Skumbria (Elena Ravan käännös)

Kielentarkistus: Olga Karlova, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä

Putkiniekkoja oli kakši. Hyö oltih muasteri ta apuniekka kuin šuutkašša, kumpasešša putkiniekka čukeltau uloš viemärikaivošta ta šanou apuniekallah: ‘’Opaššu, muiten jouvut koko ijän šeisomah kaivon laijalla ta ojentamah jakoavuamie.’’

‘’Teiläkö ollou še nuušnikka’’, šano vanhempi henkilö, načalniekka.

‘’On tiälä muutaki.’’

Mušikat marššittih pešupirttih.

‘’No juaveli! Tiälä on röpiskö šäilijö. Onko šiula uutta tilah?’’

‘’No ei velli ole. Eikö še tiän ruato olle. Mie makšan.’’

‘’Ei meilä ole mašinua.’’

‘’Kirjuta täh, mimmoni pitäy olla’’, ojennin lippusen ta kynän.

Mušikka kirjutti mitä lienöy numeruo lippuseh ta käški ošuttamah laukašša.

‘’Meretskovinuuličalla on niitä’’, hiän šano. ‘’Ta muissa šlangi, tuo on ihan paharaiska. Tulemma illalla. Še ruato makšau šiitä muiten tuhannen.’’

‘’A kranat. Ne vuuvvetah.’’

Mušikka pyöritteli kranua ta rupesi kapaloimah piäputken ventiilie umpeh. Kuulu plačkahuš ta vesišuihku iski putkešta šuorah vastapäiseh šeinäh.

‘’Ta ventiili. Oikieštah kranaki pitäis uušie.’’

Putkiniekka käški apuniekkua pitämäh painehta kurissa ta iče läksi pois.

‘’Pissän vejen poikki karšinašta’’, hiän šano olan yli.

Apuniekka kiäri risinkkyä puhki männyönventiilin ympäri ta kuotteli pijätellä vettä. Šuihkun hiän šai ašettumah, ka vesi virtasi hänen käsien alačči šuorah hiemoih. Lattiella oli jo melkoni lammikko. Ottelin vettä ripakolla min ehin ta pušerrin vannah. Lopuškalla vesi heitti tulennan.

Hiän puisteli märkie käsieh, pyyhälti niitä vähäsen peršavukših ta kaivo pušeron rintakormanošta tupakkilouvan. Šeki oli umpimärkä.

Kučuin apuniekan keitäntäpirttih ta taričin tupakin. Käprät korvettihloppuh, ka muasterie ei näkyn.

‘’Eikö še löyvä jälelläh?’’ huoleššuin.

‘’Löytäy še. Mäni onnakko laukkah. Mieki lähen, kun ei tiälä nimitä ruattavua nyt ole.’’

Apuniekka läksi. Kaččuo kiirotin šotkuo ta smietin, turmellouko vesi alakerrokšen vatieran pešupirtin luan. Ta ken makšais.

Šoitin Sepällä. Hiän lupasi tulla. Šamah palah Katriki šoitti.

Hiän oli huolissah šielä. Šano, jotta läššäni kulkou kaiken aikua kalman kuvahaini. Jotta ymmärränkö yhtänä, jotta poltin miun elokšen lankua ta lujašti. En toimittan, kušta hiän oli šuanun moisie ajatukšie. Pal’l’ašta mistiikkua. Hiän oli tulošša pelaštamah milma. Mie tuaššen varasin, jotta hänellä olis tiälä paha olla, vierahalla mualla, ilmain kieltä ta tovarissoja. Ka miula oli kuiteski väkitukulti kontaktija. Vain oliko niitä loppujen lopulta. Vain rupieisko Katri milma varajamah toisih. Šamoten mieki tottaše varajaisin Šuomešša elyässä. Tahoinko mie Šuomeh? Mintäh lienöy ajatuš tuntu n’orvakkaiselta, ka eikö še kuiteski ollun totta. Šanoin jotta asie on hyvällä varrella, ta hänen ei pie olla huolissah. Kerroin niise vatierašta.

‘’Pärjyätkö varmašti tiälä?’’

Katri vanno, jotta hiän kačo pärjyäis, kun vain en jättäis häntä yksin.

‘’En mie šilma jätä. Teräväh niämmä čomaseni, netälin piäštä. Prilahuta šiitä, kun tiijät tarkkaseh. Olen šiitä Piiterissä vaššašša. Uksikello šoipi. Mučkuja.’’

Seppä šeiso kynnykšellä ta vuotti kuni šuoriuvuin.

‘’Mänemmä šiun mašinalla. Emmä šua niitä pötikköjä pyörällä tänne’’, hiän šano. ‘’Konša ne lupasi tulla.’’

‘’Ruatopäivän jälkeh.’’

‘’Pitäis onnakko käyvä prujat pajalta kaiken varalta. Ne ruatau kuiteski mitänih viärin.’’

Konša ajoma pihašta kavulla, trollipiettymispaikan kohašša mi lienöy kolahtan asfalttih, kuulu kričahuš ta auto šeisattu kuin olis kömpšähtän, hoš mouttori ni ujelti. Seppä hyppäsi mašinašta tiellä ta kaččo alla.

‘’Pakoputki kirposi kešeltä’’, hiän huuti. ‘’Še on tieššä kiini ta ihan kučissukšešša. Pitäy keittyä.’’

‘’Piessa viekäh!’’

‘’Kyllä tämä täštä. Aika on vašta kakšitoista. Šuanemma mašinan perillä, kakši čuassuo riittäy.’’

Hiän läksi käymäh pyöryä. Šuurella šivuvakonaisella Uralilla pisty völjyämäh. Hiän ryömi auton alla ta kiinnitti kirvonnuon putken rautalankalla aluseh. Kun piäšimä tieltä pois, kaikki mäni hyvin. Seppä ajo hil’l’akkaiseh pyörällä, mie ohjasin autuo.

Sepän paja oli pitäššä autotallirivissä, vanhan kivilouhokšen viereššä. Hänellä oli kakši boksie, toisešša hiän luati ‘’likaset’’ ruavot, keitännät ta mouttorien kohennukšet. Hienommilla ruatoloilla hänellä oli viereššä toini boksi, kumpasešša hiän tako miekkoja ta kohenti pyššyjä.

Perillä piäštyö työntimä mašinan kuopan piällä ta Seppä šolahti alahakši.

‘’Kanin, rauta poikki. Myö kačo täštä vielä kapinehen šuamma. Mäne eččimäh šitä puččista. Ošša kaikki ta prilahuta miula, jotta tiijän kunne tulla käymäh. Tämä on onnakko kolmekši valmis.’’

Kävelin piettymispaikalla ta ajoin trollikallaputkiniekkojen neuvomah rautalaukkah. Myöjä pyöritteli lippuista ta piätäh: ‘’Tulijalla netälillä tulou tämmösie.’’

Laukoissa käyntä mänöy ruavokši. Šäilijö, kumpani tarvittih, löyty pikkaraisešta karšinalaukašta, kušša putket ta rauvat meinattih kuatuo asieniekan piällä. Šamašta paikašta šain niise ventiilin, šäilijönletkun ta pešupirttih kranan. Aika oli puoli kolme.Šoitallin Sepällä.

Seppä vaštasi ilosella iänellä. Hiän oli jo šuanun auton valmehekši, hänellä oli šielä šeurua, ken lienöy asieniekkaoli tuonun pullon konjakkie.

‘’Onko šiušta šohverie? Miula on nyt kaikki nämä pötiköt täššä kainalošša.’’

Četin piäštä Seppä viuhahti oven eteh.

‘’Ottakka uuvvella pötikällä!’’ hiän hihku ta veti kormanošta avatun konjakkipullon.

Putkiniekat tultih kuuvvelta. Hyö kolisseltih nuušnikašša čuassun verran, ta šillä aikua avasima Sepän kera Stoličnoin. Muasteri tuli keitäntäpirttih nuama paistuan:

‘’Valmista tuli. Tuhat rupl’ua.’’

Kačoin Seppyä.

‘’Mitä’’, hölmisty hiän.

‘’Rahat loputtih.’’

‘’Perkeleh’’, mumetti hiän ta kopošši kormanojah. ‘’No, šehän toi konjakin lisäkši muutoman tuhannen šiitä kinčalošta.’’

Hiän veti rupikkahatšetelit kormanoštah ta poimi niijen kešeltä kakši violettie viisišataista.

‘’Olisko tupakkie’’, vanhempi putkiniekka šano ta otti rahat stolalta.

Ojennin hänellä louvan, hiän otti tupakin, pani šen korvan tuakše talteh, otti toisen, šytytti šen, ka ei lähten nikunne. Kešti kotvan hil’l’asutta kuni piäsin tolkkuh.

‘’Ottauko apuniekkaki?’’

‘’Hiän ei juo.’’

Lippasin šilmyä nuoremmalla apuniekalla ta kuavoin vanhemmalla puoli stokanua viinua. Tuijotin ahmakkašti liikkujua viinakulkkuo.

Kun putkiniekatlopuškalla häivyttih, mänin kaččomah. Šotku oli hirvie. Kuottelin kranoja, molommat ruato hyvin. Tahoin kuotella vetyä uuvven puččisen n’apukašta, ka ieššä oli šlangi. Še kierti šäilijön ieštä ta kiinnitty uuteh ventiilih piän korkevuolla. Kuottelin viäntyä šlangin tualettipöntön tuakše ka še oli jäykkä ta prinkahti jälelläh. Šitä ei voinun taivuttua, še oli teräškuvokšen šiämeššä.

‘’Emäš!’’ karjuin. ‘’Ne veti šlangin niin, jotta tiälä ei mahu šitalla!’’

Seppä kurkisti ovešta.

‘’Kehnontötteröt.’’

‘’Mie juokšen peräh.’’

‘’Et missänä tapaukšešša. Hyö rikotah vielä šäilijön. Mie luajin šen iče. Šiitä pitäy purkua še šlangi ta jatkua putkie. Mie otin metrin pätkän keralla, kaiken toiččinakši.’’