoin. Sain tällä tavoin kokoon viisi 2500 hehtaarin otosta, joiden keskitilavuudet olivat 91, 144, 172, 207 ja 221 m3/ha. Jokaisessa otoksessa oli tuoreita kankaita noin 1500 ha, lehtomaisia kankaita noin 500 ha ja kuivahkoja kankaita noin 500 ha.
Tein kullekin otokselle tasaikäismetsätalouden metsäsuunnitelman 50 vuodeksi Monsu-ohjelmalla. Maksimoin kolmen prosentin korolla laskettua nettonykyarvoa sillä rajoituksella, että puuston määrä on jokaisen 10-vuotiskauden lopussa täsmälleen sama kuin alussa. Puuston määrä siis pidettiin koko 50 vuoden ajan alkuperäisellä tasolla.
Keskimääräinen vuotuinen nettokasvu (puiden kasvu vähennettynä luonnonpoistumalla) 50 vuoden laskenta-aikana oli suurimmillaan, kun puuston keskitilavuus oli 207 m3/ha (kuva 1). Jos siis kasvua halutaan maksimoida, eteläsuomalaisen metsän tulisi olla varsin runsaspuustoinen. Metsänomistajan saamat pitkän aikavälin keskimääräiset nettotulot olivat sitä suuremmat, mitä enemmän metsässä oli puuta.
Metsäteollisuuden puunsaanti kärsi selvästi, kun keskipuusto oli alle 100 m3/ha (kuva 2). Hakkuupoistuma maksimoitui, kun keskitilavuus oli 172 m3/ha, mutta hakkuupoistuman erot olivat pieniä keskitilavuuksien 144 ja 221 m3/ha välillä. Tukin osuus hakkuupoistumasta suureni, kun metsän keskitilavuus lisääntyi, mikä yhdessä pienenevien metsänhoitomenojen kanssa selitti sen, että metsänomistajan saama nettotulo oli sitä suurempi, mitä enemmän metsässä oli puuta.
Mitä runsaspuustoisempana metsä pidetään, sitä enemmän sinne kertyy lahopuuta ja järeää puustoa (kuva 3). Molemmat ovat eduksi monimuotoisuudelle, ja järeät puut parantavat lisäksi metsän virkistysarvoja. Suurentamalla metsänsä keskipuustoa metsänomistaja voi paitsi lisätä tulojaan myös edistää monimuotoisuutta ja parantaa metsän maisema- ja ulkoiluarvoa.
Eikä tässä vielä kaikki. Runsaspuustoinen metsä on myös ilmaston kannalta paras. Ilmakehässä oleva hiilidioksidi lämmittää maapalloa ja aiheuttaa ilmastonmuutosta. Ilmastovaikutuksen määrää se, paljonko ilmakehässä on hiilidioksidia. Mitä enemmän hiiltä on metsässä, sitä vähemmän sitä on ilmakehässä. Metsien ilmastovaikutus on siis sitä parempi, mitä suurempi on metsän hiilivarasto.
Runsaspuustoisen metsän elävässä biomassassa on paljon hiiltä (kuva 4, Puut). Myös metsämaan hiilivarasto suurenee, kun puuston määrää lisätään. Koska tukin hakkuupoistuma suurenee puuston keskitilavuuden suurentuessa, runsaspuustoiset metsät mahdollistavat myös puutuotteiden hiilivaraston suurentamisen.
Metsänomistaja voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen suurentamalla metsänsä hiilivarastoa. Nyrkkisääntö on, että yhden puukuutiometrin kasvattaminen poistaa ilmakehästä yhden tonnin hiilidioksidia. Jos omistat metsää 50 hehtaaria ja hoidat sitä niin, että puuston keskitilavuus lisääntyy vuodessa 1 m3/ha, poistat ilmasta 50 tonnia hiilidioksidia vuodessa. Tämä riittää kompensoimaan 5-henkisen perheen hiilipäästöt. Hyvä juttu tässä on se, että hakkuutulot eivät pienene samassa mitassa, koska suurentunut puuston määrä parantaa kasvua ja lisää tukin osuutta hakkuupoistumasta. Jos puuston määrän lisääminen tapahtuu osaksi kiertoaikaa pidentämällä, myös metsänhoitomenot vähenevät.
On yksi asia, joka ei yleensä parane, kun puuston keskitilavuutta suurennetaan, nimittäin pääoman tuottavuus. Pääoman tuottavuus tarkoittaa puuston arvokasvua jaettuna puuston ja maapohjan yhteisellä arvolla. Kuvan 5 pylväät on laskettu olettamalla, että maapohjan arvo (paljaan metsämaan arvo) on 2000 euroa/ha.
Kuva 5 osoittaa, että metsässä kiinni oleva rahamäärä tuottaa parhaiten, kun puusto on melko harvaa. Liiallinen harventaminen alkaa kuitenkin loputa pienentää pääoman tuottavuutta, koska paljaan maan arvolle ei saada enää riittävää korkoa.
Kuvassa 5 eivät ole mukana puun tuottamiseksi tehdyt investoinnit eli kuvasta ei voi päätellä, että metsänhoito olisi kannattavinta keskitilavuudella 91 m3/ha. Kun puuston keskitilavuus oli 91 m3/ha, metsänhoitomenot olivat laskelmassani 62 % suuremmat kuin keskitilavuudella 221 m3/ha. Metsä on sitä kannattavampi sijoitus, mitä vähemmällä metsänhoidolla päästään metsikkörakenteisiin, joissa pääoman tuottavuus on hyvä.
Metsänviljelyinvestointi tuottaa Etelä-Suomessa 3–4 prosentin korkotuoton, poikkeustapauksissa 5 %. Metsänhoitoon pätee vähenevän rajatuoton laki, mikä tarkoittaa, että mitä enemmän metsää hoitaa, sitä huonommin lisähoito kannattaa. Toisaalta metsän hoitaminen on hyvää liikuntaa.
Kuva 5 ei myöskään osoita, että metsäsijoittajan kannattaa ostaa vähäpuustoista metsää, sillä vähäpuustoisessa ja nuoressa metsässä hintapyyntö suhteessa puiden arvoon on yleensä korkeampi kuin runsaspuustoisessa metsässä. Jos metsätila on hinnoiteltu arvioimalla tulevien nettotulojen nykyarvo, sijoittaja saa kaikissa tapauksissa sijoitukselleen sen koron, jolla hinta-arvio on laskettu.
Puusto tuottaa parhaiten, kun puiden läpimitta rinnankorkeudelta on 13–17 cm, koska tämän kokoiset puut kasvavat nopeasti ja puissa tapahtuu arvosiirtymää kuidusta tukiksi. Taloudellisesti optimaalisessa hakkuussa metsikkö palautetaan rakenteeseen, jossa 13–17-senttisiä puita on paljon. Jos metsässä on alikasvosta ja muuta pienpuustoa, se jätetään hakkaamatta, koska näistä puista tulee aikanaan 13–17-senttisiä puita. Taloudellisesti ihanteellinen harvennushakkuu on yläharvennus, jossa pienennetään sekä pohjapinta-alaa että keskiläpimittaa (kuva 6). Mitä useampia kertoja ihanteellinen hakkuu voidaan toistaa, sitä paremmin metsätalous kannattaa. Erirakenteinen nuori metsä on paras lähtökohta pitkään jatkuvalle hyvälle tuottavuudelle (kuva 7).
Metsäsijoittajan tulee siis luoda ja ylläpitää tuottavia metsikkörakenteita mahdollisimman pienin kustannuksin. Vastuullinen sijoittaja tekee tämän niin, että puuntuotannon haitalliset ”ulkoisvaikutukset” (sivuvaikutukset) minimoituvat, mikä yleensä tarkoittaa avohakkuun, maanmuokkauksen ja yksilajisten viljelymetsien välttelyä. Vielä vastuullisempi metsäsijoittaja tinkii jonkin verran pääoman tuottavuudesta ja jättää metsäänsä järeitä puita ja lehtipuita. Lisäksi hän suurentaa metsänsä hiilivarastoa.
Timo Pukkala