Novelli: Lounualline (kiändänyh Sanna Mylläri)
Kielentarkistus: Natalia Giloeva, karjalan opettaja, kielentarkistaja ja kääntäjä
Linku suomenkielizeh lähtötekstah.
Ravolleh olijas veriäs oli kebjei livahtuakseh pertin sydämeh. Sie muuzikku kajahui, kačoin, kui bassu sai minun käit särizemäh. Aijemba se olis liččavunnuh hibjuhuogozis sydämeh, silloi konzu vie oli hibjuhuogozet. Niken ei minuu dogadinnuh. Opiin ottua takkii iäre, ga se oli buitegu kleinnyhes kiini, vuitikse minuu.
Kurkistin suureh pertih. Oli nenga, buitegu minuu ei ni ollus nikonzu. Piivuo, čipsua, pagizendua. Anna nagroi, viškai piädy tuaksepäi da muanitteli Lukasan ezisormen kulgemah omassah alastomal rynnäsluul. Paras dovariššu. Kiännyin da kačoin ravolleh olijua ustu. Pidäs lähtie.
Ei. Purin hambahat yhteh. Minä menizin, olin ainos ennengi mennyh. Briegut ei oltu briegut, ku en ollus keral. Sen olin kuulluh kaikkien suus. Minut tahtottih. Minuu tahtottih. Hambahat ei kridžisty muga, kui olizin tahtonuh, ga yksikai menin.
Astuin edehpäi, suureh pertih suate. Kaksi pruaznuiččijua hypähtihes pertin keskele. En mustanuh heijän nimilöi, meijän gimnuaziespäi yksikai oldih. Muuzikku vaihtui da hyö allettih lekkuo. Toine, pelvaspiä, oli maltačču pläššii. Häi andoi vačan nägyö lyhyön paijan ualpäi, kiemurdelih omassah vyödäryö dai oijendeli käzii.
”Kui sinä tuan azut?” kyzyi hänen ker pläššii briha, maltai häigi, vähimyölleh minun arvivon mugah. ”Ei minun lanneh nengozeh taivu.”
”No sinä olet briha! Ei brihoin landehel pie pyörie. Etgo sinä kuundele, midä meijän tansinopastai sanou?” blondinku sanoi da pyörähtih brihan rynnästy vaste. ”Pläšitäh nygöi. Meil on kaččojua.”
Nenga tovessah oli. Ei pläššijät oldu piävyndähizet brieguniekat, hyö oldih ozuttajat. Divanoil da kuhn’aspäi tuoduloil stuulil istovuksendeli iččeni tuttavii vierekkäi, yskäkkäi, Anna da Lukas heijän keskes. Menin Annan viereh divanan käzinojale.
”Hoi.”
Anna ei vastannuh, vaigu pyhkäldi omassah korvua sormil, kui olizin sih puhunuh. Lukas silitti Annan kätty, ga mollembat kačottih pläššijiä. Minägi kačoin.
Blondinku iellehgi kiemurdelih, käit kullettih keral, liijoiteltuh, a tunnustettajah tabah. Olluzin vie hengitännyh, olis hengi nygöi juuttunuh kulkuh. Terväh siirrin omassah kaččien brihah, ga samah tabah häigi lekui. Kaksi laskettelijua lavvoil. Samah aigah hyö nojavuttih tuaksepäi, sit tuaste tartuttih omassah laudoih, kui parahat vällän stiil’an laudailijat.
Kui minä.
Kačoin da mustin, mindäh olin täs. Kačoin, kuni minun vieres divanal kuului typehtynnyh ryvähtys. Kačahtimmos, Annan silmät oldih vies ruskiet. Hyö ielleh pyzyttih käzikkäi, Lukas da Anna, ga Lukas ei enämbiä hyväillyh. Anna kobristi.
”Minul on atkal Tuiskuu”, šupahutti Anna dai iäni katkeili. Lukas oli lembei. ”Kaikil on.”
Kaikil? Niken pertin agjoil olettelijois enämbiä ei nagranuh. Piivobankat oli pandu lattiele, čipsumal’l’ah ei niken upotannuh kätty. Minun silmät puututtih Johannesah da Siirih dai – muga, heijän ker istui Toivo, kenenke olin lipannuh silmiä da kudamua olin duumainnuh pakita treffilöile. Hyö kačottih laskettelijua tansii da elettih sen, min minä tiijustin. Toivon kulakat kobristuttih valgieloikse da huulet säristih.
”Ku emmo piässyh ni muahpanendah”, sanoi Anna vieres da algoi itkie. ”Ku ei ni kalmuandah suadu mennä!”
Pläsny loppih Annan čiihondah. Pertis rodih hil’l’u, kudamas piäliči muuzikku bauhui. Iččeni tyrmistys nägyi minun ilviel. Libo olis nägynyh. Olin ammui, konzugi seiččemendel kluasal, libo toinah kaheksandel, kirjutannuh päivykniigah omassah muahpanendan. En minä olluh ainavo nengomua planiiruinnuh, nenga oli Annagi azunuh. Kirjutimmo omat muahpanendat, konzu olimmo ad’vois Äijänpiän da pagizimmo Iisusan kuolendas. Ei haudukiven piirdely tarkoitannuh, ku tahtoin kuolta.
En minä tahtonuh katkata iččeni niškua mäis. Ga olizin tahtonuh, ku muamo da tuatto lugiettus minun päivykniigan, konzu nenga rodih.
”Minä tahtoin sinuu sinne, Anna”, sanoin da kačoin pertin toizele puolele. ”Dai sinuu, Toivo. Dai teijät ihan jogahizen!”
Anna pyhkäldi tuaste omassah korvii, da Toivo tuli seizomah tansijoin viereh. Häi ečči Annan silmät.
”Sendäh myö kaikin olemmo tiä”, Toivo kuuloitti. ”Ei Tuisku olis tahtonuh nimidä psalman pajatandua dai papin proupovedii, hos nengozetgi häi toinah sai. Ga tovessah häi olis tahtonuh briegut. Viinua, nagruo, pläsniä da hei, ihan putillizen pohmel’l’an!”
Siiri algoi nagrua. ”Da razvazen pizzan piänkibuu iäre ajamah”, häi sanoi.
Minus ymbäri rahvas allettih hil’l’akkazin muhizemah da silkeskie kaikin paistih iäneh.
”Sit se olis andanuh sanan, što ei enämbiä nikonzu juo.”
”Dai nakazuaniekse kaččonuh Kunnollizen tragiedien… Häi kerran minuugi sih pakoitti, ihan oli mutun tylčy kino.”
”Ezmässargen školas se olis kyzynyh, ongoi keltah brieguloi tuliel nedälinlopul.”
”Eigo meile pidäs nygöi pläššie?” Anna kyzyi da pyhki silmii.
Kaikin liččavuttih pertin keskeh, ilmua oli vaigu ylähän, dai sinne hyö hypittih dai oijendeltih käzii.
”Tuisku, tämä on sinulles!” hyö čiihottih, Anna da Lukas sego Toivo da Johannes dai Siiri kaikkii kovembah.
Minä räpsyttelin silmii, kudamii minul ei enämbiä olluh. ”Passibo”, sanoin enne kui livahtimmos ravolleh olijas veriäs pihale.