Kolme kešästarinua

9.8.2023

kirjuttan Pirjo-Liisa Kotiranta vienankarjalan kurššilla (Kalliolan rahvahanopisto, Helsinki)

Erähänä kešähuomenekšena

Erähänä kešähuomenekšena, konša oli vielä hämäryä, Anni kaččo ikkunašta pellolla päin. Pirtissä oli hil’l’aista. Kišša veny pitin pituvuttah. Lämmintä šiätä še tietäy! Järven šelkä pellon takana oli peilityyni, ei nimitä liikehtä näkyn vejen pinnalla. Vain takamečän kuušien kuvahaini. Kamarissa vielä muattih. Anni hil’l’akkaiseh avasi pirtin ukšen. Hiän aštu pihalla pal’l’ahin jaloin, käveli kaštehisella nurmella ta puolella šuulla šano: ”A kaššetta on muašša, pitäy noššattua Kirilä, jotta joutau niittämäh.”

Hiän kiäri kiät ympärilläh. Yön jäleštä huomenekšen ilma vielä tuntu viilieltä. Taivahalla jo näky päiväšen noušu. Tuaš Anni ičekšeh pakasi: ” Tulou lämmin päivä. Šitä eiklini taivahallini iltaruškoki einušti.” Pihanurmella aššelleh Anni koko pihapiirin tarkašti, tanhuon, liävän ta kačahti rantah kylyllä päin. Jo kuulu vieno kuk-kuu, kuk-kuu mečän takua, lokka keilu järven pinnalla, kuikka kakahti ilmašša. Kuhankeittäjäki heliešti vihelti. ”Hyvä šiä ta lämmintä tulou!” Kaikki merkit šiitä kerrotah, muhitteli Anni.

Niin havaččeuvutah Annin ta Kirilän pirtissä uuteh kešäpäiväh. Lapšet ryöpšähetäh uloš, ka pietytäh kotvasekši vajosilla päivänpaistoh ta karjahetah yhteh iäneh: ”Etona tiesi, etona tiesi!” Šiitä hyö riennetäh ken minneki omih hommih. Tuatto terottau viikatehtah, muamo keryäy vuattehie yškäh tä lähtöy polkuo pitin rantah. Huomenekšen päiväni kiertäy kirkkahalla taivahalla kohti lakie. Ilma lämpenöy. Peipposen laulu kuuluu loitoš.

Kylyn luona keilutah hempieššä tuulešša peššyt paijat, pukšut, räččinät hempieššä tuulešša. Pirtissä Anni paistau riehtilällä kakkaroja, kiäriy ne liinapaikkah ta panou eväšvakan piällä. Šiitä hiän lähtöy viemäh šyötävyä heinäpellolla ruatajilla. Keškipäivä, ilma on äkie, tuntuu, jotta päiväni ihan pistäy. Matalla hiän kaččelou taivahalla. Juuri oli šelkie šiä, ka nyt taivahanrannašša jo pilvilautta näkyy. Vihmapilvijäkö oltaneh vain ukkosen pilvijä? Hiän kiirehtäy aškelih. Joven rannašša lokki karjehen ta killehen kera pitin rantakivie kävelöy. Myrškyökö pitäy nyt vuottua? Anni jo juokšou, jotta kerkiey varottua heinövehtä vihmašta! Kuhankeittäjäki n’aukuu, kuin riäkitty kišša!

Pellolla käy ripšakka ruato. Miehet niitetäh, naiset ta tytöt haravoijah, pojat noššetah heinät huas’s’ah. Anni kuččuu väkie šyömäh ta juomah enneinkuin pilvet ehitäh pellon piällä. Kirilä kačahtau šinisellä taivahalla ta šanou akallah, jotta rauhotu vaimo, ei tiälä nimitä myrškyö nouše. Tuulta vain puhaltelou hyväsešti. Myö šuamma haplan, luokošiän, mi kuivattau heinät šopivašti.

Šiitä kaikin istuuvvutah pellon pientarella šyömäh verekšie kakkaroja, juomah kylmyä hapanmaituo ta lepyämäh kotvan.

Puahe on kova, no a heinät pitäy šuaha kuivumah. Ruato niityllä jatkuu. Anni myöštyy kotih. Matalla hiän kaččelou ielläh taivahan kantta. ”Vesisaje olis nyt paha, a puolipilvini tois mukavua pilveštä pellolla ruatajilla”, hiän smiettiy. Pikkulinnut lennelläh ta šyyvväh, kisatah. Še tietäy, jotta ei rupie vihmumah. Pilvet taivahanrannašša ollah mänty matkoih. Ei ole ni tietuo vihmašta tahi ukkosešta. Vain onko?

Illanšuušša pereh myöštyy heinäpellolta. Hyö ollah vaipunuot, ka mielissäh. Heinät šuatih huas’s’ah, luokošiä ne kuivattau, huomenekšella ollah uuvvet ruavot.

Äkie kyly vuottau kylpijie. Uallokko noštau vettä kylyn portahilla. Še tietäy, jotta tuuli noušou. Kuikka lentäy vesillä. Tikka takou kylyn šeinyä. Tummat pilvet peitetäh päiväsen kehyä. Kohtai ukkoni jyräjäy, jykiet pisarehet läčkähetäh kylyn kattoh. Vihmapilvet rynnätäh järven piällä, ukkosen pilvilöistä tulta isköy. ”Mie einuššin tämän, mie einuššin tämän”, muhiu Anni. Tänäpiänä vihmuu! No heinät tiettäväini kaššutah, muha hyyty Annin nävöllä.

Yhtä poikkoh kuin vihma nousi, šei proiti. Muššat pilvet šeilatah vielä loittona taivahanrannašša ta ukonkuari kuartau vejen yličči. Piäčkyset lennelläh pouviksi. Pereh kylpöy kylyššä. Alkau tulla ilta. Pikkukalat rikotah vejen pintua, iltaruško rušottau – tietäy lämmintä huomista. Pirtin nurkalla lapšet kyykitäh ta luvetah: ”Etona, etona, näytä šarveš, tulouko huomenaki pouta?”.

Läksimä myö kerran marjah

Opaštaja anto tämmöisen alun: ”Kerron nyt teilä starinan, kumpani on melkein totta. Läksimä myö kerran marjah. Mänimä oikein šuureh meččäh ta näkimä šielä Šuuren Kontien. Še oli melkein puun korkevuini. No miepä mänin rohkiešti šen luokše ta šanoin:..”

Niin mie kirjutin starinan!

Kerron nyt teilä starinan, kumpani on melkein totta. Läksimä myö kerran marjah. Mänimä oikein šuureh meččäh ta näkimä šielä Šuuren Kontien. Še oli melkein puun korkevuini.

No miepä mänin rohkiešti šen luokše ta šanoin: Terveh Teilä, Oččo Mečän Čuari! Niättäkö työ hyvie marjamaita, konša työ šieltä ylähältä muailmua kaččeletta? Myö olemma jo, mie ta miun čikot – šuanko mie kertuo, ketä myö olemma? Myö olemma čikot, niin kun mie jo šanoin. Täššä on Anissa. Hiän on hyvä sriäppimäh. Hiän marjašankie sriäppiy. Mussikkua myö keryämmä marjašankie varoin.

Mitein työ Arvokaš Kniäšä, maltattako Työ sriäppie? Miun toini čikko on tämä, kellä on käherät tukat. Ei meilä muilla ole käherä piä. Vot šielä korkiella, ei moušot niise Teilä hyvä Kuninkaš ei ole käherä piä? Oččoloilla ollah šuorat tukat, mie arvelen. Käherät hivukšet tartutah puijen okših. Ka Mečän Čuarilla, kumpani kaččou yličči muijen, hänellä kiherät voitaiski olla. Niin miun tätä čikkuo, käheräpiätä, häntä kučutah Matro.

Kolmaš čikkoni, pikkaraini, hänellä nimi on Vieno. Hänen tähen myö olemma tiälä. Hänen tähen myö näkimä šiut – voi prostikkua – Teijät kunnivoitettava Mečän Kniäšä. Vieno, hiän niin hil’l’asella iänellä pakajau, jotta myö emmä nikonša kuule, mitä hiän konšaki šanou. Myö šentäh ihan unohamma häneštä.

Ka huomenekšella myö kuulima. Kaikin myö kuulima! Meitä on, hyvä Herra Ohto, meitä on monta pirtissä. Enšimiten on tuatto. Tuatto aina šanou, jotta aina hänellä on kerrottava kaikki. Ta kyllä myö kerrommaki. Onnakko en mie šiitä muurahaisen kovošta kerton. Ämmöllä mie kyllä kerroin. Ämmö aina milma ymmärtäy.

Ni ämmö ta ukko on, ta šiitä muamo. Muamolla on šata virkua. Hiän ei ehi nikonša nimitä kuulla. Hiän juokšou kuin hirvi, šanou ämmö, liäväh ta liäväštä pois, lehmät, lampahat, šijat, kaikki šiivatat hoitau, hutut, rokat keittäy, vettä korvoh kantau, nakrehet kitköy, šankit, leivät, piiruat luatiu. Marjah niise käypi muamo. Kerran hiän näki, iče Leviočan, šuuren Mečän Kuninkahan, hiän starinoičči! Hiän Teijät mečän ul’l’aš Isäntä näki! Työ oletta tavannun, miun muamo ta Työ!

Niin, mie kerron, jotta miksi myö tulima! Huomenekšella myö kaikin istuma pirtin stolan ympäri. Myö viisi tyttyö ta Ontto, Oleksi, Riiko, meijän veikot. Teppo vain puuttu. Hiän oli lähten jo varahin heposen kera kenkittämäh Virkkuo, niin šitä hevoista! Hyö mäntih lahen toisella puolella Iivanan Jöyssiellä. Jöyssie on meijän kylän kenkittäjä. Hiän on šeppä! Hyö lähettih aikaseh huomenekšella, šentäh kun Virkun kenkät ollah niin pahat, jotta hiän ei voi juošša poikkoh. Matkah mänöy aikua. Teppo on jo viisitoistavuotini. Hiän ruatau tuaton kera kaikenmoista ruatuo. Teppo ei ollun pirtissä. Hiän ei kuullun.

Ka myö kaikin muut kuulima. Šiinä myö kaikin istuma ta huttuo šöimä. Vain lusikat kolaheltih pehmiešti huttustauččojen reunoih, konša myö lappoma huttuo šuuhuna. Vain Vieno, miun tämä čikko pieni. Hiän nousi šeisomah. Jo loppu lappamini. Tuli hil’l’aistaki hil’l’asempi. Vieno šeiso. Hiän kaččo jokahista vuorottuan. Myö kaikin kaččoma Vienuo. Ken šuu kahallah, ken lusikka kiäššä huojuon. Myö vuottima.

MIE TAHON MARJAH! MIEKI TAHON MARJAH! Miun pikkaraini čikko! Hiän tahto marjah! Heliellä iänellä hiän kerto meilä, jotta hiän tahto marjah. Myö henkähtimä! Eihän šiinä ollun nimitä kauhieta! Myö alkoma tuaš huttuo lappamah. Ka Vieno šeiso ielläh ta šano vielä kirkkahammalla iänellä. MIE TAHON NÄHÄ KONTIEN, ŠUUREN KONTIEN! Tuattuo ryvitytti, muamo kaikki ohkahti. Ämmö kačahti ukkoh. Hil’l’ani olomini jatku. Vieno šeiso. Šiitä ukko Puavila muhien kačahti punukkah ta šano: ”Tottaše šiun Vieno pieni pitäy Mečän Čuari nähä!”

Niin myö tytöt läksimä marjah! Myö tulima kaččomah Teitä mečän Kuninkaš! Šiinä Työ nyt oletta! Vieno kačo, nyt šie niät Šuuren Očon. Ka missä, missä Muarie on? Muarie on kavonnun. Kunne hiän nyt šai? Prostikkua Arvon Kniäšä! Muarie miun čikko, hiän on niin poikkoi! Voittako Työ nyt šieltä ylähyätä Šuuri Oččo kaččuo, kunne meijän Muarie mäni. Kaččokkua šamalla, missä niitä marjoja on! Myöhän läksimä marjah! Kyllä ropehet on täyteh šuatava. Ei meitä muiten ušota. Ei ušota, jotta myö näkimä Teijät Herra Oččo.

Vot kuin tuulou! Linnutki lehähyttih lentoh šuuren puun okšilta. Mieki ihan muah pyllähin! Vot, šiinä Muarie istuu mättähällä, čumu roveh marjua. Ta marjua on muštanah. Kiihkulla čikot n’okitah niitä ropeheh. Hyö ollah, jotta ei nimitä ihmehellistä muailmašša kuin mussikat mečäššä.

Vain Vieno henkiäy pienellä iänelläh: Oli še Šuuri Kontie!

Tyttö mečäššä

Šuuren mečän laijašša, pienen järven rannalla eli ukko ta akka. Heilä oli pieni harmua pirtti. Pirtissä viisi poikua ta tyttö pikkaraini. Tallissa oli heponi, liäväššä kakši lehmyä. Rannašša harmua kyly. Pojat oltih reippahat. Hyö käytih tuaton kera kalalla, vejettih šiimua, onkitettih. Hyö uitih järveššä, luajittih majasie ta niise kujehet. Ukolla ta akalla oli pieni peltotilkku. Šiitä hyö šuatih heinyä heposella ta lehmillä, potakkua, nakrista perehellä.

Tyttö pieni pikkaraini, pienin koko pešovehešša oli kaikilla kuin päiväsenpaisto. Pojat kulettih tuaton kera ruavošta ruatoh. Hyö oltih jo šuuret. Tyttöni pyöri pirtissä muamon kera. Autto missä vai maltto. Ka enämpi hiän oli omissa leikkilöissäh.

Erähänä piänä tyttö tuaš istu pirtin portahilla ta kačotteli liipukkaisien leikkie kukkien lehtilöillä. Tuatto ta vellet mäntih meččäh eččimäh puuta uutta venehtä varoin. Muamo pesi vuattehie kylyn rannašša. Kikki viehätti hiirie liävän puolella. Ei ollun tytöllä mitänä ruattavua. Onnakko pieni ruškierintani lintu lennähti tytön kylkeh. Še keikutti piätäh, nyökytti n’okkuah ta kaččo šuurilla muššilla šilmilläh tyttyö. Tyttö kuuli, jotta lintu šano hänellä: ”Kävin meččäh, oli äijä mussikkua. Še kučču poimimah!”

Tyttö hypähti ylöš, mäni pirttih, otti ropehen käteh, pani viršut jalkah ta läksi meččäh aštumah. Ruškierinta hyppeli iellä, tyttö hyppeli jäleššä. Šiitä tultih mečänlaitah. Mäntih polulla. Polulla kulki niise muurahaisie, monenmoisie pöpökköjä, kaikin korvineh päivineh ruavošša. Itikät pyörittih ympärillä. Tyttö ei ollun nikonša käynyn meččäh ilman muamuo, tuattuo, vellijä. Päiväni jäi puijen tuakše, hämärty. Jokahisella linnulla, liipukalla, kärpäsellä, mehiläisellä, itikällä oli tytöllä asieta. Ympärillä tuokšu meččä yhä enämpi. Ruškierinta čirčetti riemukkahašti, yhä šyvemmällä tyttöä juohatti.

Pikkaraini tyttö jo tunši, jotta jalat oltih painavat, nälkä rauko vačašša, piä oli pyörällä. Juuri šilloin meččä loppu. Ieššä oli aukie täyši mättähie. Tyttö kuuli lintusen iänen korvaššah. Še käški pikkaraista istumah mättähällä, lepäyttämäh jalkoja, šyömäh mussikkua pöčön täyvekši.

Tyttö istu mättähällä. Hiän kačo ympärilläh. Päiväni paisto. Aukie loisti šinisenä mussikašta. Toisella laijalla marjamuata kulki kontie, nyökytti piätäh tytöllä: ”Hot šie tulit marjah”. Repo juoksi kyličči ta hoikahti, jotta tiälä marjua kaikilla riitti. Oravaini kipitti mättähien välissä, niise jänö ristihuuli kurkisti kuušen takua. Tai hirvi niise šuurin šarvin nytkäsi. Tyttö ihaštu ta taputti käsieh. Tiälä i oltih koko meččäkanša. Hiän poimi mussikkoja šuuhuh, šyyvvä maiskutti.

Konša vačča oli täyši, tyttö venyttäyty mättähällä. Šiinä hiän uinosi. Ta mečän eläjät ruvettih ruatamah. Ruškierinta lenteli ympäri ta kučču kaikkie keralla. Varis, harakka, kaikki mečän linnut kilpua kerättih marjua tytön ropeheh. Oravat, jänöt niise autettih.

Päiväni jo laski, kuvahaiset piteni. Šuurien kuušien takua kuulu huhuš. Tyttyö šielä ečittih koko perehen voimalla. Konša iänet tultih lähemmäkši, mečän eläjät puikahettih puijen šuojah, kontie ašteli pimettöh, repo häipy, jänö laukkasi pois. Linnut lennettih puijen okšilla.

Muamo, tuatto, viisi vellie, kaikin hyö hiäššäh juoštih aukiella. Mättähällä tyttö pikkaraini makasi šinimarjahiset huulet pullallah, kyleššä roveh täyši mussikkua. Hyö ryöpšähettih tytön luo, puisseltih havaččeutumah, huuvvettih yhteh iäneh, jotta kuin šie näin loitoš tulit? Jo arvelima, jotta mössi šiut šöi, repo pešäh vei, kiärmis šilma pisti! Tahi meččälampih upposit! Tai mistä šie nuo mussikat šait? Tiäläkö oli mussikkua?

Tyttö istu mättähällä šilmät apposen auki, kiät korvillah. Niin kovin hiän pöläšty omua joukkuo. Šuuri kyynäl vierähti nävöllä. ”Mie tulin linnun kera marjah” hiän šano hil’l’ah. ”Mečän elukat autto milma.”

”Voi šilma pieni tyttöni”, šano tuatto. ”Olit šie ahkera, näin äijän marjua!” Hiän nošti tytön olallah ta pereh läksi kotie kohti. Kikki juohatti koko joukon kotipolulla: muamo mussikkaroveh kiäššä, viisi vellie marššittih peräkkäh, tuatto viimini tyttö olkapiälläh. Nyt hyö paistih, jotta onni oli matašša, kun ei nimitä pahua šattun.

Tyttö muhi olkapiällä, kaččeli mättähie ta liputti kättä aukiella šeisojilla yštävilläh: kontiella, hirvellä, revolla, hukalla, jänöllä, oravalla – kaikilla!

Linnut okšilla laulettih tytöllä: ”Tule toičči! Tule toičči!”

Mussikka. Kuva: Sirpa Mänty