Vienankarjalan pakinakuršši 2023: vuoropakinoja kuvan mukah

Pakinakurššilla opaštujat paissah keškenäh, kirjutetah pienie tekstijä ta dialogija. Zoomissa opaštujat ruatah joukolla pakinačuppusissa. Tallentehien avulla opaštujat luajitah šamoja tehtävie koissah. Tällä šivulla taričemma kuvan mukah kirjutettuja tekstijä.

Talvionkella ta jiäverkkoloilla. Kuva: Sirpa Mänty.

• Mitä niättä kuvašša? Mimmoni vuuvvenaika, šiä, luonto on? Mitä ihmiset ruatah?
• Kekšikkyä ta kirjuttakkua vuoropakina. Kirjuttakkua niisi alkušanatki.

Kirjutettih Kati, Sirpa ta Tapani

Olima matalla Käsivarrešša. Piäšimä tovarissojen keralla käymäh jiäverkkoloilla. Matkasima motočunalla Kilpisjärvellä. Šiä oli kevähini  ta lunta oli äijä.

Kaččoma verkot tai istuma onkittamah.

– Šyöykö kala?

– Vähän nykiy, ka ei ole vielä puuttun.

– A voi voi, pitäiskö šiirtyä toiseh kohtah? Luatikka uuši avanto.

Kirjutettih Kerttu, Tiina ta Kai

On hyvä ta tuuletoin pakkaisšiä. Nellä sussietua on lähten järvellä kalalla. Järveltä näkyy melko korkie ta pal’l’aš tunturivuara. Toini kalalla olija naini on mitä lienöy šiäntyn ta on männyn istumah motočunalla.

– Olka, tule hoti jo onkittamah šieltä, huutau talvionkittaja Pekka motočunalla istujalla naisellah.

– En mie taho, miula on vilu. Emmäkö jo juo čäijyö, vaštuau Olka Pekalla.

– Vuota meitä! Myö kačomma jiäverkot enšin, šiitä juomma yheššä čäijyö ta šyömmä evähie, vaššatah parikunta verkkoloilla.

Kirjuttan Tarja

On talvi ta pakkaiskuu. Päiväni paistau kaunehešti. Tunturivuara näkyy etähyätä. Tunturivuaran čokalla ta jiällä on äijä lunta. Jiällä on äijä ihmisie. Naini ta mieš kačotah verkot. Lapši istuu motočunan piällä ta vuottau heitä. Priha istuu avannon viereššä ta onkittau.

Naini kyšyy prihalta:

–  Tullouko kalua?

Priha vaštuau:

–  Šain talvionkeh jo kakši ahventa ta kuhan. Nyt on hauki avannošša. Pitäy noštua še ruttoh jiällä.

Naini šanou:

–  Ohoh! Vot šei hyvä!

Kala luijahtau prihan kiäštä avantoh ta hiän šanou:

–  No olkah, ei šillä nimitä voi!

Kirjuttan Nunnu

On kevätkuu, kajokšini päivä. Talvi on jo pyörähtän loppupuoleh, ka vielä kinokšet ollah korkiet, ta istuo kokottuas’s’a onkittamašša voit vilu tulla. Nellä tovarissua on lähten jiällä onkittamah ta kaččomah jiäverkkoja. Ykši heistä värisöy viluissah.

–  Šiehän olet liijan hoikkasissa vuatteissa!

– Ka no. Hairahin, kun en pannun hualarie piällä. Päiväni niin lämpimäšti paisto, konša läkšimä.

– A voi voi. No ei ole hätyä! Miula kaikičči on ahkivošša liikua vuatetta, mie viluo varajan. Ota mitä tarvičet!

– Passipuo!

Kirjuttan Mari

On vilu ta šelkie pakkaispäivä. Pekka, Šanteri, Jušši ta Mikko on lähetty talvionkella tunturijärven jiällä. Hyö ollah ajettu motočunilla pitälti tunturin läššä olijalla pikkaraisella järvellä tahi lammilla. Toisen motočunan peräššä kulkou čuna, kumpasešša ollah talvionkitušskrikumentit: jiäkairi avantojen luatimista varoin ta puraš, šaha ta keyši jiäverkkojen kaččomista varoin. Šanteri ta Jušši ollah puraštan avannot ta nyt hyö kačotah jiäverkot. Mikko on jo onkittan äijän ahvenie. Pekka istuu motočunan piällä ta kaččelou ruantua.

Šanteri: Jušši, oletko valmehena? Voinko työntyä verkkuo šilma kohti?

Jušši: No kyllä voit.

Mikko: Elkyä elämöikyä! Kalat varatah eikä puututa onkeh.

Pekka: Milma viluttau. Voimmako jo lähtie kotih?

Mikko: Vielä vähän aikua. Tahon pyytyä enämpi kalua rokkua varoin.

Kirjuttan Irma

Pekka, Šanteri ta Iivana tultih motočunilla kalua šuahuštamah. Pikkaraini Huotiki piäsi miehien kera talvionkella. Pekka heti šai kakši šuurta kalua. Šillä aikua Iivana ta Šanteri ruvettih kaččomah jiäverkkoja. Pikkaraini Huoti tiijuštelou:

– Pekka-tiätä, tuliko kalua? Vai lähemmäkö uutta jiäloukkuo luatimah?

Pekka-tiätä totisena vaštuau:

– No šainhan mie kakši kalua jo, ka, kačo, ei enyä puutu. Tottaš mäni kala toiseh paikkah.

– Läkkä uutta avantuo luatimah! Mie voin lähtie šiun kera.

– Vuota vähäsen. Moušot vielä kolmannenki kalan šuan