Novellu: Laukas (kiändänyh Aira Sumiloff)

Kielentarkistus: Natalia Giloeva, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä

Kogo jonottamizen aigua čottačin, midä ostokset maksettas. Juablokat puolitostu jeuruo, kagruhiudalehet kolme jeuruo, kolme litrua maiduo kaksi da puoli, rugehine leiby jeuro seiččiekymmen… Olisgo pidänyh ottua huogehembi? Kanan faršu läs kolme jeuruo, huogehin mahtolline juusto nelli, šokoluadubatončiekat kaikil kolme jeuruo, pezosovan porošku nelli da puoli, astienpezoharju jeuron. Täl kerdua ei hyväkse mielekse pampersua. Nenga kaksikymmen nelli jeuruo.

“Pidäs täydyö”, sanoin da Minttu kiändyi omas kol’aškas minuu kaččomah. “Tänäpäi mačkuttelemmo.

“N’am n’am”, Minttu sanoi.

Ielline aziiniekku sai jälgimäi maksettuu da panduu oman kartin kukkaroh. Jono meijän tagan oli kazvannuh, ga kassuneidine kačoi minuu da muheloitti.

“Terveh”, häi sanoi.

Olin myöstin ystävälline, konzu neidizel oli muheluhaudaine rožas da kuundelijat silmät.

“Terveh.” Nostin ostospoimičun piälimäzekse pinoh da työnnin Mintun kolaškan edehpäi. Tuijotin näyttyö, kuduas summu kazvoi. Kuuzitostu, yhteksätostu, kaksikymmen, kaksikymmen yksi.

“Kaksikymmen kolme viizikymmen viizi”, sanoi kassuneidine.

“Passibo”, sanoin da painoin visa electronan maksopiätteheh. Napsutin tunnuksen da painoin vihandua. Maksopiäteh käski vuottua. Pidi vuottua tavanmugastu hätkem.

“Makso hyllätty”, ilmoitti maksopiäteh.

“Sie ei tävvy”, sanoi čoma kassuneidine.

Minun rožat ruskottih, gu syväin algoi iškie. Kämmenet hiestyttih. “Ga sie pidi olla”, sanoin da kačahtimmos iččeni tuaksepäi. Jonos oli jo vähimite kymmene ristikanzua. Onnuako olin kaččonuh čottutiedoloi viäräh. Tuijotin ostoksii. Voidu meil oli vie kois, se passai leivän piäle. Mustelen, što Mintul oli vie skuapas puhtastu sobua, da vikse net ligahizetgi vois panna uvvessah piäle, hos pahembat tačmat pezis hos käzimuilal. Kentah minun tagan lekahtihes rauhattomasti.

“Otammo juuston da poroškan iäres.”

Kassuneidine ruadoi ruavon käskiettyy. “Viizitostu jeuruo viizi centua.

Työnnin kartin uvvessah lugijah. Pliis tävvy!

“Makso hyllätty”, ilmoitti lugii.

“Ei ni vie tävvy”, sanoi myöjy.

Tuli jo mieleh jättiä net sih, kai. Vaigu Minttu istui kol’aškas da vilkutti siiriččiastujil. Pidihäi hänelleh syömisty suaja.

“Ga minä otan sit vai juablokat, rugehizen leivän, kagruhiudalehet da kaksi litrua maiduo”, burbetin, engo ni voinnuh kaččuo myöjäh.

“Selgei”, myöjy sanoi, da kuulin hänen iänes žiälöičendiä.

“Muamo, konzubo on meijän vuoro? Mindähbo tual kestäy muga hätken?” kentahto lapsi vingui jonos.

“Ihan kodvazen peräs”, sanoi lapsen muamo da madaldi iččeh paginua. Kuulin yksikai kai, jogahizen hengähtyksen da rauhattoman painonvaihtamizen. ”Sil dengua ei tävvy.“

“Ongo se köyhy?”

“Shh.”

Lašku. Yhtehiskunnan elätettävy. Ebäputilline. Vedelehtii. Sanat kuuluttih naizen baijuttamizes da muijien kassal tungijoin tabavundas. Minun kulkuh nouzi itku, ga en tahtonuh itkie, en tovessah! Opastui ei ole vedelehtii. Ei ni kahten lapsen yksinäh huolenpidäi opastui.

Hyväkse mielekse Minttu oli vie pikkaraine, eigo ni ellendännyh.

Myöjy oli suannuh kerättyy ostokset, midä en voinnuh ostua da čottačči koneheh uvven summan.

“Kaheksa kaksikymmen”.

Työnnin oman kartin lugijah, da napsutin tunnusluvun. Salbain silmät. Pliis, štobi lapset suadas hos kagrupudruo syödäväkse.

Myöjän kassu kilahtih.

“Nygöi meni läbi”, sanoi myöjy hyväs mieles.

Otin čekan vastah engo ni kaččonuh myöjiä engo nikedä muudu. Tungin kukkaron kormanih da ostokset reppuh. Minun tagan jonos seizoi muamo iččeh lapsen ker ryndäi kassale valmehennu maksamah suuren mäin ostoksii oman kuvven tuhanden jeuron palkas libo hänen ozakkehien dividandois libo mistahto, mis meijäh pereh voi vaigu huaveilla.

“Ga läkkä sit”, sanoin Mintule. Kävymmö ottamah Lukas iäres ippe-kerhospäi da menemmö kodih.

Minttu šmutkaili piädy da vilkutti myöjäle. Hyväkse mielekse Minttu oli vie pikkaraine, eigo enämbiä mustanuh, što olin uskaldannuh jälgipäččileiväkse šokoluadubatončiekat.