Mihin sinä kirjastossa istuutuisit?
Minä istuutuisin ikkunan ääreen. Mukavalle tuolille (mielellään turkoosille). Niin, että sylissäni olisi kirja. Tai läppäri. Ohitseni kulkisi ihmisiä, eivätkä äänet haittaisi. Ikkunasta katselisin lukemisen ohessa kampuksen elämää. Tuolini vieressä olisi valo, sellainen talvenpehmeä. Nenässäni viivähtäisi sanomalehden tuoksu, tai viereisen istujan kahvin. Tai pullan, oi!
Tiesittekö, että asioita voi tehdä eri tavalla, jos haluaa? Minä tiesin, mutta tarvitsin kuulla sen vielä kerran Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun professorin Martti Raevaaran suusta. Hän puhui eilen muiden mielenkiintoisten esiintyjien ohella Jyväskylässä järjestetyssä seminaarissa ”Oppimista, oleilua, oivalluksia – tulevaisuuden kirjastotila”. Miten hienoja tiloja, ratkaisuja, sisustuksia ja olemisen paikkoja maailman kirjastoissa onkaan! Ja huh, millainen kirjasto Helsingin elävään keskustaan nouseekaan. Katso vaikka itse: http://keskustakirjasto.fi/2014/09/11/kay-peremmalle-keskustakirjastoon/
Mutta se eri tavalla tekeminen. Ja se oman tuolin löytäminen. Minä löydän sen omasta kirjastostani, täältä Joensuusta, kunhan vähän puuhaillaan. Ja esimiehen sekä rahakirstunvartijan helpotukseksi: ei tarvitse edes kaataa seiniä! Seminaarissa esiintynyt arkkitehti, Jyväskylän yliopiston tutkija Mirja Lievonen sanoi eilen jotain pysäyttävää: käyttäkää kirjastossa ne tilat, joista voi katsoa ulos, hyvin. Ihminen tarvitsee perspektiiviä ja tilaa hengittää. Perspektiivi ja hengittämisen tila löytyvät vaikka kuinka pienestä tilasta, jos sieltä vain näkee ulos. Bingo! Olen löytänyt oman kirjastopaikkani. Arvatkaa, missä se on? (tai ei se oikeastaan vielä aikuisten oikeasti ole, mutta on se jo minun mielessäni. Puolivalmis siis!) Sieltä näkee ulos. Siellä voi (toivottavasti pian) istua mukavasti. Siellä voi tuoksua sanomalehti. Ja kahvi. Ja kuuluu siellä elämän ääniäkin.
Minun tulevaisuuden kirjastotilani löytyy sanomalehtisalista. Jos ette usko, käykää katsomassa: siellä on kaikki ne aihiot, mitä kirjaston sydämeksi tarvitaan. Siellä on ikkunat ja näkymä suoraan kampuksen sydämeen, alkukiville. Sinne näkee suoraan Carelia-rakennuksen aulasta: se on kuin kirjaston näyteikkuna. Siellä on tilaa mukaville tuoleille, pöydille, valaisimille, lehdille ja niiden lukijoille, siellä voi kokoontua, siellä saa (kyllä! kyllä!) pitää ääntäkin. Siitä voi tulla ja tulee ihan mitä vain. Tehdään siitä kirjastomme olohuone; oppimisen, oleilun ja oivaltamisen paikka. Tehdäänhän?
Riitta Holopainen
Tietoasiantuntija, opetus- ja tietopalvelut