Terveysliikunnan tutkijat kokoontuivat Dublinin vilinässä

Kiireinen väitöskirjatutkijan kesä huipentui elokuun lopussa Dublinissa, Irlannin vauhdikkaassa pääkaupungissa, jossa järjestettiin vuosittainen HEPA Europe -verkoston konferenssi (European Network for the Promotion of Health-Enhancing Physical Activity). Maineikkaan Royal College of Surgeons in Ireland (RCSI) -yliopiston, Maailman terveysjärjestö WHO:n ja Irish Physical Activity Research Collaboration (I-PARC) -asiantuntijaryhmän järjestämän kokouksen tämänkertainen teema oli inklusiivisuuden merkitys liikuntatieteellisessä tutkimuksessa ja liikunnan edistämistyössä.

Aliedustettuja väestöryhmiä, liikuntapolitiikkaa ja kansallisen tason toimenpiteitä

Ensimmäinen konferenssipäivä alkoi Staffordshiren yliopiston professorin Chris Gidlown keynote-puheenvuorolla ”Thinking about inclusion – learning from physical activity research and beyond”. Luennollaan hän kannusti meitä tunnistamaan aineistoissamme usein aliedustettuina olevia väestöryhmiä, kuten heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa olevia ihmisiä, ja etsimään keinoja näiden ryhmien osallistamiseksi ja liikuttamiseksi.

Avausesityksen jälkeen käynnistyivät konferenssin rinnakkaissessiot, joiden aiheina olivat muun muassa liikuntapahtumien inklusiivisuus, iäkkäiden aikuisten liikkumisen edistäminen, pitkäaikaissairaiden liikunta-aktiivisuuteen vaikuttavat tekijät, terveysliikunta urheiluseuroissa ja vihreän kaupunkiympäristön mahdollisuudet liikkeen lisäämisessä. Useat itseäni kiinnostaneet rinnakkaissessiot järjestettiin päällekkäin, joten päätin omistaa päiväni liikuntapolitiikkaan ja väestön liikunta-aktiivisuuden edistämiseen keskittyneille symposiumeille.

Maanantai päättyi avajaisseremoniaan RCSI:n perinteikkäissä juhlatiloissa, mistä matka jatkui vielä Dublinin vilkkaalle Temple Bar -alueelle. Paikka oli maineensa veroinen – myös maanantai-iltana.

Toinen konferenssipäivä käynnistyi aikaisilla rinnakkaissessioilla, joista kävin kuuntelemassa aktiivista kulkemista käsitteleviä tutkimusesityksiä. Ennen lounasta oli toisen keynote-luennon vuoro, jossa Western Universityn apulaisprofessori Jane Thornton kertoi ”A call for “movement equity”: what (and who) are we still missing in the conversation on physical activity and health?” -puheenvuorossaan terveydenhuollon roolista ja potentiaalista edistää esimerkiksi pitkäaikaissairaiden liikunta-aktiivisuutta. Hän kehotti ottamaan käyttöön muun muassa liikuntareseptit – joihin ainakin itse suhtaudun skeptisesti, elleivät liikuntalääketieteen asiantuntijat ole niitä ”määräämässä” – mutta myös kiinnittämään huomiota liikunnan oikeanlaiseen puheeksi ottamiseen sekä terveydenhuollon asiakkaiden osallistamiseen esimerkiksi liikuntaneuvonnan toimintatapojen kehittämistyössä.

Toisen päivän huipensi konferenssi-illallinen. Ruoka itsessään ei vakuuttanut, mutta irlantilainen elävä musiikki ja tanssi löivät oivat alkutahdit illalle. Temple Barin tiistaikin oli vauhdikas.

Mielenterveyttä, systeemiajattelua ja kotiinpaluita

Kolmas ja viimeinen konferenssipäivä alkoi liikuntaa ja mielenterveyttä käsittelevillä tutkimusesityksillä. Pääsin vihdoin itsekin hyppäämään yleisön eteen esittelemään tutkimustani työmatkaliikunnan ja vapaa-ajan liikunnan yhteydestä masennusoireisiin ja psyykkiseen kuormittuneisuuteen suomalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla. Esitykseni pääviesti oli, että kaikki liike ei välttämättä ole lääkettä mielelle, ja meidän tulisi panostaa liikuntaharjoitteluun, urheilun harrastamiseen ja elämysliikuntaan arkiliikunnan sijasta, jos haluamme tavoitella väestön mielenterveyden edistämistä liikettä lisäämällä.

Konferenssin viimeisestä pääpuheenvuorosta vastasi Sydneyn yliopiston emeritusprofessori, yksi liikunta- ja kansanterveystieteen kuuluisimmista tutkijoista, Adrian Bauman. Hänen luentonsa ”Systems approaches to physical activity – becoming commonplace or still a rare occurrence?” käsitteli nimensä mukaisesti systeemiajattelua moniulotteisten liikuntainterventioiden suunnittelussa. Puheenvuoron kenties pääviestinä oli, että olemme jo onnistuneet tekemään monipuolista systeemisuunnittelua väestön liikunta-aktiivisuuden edistämiseksi. Usein poliittisten tekijöiden takia emme kuitenkaan tiedä vielä paljoa systeemisten lähestymistapojen vaikuttavuudesta.

Baumanin mielenkiintoisen puheenvuoren päätteeksi olikin jo päätösseremonian vuoro, jonka jälkeen suuntasimme suomalaisella tutkijaporukalla lounaan kautta lentokentälle, josta matka jatkui illaksi takaisin Suomeen.

Suomi liikuntatieteellisen tutkimuksen ja liikunnan edistämisen keihäänkärkenä

Suomi oli jälleen yksi konferenssin edustetuimmista maista, ja olikin hauska päästä vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia esimerkiksi Jyväskylän yliopiston, UKK-instituutin ja Ikäinstituutin liikuntatieteilijöiden sekä Opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijoiden kanssa. Kuten viime vuoden reissun päätteeksi totesin, suomalainen liikuntatieteellinen tutkimus on edelleen Euroopan terävintä kärkeä. Lisäksi monet käytännön toimenpiteet liikunnan edistämiseksi ovat useita muita Euroopan maita edellä. Vielä on kuitenkin hurjan paljon töitä tehtävänä, jotta saavutamme tavoitteen vähentää fyysistä inaktiivisuutta 15 % vuoteen 2030 mennessä – ja siitä eteenpäin.

Ensi vuoden konferenssi järjestetään Kaunasissa, Liettuassa. Kannustan kaikkia Itä-Suomen yliopiston liikuntalääketieteen opiskelijoita ja tutkijoita lähtemään mukaan!

Juuso Jussila

väitöskirjatutkija

kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö