Novellu: Tahton (kiändänyh Maura Häkki)

Kielentarkistus: Natalia Giloeva, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä

Ančči ei olluh varmu, mih näh Čakin kiža oli. Brihačču magai lattiel pitkin omua piduhuttu, piä nojai kädeh. Häi liikahutteli lego-ukkoloi. Kiža oli segavu aiguhizen silmis, alustale srojittu lego-taloi oli vähäzel sinnepäi, pihal oli stola, kudaman pieles ukot seizottih. Ančči musti, ku hänen omat kižat oldih selgiet, kižan muailmas kai oli muga, kui pidi. Varmah nenga oli Čakingi kižas.

“Tahtotgo, Kokoin akku?” Čakki burbetti da nagrua hirhetti.

Ančči nosti lehten tuaste lugiettavakse. Talovuselos uinotti händy, pidi toiči pidiä pauzu, ku Niko omas puoles lugi nečen joga piätniččiä kannes kandeh Čakin muatemenendän jälgeh.

“Ančči”, Čakki sanoi. Häi čoivahtih Ančin edeh duumaiččijan nägözenny. Ančči muhizi lapsele. “Mindäh nämmä voidas mennä kirjah?” Čakki nosti nägövih hänen lego-ukot. Yhtel oli valpahat pitkät tukat da remontuniekan štanit. Toine oli ihan kogonah pal’l’aspiä da sil oli Darth Vader-sovat. Poigu oli suannuh “Tiähtilöin voinu”-leguo rastavanpodarkakse mennyt rastavan, ga niilöil nägyy ei ajettu loittozih galaktiekkoih.

“Gu hyö mielespietäh toine tostu”, Ančči ehoitti.

Čakki kaččeli omua lego-ukkuo. “Kokoin akku on jo vahnu”, Čakki sanoi.

“Muga voijah starikatgi mennä yhteh dai kirjah.”

“Ongo tuatto kirjutannuhes sinunke?”

Ančči puisti omua piädy. “Eule.”

“Mindäh?” Čakki kuulosti paheksijal. “Tuatto mielespidäy sinuu. Minä kuulin, ku häi sanoi nenga.”

Ančči öhkähtihes. Häi heitti lehten järilleh stolale. Misbo lapset keksitähgi nämmii kyzymyksii! Da vie moizet tarkat korvat. Ančči olis tahtonuh purgua oman suutundan vallanpidäjii kohtah, ga lastu kohtah ei voinnuh.

“Zakon sanou, što myö emmo voi mennä kirjah, hos tahtommogi.”

Čakki ei ellendännyh, mih näh oli pagin. Kuibo olis voinnuhgi, ku eihäi zakon merkiče nellivuodehizele nimidä. Lapsi on välly uskomah kaikkeh, välly duumaimah, kui tahtou. Sidä olis pidänyh käyttiä hyövykse, Ančči duumaičči. Kerduo yskyniekas suate lapsele, što armahus oli ainos hyvä, kahten mužikan välil, kahten naizen välil. Da tiettäväine mužikan da naizen välil. Sidä hyö oldih Nikonke azunnuh, ga zakon oli heidy vastah. Kodvazen peräs Čakkigi puuttuu yhtehiskunnan ramkoih, eigo Nikon da Ančin puaruväli oli enäm hänele prostoi selgei dielo.

“Ga Marpan muamo da tuatto ollah kirjas”, Čakki sanoi.

“Naine da mies voijah zakonan mugah mennä kirjah”, Ančči sanoi.

“Mindäh sinä da tuatto etto voi?”

Sendäh ku kentah rahvahan mieles se on luonnotoi dielo, Ančči duumaičči. Ga sidä häi ei lapsele sanos, ei tahtonuh olla se, kudai kylväy vijattomah viäriä tieduo.

“Sendäh ku nenga sanou zakon.” Zakonal sellitändy oli tolkutoi dielo, ga midä muudu häi olis voinnuh azuo. Dielo oli nenga, ku se oli.

Čakki duumaičči tuaste, lego-ukot oldih kobristettuloinnu pienien kulakoin sydämes. Häi tiputti Darth Vader -sobahizen ukon stolale Talovuseloksen piäle da čopotti blondinke. Tukat lähtiettih iäreh. Putillizesti Čakki vei nečen lego-juaššiekkah ruokkoh, nenga kui oldih opastettu. Sit häi myöstyi järilleh pakiččemah tostu ukkuo stolalpäi.

“Minun kižas kai, kudamat mielespietäh toine tostu, suajah mennä kirjah!” Čakki ilmoitti da pani omat ukot stolan pieleh, kudaman oli srojinnuh.

Ančči herkistyi, kyynälet noustih silmih. “Sehäi on mugažu kiža”, häi maltoi sanuo. Toinah vie roih moine päivy, konzu se olis muudugi, ku loittoine galaktiekku, kudamah piäzet vaigu kižači.