Skumbria (Maura Häkin käännös)
Kielentarkistus: Natalia Giloeva, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä
Butkiazettajua oli kaksi. Huomain, hyö oldih preda da abuniekku. Nenga kui sit šuutkas, kudamas butkiazettai punaldah iäres ligakaivos da sanou abuniekale: “Opastu, muite puutut kogo ijäkse seizomah kaivon reunal da oijendamah jagoavaindu”.
“Teilgo neče šittuperti”, sanoi starikku.
“On tiä tostugi.”
Bratanat maršitah pezopertih.
“Kehno! Tiähäi on säilivö murennuh. Ongo sinul uuttu?”
“Ga eule. Eigo se ole teijän ruaduo. Minä maksan.”
“Ei meil ole mašinua.”
“Kirjuta täh, mittuine pidäy”, oijendin bumuagulippuzen da piirdimen.
Mužikku čirni midätah noumerua lippuzeh da käski ozuttamah sidä laukas.
“Mereckovanuuličal niilöi on”, häi sanoi. “Muga da musta šlangu, neče on ihan röpiškö. Tulemmo ehtäl. Täs roih sit tonnu.”
“Kuibo kruanat. Net vuvvetah.”
Bratan punoi kruanua da rubei vintimäh piäbutken ventiliä kiinni. Kuului pračkahus da vezisuihku iški butkes suoras čupus vastazeh seinäh.
“Ventily vie. Da toven sanuo, kruanugi pidäs vaihtua.”
Butkiazettai käski abuniekkua haldivoimah painehtu da lähti iäreh.
“Katkuan vien podvualas.”, häi heitti olgupiän piäliči.
Abuniekku kiäri rizinnuorastu loukkožan ventilän ymbäri da oppi tirpata vetty. Suihkun häi sai lauhtuttua, ga vezi virdai hänen käzien al suorah hiemualoih. Lattiel oli jo suurehko luhtu. Otin vetty vihkol, kui ehtin da kobristin vannah. Jälgimäi vetty ei enäm tulluh.
Häi säräitti märgii käzii, kuivai niilöi vähäzel perzukkah da kaivoi kouhtan rindukormanispäi tabakkuvakkazen. Neče oli läs märgy.
Kučuin abuniekan keitändypertih da taričin tabakan. Käbrät palettih loppussah, muasterii ei nägynyh.
“Eigo häi lövvä järilleh?” huolevuin.
“Löydäy häi. Meni varmah laukkah. Minägi lähten täs, ei tiä nygöi ole muudu ruaduo.”
Abuniekku hävii. Töllötin kaimavuo da duumaičin, oligo vezi sportinnuh alakerroksen pezopertin levon. Da ken maksas.
Zvoniin St’opile. Häi uskaldi tulla. Samah aigah Kat’oi zvoni.
Häi oli huolevunnuh sie. Sanoi, ku minun rinnal kulgou kaiken aigua kuolendan kuvahaine. Što ellendängo midä sih niškoi, ku poltin iččeni eloksen langua da vägi kovah. En tiijustannuh, kuspäi häi oli suannuh nengostu duumua. Aiga mističčoi ollah nenne naizet. Häi oli tulemas pellastamah minuu. Minä tuaste varain, što hänel roih paha olla tiä, vierahas muas, ilmai kieldy da dovariššoi. Ga minulhäi oli vägitukku kontaktua. Libo oligo niilöi jälgimäi. Rodiesgo Kat’ois onnuako muih varuaju. Muga minusgi toinah Suomes rodies. Tahtoingo minä Suomeh? Mitah syys duumu tundui höbläkäle, ga eigo se olluh yhtelläh tottu. Sanoin, što kai on putilleh, hänel ei pie huolevuo. Kerroin sežo fatierah näh.
“Maltanetgo eliä tiä?”
Kat’oi varmisti, što häi maltas, ku vai en jättäs händy yksin.
“Enhäi minä sinuu jätä. Kodvazen peräs näimmökseh, eule ku vaigu nedäli enäm. Zvoni sit, konzu tiijät tarkah. Olen Piiteris vastuamas sit. Veräikelloine kilahtih. Ukkavoloi.”
St’oppi seizoi kynnyksel da vuotti, kuni šuoriin.
“Läkkä sinun mašinal. Emmo myö sua niilöi puččiloi pyöräl tänne”, häi sanoi. “Konzu hyö uskaldettih tulla.”
“Ruadopäivän jälgeh.”
“Pidäs toinah pakita brujat pajaspäi varakse. Hyö azutah yhtelläh midätah viäräh.”
Konzu ajoimme pihalpäi uuličale, trolleibusoin azetuskohtal mitah kolahtih asfal’tah, kuului kridžindiä da mašin azetui buitegu öntästyjen, hos motor ulvoi. St’oppi hyppäi mašinaspäi dorogale da kurkistih alle.
“Pagobutki irdavui keskes”, häi kirgui. “Neče on dorogas kiinni da ihan tukus. Pidäy juottua raudua.”
“Putin muna.”
“Muga tämä täs. Aigua on vaste kaksitostu. Kuni suammo mašinan perile, eräs čuassuine menöy.”
Häi lähti pakiččemah pyöriä. Suurel sivuvagonazel Uralil maltoi vedämäh. Häi ryömi mašinan alle da čökkäi irdavunnuon butken raudulangal alukseh. Konzu piäzimmo dorogal iäreh, kai meni putilleh. St’oppi ajoi hil’l’azeh pyöräl, minä ohjain mašinua.
St’opin paja oli pitkäs garažurivis, vahnan rudniekan vieres. Hänel oli kaksi boksua, yhtes hän luadi “reduhistu” ruaduo, ravvanjuotandua da motoroin kohendamistu. Koriembih ruadoih niškoi hänel oli vieres toine boksu, sie häi tagoi miekkua da kohendi orožua.
Peril työnnimmö mašinan havvale da St’oppi meni alah.
“Muga, raudu on poikki. Ga vie myö suammo täs brujehen. Mene eččimäh sit säilivyö. Osta kai da sit zvoni minule, štobi tiedäzin, kunne tulen pakiččemah. Tämä on kolmen aigua valmis.”
Kävelin azetuksele da ajoin trollikal butkiazettajien nevvottuh raudulaukkah. Myöjy punoi lippustu da omua piädy: “Tuliel nedälil tulou nengostu.”
Laukoin kierdämine oli ihan ku olis ruadanuh. Tarvittavu säilivö löydyi pikkarazes podvualulaukas, kudamas butket da ravvat oldih kuadumas aziiniekan piäl. Samas kohtas sain sežo ventilän, säilivön šlangan da pezopertin kruanan. Aigua oli puoli kolme. Zvoniin St’opile.
St’oppi vastai iložal iänel. Häi oli jo suannuh mašinan valmehekse, hänel oli sie joukkuo, kentah aziiniekku oli tuonnuh butilkan konjakkua.
“Voitgo ajua? Minul on nygöi kai nämmä pučit täs kainalos.”
Četin piäs St’oppi viuhkai uksen edeh.
“Uvvele pučile!” häi kirgai da vedi kormanaspäi avatun konjakkubutilkan.
Butkiazettajat tuldih kuvven aigua. Hyö kolaitettih šittupertis čuasun verran, sil aigua myö ehtimmö avata St’opinke Stoličnajan. Muasteri tuli keitändypertih rožat ruskiet:
“Rodih valmis, ižändy. Tuhat rubl’ua.”
Kačahtimmos St’oppih.
“Mibo rodih”, tämä hölmistyi.
“Dengat ollah loppiettuhes.”
“Kehno”, häi burbetti da kaiveli omua kormanii. “Nečehäi toi konjakan ližäkse erähän tonnan sit kinžualis.”
Häi vedi murjotut banknotat kormanispäi da keräi niilöis kaksi fioletivoidu viizisadua.
“Olisgo tabakkua?”, vahnembi butkiazettai sanoi da otti dengat stolalpäi.
Oijendin hänel vakkazen, bratan otti käbrän, työndi sen korvan tagah taldeheh, otti toizen, sytytti nečen, ga ei lähtenyh nikunne. Kodvazen kesti hillažus, kuni en ellendännyh.
“Ottaugo abuniekkugi?”
“Häi ei juo.”
Iškin silmiä abuniekale da kuavoin muasterile puoli stokanua viinua. Töllötin ahnahasti liikkujua kulkunapukkua.
Konzu butkiazettajat jälgimäi lähtiettih, menin kaččomah. Sevoitus oli tuaste hirvakko. Opiin kruanoi, mollembat ruattih putilleh. Tahtoin vediä koittehekse uvven säilivön burčas, ga ies oli šlangu. Neče punoi säilivön iespäi da tartui uudeh ventiläh piän tazol. Opiin viändiä šlangan pučin tuakse, ga se oli jämpiškö da hyppäi järilleh. Sidä ei voinnuh taivuttua, se oli raudukuvoksen sydämes.
“Muna!” kirguin. “Hyö viettih tuon šlangan nenga, štö täh ei synny šitale!”
St’oppi kurkistih ukses.
“Häblišköt!”
“Minä juoksen peräh.”
“Et nimis tapahtukses. Hyö vie murendehtah säilivön. Minä azun iče. Täs pidäy irdavuttua tai šlangu da jatkua butkie. Minä otin metrin palazen kerale, kaiken varakse.”