Pirjo-Liisa Kotiranta: Muurahaini vihmalla
1.12.2021
Elvytyšprojektin pošti vain plinkuttau ta še hyvä! Kalliolan rahvahanopiston vienankarjalan opaštuja Pirjo-Liisa Kotiranta kekši Muurahaini vihmalla -starinalla hyväččäisen lopun šuatuo opaštajaltah viijen virkkehen pituvuisen alun.
Kerran šuuri vihma yllätti Muurahaisen pihalla. Kunne peittäytyö? Näki Muurahaini niityllä pikkaraisen šienen ta mäni šen šliäpän alla. Istuu šienen alla, vuottau kuni vihma vakautuu.
Vain vihma ei vakauvu. Pikkaraisen šienen lakki niise on pikkaraini. Antau Muurahaisella vain pikkaraisen šuojan. Šuuret pisarehet läčkähetäh šienen šliäppäseh. Muurahaini vapisou šienen kannašša. Vesi lotisou lakin pintua pitin alaš. Patoutuu vesikökši, mi kiertäy šienen, leviey uomakši. Muurahaisen kaikki kuuši jalkua ollah uhašša kaštuo. Še smiettiy ruton kautti, mitein šelvitä. Šarvet kopeloijah, šilmät valvotah. ”Kuin mie piäšen kotih, kotikekoh? Mie täh uppuon kohta! Mahanko mie uija?”
Hätähisenä Muurahaini kapusi pitin šienen jalkua ylöš. Kurkisti hil’l’akkaiseh alaš. Lujah vesi pulppusi šienen jalan ympärillä. Voi hirvie! Muurahaini varasi! ”Mitä mie ruan? Mitein mie piäšen pois?”
Pöläššykšissäh Muurahaini ei nähnyn nimitä muuta kun vain ualtuojan vejen. Muurahaini oli täyttän šienen lakkah. Kun lakki oli pikkaraini, muurahaisen šarvi kopeloiješšah lakin alapintua šattu i pisareheh. Muurahaini kavahti. Juuri ta juuri pisy kiini jalašša. Tärisi. ”Henkitä! Henkitä!” šanou ičelläh. ”Rauhotu! Muissa, mitä muamo aina šanou! Muamo šanou, jotta pitäy vetyä henkie, konša varauttau! Niin šanou muamo!” Šiitä Muurahaini veti henkie. Vot, še autto.
Muurahaini puisti pisarehen šarvešta, paino nellyä čorppuah lujašti šienen jalkah, kaččo ympärilläh. Lakin reunalla käveli kärpäni. Še ei vihmašta välittän, ruokua vain ečči. Muurahaini kaččo kärpäsen šiipijä. ”Miksi mie en ole lentomuurahaini? Voisin lentyä tiältä pois!” še šaneli iäneh.
Kärpäni kuuli šen. Še pietty, kaččo Muurahaiseh ta kyšy: ”Mintäh šie tahot vihmalla lentyä? Nyt on hyvä aika olla šuojašša ta šyyvvä pöččöh täyteh. Šiivet ei vihmašiällä kanna!” Kärpäni kierti iččeh toisella puolella jalkua ta jatko šyöntie.
Muurahaini tahtomattah niise i kiänty. Huomasi, jotta šuattau ielläh kävellä. Še nošti yhen jalan, šiirti šitä ta nošti toisen jalan. Maltto, jotta voipi liikkuo šienen jalkua pitin, vaikka i niityllä vihmuu! Voipi šyyvvä pöpökköjä. Voipi kaččuo pisarehien kisuamista, purojen virtua. Niise voipi kotvan ni levähtyä. Vaikka i muurahaiset kaikičči piettymättä ruatah!
Jälkimmäini pisareh šienen lakkih läčkähti. Vesiuoma ruohikkoh painu. Kärpäni šiipijäh levitti. Kačoš mitä ruato Muurahaini?
Muurahaini! Še šarvijah kohotti, juošša kopitti jalkua pitin alaš, aštu niityllä ta kaččo ympärihis: ”Vot, lupšakka elo, lupšakka muailma!”
Muurahaini vihmalla
Kuva: Pixabay