Paavo Harakan starinakiännökset
Tällä sivulla on julkaistu Paavo Harakan käännöksiä klassikkosaduista. Sadut on käännetty varsinaiskarjalan etelämurteelle (eteläkarjala). Kieliasu on kääntäjän. Tarinat on kuvittanut Perttu Tuominen. Kuvitus huomioi kiinnostavasti karjalaista kulttuuria.
Sivulta löytyvät seuraavat sadut: Linnanhiiri da mualaishiiri, Revon kalansualis, Vuorokkah gostissa, Kondie da mužikka muanruadajina, Kellone kažin kaglah, Mussat elukat, Tijane kondien korvassa, Bremenin soittoniekat, Tittelintuure, Ruskiepiähine, Kuldakudri da kolme kondieda, Kolme toivetta.
Satukäännösten suomenkieliset alkutekstit on julkaistu Suomen lasten iltasadut -kirjassa, jonka ovat toimittaneet Anja Salokannel ja Laila Hirvisaari.
Linnanhiiri da mualaishiiri
Mualaishiirellä oli sevoitar, kumbane eli linnassa. Hos oldih rodńat, ni ei toine toista putilleh tundiettu, kui näit vastavuttih ylen harvah. Erähičči mualaishiiri duumaičči pidäy kuččuo sevoitar kyläh.
Mualaishiiri eli yksinäh niitun reunassa. Sen heinänkorzista luadima pezä oli yksinkerdane, vain kuiva da lämmä. Pädi sen eliä omassa koissa.
Hiiri varusti gosťalla parahat mahollizet syömizet: nizun da ozran jyvie, oŕiehua da ńäivistynie juablukkoi, midä se oli kerän sadusta da pellolda.
Linnassa elänyn hiiri tuli kyläh da söi ystävällizesti midä stolassa oli, vain ei voinun olla hengahtämättä: ”Oi, nägizitbä, miittumat magiet syömizet miulla on linnassa: juustuo, mettä, izumoi da vasta paissettuo leibiä. Ei tarviče ruadua kogo igiä leivänmuruloin eččimizeh. Da ainos linnassa sattuu konza midä, uuličat on täyzi rahvasta. En ellennä, miten sie jaksat kestiä nengosta unehista elosta. Muuta miun luoksi linnah.”
Mualaishiiri kuundeli tarkkah sevoittaren paginua da kodvazen smietittyö piätti lähtie kaččomah kulleh linnassa eletäh.
Jo mänömatkalla se pöllästyi ylen äijäl kymmenie jalgapariloi da vagonoin kiehkoloi, kudamien välilöistä sevoittaret jouvuttih puikkelehtimah ennen kuin piästih linnanhiiren taloh. Siit linnanhiiri ozutteli oman koin da ylbienä sanoi, sto se sijaiččou parahassa mahollizessa kohassa, kuhnan laťelissan tagana.
Kuhnan duuhut tunduigi tozi hyväldä mualaishiiren nenäh. Kuitengi linnanhiiri viätti gosťan viereizeh syöndäzualah. Siellä oli pehmie matto da kessellä huonehta valgieskuaťťerine stola. Skuaťťerin hapsutyllettih muah saiten da niidä myöten piäzi hyvin kiibiemäh yläh stolalla.
A, voi, voi, miitus nägy siellä vuotti! Stolalla oli jiänyn kukkurallah monenmoista magieda syömistä vasta loppinehien brieguloin jällildä. Syöndäaštieloi ei oldu vie kabrassettu iäreh, da hiiret ahmittih makkaroida, leikkelehie, juustoloi, oriehoi, torttuloi, piirualoi, studenie vačat täydeh. Mualaishiiri ei tunden kaikkie syömizie, vai sevoitar ńeuvoi sidä kogo aijan uuzien syöndäeinehien kimppuh.
No, siit kuin hiiret syönnän välissä huogavuttih kodvazeksi da pyyhittih ušieloi sliuhkan jällildä, uksi avaudui da joukko rištikanzoi työndyi sydämeh hälinehen kera. Hiiret varavuttih da hypättih alah stolalda da juostih lähimmän zanavieskan tuaksi. Mualaishiiri painaudui seiniä vassen da oppi muuttuo nägymättömäksi. Dai rohkien linnanhiiren syväin läpätti varavos.
Vägi kodvan mändyö zuala hilleni da hiirirukat targiettih noussa järilleh stolalla.
Syömizie oli vie mänetiijä kuin äijän jällel. Odva vai hiiret ennätettih zavodie syönnän, kuin tuli jo endistä suurembi beda. Kaži hiivoi avonazesta uksesta pertin sydämeh da ryndäi stolua kohti. Vaikui hiiret pöľľässyttih da kiirehellä pajettih ašteskuapan tuaksi, kunne kažin käbälät ei ylletty. Kodvan aigua kaži ruabi da oppi tavottua hiirie vain lopulda kyľľästyi da pyörähti iäreh.
Hiiret piästih jälgimäin linnanhiiren kodikoloh. Ne oldih täyzin uuvuksissa tabahuksesta. Mualaishiiri sanoi: ”Putin sevoitar! Syömizet oldih ylen magiet, vaikui niijen suamizeksi pidi andauduo ainos varavoh, ni miulla on mieluzambi syyvä jyvie pellolda da eliä rauhassa.”
Siit mualaishiiri lähti järilleh mualla da eli siellä ozakkahana eloksen loppuh saiten.
Revon kalansualis
Rebo oli piässyn kalan maguh da seuruali ižändiä, kumbane matkai joga huondes da ilda talon da rannan välie kaloin pyyvyksie kaččomah.
Dai konza tuli talvi, kalastamine ei loppun. Rebo nägi ihmeissäh, kuin ižändä kulletti randah monda suurta merezie da upotti ne jiän ual pitkien seibähien avulla.
Rebo pidi vahtie izolla kivellä da nägi tuassen, kui ižändä tuli rannaspäin regi kukkurallah kaloja. Se smietti angarasti, milleh voizi suaha sualehen ičelleh. Jälgimän rebo keksi. Se juoksi mečän läbi dorogalla, midä myöten se tiedi ižännän matkuavan kodih päin, heittäydyi dorogarandah da luadiudui sekuitoivot kuoľľieksi.
Revon ruskie da maksankarvane turkki nägyi hyvin valgieda hangie vassen da ižändä dogadi sen jo loitton.
”Mihäi ollou revolla roinnun, kui nenga on dorogarandah sordun? Vai on komie turkki! On miulla nygöin lykky, ku enzin tuli hyvä kalansualis da siit suan vie repolazen kaupanpiälizeksi”, ižändä duumaičči.
Ižändä nosti revon kalarejen piällä da peitti se vie loimella ennen kuin tarttui ohjaksih da jatkoi hyrhettäen matkua.
Rebo magai alluksi kattien ual kuin pokonniekka, vaikui siit dogadi, jotta ižändä ei tuaksi kačellut, se algoi terväh lykkie kaloja loimen ualda dorogalla. Lopulda kuin oli kai kalat tiputtan, se hyppäi iče hiľľah peräh.
Rebo andoi ižännän jatkua rauhassa matkua koľenan tuaksi ennen kuin algoi kerätä kaloja ruokkoh. Se kandoi kalat mečän peittoh da rubei siit maistelemah ylen hyviä syömistä.
Ižändä tuli kodih, harppai juoksujalgua perťťih da huikkai hedi uksen avattuo: ”Nossa pada tulel, nyt roiteh meil kyľľäl kalua, da miulla on vie yllätys!” Samalla hiän pakitti emändiä kaččomah sualista. Emändä hyppäi saman tien pihalla vain kauhkahti terväh järilleh:
”Midä sie höbizet? Tyhjä regihäi sielä seizou”, sanoi emändä kovalla iänellä.
”Kuibo muga tyhjä”, ižändä kummeksui da mäni iče kaččomah. Praudah oli emändä paissun. Kalansualista ei nägyn nimis eigä repolazesta händiägäh.
”Revon pahalane!” ižändä kirgui da lähti ajamah järilleh endizie jälgie. Vain eihäi kaloja löydyn nimis, da ižännän pidi tulla kodih pettynyönä da abiel mielel.
Vuorokkah gostissa
Rebo da kurgi tavattih sattumalda suolla, da kurgi kuččui revon gostih. kodiheh. Rebo duumaičči ihassuksis nygöin suan hyviä syömistä da jo hedi tulevana päivänä lähti gostih.
Kurgi oli keittän gosťalla magieda soppua da kuadoi sopan korgieh ahassuizeh padah revon edeh da pakičči syömäh. Vain eihäi rebo semmozesta aštiesta suanun nimidä suuh. Revon piä ei mahtun nivouse puan suusta sydämeh. Kurgi sen sijah taivutti pitkän kaglan da painoi ńokan syvällä aštieh.
Kurgi hörppäi soppua tyydyväzenä da kiitti sidä ylen hyväksi. Rebo oppi venyttyä kieldä vai ei yldän soppua lipittämäh. Revon pidi tyydyö sih, midä aštien reunoilla kurren ńokasta tippui,
Kurgi vie kyzyi revolda: ”Mintäh gosťa et syö soppua. Eigö maissu?”
”Magiel tulou, vain mie syön siit huomein, kuin sie tulet miun luoksi gostih.” Vuorokkah gostis käyväh, rebo duumaičči.
No, kurgi lennähti siit yön mändyö revon luoksi. Rebo jo vuotti da kuadoi kurjen tulduo sopan madalalla suurella juodazella.
”Rubiehai syömäh, hyvä bratana”, rebo sanoi ystävällizesti.
Kurgi oppi ńokkie soppua juodazelda, vai eihäi se suanun nimidä suuh. Rebo sen sijah lipitti syömizet tyydyväzenä da syönnän lopittuo ppyhki vie šokkapielet.
”Mintäh, hyvä gosťa, et syö soppua? Eigo ole hyviä?”
”On, on, magieda, vain mie söin jo egläin tämän päivän tarbeheksi”, kurgi vastai, hos ńälgä kurni šuolissa.
Nygöin oli kurjen vuoro lähtie kodih ńälgäzenä da suutuksissa.
”Tämän vie mie muissan”, kurgi tuhahteli männessä.
Kondie da mužikka muanruadajina
Mužikka oli ruadamassa kaskie uutta pelduo niškoih. Kondie kuuli kirvehen kolkkehen mečässä. Kondie mäni mužikan luo da sanoi: ”Sie et sua kuadua tädä meččiä. Netäin meččä kuuluu miulla.”
Mužikka ei tarren sanuo vastah vain ehotti kondiella, sto voizimma ruveta dovarišoiksi da ruadua muada yhessä. Kondie suostui da rubei mužikan abulazeksi. Hyvä ruadomužikka kondiesta tuligi. Se kiškoi suuret puut juurineh muasta, da terväh suadihgu kaski poltetuksi da peldo valmeheksi.
Enzimäzeksi dovarišat kylvettih uudeh peldoh ruista. Konza viľľa kypsyi da tuli aiga leikata, mužikka kyzyi kondielda: ”Minbo ozan sie haluot viľľasualehesta, tyvet vai ladvat?”
Kondie duumaičči, jotta tyvipuoli vieöy aivin voiton ladvasta. Sentäh se sanoi mužikalla: ”Mie tahon tyvet.”
Mužikka suostui hyväl mielel, leikkai viľľan da vei lyhtehet ičelleh. Tozi äijän jyvie hänellä kerdyigi, konza sai kaiken rugehen puijuksi.
Kondiella oli jiänyn orziloin tyvisängi Kondie oppi ńyhtie sidä muasta da gogadi vasta silloin, sto oli suanun ihan kelbuamattoman ozan eigä ni midä syödäviä. Vai ei auttan, sobimus migä sobimus.
”Toizella kerdua olen viizahembi”, kondie duumaičči. ”Vie tulou miungi vuoro.”
No, tulevana keviänä mužikka da kondie jatkettih yhessä peldoruaduo. Hyö piätettih tällä kerdua kylviä peldoh nagrista. Konza sygyzyllä nagrehet oli kazvan valmeheksi, mužikka kyzyi tuassen kondielda: ”Minbo ozan nyt tahot sualehesta, tyven vai ladvat?”
Kondie uskoi viizassun aijombasta kerrasta da vastai terväzeh: ”Mie tahon ladvat.”
Sygyzyllä mändih nagrismualla. Hyvin oli nagrehet kazvan, Ńuatit oli tozi pitkät da turbiet. Kondie keräi innoissah ńuatit da niidä kerdyigi vägi tukku.
Vain kyllä kondie ällistyi da suuttui, kui nägi kulleh mužikka algoi ďernie muasta keldazie, herkullizie nagrehie. Kondiella ihan vezi herahti kielellä niidä kačellessa.
Sen omat ńuatit oldih mutškerat eigä niistä ollun putin syömizeksi.
Kolmatta kerdua kondie ei ruven muanruadoh mužikan kera.
Kellone kažin kaglah
Hiirien elos vanhassa talossa oli muiten lyštie da huoletonda vain yksi zobotta niillä oli. Talon suurikogone kaži malttoi hiivuo hiľľakkazeh da kopata terävillä kynsillä melgi joga päivä sualeheksi erähän hiirirukan. Se ei haukkun muga kovah kuin koira eigä laulan kulleh kukki. Kažin lähestymistä oli mahotoin kuulla.
Surma tundui tulevan kogo hiirirahvahalla. Ne kerävyttihgi duumaimah, kuibo suadais varavo estiä. Kerähmöpaikalla kuului valdava paginanhäly, ku joghizella himoitti sanuo midä mieldä oli. Alluksi niainavo ehotus ei tundun oigein hyväldä. Oli jo ildamyöhä, kui eräs hiirinuorukane tahtoi paginavuoron.
”Mie ehotan, jotta hommuamma kellozen da ripussamma sen kažin kaglah”, se sanoi. ”Silloin voimma ainos kuulla, konza kaži on tulossa.”
Ehotus oli jogahizen mielestä tozi hyvä. Kaikin kannatettih sidä. Hedi ruvettih keriämäh ďengua da ossettih kilizevä kellone, vai siit tuli vastah uuzi zobotta. Kenbo targeis ripustua kellozen kažin kaglah? Kaikin vaikassuttih. Niken ei ilmottaudun ruadoh. Ei ni se hiiri, kumbane oli ezittän kellozen hommuamista, tarren lähestyö kažie. Kellozen ostamine oli männyn sudra.
Kaikeksi lykyksi hyvä haldivoiččijatar tuli hiirien luoksi da maksoi kellozesta hyvän hinnan. Hiän lahjotti kellozen niitun kukkazilla. Kellone ripussettih kukan vardeh, da vuozi vuuvelda nouzi muasta uuzie yhenmoizie varzie muga, jotta tänäpiängi vie pihoilla da piendarehilla voi nähä ylen čomie kažinkellozie.
Mussat elukat
Olipa erähičči talo, missä oli vain mustie elukoita. Talossa oli musta häkki, musta počči, musta koira, musta kaži da kukkogi oli musta.
Talon tytär oli mänössä venčalla da pidi järjestiä svuadbot. Svuadboloih kučuttais äijän goštua da syömistä oli varussettava vägi tukul. Ižändä da emändä paistih keskenäh yöllä siitä, migä elukka iskiettäis svuadboloi niškoih. Hyö piätettih, sto häkistä riittäy syömistä kogo pruazniekkarahvahalla.
Kaži, kumbazen maguandatila oli pertissä, kuuli yöllä ižändäväjen paginat. Se juoksi huondeksella aigazeh varottamah häkkie vuarasta. Häkki pöllästyi da lähti hedi pagoh. Se juoksi pitkin meččiä da lopulda ozui mečän kessellä olevah taloh da prižmi talon ižännäldä eländäpaikkua. Ižändä vastai: ”Suat sie eliä nečiel pihan toizella reunalla olevassa talossa, vain sinne tulou kerran ńedälissä kolduna.”
Häkki pagizi, sto miuda ei koldunat varavuta da azettui taloh.
Toizena yönä ižändä da emändä duumaidih, mibo elukka pidäis iskie svuadborahvahalla, kui häkki oli hävin. Hyo piätettih, jotta nygöin on počči iskiettävä. Kači kuuli da juoksi huondeksella pagizemah počilla ižändäväjen paginoista, dai počči pageni meččäh. Se mäni samah taloh, missä häkki oli da kyzyi ižännäldä turvakodie. Ižändä sanoi: ”Suat sie eliä nečiel toizessa talossa kui tarrennet, vai sinne tulou kerran ńedälissä kolduna.”
Počči ei siidä pöllästyn, nouzi perťťih da azettui elämäh.
Kolmandena yönä svuadbotalon ižändä da emändä jouvuttih tuassen duumaimah, migä elukka pidäis iskie, kui poččigi oli pajen. Hyö piätettih iskie koira.
”Koirahai on tozi hyväs lihas. Eigöhäi siidä suaha paisti”, hyö duumaidih.
Kaži mäni huondeksella da pagizi koiralla, midä oli kuullun. No, koira lähti pagoh da tuli samah kessellä meččiä olevah taloh, kumbazessa häkki da počči oldih da pakičči ižännäldä fatierua. Ižändä sanoi: ” Suat eliä nečis toizessa talossa kui tarrennet, vai sinne tulou kerran ńedälissä kolduna.”
Koira ei vareudun. Se azettui elämäh häkin, počin da koiran luo.
Ńelländenä yönä ižändä da emändä tuassen paistih da piätettih, jotta ei ollun muuda keinuo kuin iskie kukko svuadbopaistikse. Huonekselle tuassen kaži mäni da pagizi kukolla. Kukko pageni kirehellä meččätaloh da jäi sinne elämäh yhessä toizien kera.
Sillä aigua kaži ajatteli, sto sengi olizi viizainda pajeta ennen kuin jouduis svuadborahvahan syömizeksi da lähti händä suorana juoksemah mečän poikki toizien elukoin luoksi.
Nenga häkki, počči, koira, kukko da kaži oli ozuttan semmosta rohkevutta, jotta niijen uuzi ižändä lubai syöttiä da juottua hyvin, kuivai suadais ajettuo kolduna pois igipäiviksi.
Elukat luvattih. Ne azetuttih perťťih vuottamah koldunua, konza sen oli miärä tulla. Häkki oli uksipieles, toizet peitossa konza missägi. Siit kuin kolduna astui pertin sydämeh, ei se nähnyn hämyssä nikedä, ku kai elukat oldih näit mustie. Enzimäzeksi häkki andoi semmozen šťonkun, jotta se pakkui muurinniškoin. Toizet elukat hyökättih samah mylläkkäh da älistih täyttä kulkkuo. Kolduna pöllästyi muga kovah, jotta pageni tuaksi kaččomatta mečän pimendoh hedi, kuivai piäzi kummallizien olendoloin kynzistä, eigä sidä ole sen jälgeh nähty.
Svuadboloin jälgeh mussat elukat tuldih järilleh kodih da elettih kaikessa rauhassa.
Tijane kondien korvassa
Kondie käveli pitkin meččie da ozui tijazen pezällä. Tijazen poijat čirkutettih nälissäh.
Kondie kyzyi: ” Ongo tijane koissa?”
”Ei ole”, vastattih poijat.
Kondie lähti jatkamah matkua.
Kohta lennähti tijane kodih da poigazet pagizemah: ”Vaikui tiällä kävyi semmone suuri karvarölli, oigie lihamurikka. Siinä olis ollun äijän syödäviä.”
Tijane levitti toista siibie da kyzyi: ”Oligo se nenga suuri?”
”Ei, tata, se oli äijiä suurembi.”
Tijane levitti nygöin mollemmat siivet da kyzyi: ”Oligo se nenga suuri?”
”Ei,tata, se oli vie ylen äijiä suurembi. Tua ei ole vie sen silmängäh suurune.”
Silloin tijane sanoi: ”Äs, tii,tii, oli se hos kuin suuri, vaikui mie olizin ollun koissa, ni olizin sillä näyttän.”
No, tulevana päivänä kondie astuu tuassen tijazen pezällä. Nyt oli tijane koissa, da järgieh kui nähtih kondien tulevan, ne sanottih: ”Nyt se tulou tuassen, se karvarölli, se valdava lihamurikka!”
Tijane lendi kondien korvah da algoi čirskuttua da nokkie. Kondie lähti juoksemah pagoh da hädäpäissäh ozui upottavalla suolla, jotta piäzizi eroh kiuzuajasta. Siellä tijane pyörähtigi pois kondien korvasta da lendi kodih. Koissa se ylbienä sanoi poijilleh: ”Näittegö, milleh mie miestä korvasta viätin.”
Bremenin soittoniekat
Erähällä melliččäniekalla oli osla, mi oli monie vuozie kandan melliččähuavoloi melliččäh. Lopulda oslan väjet oli kuitengi muga vähissä, sto ei eniä päden nimih ruadoh. Melliččäniekka duumaičči, sto on tullun aiga iskie osla da ottua nahka ruokkoh.
Vaikui osla sai tiedoh ižännän pluanasta, se lähti pagoh. Se matkai Bremenin linnah vieviä juamua, kui oli kuullun paginua sigäläzistä soittoniekoista. ”Mänetiijä miustagi voizi tulla soittoniekka loppuijäksi”, se duumaičči ičekseh. Juamua myöten matkates se tabai vanhan mečässyskoiran, kumbane liähätti ylen äijäl sekuitoivot olizi vastavai juossun vägi kovah.
”Mibo on siulla hädänä?” kyzyi osla.
”Voih”, hengäi koira, ”olen muga vanha da huonokundone, jotta en jaksa eniä käyvä mečällä. Ižändä tahtou tappua miut da sentäh pagenin. Kuibo mie nygöin maltan elättiä iččeni?”
”Lähe miun keralla”, sanoi osla. ”Mie olen mänössä linnah da duumaičin ruveta soittajaksi. Dai sie voit ruadua samalleh. Mie soitan luuttuo da sie voizit paukuttua barbanua.”
Koirasta se oli hyvä duuma, da se lähti oslan matkah. Assuttih palane ielleh päin ni nähtih kaži istumas juamarannas. Kaži näytti ylen atkalalda ihan kuin olis joudun virumah vihmasiässä monda päiviä.
”Mintäh sie olet nenga abiel mielel?” kyzyi osla.
”Kuibo voizit näyttiä ilokkahalda, kui hädä on omas hengirievus”, kaži vastai. ”Olen tullun muga vanhaksi kai hambahat on männyn hudoiksi. Ei miusta ole eniä hiirilöi sualistamah, mieluzambua on istuo päčinkolbičalla kezriämässä. Kui kuulin, sto emändä tahtou piästä miusta eroh vedeh upottamalla, lähin pagoh da nygöin tuskavuin engä tiijä midä miun pidäis ruadua.”
”Tule miän kera linnah”, ehotti osla. ”Siehäi olet voikoi pajattamah. Voit ruveta pajattajaksi.”
Kaži ilostui da liittyi joukkoh. Siit nämä kolme kargulasta assuttih da tuldih erähän talon kylličči, kui dogadittih veräjän piällä kukko, mi kirgui kuin viimistä päiviä.
”Siehäi kirrut muga kovah, jotta korvat särgyy”, sanoi osla. ”Mibo ozutus neče oigein on?”
”Mie olen ruadan virgua tunnollizesti”, kukko sanoi, ”kirgunun aigazeh huondeksella muga kodvan, sto kaikin on havaičuttu. Nyt kuulin, sto taloh on tulossa gosťat, da miut aiotah panna padah. En voi muuda kuin kirguo täyttä vägie muga pitkäh kuni voinen.”
”Elä sentäh iändä mänetä, hyvä bratana”, sanoi osla. ”Tule miän joukkoh. Myö olemma mänössä Bremenin linnah da duumaičimma perustua sielä orkestran: Siulla on hyvä iäni, da kuin pajatat yhessä kažin kera, ni kuulijoida riittäy.”
Ehotus tundui kukosta tozi hyväldä, ainagi paremmalda kuin tulossa oleva oza jouduo murginakse. Elukat jatkettih nyt matkua ńellälleh.
Algoi jo ilda hämärdyö. Da hyö duumaidih, sto emmä ennätä tänä ildan linnah, da aijottih jiähä yöksi meččäh. Osla da koira azetuttih maguamah puun tyveh da kaži da kukko kiivettih puuh. Kukko lendi aina puun latvah saiten. Ennen kuin kukko uinoi, se kaččoi vielä kaikkih imansuundih da oli nägevinäh loitombana mečässä valgieda. Se huikkai dovarišoilla, sto lähil on onnuako talo.
Osla sanoi: ”Eigöhäi lähetä sinne. Ei netäin yötila tundun oigein hyväldä.”
Koira aprikoi, sto pari lihazua luuda olizi sille tozi mieluza ildapala. Niinbä elukat lähtiettih astumah sih suundah mis valgie vilkkui. Terväh hyö tuldihgi talon luo, kumbazen ikkunat oli valaistu. Osla suurimbana mäni lähil ikkunua da kaččoi talon sydämeh.
”Midä näjet?” kyzyi kukko.
”Arvakkua midä”, vastai osla, ”näjen katetun stolan, mi on täyzi hyviä syömistä da juomista, da arťťeli mužikkua stolan ymbarillä niidä syömässä. Hyö näytetäh sekuitoivot rozvoilda.”
”Maistuizihan nene magiet syömizet meillägi”, sanoi kukko.
”Niin maistuizivat, kuivai olizimma pertissä stolan ymbärillä”, vastai ozla.
Elukat duumaidih, kulleh hyö voidais ajua rozvot pihalla da keksittih konsti.
Aazi nouzi edujaloilla ikkunlauvalla, koira hyppäi oslan selgäh, kaži kiibei koiran niskah da viimizenä kukko lendi kažin piän piällä. Kuin kaikin oldih paikoillah, hyö allettih samanaigazesti pajattua. Osla kirgui, koira haukkui, kaži ńaugui da kukko kiegui. Siit ne kauhkahettih ikkunasta perťťih muga kai ikkunstoklat kilaheldih.
Rozvot duumaidih mitahto kumma huamu hyökkäi heijän kimppuh da pajettih sroastivuksis meččäh. Dovarišat issuttih stolan laučoilla da allettih ahmie muga kuin ei olis kuukaudeh nähty syömizie.
Siit kuin oli syödy kyľľäl, hyö sammutettih tulet da ečittih maguandatilat ičekengi oman tundemuksen mugah. Osla azettui pihalla heinäsuabran piällä, koira uksen tuaksi, kaži lämbimän päčin bokkah da kukko yläh orrella. Da kuin hyö oldih ylen väzynyöt pitkästä matkasta, hyö uinottih seičas uneh.
Konza kuin rozvot dgadittih syvänyön aigah, sto ei nävy talosta valgieda da kaikki näytti rauhallizelda, sanoi heijän johtaja: ”Eihäi miän olis pidän olla semmozie varaččuloi.”
Hiän työnnytti yhen rozoniekkadovarišan tutkimah taluo.
Ku rozvo nägi, sto talossa on hyvin hiľľasta, hiän piätti sytyttiä kynttilän. Hiän näit duumaičči kažin hehkuvie silmie hiiliksi da rubei ottamah niistä tulda, vai samassa kaži hyppäi mužikan rožah, sylgi da ruabi. Rozvo pöllästyi muga äijäl, sto duumi juossa pihalla peräuksesta, vain silloin koira hyppäi uksipielestä pystyh da puri mužikkua jalgah. Pihalla rozvo öntästyi juosses ozlah, kumbane potkai händä tagajaloillah. Da mälyn nossattama kukko kirgui orrelda kovalla iänellä: ”Kukkokiekuu!”
Siiloin rozvo juoksi kuin hengen hiässä dovarišoin luoksi da sanoi: ”Talossa on kauhie noida, kumbane sylgi vassen rožua da ruabi miuda pitkillä sormilla. Uksen iessä seizoi mužikka veičči kobrassa da pysti miuda jalgah. Pihalla oli musta hirvie pedo, kumbane andoi miulla tozi tällin, da levolla kirgui suudija: Ottakkua varras kiinni!”
Nyt rozvot ei eniä tarrettu lähestyö taluo. Ńellällä soittoniekalla oli talossa muga lyštie, jotta hyö ei lähtietty sieldä niminne.
Tittelintuure
Erähičči eli melliččäniekka, kumbane oli hyvin keyhä, vai hänellä oli ylen čoma tytär. Melliččäniekka piäzi kerran paginalla kuningahan kera da löyhki: ”Miulla on semmone tytär, kumbane malttau kešrätä ollesta kuldua.”
Kuningas sanoi melliččäjällä: ”Se on tozi taido. Kui tytär ollou muga taidoiniekka midä pagizet, ni tuo hänet huomenna miun dvorččah, jotta näjen, pagizetko braudah.”
Kui siit tyttö tuodih dvorččah, ni kuningas vei hänet perttih, mis oli olgie da rukki. Hiän sanoi tytöllä: ”Voit alottua ruannan. Kui et suane yön aigana olgiloi kezrätyksi, ni surma siut perii.”
Sen jälgeh hiän pani uksen lukkuh da tyttö jäi yksin.
Tyttörukka istui abiena salvatussa pertissä eigä tiedän midä ruadua. Eihäi hänellä ollun nimimmoista duumua siidä, kulleh olgiloista voizi kezrätä kuldua. Händä algoi varavuttua ylen äijäl da hiän pratskahti itkuh.
Yhenäkin uksi avaudui da perttih astui pieni mužikkane, kumbane sanoi: ”Hyviä ildua, kaunis neido, mintäh sie itket?”
”Miun pidäis kezrätä olgiloista kuldua, vai en mie malta.”
Pieni mužikkane sanoi: ”Midä sie annat miulla, jotta mie kezriäzin siun puolesta?”
”Suat miun kaglačieppizen”, lubai tyttö.
Mužikka otti kaglačiepin, azettui rukin rinnalla istumah, surrurrur, seičas puola oli täyzi. Hiän otti toizen puolan, pyörähytti rukkie kolmeh kerdah, da tuasssen puola tuli täydeh kuldalangua. Nenga mužikka jatkoi huondekseh saiten, konza kai ollet oli kezrätty da kai puolat oldih täynnä kuldua.
Kuningas tuli huondeksella päivännouzun aigah kaččomah, midä melliččäjän tytär oli ruadan da putilleh hämmästyi, kui nägi nenga äijän kuldalangua. Samassa ahnevus iski kuingahah da hiän duumaičči mielessäh, sto yhtä hyvin hiän voizi suaha kuldua enemmängi. Kuningas vei tyttären toizeh äijiä suurembah huoneheh, mi oli dai täyzi olgie, da käski tämän kezrätä niistägi yön aigan kuldua, kui tahtonet pyzyä hengissä.
Tyttö ei tiedän midä ruadua, da yksin jiädyö algoi itkie. Samassa uksi avaudui da pertin sydämeh astui pieni mužikka, kumbane sanoi: ”Midä sie annat miulla, jotta kezriän ollet kuldalangoiksi?”
”Ota miun koľččane sormesta”, vastai tyttö.
Mučikka otti koľččazen da rubei tuassen polgemah rukkie, da ennen huondesta oli kai ollet kezrätty kuldalangaksi. Kuningas oli iloissah nähessäh sen, vai hiän ei voinun pietellä himuo kazvattua omaizutta vie vähäzen ližiä. Hiän talutti yttären endistä suurembah huoneheh, mi oli täyzi olgie, da sanoi:
”Kuin kezrännet kai nämä ollet kuldalangaksi tänä yönä, mie otan siut mučoiksi.”
Kuninga smietti, sto hos tyttö oli vain melliččäjän tytär, sen bohatambua puolizuo hiän ei saizi kogo muailmasta.
Tyttö jäi tuassen yksin da pieni mužikka tuli kolmannen kerran da sanoi: ”Midä sie annat miulla kui vie tämän kerran kezriän kai ollet kullaksi?”
”Ei miulla ole eniä nimidä annettavua”, tyttö vastai.
”Lubua miulla andua enzimäne lapsi, konza tulet kuningattareksi.”
Kuin melliččäjän tytär ei keksin muudagah konstie, hiän lubai pikku mužikalla midä hiän pakičči. Davai mužikkane kezräi ollet kullaksi, da konza kuningas tuli huondeksella da nägi, sto oli käynyn hänen toivehen mugah, hiän piätti ottua melliččäjän tyttären mučoiksi, Siit piettih ylen suuret da komiet suadbot.
Kuningattareksi piässyn melliččäniekan tytär sai vuuven mändyö lapsen. Hiän oli unohtan kogonah pikku mučikkazen da midä oli luvan, vai erähänä pävänä mužikkane jiäviydyi hänen edeh da sanoi: ”Anna nyt, midä lubait miulla.”
Kuningatar pöllästyi da taričči mužikalla kaikkie valdakunnan rikkahuksie, kui vai hiän luobuizi vuadimuksesta. Pikku mužikkane ei suostun vain sanoi: ”Elävä olendo on miulla rakkahambi kuin kaikki muailman uardehet.”
Silloin kuningatar algoi itkie muga kovah, sto pikku mužikan kävi händä žiäliksi. Hiän sanoi: ”Hyvä on, annan siulla kolme päiviä armonaigua. Kuin voinet sih männes arvata miun nimen, suat pidiä lapsen ičelläs.”
Kuningatar duumaičči kogo yön kaikkie mahollizie nimilöi, da kuin pieni mužikka tuli huondeksella kuningattaren luo, hiän luvetteli kai nimet midä tiedi, vai mužikka vastai joga nimen kohalla: ”Se eule miun nimi,”
Toizena päivänä kuningatar työndi palvelijat kyzelemäh valdakunnan joga kolkasta, midä muida nimie oli vie olemassa, vaikui kuningatar luvetteli nimet pikku mužikalla, hiän ainos vastai: ”Se eule miun nimi.”
Kolmandena päivänä palvelija kierdi vielä muada da järilleh tulduo sellitti: ”En löydän ni yhtä ainavuo uutta nimie, vain kuin matkain suuren mäjen toizella puolella pienen mökin kylličči, näin erikozen mužikan. Mökin iessä paloi tuli da pikku mužikkane skočči yhel jallal nuodivon ymbärillä da lauloi:
”Tänäpiän paissan da huomein
panen vuassua tulemah.
Kuningattaren lapsozen
lähen siit kodih tuomah.
Lykyksi ei tiijä niken,
miksi miuda kučutah.
Tittelintuure olen vain.”
Kuningatar ilostui kuullessah nimen. Siit kuin pikku mužikkane astui kuningattaren edeh da kyzyi: ”Mibo on miun nimi? kuningatar vastai:
”Oletgo Nikolai?”
”En.”
”Oletgo Iivana?”
”En.”
”Ongo siun nimi Tittelintuure?”
”Nečen nimen on kentahto čortta siulla sanellun”, pikku mužikkane älizi da polgi siännyksissä muga kovah jalgua, sto painui muan sydämeh. Sinne hiän hävih eigä händä ole sen jälgeh nähty nivouse.
Ruskiepiähine
Oliba erähičči pikkarane čoma tyttöne, kumbasta kaikin rakassettih. Enimmin kuitengi tyttözen buabo, kumbazella himoitti ainos andua hänellä podarkkazie. Kerran buabo andoi tytöllä ruskien piähinehen, da tyttözestä tuli muga čoma, jotta hiän ei tahton eniä käyttiä nimidä muuda piähinettä. Tyttöstä ruvettihgi sanomah sen tähen Ruskiepiähizeksi.
Erähänä kezäzenä päivänä muamo sanoi tyttözellä: ”Kuulevai sie, Ruskiepiähine! Täs on torttuo da butilkka mehuo, veizitgö ne buabolla. Hiän on voimattomana da tarviččou vähäzen virkissystä. Siun pidäy lähtie matkah ennen kuin tulou liian räkki. Assu kogo matka dorogua myöten, jottet yöksy da pie hyviä huolda viemizistä. Konza kuin tulet buabon luoksi, muissa enzimäzeksi luadie tervehys da muitengi ole ystävälline elägä ečittele joga kohtua.”
”Elä sobotoiče, muamo”, Ruskiepiähine vastai.
Buabon mökki oli mečässä, kunne mäni kyläspäi astuessa puolen čuassuo. Kui Ruskiepiähine oli ennättän meččäh, händä vastah tuli hukka. Ruskiepiähine ei kogo tiedän, miitus ilgie zvieri hukka on, eigä arvan ni varata sidä.
”Kunnebo olet mänös nenga aigazeh”, hukka kyzyi.
”Buabon luo. Hiän on voimattomana”, tyttöne vastai.
”Midäbö on siulla komšassa?”
”Torttuo da juablukkamehuo. Muamo leiboi egläin da sanoi, sto voimattoman buabon pidäis suaha midätahto virkissystä”, tyttöne vastai.
”Kusbo siun buabo eläy?” hukka jatkoi kyzelemistä.
”Tiällä mečässä. Hänen mökki on kolmen tammen ual da ymbärillä kazvau sirenituhjuo. Ei tästä ole sinne matkua eniä kuin palane…”
Hukka duumaičči ičekseh, sto neče nuori tyttöne olizi tozi hyvä magupala, vaikui hiän olizi hiitroi, hiän voizi suaha suuhunsa tytön dai akkazen. Se rubei muanittamah tyttyö: ”Kačovai miitusta čomua kukkazie nečiel kazvau. Buabo tulizi tozi ilozeksi, kui veizit hänellä kukkie.”
Ruskiepiähine tyttöne kaččoi ymbärillä da nägi loitombana niitun, mi oli täyzi kaikenvärizie kukkazie. Hiän duumaičči, sto ennättäis hyvin poimie buabolla kukkakimpun, da siirdyi dorogalda. Erähän kukan poimittuo, tyttöne nägi loitombana vie äijiä čomembua kukkazie da joudui aina vai loitommaksi buabon luo mänöväldä dorogalda. Hiän ennätti jo pöllästyö da duumaija, sto onnuako yöksyin, vain malttoi kuitengi järilleh dorogalla omia jälgie myöten.
Samah aigah hukka juoksi suorah buabon mökillä da klokutti usta.
”Kenbö siellä?” kyzyi buabo
”Tiällä on Ruskiepiähine”, hukka sanoi da oppi muuttua iändä.
”Toin siulla torttuo da mehuo, avuatko uksen.”
” Paina vai uksen kiägiä”, sanoi buabo, ”en jaksa noussa avuamah.”
Hukka painoi uksen kiägiä da uksi avaudui. Hukka hyppäi suorah buabon kravatin luo da lainoi hänet. Sen jälgeh se pani buabon sovat piällä da čäpčän piäh da vieri muate buabon kravattih oďďualan ual.
Kuin Ruskiepiähine oli poiminun kukkazie muga äijän, sto odva vain jaksoi kandua, hiän poltaldi juoksujalgua buabon mökillä. Hiän kummeksui sidä, sto uksi oli sellälleh da astui perttih, hos händä rubei jo vähäzellä varavuttamah.
”Hyviä huondesta, buabo”, hiän sanoi: ”Muamo työndi siullä torttuo da mehuo.”
Ei niken vastan nimidä hänellä. Ruskiepiähine astui kravatin luo. Siinä buabo magai yöčäpčä silmillä da näytti tozi omituzelda.
”Buabo, mintäh siulla on nenga suuret korvat?”
”Jotta kuulizin paremmin siun paginat”, hukka murizi buabon paginatabua nouvattaen.
”Buabo, mintäh siulla on nenga suuret silmät?” Ruskiepiähine tyttö kyzyi.
”Jotta voin nähä siut paremmin”, hukka vastai.
”Buabo, mintäh siulla on mahottoman suuri suu?”
”Jotta voizin paremmin syyvä siut!” hukka rängähti da kauhkahti samassa yläh kravatista da lainoi tyttöraiškan yhtenä suupalana da aleudui sen jälgeh muate buabon kravattih. Kodvazen mändyö hukka algoi kuorzata kovalla iänellä.
Mečästäjä sattui parahuolleh matkuamah mökin kylličči da duumi: ”Vai putilleh neče vanha buabo kuorzuau. Pidäy nouzetella kaččomah, ollougo hänellä kaikki hyvin.”
Mužikka astui perttih, da kuin mäni kravatin viereh, hiän dogadi hukkahan se siinä maguau.
”Tiällägö sie oletgi. Mie olen eččin siuda jo vägi kodvan”, mečästäjä pagizi.
Hiän meinai ambuo hukan, vain siit juolahti mieleh, sto hukka on voinun syyvä buabon, kuin händä ei nägyn nimis da toinah voin vie pellastua buabon.
Mečästäjä ei tarttun pyssyh vain otti nosničat da rubei leikkuamah hukan vaččua. Palazen leikattuo hiän nägi ruskien sliäpän pilkottavan da ei männyn midä aigua kui tyttöne hyppäi lattiella.
”Vai putilleh mie pöllässyin, hukan vačassa oli tozi pimiedä,” Ruskiepiähine sanoi.
Kodvazen mändyö dai buabo kömbi nägövih. Hiän oli vie elossa, hos oli ollun vaigie hengittiä da jäzenet oli kohmettun.
Ruskiepiähine hagi kiirehel suurie kivie, millä hukan vačča täytettih da ommeldih umbeh, Konza siit hukka havaiččui da meinai juossa pagoh, ni suuret kivet oli muga jygiet, sto hukka kuadui muah da kuoli.
No, buabo söi torttua da joi mehuo, midä tyttöne oli tuonun da hedi algoi voimistuo. Mečästäjä sai hukan nahan omah käyttöh. Ruskiepiähine tyttö duumaičči, jottei eniä nikonza mäne dorogalda meččäh, konza kuin muamo lieno kieldän.
Kuldakudri da kolme kondieda
Erähičči oli kolme kondieda, kumbazet elettih pienessä talossa kessellä meččiä. Heijän perehessä oli tuattokondie, muamokondie da pikkukondie.
Heillä oli ičekullagi oma kuaššastaučča. Pikkukondiella oli ihan pikkarane stauččane, muamokondiella vägi suuri staučča da tuattokondiella ylen, ylen suuri staučča.
Jogahizella oli dai oma stuula. Pikkukondielle pieni stuulane, muamokondielle vägi suuri stuula da tuattokondiella tozi suuri stuula.
Da jogahizella oli oma kravačči. Pikkukondiella pieni kravačči, muamokondiella vägi suuri kravačči da tuattokondiella hirmuzen suuri kravačči.
Yhtenä päivänä kondiet keitettih huondeksella kuašša da ammullettih se omih tauččoih da lähtiettih astumah kodvazeksi anna ennättäis kuašša vilustuo. Sil aigua heijän taloh tuli pieni tyttö, kumbazen nimi oli Kuldakudri, da kurkisti talon sydämeh.
Enzin Kuldakudri tirkisti avaimen loukkozesta, siit kurkkazi ikkunasta. Sen jälgeh hiän nosti uksen salvan da kaččoi uksenravosta da kuin nägi, sto nikedä ei ollun koissa, hiän astui pertin sydämeh. Kuin Kuldakudri dogadi stolassa täyvet kuaššastaučat, hiän oli hyvin mielissäh, sillä hiän oli kävellyn pitkän matkan da hänellä oli jo tozi ńälgä.
Kuldakudri oppi syyvä enzimäzeksi tuattokondien staučasta, vain siinä oli kuašša liijan hiilava. Siit hiän oppi muamokondien staučasta, vain siinä oli kuašša liijan vilu. Da sen jälgeh hiän oppi pikkukondien staučasta, da siinä kuašša ei ollun liijan hiilava eigä liijan vilu vain ihan sobiva. Se maistui muga hyväldä, sto Kuldakudri söi kaiken kuaššan.
Syönnän jälgeh Kuldakudri istoudui tuattokondien stuulah, vain se oli liijan kova. Siit hiä istui muamokondien stuulah, vain se oli liijan pehmie. Sen jälgeh Kuldakudri oppi miitus on pikkukondien pieni stuulane. Se ei ollun liijan kova eigä liijan pehmie vain ihan sobiva. Da Kuldakudri mieldyi sih niin äijäl, sto istui muga pitkäh kuni stuulazen pohja mureni da Kuldakudri kirboi lattiella.
Sen jälgeh Kuldakudri kiibei yläkerdah kondieloin maguandaperttih. Enzin hiän heittäydyi pitkälleh tuattokondien kravaččih, vain siinä oli liijan korgie pielus. Siit hiän azettui muamokondien kravaččih, vain siinä oli jalgopiä liijan korgiella. Lopulda hiän vieri muate pikkukondien kravaččih, da se ei ollun liijan korgie piäpuolessa eigä jalkopiässä vain ihan sobiva. Da se tundui muga hyväldä, jotta Kuldakudri vedi oďďualan korvilla da uinoi.
No, kodvazen mändyö kondiet tuldih järilleh kävelyldä da meinattih syyvä huondeskuaššat. Kuldakudri oli jättän luzikan seizomah tuattokondien stauččah. Vaikui tuattokondie dogadi sen ni huuzi karhiella, jyrizevällä iänelläh: ”Kenbo on maistan miun kuaššua!”
Kuin muamokondie kaččoi stolua, hiän nägi, sto hänengi kuaššastaučassa oli luzikka pyssys: ”Kenbo ollou maistan miun kuaššua!” sanoi muamokondie vägi kovalla iänelläh.
Siit kaččoi dai pikkukondie stolua da huomai, sto pikkarazessa taučassagi oli luzikka da kai kuašša syödy. ”Kenbo on maistan miun kuaššua da syönyn sen kogonah!” pikkukarhu vigizi vienolla iänelläh.
Kolme kondieda ruvettih kaččelemah tarkembah ymbärillä. Kuldakudri oli unohtan oigaista rypyt tuattokondien stuulan pieluksesta istumizen jälgeh. ”Kuga kumma on istun miun stuulassa!” röngähti tuattokondie karhiella, jyrizevällä iänelläh.
Dai muamokondien stuulassa oli tyyny rytyssä. ”Kenbo ollou istun miun stuulassa!” puhizi muamokondie vägi kovalla iänelläh.
Muga i pikkukondien stuulallagi oli käynyn huonosti, kui Kuldakudri oli istun siinä. ”Kenbo on istun miun stuulassa da murendan sen!” inizi pikkukondie vienolla iänelläh.
Kaikin kolme kondieda piätettih noussa yläkerdah kaččomah, ongo siellä midä tapahtun.
Kuldakudri oli jähkän tuattokondien pieluksen bokkah, da tuattokondie nägi sen hedi da jyrizi: ”Kenbo on muannun miun kravačissa!”
Konza Kuldakudri oli oppin muata muamokondiern kravačissa, hiän oli potkassun poštelin vinoh. ”Kenbo ollou muannun miun kravačissa!” sanoi muamokondie vägi kovalla iänelläh.
Dai siit pikkukondie kaččoi omua kravaččie, da nägi, sto pielus da pošteli oldih paikallah, vain pieluksen piällä oli midätahto, jota ei pidän olla siinä.
Kuldakudrin pienone piä.
”Kuga on muannun miun kravačissa – da maguau viegi siinä!” huuzi pikkukondie pienellä, vienolla iänelläh.
Kuldakudri oli kuullun unen läbi tuattokondien suuren, karhien, jyrizevän iänen, vain hiän magai muga magiesti, sto se tundui hänestä rounokuin tuulen bauhulda libo ukkozen jyrinäldä. Kuin hiän oli kuullun muamokondien vägi kovan iänen, hiän oli luullun, sto kentahto pagizou unissah. Vaikui Kuldakudri kuuli siit pikkukondien pienen, vienon iänen, se oli muga helevä da kimie, sto hiän havaiččui sih hedi.
Kuldakudri nouzi istuolleh da nägi kolme kondieda kravačin toizella puolella. Silloin hiän pomppai seičas alah kravačista toizella puolella, hyppäi ikkunasta pihalla da juoksi min kergei mečän poikki omah kodih, eigä nene kolme kondieda sen jälgeh nähty nikonza vilahustagah tytöstä.
Kolme toivetta
Erähičči oli keyhä mečänruadaja, kumbane eli eukon kera pikkarazessa mökissä mečän reunassa. Mužikka lähti ruadieh meččäh joga huondes aigazeh da tuli järilleh vasta illalla. Hänellä oli evähänä vain pari voileibiä da butilkkane maiduo.
Yhtenä päivänä mečänruadaja oli parahuolleh isken kirvehellä enzimäzen kerran suuren tammen kylgeh, kui hiän kuuli hiľľazen iänen: ”Voi hyvä mečänruadaja, elä kua miun kodipuuda: Kuzbo mie siit elän?”
Puun tyvessä seizoi pieni keiju.
Kyynälet valui keijun siliedä rožua myöten da hänen iäni värizi. Kodvazen duumaiduo mužikka kessusti ruannan. Hänen syväin heldyi. Hiän ei ollun nikonza eläissäh nähnyn keijukaizia da oli ihassuksis pieneh sieväh olendoh. Olihai mečässä muidagi puida, ei hänen ollun pakko ihan keijun kodipuuda hävittiä.
”Olgah siit muga”, hiän sanoi ”En kua siun puuda, suat eliä rauhassa.”
”Passibo, hyvä mečänruadaja. Olen siulla tozi kiitolline, da sentäh tahon andua siulla midätahto vastalahjaksi. Todevutan kolme toivetta, kumbazet eukon kera ezität”, keiju sanoi. Siit hiän kadoi järilleh puuh.
Mečänruadaja jatkoi ruandua da mäni illalla kodih. Kuin hiän muisteli nečidä tapahtumua, se tundui hänestä unennäöldä.
”Ongo syömizet jo valmehena?” hiän kyzeli eukoldah hedi enzimäzeksi, kui hänellä oli tovessah nälgä.
”Ei vielä”, eukko vastai. ”Kartohkat on vie kovat.”
Mečänruadaja hengähti, ku hänen vačča kurizi. Hiän oli näit syönyn evähät jo vägi kodvan aigazembah päivällä.
”Vaikui olizi täs hos makkara, ni hotkaizizin sen seičas”, hiän sanoi.
Midä kummua. Trubaloukosta kirboi hellalla mehevännägöne kypsi makkara.
”Midä neče tarkottau”, kummasteli hänen eukko pöllässyksissä.
Silloin mečänruadajalla juohtui mieleh keijukane, kumbazen hiän oli jo pidän unena. Hiän pagzi nyt akalleh kummallizesta olennosta, kumbane oli luvan täyttiä heijän kolme toivetta.
Vaikui eukko siändyi ylen äijäl, ku ellendi miittuman mahollizuon hyö oli mänettän.
”Olizit voinun toivuo ďengua libo almuazua libo uutta taluo libo uuzie kaunehie sobie”, hiän pračitteli pahassuksis. ”Vain ei, sie toivoit makkarua. Niidähäi suau laukasta joga päivä. Tuhma migä tuhma. Rippukkah makkara hos siun nenäs!”
Odva vai eukko oli tämän sanon, kui makkara hypähti mečänruadajan nenäh kiinni. Hos kulleh hiän oppi kiškuo irdi, se ei irron, se näit oli tiedovoinnalla sih tarttun.
Mečänruadaja ellendi, sto hänen pidi nyt käyttiä kolmas toive, muiten hiän ei saizi makkarua irdi. Ennen kaikkie, kuin hänen eukko vie nagroi, sto makkara sobi tozi ažiessa ylen hyvin hänen nenän piäh. Hädäpäissäh hiän toivoi, sto makkara kirbois hedi hänen nenästä. Muga i tapahtui.
Mečänruadajalla da hänen eukolla ei ollun rikkahuzie eigä komieda taluo, mitkä oli oldu heijän suadavissa, vain jäihäi heillä magie makkara da olizi ollun žiäli jättiä se syömättä. Niinbä hyö issuttih stolah da juattih makkara.
Siidä algaen mečänruadaja on ainos kačellut mečässä lekkujessa keijukaizia, vain ei ole vie nikonza niidä nähnyn.