Ompelija

Kiännös: Čikko Pajari, Eiji Kirves, Olga Karlova, Tiina Kojonen-Kyllönen, Sirpa Mänty, Johanna Pelling, Sanna Lipkin da Saana Pulkkinen

Kielentarkistus: Olga Karlova

Linku Minna Canthan kirjutettuh algutekstah Ompelija Wikiaineisto-sivul.

*

Kauppaneuvori Römerin pereh oli muuttan kaunehella dačallah, Alavalla, läššä šitä pahalla čotalla olijua Valkeisen järvie, kumpasešša legendan mukah julmakka Vejenemo oli elän. Joka vuosi še muanitteli šualehekšeh kenennih nuoren, hyväččäisen ta tervehen inehmisen lapšen. Ei tovemmaštah ollunkana moista kešyä, jotta kennih ei ois uponnun Valkeisen šyväh pohjamutah, ta ken šinne yhen kerran šolahti, ei hiän šieltä enämpi elävänä myöštyn.

Mityš vienosen ta vijattoman näköni še järvi kuitenkis oli mahtavien äprähien kešellä. Šen kirkašta pintua harvaseh myrškyt ta tuulennenät piäštih vellomah, ne rynnättih järven yličči kukkulalta toisella. Vain alahana meččäsien rintehien kešellä Valkeini levähteli lekahtamatta, rauhallisena, hot vähäsen ni šynkkämielisempänä kuin tavan mukah.

Valkiet, tyynet kešäillat – ne ne oltih Valkeisen pruasniekkakotvasie. Šilloin šen ympäri joukkoutu nuorta ta iloista rahvašta, laulu ta ilo kajaheltih rannalta toisella ta kisapakinat vilaheltih kepiešti ristih rästih. Hoš järvi oliki melkosen šuuri, ei pitän kovuan äijän iäntä noštua, kun šai šiinä termän rinteheltä pakinan kuulumah vaštasella puolella, toisella rintehellä. Šentäh kun akustiekka oli tiälä parempi kuin missänih konserttišalissa. Šemmosina iltoina järvi kiltti smaragdivihrienä ta kullankarvallisena, ta ei šilloin monella juolahtan mieleh šitä ihaššukšissah kaččuos’s’a, jotta elošta himoiččija Vejenemo šen helmašša viiristeliyty.

Parin kivenviskaukšen piäššä Valkeisen päivänlaškupuolisešta pohjukašta oli Alavan satu. Šen takuana, yličči korkiekašvosista kuušiloista ta koivuloista kohosi dačan valkiekši mualattu kakšikertani puini srojoš. Tyhjänä še oli šeison kaiken talven, ka nyt šinivalkie lipun kankahaini liehu katon piällä merkkinä šiitä, jotta isäntäpereh oli myöštyn jälelläh.

Hyö oltih tultu iellisenä iltana ta šiitä heti huomenekšella nouštuo kiirehti Aili, talon nuori tytär, kaččomah omie parahie paikkoja alahana savušša. Hiän välillä šeisattu konša minki penkeren viereh, kaččeli kukkatuhjoja ta hentoja vaštanouššusie kašvitaimenie. Neiččyni šilmilläh miäritti puijen korkevutta ta kummekši, taki ne tuaš oltih äijän kašvettu männyöštä šykyšyštä.

Omat, armahat kaikki, jokahini kohta ta čupukka, jokahini aššuttava toroška. Šiltä tuntu puitto hyöki oltais ilosešti muhahellen hänellä tervehyttä luajittu, puitto oltais ikävöity ta jälelläh šuatu oman potruškan luokšeh.

Lienöy hyö tiijetty, mitä tärkietä hiän oli šuanun ošakšeh tällä välin? Jotta hiän oli kihloih männyn ta oli ylen ošakaš, niin ošakaš, jotta ei onnakko niken inehmini muan piällä voinun olla niin ikiošakas kuin hiän. Kačoš Ošši ta hiän. Hyö oltih, niätšen yheššä šen šuuren, šuuren ošan ta onnen tavotettu.

Šykyšyllä, tiältä kotih lähtiessä ei hiän Oššie vielä tuntenkana. Roštuon aikua vašta heitä erähäššä illačušša tuttavuššutettih.

Kuin hyväsešti hiän muisti šen illan! Ieššä hiän näki Oššin šemmosena, kun hiän šiinä šeiso ta kačahti häneh šuurella ihualennalla. Šiitä hil’l’akkaiseh kumarti ta pyritti tanšših. Otti tukovašti kiini ta kuletti teräväiseh, lennošša yličči lattien. Musiikki šoitti ta šyväin tykytti iluo ta elokšentahtuo. Še luati hyvyä še tanšši.

Tämä priha, varreltah šolakka varasut’t’a oli Aililla mieltä myöten ihan enšimmäiseštä kačahukšešta. Vain ei hiän ših palah vielä mitänä tietän heijän tulijista välilöistä. Ei šilloin eikäi vielä šen jälkeh, hoš hyö oltihki rikeneh näkeyvytty, konša Ailin koissa, konša missäki muuvval’l’a – kul’aimašša ollešša, luissinrualla, illaččuloissa, ta konša missäki. Pöyšti, vain mi lienöy heitä yksih ajo.

– Pöyšti – hmm, muhahti Aili ičekšeh ta issahti lehtistuanun skammilla, šiinä hiän kaikešša rauhašša šai uppoutuo omih ilosih muistoloih. – Ošši kaikičči šen šuatto niin kiäntyä. A kuinpa šiitä mie iče? En tottaše olis käyvä liessittän luissinrualla, kun en tietäis, jotta niän šielä Oššie. Olin vain niin huppana, kun en malttan omie tuntoja.

Ne šelvittih hänellä vašta kolme netälie takaperin, šilloin kun Ošši ilmotti rakkahuttah. A voi šitä kotvaista! Ei nikonša hiän kaččuot, šitä unohtais.

Hyö näkeyvyttih Lehtiniemen puissošša, kumpasešša musiikki šinä iltana šoitti. Heitä oli šuuri joukko nuorie. Huomuamatta hyö Oššin keralla lähettih omillah kulkomah ta ekšyttih istumah erähällä skammilla, kumpani oli puijen pimeikössä rannalla.

Ta šielä še tapahtu!

Mitä hiän tovemmaštah oli šanon? Aili otva šai tolkkuo šanoista, Oššin iäni ta loittoni šoitanta vain humistih hänen korvissa. Ka yhelläh hiän hokšasi šanojen merkitykšen – hokšasi koko varrellah. Šyväin tykytti niih kovah, ta kaikki šuonet tykytettih, ta näkö palo puitto tulešša, eikä hiän nähnyn mitänä, eikä kuullun mitänä, eikä tietän, mitä hiän vaštasi Oššilla, tahi vaštasiko hoti mitä. Koko muailma puittokuin olis hävinnyn loitoš poikeš, vain šyvällä šiämen pohjašša hiän tunsi šen, jotta Ošši häntä ylen armašti ta jotta oma armaš parašta-aikua istu šiinä hänen viereššä ta kyšy häntä mänömäh yhteh.

Ta šiitä – šiitä! Niin – šiitä kun Oššin huulet košetettih hänen huulie – Hospoti! Veri nousi moisella vauhilla hänellä piäh, jotta hiän uško mänövän mallitta šiinä paikkasešša! Ka silloin še puhkesi kukkimah še hänen šuuri armahuš Ošših. Ta häntä halličči šemmoni ihaluš, kumpaista hiän ei vielä elyässäh ollun tunten. Eikä vain häntä, vain koko muailman – niin, še kuuluu kummalta, ka oli aivan totta. Luonto muuttu šiinä kotvasešša äijyä vorssemmakši ta musiikki šoitti kaunehemmin mitä konšaki ennen.

Aika lenti kuin šiipilöillä! Kuin pitälti hyö šiinä lienöy issuttu käsi kiäššä – Ailin smietti, jotta še oli vain lyhyččäini kotvani, ka Ošši šano, jotta hyö ei ruohittais enämpi viikoštuo, šentäh kun toiset šen huomattais, ta niin hyö šiitä lähettih jälelläh muijen joukkoh.

– Kaččuot, tuolahan hyö ollah, karjuttih toiset jo loittuota heitä nähtyö.

– Kuinpa työ tietäsijä, kuinpa työ tietäsijä, tuumaičči Aili ičekšeh ta kačahti peitokkali Ošših.

Tuo heijän yhtehini peittoasie, mityš še oli hyväččäini! Tietämättä hiän tarttu Olgan käteh – Olga kačoš oli hänen paraš tovarissa – ta hiän puristi šitä, puristi niin lujah, mitä vain oli väkie. Olga iännähti.

– Aili, mitä čuutuo, miun käsi kohta mänöy liččoh, hiän valitti. Ka šiitä vašta häneh iski epyälentä.

– Mi šiula on, Aili? hiän čuhkasi.

– Ei nimitä, ei nimitä, čipčetti Aili vaštah. Ka mieleššäh hiän jatko: kuinpa tietäsit, – vot kun tietäsit!

Oli niin kumman kummua tuo, jotta hänellä nyt oli puittokuin oma muailma, kumpasešta toisilla ei ollun hämäryäkänä tietuo. Ta jotta še oli yhtehini Oššin kera – niin šehän šiinä juuri oliki niin muanittavan hyvä.

Tuatto ta muamo myöhempäh šuatih tietyä heijän kihloihmänennäštä, niken muu ei tietän. Vašta nyt eräš päivä takaperin hiän kerto Olgalla. Kerto ihan ičkin točkin koko heijän armahuon istorijan, kuin še ensin alko ta kuinpa še kehitty, kašvo kerta kerralta konša hyö näkeyvyttih ta šiitä niise šen kotvasen šielä Lehtiniemen skammilla. Olga oli kuunnellun koko šiämellä ta niin palavašti, puittokuin olis iče elän šen kaiken. Hyö oli paistu monta tuntie šiitä šamasešta asiešta. Ailista oli niin mukava šanella potruškallah omua ihalutta ta onnie.

Olga oli luvannun rikeneh käyvä heitä kaččomah tiälä dačalla, toinah hiän tulis jo tänäpiänä. Ta niise tulis Ošši, hiän tulis jo ennen puolta päivyä ta kostis huomiseh tahi huomenenjälkiseh šuaten.

Ailin šilmät kiillettih, näkö palo ta šuu pani muhua.

– Ošši, hiän čuhkasi, – Ošši, Ošši!

Mityš laijatoin mielihyvä šuaha mainita hänen nimie! Še oliki muailman kaunehin nimi.

– Ošši, Ošši, Ošši –.

Ka šiih hänen unelmat jiätih. Muamo kučču häntä ikkunašta.

– Tiälä olen, muamo, tiälä, vaštasi Aili.

– Nouše tänne, ompelija on tullun.

Kalvakka, hil’l’ani naini šeiso huonehešša, mittalentta kiäššä, häntä vuottamašša. Martha Rainio – Aililla hiän oli tuttava jo entiseštäh, jo monta kruuttua ompelija oli hänellä luatin.

– Että šua nyt ottua muuta ruatuo, varotti rouva Römer Marthua, meilä tulou šitä riittämäh teilä šykyšyh šuaten. Totta työ oletta kešän aikua tiälä kyläššä vain kuinpa?

– Totta mie olen, vaštasi Martha.

Hänen näköh ei lekahtankana ta oli totini kun mi, ei yksikänä liikeh kerton, oliko rouva Römerin ehotuš hänen mieltä myöten vain ei.

– Tiälä tulou ommeltavakši hoš mitä, makuantavuatetta tai plat’t’ua. Niin jotta – parempi šanuo šuorah, ei še teiltä peitošša pisy: antasin teijän luajittavakši tyttärelläni prituanieta. En tiijä niketä, ken luatiu niin hyvyä ruatuo kuin Martha, šentäh mie piätinki kiäntyä heti teijän puoleh.
Marthan näkö vähäsen eleyty, ka hiän ei kuitenkis virkkan nimitä, kačahti vain pitkäseh Ailih, kumpani vaštasi šiih ošakkahalla muhahukšella.

– Ka Martha ei šua paissa šiitä vielä, jatko rouva Römer, kihlonta julatah Iivananpäivänä, kučumma tänne kaikki meijän tovarissat linnašta ta šiih šuaten ei nikenen pitäis tietyä koko asiešta. Luajimma potarkan kaikilla, hiän muhi ta šilitteli Ailin kellertävyä tukkua, kun miän ukko yllättyän noštau teilä nuorilla pokalin. – Kanin, kihlamekolla olis nyt kiireh. Mie olen täššä valinnun mallin muotilehtilöistä. – Aili, kuinpa šiula tämä?

Aili kaččo leheštä yličči, hiän ei äijyä moisista välittän, oli tottun jättämäh ne muamon hommattavakši. Ta še oli hyvä, muamohan šen parahiten tiesi.

– Niin, mie tuumaičen, jotta täštä tulou vorssa. Täššä on kankaš.

Hiän otti stolalta hienosen vualienšinisen kisseikankahan ta levitti šitä Ailin eteh.

– Mitä työ šanotta, Martha? Paššuauko še hänellä? kyšy hiän, ylpien ihaššukšen ilmeh nävöllä.

Ylen hyvinhän še paššasi Ailin valkien kirkkahah, hienoseh hipieh ta heliešti rušottavih poškiloih.
Vähän aikua häntä kačeltuo muamo jätti kankahan ompelijan käteh ta läksi muih ruatoloih.

Martha ašetti mittalentan Ailin vyötärykšellä.

– Työkö šiitä toven jiättä tänne koko kešäkši, Martha? kyšy Aili. Olis niin vesselä. Päivät ompelisima yheššä.

– Puitto työ malttasija? muhi Martha.

– Tiettäväini ompelisin. Ka en šillä aikua, konša Ošši on tiälä.

– Kučutahko tiän šulhaista Ošši?

– Kučutah. Toiset tovemmaštah šanotah häntä Oskariksi, ka Ošši on miušta äijyä čomempi nimi. Onnakko teijänki mieleštä?

– Niin miunki.

Martha kumartu ottamah hamehen mittua. Aili ihmetteli hänen kaunista muštua kaššua, kumpani oli pletitty piän piällä hopiesen nuolen ympäri.

– Ta hiän on muitenki niin kaunis. Korkiekašvoni ta šolakka. Ta luonnoltah ylen luopusa, hemmeh, niin kaikin šanotah.

– Tiettäväini hiän teitä šuvaiččou ilmataivahallisešti?

– En tiijä.

– Työkö että tiijä?

– Tottaše mie tiijän. Hiän – ei, en mie ilkie šanuo.

– Šanokkua pois. Ei tiän pie miun tähen čuipottua.

– Hiän vannou, jotta enši kačahukšešta hiän rakaštu miuh.

– Šen mie kyllä ušon, vaštai Martha, kaččuon hänen lapšellisen vijatointa näkyö ta hentuo vartaluo.

Martha oli heittän mittuamisen, hiän levitti kankahan stolalla ta rupei šitä leikkuamah. Aili piäsi vällyöh, hiän istuutu kiikkustuulah ta pani šen vesseläh liikkeheh.

– Kun tietäsittä, Martha, kuin lyšti on olla antilahana.

– Kenpä toveštah tiän šulhani on?

– Kuotelkua arvual’l’a. Eikä še olekana jykie, kun kerran tiijättä, jotta häntä kučutah Ošši ta jotta hiän on šolakka varreltah, kaunis mieš.

– Niitä on niin äijä šolakkavartaloisie. Ta mistäpä mie hänen rissintänimijä olisin šuanun tietyä.

– No kuotelkua nyt kuitenki.

– Touhturi Evers?

– No ei! Onko hiän nyt kaunis?

– Magisteri Kessler?

– Uh! Kumpani on niin kankie ta ilotoin, jotta en tunne toista moista. Ošši on ylen poikkoi ta vesselä.

– Moušot mie en häntä ni tunne?

– Naverno tunnetta – Šš!

– Aili pietti kiikkustuulan ta kuunteli.

– Onnakko tulou –?

Ovi avautu ta kynnykšellä ilmešty nuori komie herra vualiešša kešäpuvušša. Še oli varasut’t’a Oskar Holm.

Aililla kohoi rušotuš ihan ohimoloilla šuaten.

– Ošši, hiän hoikahti ta rienti vaštah. Tule terveh!

Ka Holm oli tokatin, jotta huonehešša oli gost’a. Hänen näkö jäyčisty ta muuttu vierahakši.

– Onko kauppaneuvori koissa? hiän kyšy.

Aili nakro.

– Ošši, mitä šie luatiuvut? Ei šiun ollenkana tarviče. Neiti Rainio tietäy kaiken. Muamo hänellä vašta kerto. Neiti Rainio on kačo tiälä ompelomašša miula prituaneita. Ta tuommoni miula mekko tulou kihlajaisih. Onko vorssa? Šie et šua nähä milma šiinä ennein kuin šiitä vašta. – Aštumallako šie tulit?

– Aštumalla.

– Koko matan? Linnašta šuaten?

– Niin.

– A voi, no šilloin šilma onnakko vaivuttau. Istuuvu tänne.

Holm šolahti divanan kokkah. Hiän oli tovenki kalvakka ta rauvennuon näköni. Ei hiän nimitä paissun eikä ni kaččon Aililla šilmih, niin kuin tavallisešti, vain otti näštyykin kormanošta ta pyyhki oččua. Aili istu pienellä stuulalla hänen eteh, onni ta hellyš kuvaššuttih hänen nävöššä. Hyö oltih šielä niin rauhašša huonehen toisella puolella. Martha šeiso šelin heih, kumarrukšissa tuon vualien šinisen kankahan piällä, šakšet naristih stolua vaššen, kun hiän šiinä leikkai liivie kihlamekkoh.

– Šiula tuli äkie aštuos’s’a, šano Aili oltuo kotvasen vaikkasena. Mänenkö käymäh seltterivettä karšinašta?

Hiän ei ni vuottan vaštaušta, a läksi šamašša keittijön puolella, kumpani oli rakennukšen toisešša piäššä.

Hyö jiätih kahen, Holm ta ompelija.Šakšet höröššyttih narisomašta. Varattavat šilmät kiännyttih šillä puolella huonehta, missä Holm istu. Holm kohtai kačahukšen.

– Martha, mi ošatoin šatuntahini šilma tänne toi? Tuumaičin hil’l’akkaiseh šilma valmissella, ka nyt še tuli näin vuottamatta.

– Šie et ole ruohtin kertuo miula täštä. Olet vain miušta puannun, et ole ni lašken pakajamah šiun keralla. Tolkutoin olet!

Hiän šeiso šuorana ta jämienä, hänen kačahuš leimahti ta hänen iäni vavahti.
Holm pahanpäiväsešti hätäyty. Veret šävähyttih hänen nävöllä ta kiät nypittih rauhattomašti divanan käsišijua. Hiän kuotteli kumminki lujottautuo ta niise ašettuo porčuintavalmehukšeh.
– A mitä šie nyt tovemmaštah šuoriet ruatamah? hiän kyšy.

– Mie šuorien šanelomah heilä kaiken julki.

– Šillä et voita mitänä.

– Niinkö šie tuumaičet? – Mie kuulen, jotta vähän šie arvuat, mitä luatuo asiet ollah.

– Mitä šie tahot šanuo?

– Jotta šiušta kohtasillah tulou tuatto, hiän šaneli ta korošti jokahista šanua.
Še šivalluš šattu. Holm kavahti šeisomah, jähmetty, ta piäsi vašta kotvasen peräštä iäneh:

– Valehtelet.

– Šen šie šuat nähä šyyškešällä.

Marthan viha vähäsen lauhtu, kun hiän huomai, mitein hänen šanat vaikutettih. Häneššä rotiutu pikkaraini toivon kyven, še hänen šyväintä šulatti. Olihan heilä yhtehini huoli, še heijät kammičoičči yhteh: Oskar ei šuattais jättyä häntä täh tilah, tuo uuši armahuš haihtuis, entiset tuntehet myöššyttäis. Olihan hiän häntäki toko šuvainun. Šen aijan muisto vielä enämpi tyynnytti hänen mieltäh.

– Oskar, elä milma jätä. Šuatan mie kantua häpietä ta pahakšikačontua, en ota piähäni rahvahan pakinua, kun šie vain pisynet miula ušollisena ta šuvaičet milma entiseh luatuh.
Holm veti henkie šyväh, ei hiän paikalla kyvennyn vaštuamah, kaččo vain jalkoih, oli puitto muokkautun ta mäni harmuattavan kalpiekši. Marthan šilmät pisyttih häneššä kiini vuottuan.

– Mintäh et aikasempah miula tätä šanon? Holm kyšy jälkimöiten matalalla, kömäkällä iänellä.

– En kačo mie ičekänä šitä tietän, en tahton uškuo ennein kun nyt vašta eräš netäli takaperin. Šen jälkeh en ole šuanun šilma nähä.

Martha kaččo häneh molimalla, puitto eloš tai kuoloma oltais riiputtu šiitä piätökšeštä, kumpasen Holm nyt luati.

Muutoma šilmänlipahuš kulu. Hyö šeisottih šiinä vaššakkah, iänettä molommat. Holmin šilmät šavittih puoleh toiseh, ka Martha kaččuo kiirotti häneh rävähtämättä. Vuottuas’s’a hänellä tuška mäni vaččah, šuattohan Aili myöštyö hoš mih aikah ta konša hänen tietoh še asie šiitä tulis?
Šamašša ni kuulu oven avuanta viereššä olijašta huonehešta.

– Paiska toisella kerralla, čupatti Holm hätähisešti.

– Ka konša?

– Konšaki. – Illalla, još paššuau.

Hiän šolahti jälelläh omalla paikalla tivanan čuppuh, kuapni käteheh muotikasiettua, kumpasie šiinä rinnalla oli levälläh, ta upotti šilmäh niih Ailin jiäviytyössä huoneheh. Martha niisi ašettu entisillä tiloillah, ta šeiso tuaššen šelin. Nošniččimet naristih šamah tapah kuin ennenki.

Aili laški tariččimen tivanan šivustolalla ta kuato vettä stokanah.

– Ka, Ošši?

– Prosti!

Holm havaččautu, heitti kasietat pois kiäštäh, ta tyhjenti stokanan yhellä kulahukšella. Aili täytti šen uuvveštah, ta hiän klunkai vielä šenki pohjie myöten.

– Ka šiula vet oliki kova jano, ihmetteli Aili mielihyvissäh, kun oli niin hyvin šen arvannun. –Läkkä myö nyt alaš kašvimualla? Šielä on toko viiliempäistä. Ta mie ošutan šiula šielä omenapuun, kumpasen mie kahekšan vuotta takaperin issutin. Smieti jotta še nyt enši kertua on kukašša, tänäpiänä huomenekšella löysin šiitä kolme kaunista n’uppuo.

Täh luatuh čirčettyän Aili kuletti šulhaistah käsipuolešta verannalla ta šieltä kašvimualla levietä toroškua pitin, še juohatti alahakši lehtistuanuh.

Martha kaččo heijän peräh. Tulena mäni tuška läpi hänen vačašta, kun Aili verannan portahie laškeutuossa nojautu šulhaistah vaššen ta čomasešti kaččo hänellä šilmih. Mitä lienöy šiinä hänellä šanon, Martha ei voinun šitä kuulla, ka mitänih hellän pehmiešiämellistä še toinah oli.
Martha puri hammašta; hänellä teräväh nousi himo vejältyä tukašta tuota häipäkkyä eläjyä, kumpani varašti häneltä mieleššäpiettävän. Mitein kaunehešti hiän aštu šiinä Oskarin rinnalla, ta mitein nuorelta, ihalalta ta hempieltä hiän näytti ruškiešša hienosešša kešäplat’t’aseššah. Martha tunši iččie pienenä harmuana hiirenä hänen rinnalla, polte nousi hänen šiämeššäh ta veri šyökši hänellä piähäh. Hiän kačannallah ličotti häntä, häntä tuola, kumpasen helakka nakru juuri nyt kaiku ylähäkši tänne šuaten, puitto pilkaten hänen avutointa vihuah.

Vašta šiitä, kun heitä ei enämpi näkyn, ottautu Martha ielläh ruatoh. Hiän poikkoh šovitteli leikattuja paloja yhteh, ta kroklaili niitä kiini toini toiseh, jotta joutuis liivi paššauteltavakši. Hänen piti piäššä ta mitä rutompah erottamah heitä, hiän ei tirppan šitä ajatušta, jotta nuo kakši oltais šielä yksissäh, onnakko Oskar nyt parahuol’l’ah šepyäli toista…

Eryähän tunnin piäštä piika toi hänellä kahvie. Šilloin hiän juštih vejälti jälkimmäiset pissokšet.

– Nythän täššä ois paššauteltavua, hiän virkko, šamašša kun hampahillah puri rihman poikki.

– Mänenkö pyrittämäh Aili-neitie? kyšy Liisa, kumpani šeiso hänen ieššäh kahvitariččimen keralla.

– Ei pie, mie iče mänen – šuan vähäsen jalotteliutuo. – Oltanehko hyö vieläki tuola lehtistuanušša?

– Ka šielä hyö tottaše ollah.

Martha kaiken aikua kačotteli kahvie juuvvešša lehtistuanuh päin. Ei šieltä näkyn eikä kuulun mitänä, ka šielä hyö oltih, puijen takuana, šiitä hiän oli varma.

Hil’l’aseh, iänettömin aškelin hiän mukitteli šivupolkuja alahakši ta tuli niin vuottamatta lehtistuanun luokše, jotta ei šen šiämeššä olijat mitänä huomattu, ennein kuin hiän jiäviyty heijän eteh. Hyö jäpšähettih, Aili veti iččieh erilläh Oššista, kumpasen olkapiäh hiän oli nojannun omua verövyä poškie ta Ošši irrotti oman käšivarren hänen vyötärykšeltäh.

Aili hämmenty, ka Oššin oččah rotiutu kruppi ta Marthua yhytti tyytymätöin kačahuš. Vain Martha ei šiitä välittän.

– Neiti, ole moini hyvä ta tule paššauttamah liivie. Iäneššä, millä hiän šen šano, kuulu mitänih kovua ta käšköväistä.

Ennenkun hiän kiänty mänömäh Ailin jäleštä, heitti hiän pitän, vihua leiskujan kačahukšen Holmih, kumpani jäi istumah.

Kruppi Holmin očašša šyventy. Hiän viritti paperossin, poltteli šitä hil’l’akkaiseh ta tuumaičči. Konša še oli loppuh šuaten palan, hiän nousi ta venytteli, läksi lehtistuanušta pihalla ta rupesi ieštuaš toroškua pitin kävelömäh. Hänen aššunta oli varmua ta notkieta, holtti ošutti rohkevutta, piän pistyašento lujutta. Hänen asiet oli šelvitty ta hiän oli luatin piätökšen, kumpasešta ei aiveltan horjuo.

Martha istu pätöväisen päivän ompelukšen keralla, läššä verannanpuolista ikkunua. Hiän kuuli heijän heplakat iänet enšimen pihalta, šen jälkeh ruokasalista, kumpasešša hyö šyötih iltaista. Hiän näki kuinpa hyö liikuttih ieštuaš, oltih omavaltaset ta huolettomat, puittokuin hyvän ošan helmalapšet.

Oskar, hänen entini Oskar, ošutti olovan jo täyvellisešti perehtyn täššä koissa. Häntä piettih kuin ainaki omua perehtä eikä hiän olonnun Ailin rinnalta hoti pienen kotvasen aijakši.

Marthan šiämeššä riehuttih šekalat, ristiriitaset tunnot. Toičči valtasi raivosa viha, hänellä olis himottan tappua heijät molommat, paiskata heijät muah, polkie heitä jaloillah, lyyvvä, piekšyä heijät henkistä. Iltapäivällä koko pereh puittokuin hänen uhalla keräyty verannalla, šiih hänen šilmieh eteh, kahvie juomah. Šiinä hyö kaikin issuttih monen tunnin aijan ta kepietä vesselyä paistih, ta šilloin hänellä himotti ryöpšähtyä heijän joukkoh, ošuttoa šormella tuota heijän kallista kost’ua, tuota vorssua, komieta, armašta šulhaista ta pal’l’aštua hänen ruavot, julmašti kohti ta ičkin točkin kertuo mimmosissa peittovälilöissä hyö oltih oltu, ta kaikkien ieššä tunnuštua oma huikie. Riemulla hiän smietti šitä jassakkua, kumpasen hiän šais aikah, kuinpa hiän yhellä isulla luatis lopun tuošta ilosešta, perehelliseštä šovuššaolennašta ta kukistais tuon moššenniekan, kumpani oli hänet hylännyn, kumpani oli häntä näin ošattomakši luatin.

Ompeluš oli kirvonnun hänen helmah. Hiän rupesi kaččelomah heitä šielä, missä hyö issuttih rauhallisen lupšakašti, tietämättä mistäki šiitä vihašta, kumpani heitä kohti hehku.

Kauppaneuvorilla oli kasietta kiäššä, hiän oli turpakka herra, varman ta haltivoiččijan näköni. Rouva, pulčakka, terveh ta pohatannäköni hiänki, nieklo hil’l’akkaiseh, ka Aililla ei ollun mitänä muuta ruatuo kun hellie hyvyä ošuah ta olla ihaššuttava.

Ta Oskar – vot kun tyytyvällisen näkösenä hiän šielä poltteli paperossie ta šuutki Ailin keralla. Ei onnakko muistan häntä enämpi eikä ni hänen tušista välittän. Ylen vierahalta hiän Marthaštaki nyt tuntu. Konša hiän kaččeli tuota vorssua, opaštunutta herrua, ei hiän voinun ymmärtyä jotta toveštah hyö oli pietty šemmoista hyvyä välie – hiän, huovis ompelija ta tuo nuori, ylpie varasut’t’a, mamseli Römerin šulhani.

Martha tunši, jotta heijän välih oli ilmeštyn šyvä, ylipiäsömätöin halkiema. Varasut’t’a Holm oli hänellä vieraš, hiän oli uušissa ololoissa kylmennyn entistä peittomielitiettyö vaššen, ei tahton häntä enämpi tuntie, ei ni tunnuštua, jotta konšaki ois ollun hänen kera missäki välilöissä. Še oli kaikki ollutta ta männyttä!

Vihan viehkuri oli ohičči: yksinäisyön ta turvattomuon tuntehet tultih šen tilah. Häpie häntä vuotti ta rištikanšan ossutinta, hätä ta avuttomuš. Eikä hänellä ollun ni yhtä potruškua, kumpani häntä kuuntelis ta šaleiččis!

Konša hiän tuaš kumartu ompelomah, kirposi hänen poškelta kihlaplat’an piällä monieš šuuri kyynäl. Hiän pöläšty ta hivo ne poikeš nenäpaikkasellah. Tottaše ne ei nimitä pilkkua jättän kankahah.

Vašta myöhempäh ilmešty Alavalla Ailin vuotettu tovarissa. Hiän šuorisi jiähä huomiseh šuaten, šamoin kun Oššiki.

Aililla ta Olgalla oli mitäki paistavua toini toisella, šemmoista mitä Oššin ei pitän kuulla. Oššin šynnyntäpäivä oli niät kuukauven peräštä ta yheššä Olgan kera Aili oli piättän ommella hänellä potarkakši matkasumkan. Olga oli ottan asiekšeh valita kuavan čomennušompelukšeh ta niitä hiän oli tuonun moniehan mataššah. Heijän piti nyt šuaha niitä kačella kahen kešen, ta konša Ošši ušotti, jotta ei hiän ollun niyhtä tiijonhimoni heijän peittoasieloih nähen, mäntih hyö čartakkah ”viijekši minuutiksi”, ta jätettih Oššin šiksi aikua ičekšeh satuh.

Martha oli šilloin jo šuanun ompelukšet valmehiksi. Hiän tokati ikkunašta kun tytöt lähettih, šiän oli kintahan peikalošša, Martha melki kuuli šen lyönnit. Oli vet Oskar luvannun häntä pakautella myöhempäh illalla? Onnakko nyt olis šiih paššuaja aika?

Hiän käveli hil’l’akkaiseh kašvimualla. Kierteli savun toroškoja, kaččeli penšahie ta šilloin-toičči kačahteli ikkunoih päin, a kun šielä ken häntä kaččelis. Lopulta hiän pujahti šillä toroškalla, missä Oskar istu. Martha purekšenteli koivun varpuo, kumpasen oli katannun ta hil’l’akkaiseh ielläh aštuon hiän kačahti varovaisešti ta kyšyväisešti Oskarih.

– Aššu tuonne meččäh, mie tulen jäleššä rantatietä pitin, Oskar mumetti.

Veret leimahti Marthan näköh, hiän nyökähytti piätäh, kiirehti aškielieh veräjyä kohti ta hävisi meččäh.

Kun Holm vähän šen jäleštä mäni rantah, hiän näki Marthan ylempänä, Valkeiseh viettävän kallivon reunalla istumašša.

Hiän niisi nousi šinne ta šeisattu Marthan eteh.

– Šiun pitäy lähtie pois tiältä, Martha, šano hiän matalalla, no ičetietosella iänellä hipissellen huulipartuah ta kiinnittyän käškijät šilmät Marthan värähtelijäh näköh. – Välttämättä, ta ruttoh. Kekši minih šyy, šano, jotta läsiyvyit tahi mitänih šemmoista.

– Mintäh? varaukšissah kyšy Martha. Hiän jäi istumah kiät rississä polvista ympäri tai kaččo melkein molimalla Ošših.

– Ka mintähkö? Et šie ymmärrä, jotta tämä ei nikuin mäne näin. Miun on ilkie tietyä, jotta šie olet tiälä.

Martha oli murtun. Vaihtelijat mielen liikkehet ollah häntä koko päivän piekšetty. Hänellä ei nimih ollun enämpi väkie. Hiän oli kuin muah lyöty ta nöyrty omah ošah. Hiän ei nimitä voinun vaššata, palavat kyynälet juoštih hänen näkyö myöten.

– Ota asie tolkun kera, jatko Holm vähäsen lauhtuon. Šillä ei nimitä kuitenkis enämpi voi. Ta tiesithän šie kaiken aikua, jotta ei šitä ijänaikua keštäis. Aikasempah tahi myöhempäh olis tämä loppun. En šiuta pettän antamalla tyhjie lupaukšie miän pyhävellyöllä.

Ei hiän pettän, totta še oli, iččieh šai Martha viärittyä. Hiän oli pienen kotvaččuonnen tähen luopun omašta tulijašta aijašta, koko hänen elämäštä. Mitä nyt autto omien jälkien tiijuštamini ta kaihoni mieli? Mitä on ruattu, šitä on ruattu, ei enämpi ruatamattomakši šitä šuanun.

Kyynälet jo karpaloina juoštih hänen poškija pitin. Ne šuatih tippuo alahakši helmah. Hiän ei välittän niitä hoš pyyhkie. Šilmät šuurina hiän kaččeli taivahanrantua poikki Valkeisešta, eikä piäštän iäntä, hoti Holm šeiso viereššä vuottuan vaštaušta. Hil’l’asuon katkasi vain nyyčkytäntä, kumpani hänen šiämeštä vähä välie nousi.

Tuškin hiän mitäki näki, vaikka šilmie rävähtämättä kiiristeli, tuonne loitoš, missä taivaš ta mua yhyttih; šentäh kun hänen kačahuš oli omituiseh šyvällä kiäntyn ta elo oli šiitä puannun. Mielenliikkehet oltih ašetuttu, virtana kyynelet vain valuttih hänen šilmistä. Elämä oli vetäytyn šyvällä šiämeh, kuin rikeneh tapahtuuki, šilloin kun mureh ta tuška ollah äprähistä piäličči kohottu.

– Ka no, Holm lopulta jatko, mie en voi tiälä enämpi kotvittua. Pitäy myöštyö jälelläh, šielä milma jo voit olla vuotetah. Yhtä vain tahtosin: elä pyrkiyvy miun luokše, eläkä enämpi kyšy näkeytymäh. Ymmärrätkö šie, jotta ei meijän kešen voi olla mitänä yhtevyttä. Rahua mie šiula työnnän šitä varoin, konša še vaikie aika tulou – jotta ei šiun pie puutehešša elyä. Šen takie šiula ei pie olla huolešša. Jiä tervehekši. Ta muissa, jotta lähet täštä talošta. Paraš, kun mänisit jo tänä iltana.

Hiän läksi. Martha ei lekahtan, hiän jäi istumah alallah liikkumatta, kiät rississä ympäri polvešta ta šilmät kiirallah kaččuon kunne lienöy loittovuoh.

Holm oli oikein arvannun. Aili ta Olga häntä jo kaikkielta ečittih ta juoštih kepakkoina hänellä vaštah, konša huomattih hänen tulovan.

Hyö oltih tuumaitu lähtie šoutelomah, kun ei Oššilla olle mitänä šitä vaštah. Ošši tietyšti šuoštu, ta niin šitä lähettih pienellä valkiekši krassitulla venehellä, kumpani varšin oli luajittu tämmösie matkoja varoin.

Šynty pieni kiista, ken pitäis peryä, a ken šoutais. Ošši tarttu airoloih, hänellä ei muu voinun tulla mielehki, ka tytöt oltih ičepäisie, heijän piti šuaha istuo rinnakkah kokašša ta šoutua yksi yhellä airolla ta toini toisella. Ošši lopulta anto myöten, kun muu ei auttan. Hiän työnši venehen rannašta ta nyt alettih tytöt pienillä valkeilla käsillä vetyä airoja, mitä vain oli voimua. Alušša hyö staraitih niin, jotta ei muissettu ni paissa, ka vähäsen aijan piäštä oltih voimat loputtu. Šillon hyö hokšattih, jotta ei heilä ollun kiirehtä, ei niyhtä tarvinnun šoutua, kun Ošši vain hil’l’akkaiseh melo, niin piäštih šen verta etehpäin, kuin pitiki. Kun vain šuatih olla šielä järvellä, ei heilä muuta tarkotušta ollunkana.

Ilta oli lämmin ta tyyni. Taivaš romotti kešäpäivänlašulla, päivä rupesi šijautumah. Valkeini kirkkahana välkky kuin sirkkalo, hil’l’asešša, vuottavašša levošša.

– Olettako työ kuullun starinan täštä järveštä? kyšy Aili. Ta vuottamatta heijän vaštaušta hiän jatko: tuola šyvyöššä, niättäkö, viiriy Vejenemo nuorie, kaunehie imehnisie šualehekši. Šanotah, jotta järvi on kešellä pohjatoin ta kun še Vejenemo vain ehtiy šiih šuaten veteh männyön völjätä, ei häntä enämpi ijäššäh löyvetä. Monta on jiänyn šiitä ikipäiviksi järveh.

Olgua varautti.

– Huuh, kuin hirvietä, kun še nyt kaččelou meitä tuolta alahalta.

Hiän kallistu venehen laijašta piäličči ta kaččo alahakši. Muššat terhakat šilmät ta vesselä näkö muhi hänellä vaštah. Še oli hänen oma kuva ta hyvällä mielellä hiän kaččeli šitä kotvan, kuni venehen tuoma väri šen kavotti. Šiitä hiän anto šilmien šiirtyä loitommakši järven šelällä.

– Ei tuola nävy muuta kuin šinini taivaš ta valkeita pilvenhattaroita.

– Arveletko, jotta hiän jiäviytyy? tiijušteli Aili. – Ei hiän niin löpöpiä ole. Šilloin ristikanša tiijettäis varata.

Ošši ehotti, jotta ruvetah hyö laulamah. Tytöt šuoššuttih šiih ta kohta kaiku čoma virši kajakašša ilmašša loitoš ympärillä:

“Kešäsen illan kullašta
Tuo joučen tultuo
Joven lahella liitäyty
Ta joikuu joijut jo
Šulua Šuomen laulo hiän
Kešie Pohjalan
Kuin läpi öijen päiväni
Valottau muailman.”

Laulun jälkeh tuli ylen hil’l’aista. Ka kohta hätähisenä karjahti Olga, ta tarttu molommilla käsillä Ailin käšivarteh.

– Hospoti, tuola ken lienöy šortun järveh!

– Missä?

– Tuola, tuola! – Hiän ošutti kallivoh, kumpasen laijalla Martha oli istun.

– A kun olletta erehtyn? kyšy Ošši. Ka hänen näkö muuttu verettömäkši, paha ajatuš lenti hänen mieleh.

– En, en, mie nävin šen ylen šelkiešti.

– Vejenemo, šohni Aili vapissen. – Läkkä myö poikeš.

– Antakkua miun šoutua, niin jouvumma rutompah, šano Ošši.

Tytöt eissyttih venehen kešellä ta Ošši tarttu airoloih. Rutto oltih hyö rannašša.

Ylähänä dačalla ei niken tietän vielä nimitä tapahukšešta. Ka ompelija oli nähty šinnepäin aštuvan ta kun hiän ei löytyn talošta, arveltih jotta onnakko hiän olis jyrkältä kallivolta hairahtan alahakši.

Piijat mäntih meččäh eri huaroih häntä eččimäh, ka Ošši otti miehie keralla ta kiirehti verkkojen ta šeipähien kera kuultamah järvie. Ta Olga, kumpani oli rohkačču, kirmie tyttö, mäni rannalla kaččomah heijän ruatuo.

Aili šiinä pöllästy aivan liikkumattomakši. Muamo kuotteli käršittyä häntä, ašetti hänet tivanalla lepyämäh, hauto viluilla paikoilla hänen piätäh, ta työnši käymäh touhturie linnašta.

Ei ollun šattun tätä ennen, jotta heijän elyässä Alavalla olis kennih Valkeiseh uponnun. Še oli tapahtun ennen heijän tuluo kevyällä tahi šykyšyllä hutran jiän aikah. Ta nuo ošattomuoh joutunuot oltih aina oltu Aililla umpituntomattomie. Šen tähen ei še äijyä hirvittän häntä, kun hiän šiitä jäleštäpäin kuuli paistavan. Ka nyt ošattomuš tapahtu läššä häntä, voit šanuo hänen šilmien ieššä, ta uponnut oli vielä hänen oma ompelija, ketä hiän eräš čuassu takaperin oli nähnyn tervehenä ta elävänä mitänä pahua tietämättä. Hiän ei tahton olla tiälä enämpi ni päivyä ta muamo lupasi, jotta hyö heti muutettais jälelläh linnah.

Marthan ruumis šuatih ylähäkši erähän čuassun jälkeh ta kohta vietih pois pokoiniekkahuonukšeh. Aililla ei šiitä tahottu paissa nimitä, ka hiän ei jättän asieta kuni ei šuanun tietyä. Ta šilloin hiän purškahti šuureh itkuh.

Ka Ošši kiirehti hänen luokši, otti yškäh, čukki pois vesikiertehet hänen poškiloiltah ta pakasi hänellä hellie, vienoja šanoja. Tai touhturi tuli ta anto hänellä uinottavie rohtoloita, kumpasie oli tuonun keralla. Ruttoh hiän vaipu ta konša muamo vei hänet šijah, kohta hiän vieri makuamah ta makasi samua unta puoleh päiväh tulijua huomenešta šuaten.

Konša hiän havaččeutu, oli kihlaplat’t’a jo uuvven ompelijan käsissä, eikä nimitä merkkie näkyn iellispäivän ošattomuošta. Erähät ei paistu šiitä yhtä šanuakana, ka vesselä šanoma hänellä šen tilah kerrottih: – Ošši ta Olga jiätäis Alavalla moniehakši netäliksi, naverno koko kešäkši. Še šai Ailin hyvällä mielellä, miten muamo oli arvannun. Hiän ei paissun enämpi nimitä pois muutošta, naverno ei muistan jotta oli tahton.

Ta niin hil’l’akkaiseh unhoutu ošatoin ompelija. Konša tapahukšešta toičči paistih, oli še šivokšissa rahvahanstarinah, ta oli voinun Ailiki rauhašša šitä jo kuunnella. Ei še enämpi varuo noššattan, noššatti vain alovehen kummua, peittoperäistä vetäjyä väkie.

Kihlajaisissa, netäli šen jälkeh, oli ilo ylen šuuri. Vorssie pakinoja paistih nuoren puaran kunnivokši, tanššie kešti yöh šuaten, ta huomenekšen puolella šyötih hyväččäini iltavero. Antilaš oli čoma, šulhani vorssa ta korie. Kaikki heitä kunnivoitettih ta kiitettih, ta ylen monet stopkaset juotih heijän ošaksi.