Vienankarjalan jatkokurššin opaštujien kirjutukšet: Mänin mie kerran…
Tällä šivulla voipi lukie tekstijä, kumpaset on kirjutettu vienankarjalan jatkokurššilla 2022. Kurššin lopukši opaštaja Olga Karlova taričči luajittavakši ainehkirjutušta, min teemakši vois pätie Mänin mie kerran… Kunne opaštujat on käyty ta mitä on nähty? Lukekkua vienankarjalakši, olkua hyvät!
Heidi Gilhooly
Karjalan kielen kurššiloilla
Mie en nikonša ole käynyn Vienan Karjalah. Niise miun muamo ei ollun käynyn šielä, ka hänen muamo ta tuatto oltih vienankarjalaisie.
Muamo tuatto, miun ukko, ta hänen heimolaiset elettih Kokkošalmen kyläššä Kiestinkissä. Miun ämmön pereh elettih Pistojärven kyläššä Šuvannošša.
Kokkošalmi, Vienan Karjala, 2011. Kuva: Olga Karlova
Lapšena mie en tietän äijyä miun muamon pereheštä. Mie olin kuullun, jotta ukko ta ämmö tultih kolmen lapšen, kahen pojan ta pikkaraisen tytön kera pakolaisina Šuomeh vuotena 1922. Šuomešša hyö suatih vielä nellä lašta, miun muamo oli kolmešta čikošta nuorin ta hänellä oli nuorempi veikko.
Miun muamo ei paissun äijyä hänen lapšuošta. Mie smietin, jotta elämä oli ollun vaikie, konša hiän oli lapši. Hiän läsiyty ta oli pois koista ta pereheštä. Yksi veikko kuoli šovašša, toini mäni Ruoččih.
Konša muamo mäni tuonilmasih, mie ta miun šeukku pakasima meijän pereheštä. Šiitä mie löysin karjalan kielen loittokurššin.
“Läkkä kurššilla,” mie šanoin miun šeukulla. “Alamma opaštuo karjalan kieltä. Tulethan šie?”
“Mie tulen,” hiän šano.
Miun šeukku eläy Turušša, ka mie elän Enklannissa, vot loittokuršši oli hyvä meilä.
Viime vuotena myö opaštuma Kalliolan kurššiloilla. Šiitä kevyällä mie vaštain pakinakurššilla miän heimolaisie, ket eletäh Oulušša! Miula on Oulušša niise šeukku, ketä mie en nikonša ole nähnyn. Nyt myö työnnämmä hänellä poštie. Mie matkuan miun turkulaisen šeukun kera Ouluh ensi kešänä, tiijuštamah meijän šeukkuo.
Männä šykyšyštä mie olen ollun Päivännoušu-Šuomen yliopisson vienankarjalan kurššiloilla loitto-opaššukšešša. Mie varasin, kun mie en ole nuori opaštuja. Ka kaikki on männyn hyvin, miun opaštaja on tolkukaš.
Mie olen opaštun äijän. Milma nakratti, konša mie kuulin jotta Karjalašša annetah n’okkua. Konša mie olin lapši mie rikeneh šanoin miun veikolla tahi čikolla: “Vaihtakka n’okkua.” Šiitä myö hieroma n’okkiena. Mie en tietän, jotta tämä oli karjalaini tapa! Niise kun mie ta miun pereh olima Uuvvešša Selannissa kuulima, jotta maori rahvaš painetah n’okkua kakši kertua, tämä on heijän tervehtimistapa, mitä kučutah nimellä “honi”.
Mie ta miun šeukku olisima matannun Vienan Karjalah männä kešänä, ka tuli šota. Nyt myö käymmä kurššiloilla ta opaššumma meijän heimolaisien kieltä. Mie tahtosin vielä piäššä Vienan Karjalah, Kiestinkih ta Pistojärvellä. Mie tahon paissa miun heimolaisien kera meijän omalla kielellä.
Mari Rajamaa
Miula tärkie matka
Kešällä 1993 matkasin enšimmäistä kertua Vienan Karjalah. Läksimä buššimatalla Oulušta. Miun muamoni oli matanvetäjänä.
Matkasima Kuhmon Vartiukšen rajanylityšpaikan kautti Koštamukšeh, missä vaihtoma markkoja rupliksi ta murkinoiččima šiniseššä restoranissa, kumpani oli luajittu akvariumin näkösekši. Muissan šuomelaisien luatimat kerroštalot, kumpasie karjalaiset tykättih äijä ta tien viereššä kulkijat šuuret kuašuputket.
Koštamukšešta jatkoma matkua Vuokkiniemeh. Tiet oltih ylen pahašša kunnošša. Šillat oltih puiset ta vanhat. Meijän piti rikeneh noušša poikeš buššin kyyvvistä, šentäh jotta bušši piäsis šiltojen ta tiellä olijien kuoppien yličči. Vuokkiniemeššä pisyttimä lyhyön aikua. Kaččoma vanhoja taloja ta tapasima Vuokkiniemen eläjie. Muissan Olgan šieltä!
Vuokkiniemeštä matkasima Kiskis-kukkulojen kautti Uhtuolla ili Kalevalah, missä olima heimolaisien luona ativoissa. Näkeytymä ämmön Jenni-šeukun ta hänen perehen kera. Jenni taričči meilä čäijyö hauvotun maijon keralla. Oi, še oli makieta! Niise kävimä šuurešša puisešša talošša Vienan viesti -lehen toimitukšešša kostissa ta Uhtuon karjalaisien pitämäššä pruasniekašša.
Uhtuolta ajoma vielä Kiestinkih, missä olima Kiestinkin karjalaisien luona ativoissa. Hilma ta Arvo pijettih meitä hyväšešti! Šöimä äijän kalua, mitä Igor-poika kalašti verkkoloilla järveštä. Kävimä kylyh ta ajoma mouttorivenehellä Tuoppajärvellä. Kiestinkin eläjät tarittih meilä ielläh oikie karjalaini pruasniekka! Mie šuvaičen Kiestinkih kylyä. Šuren vain šitä, kun kyläššä ei ole ruatuo ta nuorien pitäy muuttuo poikeš.
Kirikkö Kiestinkissä, 2011. Kuva: Olga Karlova
Kotimatka kulki Kokkošalmen, Piäjärven ta miun Jenni-ämmön ta Janne-ukon vanhan kotikylän, Pistojärven Šuvannon kylän kautti Kuušamoh. Šuvanto on ylen kaunis kylä Pistojovešša olijan šuuren šuvannon kohalla. Murkinoiččima Ville Rohkimaisen šeukun dačan pihašša ta kaččelima kaunista maiselmua. Ville starinoičči Šuvannon taloloista ta niijen eläjistä. Mie onnakko vähän itinki. Katti-ämmön vanhašša kotikyläššä Närhiläššä ili Kiimašvuaran kyläššä emmä šuattan piettyä, sentäh kun še on rajavyöhykkehellä, eikä meilä ollun lupie.
Kuušamon Šuoperän rajanylityšpaikalla kaikki meijän laukut piti avata ta näyttyä, mitä tavarua niissä on. Hos meitä nakratti, kun Viljon laukušša oli äijän vanhua puista lautua hänen tuattoh kotitalošta. Rajamieš ei nakran vain puisti piätäh. Älviskönäkö mahto meitä pityä!
Tämä oli tärkie matka miula. Mie tunšin, jotta rajan takana eläjät karjalaiset ollah miun heimolaiset. Vanhat kotikylät šuatih miut šurullisekši. Aika oli pyšähtyn ta mänimä ajašša kymmenie vuošie takaperin.
Vienan matalla Pistojärven Šuvannon kyläššä 1993. Keittäjät ruavošša. Kuva: Kerttu Nurmelan kotiarhiiva.
Kerttu Nurmela
”Kyllä mie kotini muissan”
Mie olen käynyn Vienah enämpi viittätoista kertua. Mie šuvačen Vienua, šen eläjie, järvijä, vuaroja ta tietyšti kylie. No, hoš Šuomešša on kaikkie näitä, niin ne ei tunnuta miun mieleššä šamalta kuin Vienašša. Mie smietin, ollouko šyy täh tuntoh še, jotta meijän muamon heimokunta on elän šielä šatoja vuosija. Konša mie matkasin buššilla tahi autolla Vienan teitä pitin, mie rikeneh tuumaičin ičekšeni, lienöykö meijän ukko ajan pororaitoloilla šamua tietä tahi ämmö poimin marjua tien viereššä olijašša mečäššä. Šilloin hyö ei olis ušottu, jotta erähänä piänä hyö jätettäis oman kotimuan eikä nikonša myöššyttäis jälelläh.
Kešällä 1994 mie muanittelin muamuoni lähtömäh Pistojärvellä olijah kotikyläh, mistä hänen pereh oli puannun šeiččemenkymmentä vuotta takaperin. Muamo ihaštu ta tahto lähtie šentäh kun hiän kuuli, jotta myö šaisima nähä niise hänen šeukkuja ta muita heimolaisie, kumpaset eletäh Ruočissa. Ka vot, muutoman netälin peräštä myö – muamo, mie ta miun vel’l’en poika istuma ruoččilaisešša autobuššissa matkuamašša Vienua kohti.
Konša autobušši viimein pietty täh monen matkuajan kotikyläh, nouštih rahvaš hil’l’akkaiseh poikeš buššista. Hyö, ket oli eletty tällä kaunehella vuaralla järven viereššä, tiijettih jotta kylä on tyhjä. Niken ei elä tiälä. Yhtänä taluo ei šeiso vuaran rintehillä.
Eräš mieš, kumpani oli lähten pois šovan jälkeh vuotena1944, rupesi juohattamah rahvašta:
– Terveh teilä, tulkua terveh meijän kotikyläh! Läkkä nyt jokahini eččimäh teijän omituisen kotitalon pohjua. Kaččokkua tarkkah! Kolmen aikah keräyvymmä rannalla ta keitämmä čäijyt. Muistijahan työ ottua evähät. Elkyä unohtakkua aikua!
Muamo šeiso kotvan hil’l’ašeh termän piällä, šiitä rupei pyörimäh ta kaččelomah ympärilläh.
– Täššä šeiso meijän koti. Kačo šie, tuo on kiukuan pohja. Mie ta šeukkuni nousima peitokkali kiukuan piällä ta hyppäsimä lattiella. Aikuhiset ei tykätty šitä hommua. A muuta – tuola riihi, tuola aitta, talon kera vaššakkah liävä, ojan varrella kyly…
– No, šiehän muissat kaiken mainivošti, vaikka olit vain 4,5-vuotini, konša työ läksijä Šuomeh, kiitti Ruočin šeukku.
– Kyllähän mie kotini muissan, šini kuni muutki as’s’at muissan, muhahti muamo.
Iltapäivällä järven rannalla juotih čäijyö, šyötih evähie, tuttavuššuttih, nakrettih, itettih, ikävöitih ta laulettih tuttavie lauluja nellällä kielellä.
Vienan matalla Pistojärven Šuvannošša, 1993. Kuva: Kerttu Nurmelan kotiarhiivašta.
Tiina Kojonen-Kyllönen
Nähä miun ämmön kotipaikka
Še oli 2010-luvun puolivälissä eryähänä kešänä, kun mie kävin enšimmäisen ta täh päiväh šuaten ainuon kerran Vienašša. Miun velli tahto viijä miän muamon Anjan kaččomah omin šilmin, missä hänen mamma oli nuorena neiččysenä elän, a mieki piäsin matkah. Myö ajoma Šuvi-Šuomešta autolla Kuhmoh, missä olima yötä leirialovehella. Kuhmon torilla on laukunkantajan pačaš, kumpasen ieššä muamo ta mie mänimä yheššä kuvah, myö vet olemma sumčankantajan tytär ta tyttärentytär. Miun Nikolai-ukkuo en ole nikonša nähnyn, šentäh kun hiän oli šiirtyn tuonilmasih jo ammuin, ennein kuin mie šynnyin.
Venyähän rajan takana myö ajoma hil’l’akkaiseh mečän kešellä pahanpäiväsie teitä pitin. Mie kuvittelin, kuin miun ämmö Maria oli 1920-luvun alušša kävellyn meččien halki Šuomen rajua kohti kantuan Kaisu-tytärtäh šeläššä tuohirepušša. Tulima Jyškyjärvellä, min kaunehuš ihaššutti milma šuurešti: levie Kemijoki šiltoneh, šen rannalla rivissä vanhat talot ta pitin joven rantua puiset venehet. Jyškyjärvellä, loitompana kyläštä, oli elän i miun ukko, ta šinne miun ämmö oli männyn miehol’ah. Iče kylällä näkeytymä etähäisen heimolaisen, voit olla, miun muamon toisen šeukun ta hänen vaštinehen kera, ka en tiijä varmah. Kävimä heilä kostih ta šöimä Kemijovešta šamana päivänä pyyvvettyö kalua.
Vienan Kemijovella / Kuva: Tiina Kojonen-Kyllönen.
Tiettäväini meitä veti mahollisuš nähä miun ämmön kotipaikka. Lapšena hiän oli elän entiseššä Šuopaššalmen kyläššä, mitä kohti läksimä Jyškyjärveltä venehellä Kemijokie pitin Vienanmeren šuuntah. Venehtä ohjuali nerokaš paikallini venehien luatija, ken on i Šuomešša käynyn jakamašša neruoh käsimuasteriloilla. Tuli koški vaštah; hiän komenti meijät kävelömäh joven rantua myöten, a iče laški košen ilman pelaššušliivie. Jatkoma pitkyä matkua. Keškijovella oli paikotellen šuarie, kumpasista mänimä šivučči. Loppujen lopulla miäränpiä alko kuuššottua ieššäpäin. Heimolaisilta olemma kuullun, jotta tiälä niemennenäššä šeiso ennein perintehellini komie ruškie talo, missä pereh ta vierahat elettih kahešša kerrokšešša, a šiivatalla oli liävä talon toisešša piäššä. Heposella piäsi ajamah heinyä šiltua myöten sarajah. Pihašša oli lato, kumpasešša puitih vil’l’at.
Kemijoven kuohuja koški. Kuva: Tiina Kojonen-Kyllönen.
Lienöykö kyly ollun täššä rannašša, smietin, kun nousima veneheštä. Ruokolahekši hyö šitä paikkua oli kučuttu, ta šiinä vieläki kašvo äijä ruokuo, kumpasešta läpi kualoma rantah. Miun muamon ašel oli poikkoi, konša hiän lähešty oman mamman lapšušajan koin paikkoja. Miän šilmien ieššä avautu šilie čuurumuapelto, kumpasella kašvau heinän lisäkši vain muutomie kukkie ta nuorie mäntyjä. Aukien reunašta alkau meččä, missä on šekasin koivikkuo ta männikkyö. Mie kummaštelin, mintäh aukie ei ole kašvan umpeh, hoti šiinä ei ole šeison rakennukšie eikä paikalla ole kulettu moneh kymmeneh vuoteh. Ihmehie on monenmoisie.
Kai Peksujeff
Miun enšimatka Vienah
Enšimmäini kerta, konša mänin Vienah oli vuotena 2001. Äijälti on aikua šiitä jo ehtin kuluo… A muissot šiitä eletäh vieläi miun šiämeššä.
Hoti olen monie kertoja šielä käynyn šen jälkeh, oli še ylen erikohini tapahuš. Šain näkeytyö šen matan aikah hoš kuin monien heimolaisien kera – en ole yhellä kertua tavannun ta voinun šepäytyö nin monien uušien karjalaisheimolaisien kera.
Miula ei ollun varmua tietuo, onko miula korttierie perillä. Olin työntän kirjasen ta tiijuššellun majapaikkua ämmön šeukulta, Anni Ivanounalta, a en nikonsa šuanun vaštuuta. Ka kuitenki läksin matkah ta ušoin, jotta miun kirjani oli männyn perillä. Ka no! Oli männyn ta Anni Ivanouna tuli miuta vaštahottamah Vuokkiniemen kaupalla, kunne miän autobušši lopulta pyšähty. Šiitä šittein aštuma yheššä Annin pikkaraisella pertillä, Hilman talolla. Šielä šain šyyvvä, juuvva, muata. Še talo oli läššä kylän ryhjyä ta šiitäi oli hyvä kiertyä ativoissa ympäri kylyä.
Sisäret Maikki Vatan’i ta Anni Iivanantyttö Prohorova vuotena 2001 Vuokkiniemeššä. Kuva: Kai Pekšujeff.
Aikasempah olin tietän vain tuaton Šuomešša eläjät čikot, vellet ta omat šeukut, tuaton šeukut ta muutomie heijän lapšie, a nyt mie näkeyvyin ihain mahottoman šuuren heimolaisjoukon kera. Vet šen matan jälkeh olen tietän enämpi omie kolmanšie, nellänšie ta viijenšijä šeukkuja, a Šuomešša eläjie toisie šeukkujaki tiijän vain tuaton puolelta, näitä karjalaisie heimolaisie.
Ontrosen talo, kumpasešša miun tuaton pereh eli ennein kun hyö myöššyttih Šuomeh 1944. Kuva: Kai Pekšujeff.
Toisien omien heimolaisien kera meistä tuli ylen hyvät tuttavat šen matan aikah, ta olemma näkeytyn moničči. Oikein hyvät tuttavat meistä šillä reissulla tultih Annin, Maikin, Gen’an, Gal’an, Kol’an ta Il’l’an kera.
Šen matan tehto oli, jotta mie tahoin šuaha enämpi tietuo oman heimon elokšešta Karjalašša, šiitähän ylen vähän omat heimolaiset Šuomešša oli paistu, hoš ni ollenkana. Šentäh miula oli joka vuoši tahto piäššä Il’l’anpäivän pruasniekkah Vuokkiniemeh. Šiitä šittein šinne vain matkuamah!
Ka vieläi oli enämpi intuo niisi piäššä šyvempäh tiijäntäh alovehen istorijašta. Rupesima Vuokkiniemi-šeurašša luatimah kylän istorijašta kertojua kirjua, ka rotiutu ”Tupenkolahuttajien mailla. Vuokkiniemi esihistoriasta toiseen maailmansotaan”. Ka še oli jykie ruato! Alottima šen luajinnan vuuvven 2002 aikah keryämällä tarittavua rahua ta mie alotin niisi eččimäh hyväččäisie kirjuttajie. A lopukši kirjuttajat oltih kaikin ihain pervoit omilla alovehillah. Še ruato šuatih loppuh vuuvven 2006 lopulla ta tuiskukuušša 2007 kirja näki päivänvalon – šiitä järještimä pikkaraisen julkuantapruašniekan kirjan kunnivokši. Šiih ošallissuttih monet kirjuttajat, ta muutai ristikanšua. Äijän rahvašta oli tullun kuuntelomah kirjaprojektista ta muutomien kirjuttajien pakinua omista aiheistah. Še kirja kaikkineh oli tarkotettu olomah vuokkiniemiläisien hyväkši, ta i on še šitä moušot ollunki. Ka vieläi emmä ole nikeltä šuanun koko Vienua käsittelijyä istorijakirjua, a tämä on šamalla nin i Vienan istorijua luajemminki.
Šemmoni starina tuli miun enšimatašta Vienah.
Šuomešša eläjät heimolaiset Tollonjoven kalmismualla 2001. Vašemmalla tuaton šeukku Teppo, hänen tyttäret ta mie (Kai) heijän kera. Kuva: Kai Pekšujeffin perehalbomista.
Pekka Suutari
Kenttäruatokuršši Vienašša
Mänin mie kerran opaštujien kera Vienah, Jyškyjärvellä. Še oli vuotena 2003. Mie olin käynyn šielä jo yhen kerran kolme vuotta aikasempah ta tämä kylä ylen miellytti milma, šekä kaunehuoltah kuin niisi rahvahan puolešta. Koko ideja miula pimpahti mieleh kun olin Suomelais-venäläiseššä kulttuuriforumissa Jovenšuušša ta šielä yheššä ruatopajašša mie šain paissa Petroskoin valtijonkonservatorijon rehtorin kera. Kekšin ehottua, voitaisko hyö työntyä heijän opaštujat Jyškyjärveh ta läksisimä yheššä šinne kenttäruatoh. Voisima netälin verran taikka muutoman päivän šielä ruatua, tallentua lauluja ta pakautella rahvašta. Vähän mie yllätyinki kun kaikki šuju šiitä lähtien kun rašvattu eikä mitänä vaššušta tullun eteh. Ta niin myö läksimäki Jyškyjärveh šyyškuun alušša.
Jyškyjärvi kešällä 2012
Matkua myö planiruiččima yheššä kuhmolaisen Pekka Huttu-Hiltusen kera. Eläsimä taloloissa ta hiän lupasi ieltä käsin tiijuštua paššuajua rahvašta meijän opaštujilla pakauteltaviksi. Šaima šovittuo vähäsen muutaki ohjelmua, kuin käynnin Jyškyjärven kouluh, Tuomi-kuoron konsertin Jyškyjärven klubilla tai käynnin Borovoin museih. Jälelläh kotih matatešša myö vielä pistäytymä Haikol’ah, Uhtualla tai Vuokkiniemeh. Jälkimmäiseššä myö kävimä vain šyömäššä, no paikkua en muissa. Petroskoilaiset tultih junalla Jyškyjärveh yheššä kahen IJALI-instituutin tutkijan kera.
Ruato Jyškyjärvellä šuju hyvin. Ennein šovittuja pakautteluja ta laulujen tallentamista myö luatima monešša talošša, näin myö kaikin kävimä tiijuštamah Helmi Rekinua, joijun taitajua. Opaštujat iče kekšittih, jotta hyö voitais pakautella Jyškyjärven koulun vanhempien luokkien opaštujie. Hyvin mäni tämäki pakauttelu ta koulun opaštujat paistih vähäsen karjalakši tahi šuomekši ta niinni piäštih yksih. Mieki niisi löysin ičelläni pakauteltavan kyšymällä neuvuo selsovetista tai piäsin pakauttelomah entistä klubin ruatajua Katrie sekä entistä kuoron johtajua Galinua. Petroskoin konservatorijan opaštujat löyvettih ičelläh korttierin tai pakauteltavat. Joka huomeneš myö pitimä yhtehisen kerähmön erähäššä tyhjäššä talošša šekä vielä viimesenä iltana illačun yheššä klubitalon kamarissa.
Jyškyjärven eläjät Vieno Morozova ta Hilma Lazareva vienankarjalan kurššin kuččuvierahina. Jyškyjärven koulu, 2012.
Kuvat ta video: Olga Karlova
Jyškyjärven naiset lauletah: linkki videoh
Jälestäpäin myö kaikin kirjuttima omat tutkielmat pakauttelujen ta tallennettujen pajojen pohjavuolta. Nämä tekstit on kerätty yhteh kirjah nimeltä ”Musiikki, perinne ja tutkija”, mi julkastih Jovenšuušša vuotena 2004. Valentina Mironova kirjutti yhen näistä artikkeliloista karjalakšiki, mi ei ollun ihan tavanmukaista šiih aikah! Materijalie on tallennettu Juminkevon arhiivah. Mie kyšyin kaikkie kirjuttamah kenttäpäiväkirjua, no näitä tekstijä niken ei tahton antua arhiivah. Vain yhen šain lukie jäleštäpäin opaštujien ainehjärjessön Nefan leheštä ta ihan älvistäyvyin kuin šuuri kulttuurišokki koko matka oli tällä opaštujalla!
Sirpa Mänty
Mänin mie kerran Solouhkanšuariloilla
Kešäkuušša 2010 matkasin Solouhkoilla miun pojan ta erähän potruškan keralla. Alkuh olima ativoissa Kemissä ta šiitä hypältimä laivah, kumpasella piäsi Valkienmeren piäličči Solouhkanšuariloilla.
Myö olima ottan vuokralla ihan tavallisen vatieran, emmä männyn hotellih. Reklaman näkimä Kemissä ta šoitaltima, niin šaima vuokralla. Laivalta meitä tuli ottamah vaštah šen vatieran emäntä, ka hiän oli pitkäčorppani ta televoina ylen ruttoh aštu koko šuaren poikki, ihan juokšujalkua peräššä kulkima. Šamašša jo vähäsen staraiččima ihual’l’a manasterie, kun še šiinä juoššešša vilahteli šilmissä.
No še korttieri oli ihan normalini vatiera, ka emmähän myö šuomelaišet muistan jotta eihän šielä taloloissa anneta lämmityštä kešäkuušša. Vatieran šiämeššä oli kylmä jotta hirvie! Ei nimitä, šuorisima oššokšilla lähipasarilla. Oštima molommilla naisilla ylen jykietä materijalie olijat lämpimät pität “šiämehlämpiejät” alušpukšut. Ta lapšella mitä lienöy lämmintä niise. Tulijan yön makasima monien katteijen alla, kaikki ot’t’ualat, täkit ta viltit mi talošta löyty, šijoih tunkima jotta pärjäimä.
Pikkaraini turisti makuau villasen kattien alla. Kuva: Sirpa Mänty.
Ylen kaunis še manasteri on, ta luonto šielä šuarella. Joka kohašša kosat ilosešti hypeltih ta elettih kaiken muun elokšen kešellä. Ne huimat hoš kunne ylähällä karhattih, ka ei ne kirvottu muah kikiriukkuo. Äijä šielä oli niise kiššua, kaikenkarvasie. Ihan šiinä meijän talošša šai nähä monie kaunehie kiššoja. Miun pikkaraini prihačču niillä huuteli, kun ne kavottih, jotta “Kunne työ mänijä, tulkua tänne!!!” ta mistä lienöy peitošta ne kaikičči myöššyttih.
Solohkoin kiššat päiväpaissošša. Kuva: Sirpa Mänty.
Rikeneh manasterin buat’uškat ta manahhat aššuttih piäjuamua ta kaikkie polkuloita myöten muššissa riisuloissah ta mäntih omih ruatoloih manasterin šiämeh.
Poikani, kumpani oli šilloin 7-vuotini, ošti ičellä šuarella luajitun puušta veššetyn linnun. Šenhän pitäis onnie ta ošua tuuvva. Vieläki še toivottau vierahat tervetullehikši meijän šinčissä. Tai vieläki ne “Solouhkan villapukšut” milma hyväsešti palvellah vilulla šiällä, konša juštih ollah ne pahimmat pakkaset. Parahat suveniirit oltih meilä naisilla!
Lehmät. Taka-alalla Solouhkan manasteri. Kuva: Sirpa Mänty
Nunnu Raatikainen
”Matakka junalla Muššallamerellä!”
Mänin mie kerran Muššallamerellä miun potruškan kera. Mie elin šiih aikah Puanajärveššä. Myö olima koko kešän ruatan ahkerašti. Šiitä šykyšyllä näin pakasima:
– Himottais lähtie kunnenih lomalla.
– Läkkä! Mie tahtosin nähä meren.
– Matakka junalla Muššallamerellä!
Niin myö läkšimä matkah Kemistä junalla Piiterih ta šiitä ielläh Krasnodarih, šiitä vielä autobuššilla vähän matkua. Myö emmä ollun planuinun mitänä tarkempua. Tuumaiččima, jotta šiitä perillä kačomma, kunne yökši mänemmä. Oli jo pimiekuu ta ei ollun äijän matkuajua, onnakko tilua löytäsimä. Šiitä šuamma piähäh, jotta makuasima pal’l’ahan taivahan alla hoti yhen yön. Myö aštuma rantua myöten niin, jotta ei niken näkis kunne myö mänemmä. Tuli pimie ta erähäššä kohašša koirat ruvettih haukkumah, šentäh myö emmä ruohtin jatkua matkua. Myöštymä vähäšen jälelläh ta rupesima muata. Mie en voinun uinota, vilu oli. Tähtie vain luvin. Huomenekšella vaštah tuli ken lienöy mieš. Šano, jotta hiän on Robinson ta hänellä on maja ei etähänä. Hiän oli ylen yštävällini ta kučču miät kostih. Myö smiettimä, jotta ruohimmako männä. Ajattelima, jotta onnakko meitä on kakši ta mänimä. Hyvä, jotta mänimä. Ta hyvä, jotta yöllä olima piettyn, šentäh kun ne koirat, kumpaset haukuttih, oltih Robinsonin vahtikoirie ta ne ei oltu yštävällisie.
Robinson (tovemmaštah hiän oli Saša, ken talvet paisto šašlikkie kaupunkissa, a kevyäštä šykyšyh šuaten rannalla eli) oli luatin majah piikikkähien penšahien kešellä puista, kumpasie meri oli tuonun rantah. Termällä hiän oli pissyttän kiikun. Mie en ole nikonša kiikkun kaunehemmašša paikašša!
Robinson meilä starinoičči tulišijan takuana ta keitti renkissä keittuo. Hiän pakasi, jotta toičči delfinat tullah häntä tervehtimäh. Myö emmä niitä nähnyn. Uikšentelima mereššä ta keräsimä oriehhua, kumpaista kašvo termällä. Šaima muata Robinsonin majašša. Ylen veššelä oli šiinä luagerissa elyä kakši kolme päivyä.
Še oli matka, kumpani jiäy mieleh. Moušot mie potruškani kera niise ennein nuorempana olima huimapiät matkuajat. Nykyjäh on muajilman tilanneh šemmoni, jotta ei enämpi niin vain voi matata pitin Venäjyä.
Kuva: Wikimedia Commons
Konša päiväni laškou mereh
Jatkokurššin opaštuja Nina
Mainivo pruasniekka
Miut oli kučuttu pruasniekkah. Miun yštävät oli šuatu yškäniekan ta nyt platenčča šuau nimen. Miun yštävät ei tahottu pityä ristijäisie šentäh kun hyö tahottih, jotta karjalaini tietäjä tietohuiččou ta ešittäy loiččuja. Hyö šuvatah ta tiijetäh äijän vanhašta rahvahanušošta. Hyö ollah omačottaset ka armahat.
Mie šuoriuvuin vorssašti ta läksin matkah aikanah. Myö näkeytymä kaverin kera, kumpani niisi oli kučuttu pruasniekkah. Myö juoksima ruttoh, šentäh kun oli röččäsä šiä emmäkä tahton kaštua n’orpakši. Miun kaveri lankesi ta viänti mattie. ”Elä pakaja pahasisti!” mie karjuin ta nakroin šamalla kun autoin häntä. Hiän oli hil’l’ani.
– Prosti, elä čikaššu. Šatatitko iččeš? mie kyšyin ta šepäsin kaverie.
– Šatatin polveni, šinisömä onnakko tulou. Ka läkkä pruasniekkah, jotta tulou hyvä mieli! hiän šano ta läksimä matkah.
”Ihana kun tulija! Myö olemma teitä jo vuottan”, yškäniekan šynnyttänyt yštävä šano. ”Passipo kučušta!” myö šanoma. Annoin n’okkua yšäššä makuajalla yškäniekalla ta annoin mössikontien, kumpasen olin oštan hänellä. Yškäniekka hyväččäini ta tyytyväini.
”Još yštävät tarittais riissukalittua, mie šöisin äijän, šentäh kun miun yštävän riissukalitat ollah ylen makiet”, mie šanoin erähällä kost’alla. Riissukalitat luatinut yštävä oli hyvilläh ta toi äijän riissukalittua stolah. Stolalla oli kaikenluatuista šyömistä ta sriäpnyä ta kahvie ta čäijyö ta vuaššua. ”Ottakkua murkinua ta šyökyä!” miun yštävä käški.
Konša olima šyönyn, tietäjä tuli šiämeh. Hiän šoitti kantelehella. Šen jälkeh hiän tuuvvitti pikkaraista ta laulo loiččuja. Tietäjä otti min lienöy kirjasen ta luki iäneh: – Tämä pieni linnukkaini, liipukkaini, pikkaraini yškäniekka, luonnon lapši čoma, šuau nimen Tuisku. Kunnivoiče meččyä, taivašta ta šiätä, jotta hyvä elämä tulou! Miun yštävät ruvettih laulamah ta tanššimah kaunehešti.
Mie mänin Tuiskuo šepyämäh, ka hiän oli uinonnun. ”Päiväniekka on vaipun, pitänöy lähtie”, mie smietin. ”Vuota, panemma kylyn lämpiemäh!” miun yštävä ehotti. Ta niin myö mänimä kylpömäh ta pruasniekka jatku myöhäh.
Yškäniekan nimi oli einuššuš: yöllä rupesi tuulomah ta lunta tulomah äijän. Tuisku šai nimen ta puutin talvi oli alkan. Mainivo pruasniekka!
Kuva: Pixabay
Lunta tuiskuttau