Paavo Harakan novellakiännökset
Paavo Harakka on kiändän Pentti Haanpään novellua varzinkarjalan suvimurdehella. Tällä sivulla on jullattu Miän izännän kuuluza tietossanda (1931) da Opastajan muatalohus (1985).
Kiännöksen kielen on tarkistan Elena Rapa.
Miän izännän kuuluza tietossanda
Mägi oli da on suuri talo, komie talo da kuuluza talo. Sen kivitanhut, kumbazessa sada lehmiä elettih, nägy jo loitos juamalla. Talon pertin suurehus i seinäparziloin jygevys muissettih ainos. Dai ambariloin ruisluarit, niijen pohjua ei oldu nikonza kačottu. Muissettih dai moniluguzet pedäjäpuut, kudamat parahtuan kuavuttih kangahah denganhiän tullessa.
Erähällä aigua talo mainittih dai sillozen izännän tietossandadieloloin täh, mit oldih tuldu tiedoh kaikella kanzalla.
Oli sygyzy da äijäldi pimiedä, tuulda i vihmua da mečän puhinua i kummallizie rizahuksie suuressa kardanossa. Erähänä ildana izändä sano, jotta hiän lähtöy melliččäh huondeksella ylen aigazeh, sentäh on paras panna kuorma valmeheksi jo illalla. Davai hyö mändih kazakan kera ambarih da mätettih värčit täydeh, kannettih ne delegäh da peitettih loimiloilla. Lopuskalla izändä otti ambarin katossa rippunuon jygien häkin lihajallan da vei sen riihisaraih.
Kazakkaba nägi sen da duumi, midähän tämä merkinnöy. Siinä vet voibi olla koira hauvattuna. Vain toinah suauhan izändä viijä omie lihoi kunne himottau. Sih ei ollun nikenellä nimidä sanottavua. Toinah ei emännällägi? On hyvä olla emännän kera hyvissä välilöissä. Se voibi merkitä midätahto, ku pidäy emännällä tiijot aijan tazalla.
Kazakka sano siidä emännällä kahen kessen tarkkazeh, jotta izändä nägyy vei lihajallan riihisaraih. Midähän se silleh ruadanou.
– Midä lienöy, sano emändä, – Omuadahai vei, kui vei…
Vain emändä ei ollun sydämessä rauhalline da kylmäkiskone kuin oli ulgopuolelda. Hiän pistäydy kodvazen mändyö pihalla, astu pimevyön kesseldä riihisaraih da hiivo sydämeh. Sielä ei nägyn nimidä, ei kuulun hiiren hiiskahusta. No, emändä pyzy hievahtamatta yhessä kohassa vägi kodvan. Jälgimäin kuulu hillazet askelehet, da läbi mussan pimevyön emändä tunzi izännän huahmon. Dai izändä oli huomannun vassen heinäkazua valgien peretniekan häimötännän. Emändä tunzi terväh kiät olgapiälöillä da kuuli sanat:
– Jogo sie olet tiälä pitkäh vuottan?
Izändä onnakko tahto paissa pitembäh, vain emändä čuhkai hil’l’azella iänellä.
– Shh, shh!
Izändä ellendi sen silleh, jotta ei pie paissa: tuuli voibi viijä paginat vierahih korvih. Davai algo paissa semmozella kielellä, kudamua kielettömätgi ellennetäh. Da hyö šeikuittih sillä merkkikielellä vägi kodva, muga kaikki heinät heijän alla kahistih. Jälgimäin izändä kobeloičči heinistä sen jygien häkin lihajallan da pani sen emännän kobrah.
No, parahiksi silloin astu saraih kentahto kolmasgi ristikanza. Emändä tarttu tulijua riiviččäh da hos oli pimie, sai selvillä, jotta tulija oli naispuoline, lähizen mökin akka, Amerikan leski, elävän leski. Tämän huomavon perästä roih pimiessä saraissa midätahto semmoista, midä ozuttamolla sanotah ozutelmaksi…
– Aha! sano emändä alluksi. – Johai sattu! No, midäbä sie nyt täl annat. Miehäi täs olen jo lihat suanun…
Samanmoista paginua kuuldih kodvazen kiihkiellä mielellä da kovalla iänellä. Uuzin tulija kergiey sanuo vain erähän kiivahan sanazen, kuni izändä käsköy heidä mollembie vaikastumah jumalan nimessä, libo kriičkemäh ainagi hil’l’embäh. Lopuskalla Amerikan leski maltto halgi pimevyön omalla mökillä niine hyvineh da izändä salbaudu talon gorniččah. Vain emändä astu ielleh kiivassuksissa i suutuksissa perttih lihakoibi kiässä, räigäi sen stolalla da sanuo paukahutti viällä:
– Siin on lihua! Syögiä! Se eule talon puoles. Se on miuspäi. Olen sen iče tienan!
Silleh tämä Miän izännän tietossanda tuli tiettäväksi da i kuuluzaksi. Äijät suut monilla laučoilla avauvuttih sen vuoh nagroh. Moničči mainittih mieli, jotta se vasta oli tabahus. Siidä rodih Miän izännällä ylen huigie: duumaičči jotta vierahie magiezie sais, a sai vain oman muan tuottehie.
Toinah ei äijäldi kyzeldy oligo tässä tabahuksessa roinnun mimmozie jälgivaikutuksie. Sih lähizeh torppah muutettih uuvet eläjät. Amerikan leski sai bilietan rapakon tuakse da piäzi ebäilyttäjästä leskeyvestä, da Miän izännän ičenviennässä i ulgozessa luondehessa paistih tapahtunuon muutosta. Vain erähät tiijettih sanuo, jotta tämä oli piäldäpäin nägyvissä vain lyhyön aijan.
Opastajan muatalohus
Rahvahanškolan tanhuossa oli ollun olgikatos. Johtokunnan ukot muissettih se ylen hyvin: puhtahan keldazena se oli lošnin, ollet oigieloina i silielöinä. Toinah siidä voi olla jo monie vuozie kuin oli nenga, vain eihän tavara pitkäh uudena pyzy. Takihan vanhuagi on piettävä keyhässä muassa sih saiten, kuni se kogonah häviey eigä sidä voi enämbi silmin nähä. No, tämän tanhuon huomai vie jogahine katosta kannattavan. Tozin opastaja pagizi, jotta ollet oldih jo ihan hapannuot da tuulen pöyhistämät, buitto olis istumassa mitahto huamu, i vezi valu läbi kuin sieglasta. Da seinätgi oldih hudrat. Vain midäbä opastaja ellendi, herra, käytännön azieloista. Silmällä kaččuo pidi olla čoma. Da hos vähäzellä vuodigi: moničči vuodau tanhuon katos dai suuremmissa taloloissa, da tyhjä sidä on paikata. Luondokappalehella on luja nahka da äijän karvua. Da, eihän sillä opastajalla, brihakul’ulla, ollun ni ainavuo žiivattua. Nareko vilčisteli. Hädägö herran on kohennuksie prišmie, kun ei ičellä roi dengan mänyö.
Ei, tanhuoh ei uutta levuo luajita. Se suau kelvata ilmaingi. Opastaja oli nuori da vähän pagizija mies i vaikastu. Duumaičči onnakko, jotta toinah muga on. Taki izännät sen tiijetäh.
Se rahvahanškola oli elämättömällä sellällä. Da nuorella opastajalla, kumbane oli vasta seminuarasta päin tullun, jäi ruadeilda aigua istuo tabakka hambahissa kulletandalouvan kannella, midä hiän käytti perttilomuna. Da sit juohtu hänellä ainos vain uuvessah, jotta toinah hänellä pidäis harjottua muatalohutta, ku kerda školalla muadagi oli. Mänetiijä siidä olis tuluogi. Se niät tämä opastaja oli keyhä mies. Seminuarassa opastuossa oli roinnun velgua kymmenie tuhanzie.
Muga siidä mänigi, vain erähän kuun mändyö opastaja prišmi johtokunnalda tuassen tanhuon kohendamista i kattamista. Hiän oli ostan jo vazangi da eihän sidä voinun panna katottomah tanhuoh viluh kuolemah. Johtokunnan ukot duumaidih tuassen dieluo perin pohjin. Mugago, vazango opastaja oli ostan? Se taki selviey tanhuosgi, hos vähäzen katos vuodaugi. Vaza, vet opastaja ellendäy, ei lypsä, eigä se siidä ehtyis: lujenduis vai muailmua vastah. Ei varattomalla kunnalla ole dengua panna tyhjäh da ilmanaiguzih azieloih.
Opastaja oli nuori da vähänpagizija mies i vaikastu. Toinah hiän oli piättän, jotta muatalohutta hiän ruadau kuin ruadaugi. Da vijatoin luondokappaleh elgäh kärzikkäh viluo da suagah taudie johtokunnan izändöin ičetabahizuon täh. Davai otti kluassasta suuren mussan lauvan, mih čotaičennan ezimerkit i muut tekstat liivulla kirjutettih, nuaglitti sen kumalleh vassen syöndäpertin čuppuo da pani vazan silleh roinnuoh karzinah. Čotaičennan opassundaezimerkit vois tästä alguan hädätilassa piirussella kluassahuonehen levielöih seinäparziloih. Takihan školan vahtimuasteri ainos pessä lotostelou ne iäreh.
Talvi kulu da vaza eländäkohassa syöndäpertin čupussa pyrgi ainos vain ylemmäksi kohti lagie, se niät iče kazvo da ku vie karzina sen alla kohoi uuzista kuivikkehista i muustagi. Kirkkahalla yykkiännällä se oli ainos valmis muissuttamah izändiä, konza kuin kuivua olgipehkuo tarvittih libo juondastauččua pidi täyttiä.
Kevät tuli i škola loppu da opastajalla jäi endistä enämbi aigua ruveta muatalohuon ruadieloih. Muat oldih jo sulat da ruohot tungiettih vihriet varret ezih da taivahan väl’l’äh lehahettih kiurut sorakielizin čirkutuksin.
Silloin opastaja piästi vazan nel’l’uolemah kezäzellä tanderehella, otti syöndäpertin ikkunan irdi, työndi sen alla käzidelegäzen da lykki čupusta vägeviä i voimallista höstettä lavan täyven da vei sen pellolla. Höstetakkua rodihgi vägi monda, vain jälgimäin ruado oli ruattu da pellonhöste azienmugah levitetty. Sen jälgeh opastaja otti sen karzinan aidana olluon mussan lauvan, iski luguzan miärän tugevie nuagloi siidä läbi, da sai silleh astivon. Hiän varusti sen vahvalla čiepillä, nosti suuren kiven painoksi da vediä kömähytti brujua pitin pelduo da sevotti silleh höstien mullan segah. Se oli jygiedä ruajetta. Vezi tipahteli hänen očasta. Vain ruatuksi se tuli da silleh oli mua valmis lizävyttämäh jyvät dai kartohkabulut.
Vaza selvii nyt pihalla päiväaijat, vain yöksi se pidi suaha katon alla da sih rizakattozeh tanhuoh ei opastajalla himottan sidä laittua. Ku se oli vilu talvella, sidä pahembah sen sielä kezäaigah yhytti vihmat da kasseldais i kylmettäis sen. Vijatoin luondokappaleh elgäh kärzikkäh johtokunnan ičetabahizuon täh. Sentäh opastaja otti astivon, nosti sen tuassen syöndäpertin čuppuh, piikit poispäin, jotta vaza ei ruanis niih iččiedäh. Sielä oli vazalla tuassen olendakohta kezäzinä vihmapäivinä i viluloin yölöin.
Silleh oli opastajan muatalohus suanun blahoslovitun allun.