Novellu: Voittaja (kiändänyh Aleksandra Soloveva)

Kielentarkistus: Olga Karlova, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä

Linku suomenkielizeh lähtötekstah.

Hyö kačotah milma kilpualijakši. Hyö jiähäh henkih ta smietitäh, jotta hyö ollah voittajie. Olen joka kohašša yhteh aikah, ta heijän luona kaikičči šilloin, konša hyö milma vähiten tarvitah.

Issun aina yhen ta šaman naisen viereššä, konša hiän lentäy. Tulen koneheh vašta, kun ovet ollah jo mänömäššä kiini, konša mouttorit hyrrätäh. Naini on ehtin hil’l’aseh harpata paikallah ta ušottua, jotta tällä kertua hiän on voittaja alušta šuaten. Šen jälkeh kiitorata rulluau alla ta koneh hureutuu. Mie pien naista kiäštä ta tunnen, kuin käsi poteutuu, kuin häntä pistelöy. Šilitän rintakehyä, ta hänen henkityš kulkou šiämeh vain ei uloš. Hiän peittäy näköh kaklapaikan alla, ta muut matkalaiset čuhutellah, lentoemäntä hätäytyy. Koneh laškeutuu turvallisešti, ta hiän kuvittelou, jotta hiän on voittaja. Vain tulijalla kerralla myö mänemmä uuvveštah vaššakkah, ta onnakko minänih päivänä otan hänet šylihini, ta hänen pahin painajaini stuaniutuu.

Šamah aikah nuori mieš istuu laboratorijašša ta kil’l’uu. Vertä on šuatava, tahtonet pareta, šanou liäkäri ta kuččuu miut prihan luo. Hiän istuu vuotantašalissa ta kiäriytyy takkih, jotta vois pityä milma muuvval’l’a. Vain hoitaja käšköy ottua takin piältä ta collegepušeronki. Mieš hytisöy ta yökkyäy, konša vahvissan otehtani punouššitiellä. Nieklah kaččomini šuau hänet kil’l’umah, ta mie elän hänen karjehešta. Ah, elän ta muhin. Tällä kertua niekla šuistu sel’l’altah vain kolme kertua ta hiän šelviey voittajana, vain onnakko minänih päivänä otan hänet šylihini, ta hänen pahin painajaini stuaniutuu.

Pikkaraini tyttö vanha mössikontie kainaloššah pyytäy muamuo jättämäh valon etuhuoneheh. Jotta mömmöt ei šynnytä, šanou hiän ta šepyäy lujah mössikontietah. Vain muamoki mänöy makuamah ta n’apšuttau valon pois. Hiivon pikkaraisen huoneheh ta henkitän häneh pahan unen, muuvvottomie mömmöjä, kumpaset viijäh muamon, ta hiän jiäy yksin, yksin, yksin. Hiän havaččeutuu itkien. Muamoo! Muamoo! Ta mie šyön hänen huuvon, voi mitein še maistuu miulta! Tällä kertua muamo tulou ta kapuol’ou, pyyhkiy kyynälet, tuuvittelou. Onnakko minänih päivänä otan lapšenki šylihini, ta hänen pahin painajaini stuaniutuu.

Tullenko šilloin, konša hyö vähiten milma tarvitah? Enpä kaččuot tiijä. Kun milma ei olis, heijän ei pitäis muistua, kuin äijän hyö lapšieh ta vaštinehieh ta muamojah šuvatah ta kuin äijän elämä heilä merkiččöy. Hyö šelvitäh ta smietitah, jotta hyö ollah voittajie, kuni šeuruava kerta tulou. Šilloin hyö uuveštah tärissäh ta luvatah enämmän šuvata.

Mie voitan. Joka kerta.