Novellu: Liipukkazet (kiändänyh Eeva Manni)

Kielentarkitus: Katerina Paalamo, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä

“Terveh, kuinba dielot?”

Painan silmät sekundaksi umbeh, kun kuulen hänen iänen tagana. Vaččah liepottau samah aigah lässä 96 liipukkaista, yksi jogahizella päivällä, min aijan olen planuinun tädä. Tahton tädä.

Kiännyn, da siinä hiän on. Beeževoit chino-štanit, bruuni takki, tukat diikoina tubahana, kumbane tunduis miun kädeh karhakalda. Očkien tagana silmät muhissah.

Miegi muhizen.

“Ihan hyvin”, sanon. “Ei ollun ehki terstauttan. Aivot onnakko ruatah näidä kogo yön.” Muga, toven, duumaičen. Miun aivot ruatah ihan muida dieloloi, kun ruattaneh ne ylehes.

Hiän nagrau. “Muga, nenga miulagi.” Hiän vilguau ollan yli sinne, kunne hiän lähtis, kun olis matalla kodih. Ilda algau hämärdyö, da päivä on ollun pitkä. “Nägeyvymmä huomena?” hiän sanou da luadiu sanoista kyzymyksen.

Olen planuinun tädä, tahton tädä. Se pidäy ruadua nyt. Liipukkazien siivet miun vačassa ei enämbi kut’kuteta, vain issetäh, da miun syväin kiihtyy. Se pidäy ruadua nyt.

“Vuota vähä”, sanon terväh ennen kuin hiän ennättäy kiändyö kodih päin. “Olisgo siula kodvane aigua paissa?”

Hiän seizattuu, hänen kačonda suau miun värizemäh. “Muga, midä olis?” hiän kyzyy.

Miun kämmenie čökkiy da piä kumizou tyhjänä. Kuinba mie algazin? Kaikki virkkehet, kumbazie mie olen harjotellun, ollah kavottu. Miun pluanoissa ei nikonza sattun nenga, se ei nikonza ollun nenga jygiedä. Mie arvelin, jotta olin ottan huomivoh iččeni vaigevuot suaha sanat iäniksi, ga en ollungi.

Hänen kulmakarvat kohotah, buitto ne vuotettais. Hiän on valpas sih tabah kuin suomelazet ollah valppahat. Tukat da kulmat ollah mollemmat muantien värizet. Silmät ollah puhtahan sinizet, niijen tundurijärven vivahus helottau pimiessä pimiekuun illassa. Mie duumaičen kaikkie niidä dieloloi, kumbazet ollah meilä yhtehizet. Kuundelen hänen ajatuksie da maltan luadie niijen varah paginan, kumbane kiihissyttäy, innostau da lopuškalla kyllättäy meidä mollembie.

Miun alavaččua polttau, miula pidäy borččuija iččeni kera, jotta miun hengitys säilyis hil’l’azena.

“Mie, mie… Mie olen ylen mieldyn siuh”, suan lopuškalla suusta. Sanoi myöten miun syväin hakkuau muga ruttoh, jotta miun šokat ägeyvytäh.

Hiän kaččou miuda kaksi sekundua liiga pitkäh, kuin hiän ei ellendäis, midä mie hänellä sanoin. Siidä hänengi nägö ruskuou.

“Miuh?” Hiän sanou da hänen iäni on muga kähiškö, jotta hiän kakistau kulkkuo.

Nykkiän.

Hiän tiedäy tavallizesti, midä pidäy sanuo. Nyt niän, kuin hiän smiettiy, melgi sanou midätahto, ga ei sanogi. Mintäh hiän ruadau nenga? Eigö malta vassata? Lugie omie tundoloi? Hiän on ainos tullun miun luo nenga ičevarmana, hiän on tavallizesti pannun alguh meijän paginan, ku mie en iče sidä malta. Olen duumainun, jotta hiän suvaiččou meijän paginoi. Yhen kerran hiän oppi kyzyö miuda koufilah hänen kera. Libo ellennigö pahoin hänen sanat? A kun niijen tagana ei ollungi nimidä?

“Muga. Mie duumaičin”, sanon, kun hiän iellehgi ei sano nimidä, “jotta mänizimmägö hos koufilla toičči. A mie juon čuajuo, ga sie onnakko suvaičet koufie.”

Hiän muhahtau, da kadulampan tuli kuvaistuu hänen silmistä. “Miula olis čuajuo koissa”, hiän sanou.

Da mie en voi heittiä muhizemista. Kun lähemmä kävelemäh, hiän tulou muga lähillä, jotta hänen kämmenselgä hyviälöy miun kättä joga askelella kuin liipukkazien barhattazet siivet.