Novellu: Hrustalinkylmy (kiändänyh Hannu Lappalainen)

Kielentarkistus: Natalia Giloeva, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä

”Tuatan mieles minul olis pidänyh mennä opastumah diplomuatiedu”, minun ystävy sanoi.

Astuimmo keskučaspäi kohti kodii. Minun ystävän tukat losnittih valpahinnu, muamerkilöinny, korgeikandujallaččiloin kannat kapsettih kivitrotuaral da suadih pal’l’ahinnu da azetunnuzinnu maguajat puuloin ovahat värizemäh. Yö seizoi hrustalinkylmänny.

Tävvelline kodvaine tartuo syöttieh.

”A kusbo mostu voibi opastuo?” kyzyin, konzu menimmö alačikävelyhoduh.

Ystävän nagro helizi udžviennu ilmah. ”Sidä minägi! Sendäh minä jäin tänne, no eihäi se tuattua lannistannuh. Tarbehekse burčotettuu häi hommai minule h-”

Mitah kolahtih. Metallu metallua vaste. Ystävy jäyhtyi, sanat jiävyttih hänen huulile. Häi tartui minun käzivardeh, da hänen sormenpiät täristih. Pikoikodvazen peräs annoin aigua myödytunnole. Häi oli kuvitelluh, gu tänne jiädyy händy jätettäs rauhah. Gu hänen tuatto suas vastata ongelmat ičekseh.

Sit kolahtih myös. Tunnistin iänen, olin kuulluh sen ylen puaksuh. Kiännyin, da minun käis rippui ystävy pyörähtih minunke ymbäri.

Mies mustissah seizoi alačikävelyhovun reunal. Hänen nuamu oli pimei. Arbain yhtelläh, što häi muheloitti kolahtajen omas käis olijan metallubutken kohti liikendehmerkipačastu, kudai oli hänen vieres.

Ystävy pöllästyi da tartui minuh kovembah. ”Se… se tahtou… Mikse tuatto ei ellendännyh, gu nennii on tiägi”, häi kidžizi minun korvah.

Mies nagroi, da iäni kaigui yhtes seinäspäi toizeh alačikävelyhovus. Sit häi hyökkäi. Häi oli viijen metrin piäs meispäi. Häi ehti harpata kaksi askeldu da nosti butken. Hänen kače suundavui kohti minun ystäviä.

Riuhtain iččeni iäreh ystäväspäi da ähkäin händy loitombakse. Minun käzisumku lendi dorogan reunah. Lähtin hyökkiäjiä vastah.

”Ei! Älä!” kirrahtih minun ystävy.

Minun käit kohottih estämizeh, net vastattih miehen iškuh niškoi nossuon käzivarren. Tartuin miesty kynäbrystaibehes, jatkoin, jatkoin da häi jatkoi minun ker. Häi lendi ymbäri da pakui muah. Nuamu iškihes asfal’tah. Riuhtain hänen käin omua reitty vaste. Painoin sen suorakse da sit nivelen piäliči. Häi kirrahtih. Vähiä vajai nagroin. Moizet ei-ammatillizet, duumaijah ičes liigua. Tartuin metallibutken piäh da viännin sen välläle.

Ystävy hengitti jygiesti minun tagan hämmästyksen da pöllästyksen täh. Kačahtimmos häneh päi. Häi oli kuadunuh minun ähkättyy.

”Tai on minun käzisumku”, sanoin hänele. Häi tuijotti. ”Nygöi!”

Minun huudo kaigui alačikävelyhovun seizatunnuos pakkasilmas, da häi pon’n’ahtih yläh. Häi n’oppi minun sumkan, no ei rohkennuh tulla hyökkiäjän da minun lähäle.

”Ota siepäi net ravvat”, minä sanoin ”da anna tänne”. Tämä ei azu nimidä enämbiä. Painoin miehen kätty iččeni sanoin varmendamizekse vie vähäzel, da häi läs ulizi.

”R-ravvat?” ystävy kuiskai. Mullistin händy, da häi avai minun sumkan särizijöil käzil.

Ystävy ojendi käziraudoi. Vieretin metallubutken miehen täydymättömih da tartuin raudoih. Vällendin miehen kätty da kuulin, kui häi hengähtih kebjendykses. En kaimannuh aigua, vaiku viännin käin sellän tuakse. N’apsahutin ravvan salbah. Vein hänen toizengi käin kohti raudua da piin händy paikal. Häi ei vastustunnuh ni yhty, ei olluh vuottanuh vastushyökkävysty. Ei tiettäväine.

Muheloitin omale ystäväle. ”Duumaičitgo toven, gu sinun tuatto jättäs sinuu piäzemäh nečis yksinäh?” kyzyin. ”Anna telefon.”