Karjalan kielen nedälin 2022 tekstat

Täl sivul on jullattu vuvvennu 2021 Karjalan kieli eläy -Facebook-joukos da Karjalan Sivistysseuran saital jullatut karjalan kielen nedälin kirjutukset.

Päivännoušu-Šuomen yliopisson vienankarjalan jatkokurššin opaštujat on kerätty väkitukun karjalan kielen kaunehuisie ta kiännetty tahi šelitetty ne šuomekši. Nämä karjalaiset virkkehet voipi kepieh tapah ottua oma ičen käyttöh, šentäh nehän hyvin paššatah jokapäiväseh pakinah.

18. Kylmin tukkuh. – Palelluin ihan tönköksi, kalikaksi. Olen ihan jäässä. Sain kylmää luita ja ytimiä myöten.

19. Mullisteliutuu. – Taivas tummenee, vetää pilveen ennen sadetta. Sää pilvistyy.

20. Vorssa päiväniekka. – Hieno päivänsankari. Hienoksi laittautunut päivänsankari. Komea, korea päivänsankari.

21. Ei hänellä še järkiraiska aina poikkoh juoššun. – Hän käy hitaalla (šuomen pakinakieli).
ʻEi hänellä se järkiparka aina nopeasti juossut’

Miun armas sana
Kalle Vainio, suvikarjalan opastujan kirjutus

Miun armas karjalane sana on pruazniekka. Hyväh pruazniekkah kuuluu äijä nagruo da magieda syömistä. Vuuvessa on äijä lystie pruazniekkua, ezimerkiksi Äijäpäivä, Iivananpäivä da synnyndäpäivät. Miun mielestä paras pruazniekka on Raštava. Mie pruaznuičen Raštavua perehen kera. Nygöin miun muamo da sizär eletäh Helsingissä, da mie da loput perehestä elämmä Jovensuussa, a Raštavana on kogo pereh yhessä. Mie ylen suvaičen raštavansyömizie: kinkkuo, vakkapaissoksie, priädniekköi segö raštavantähtilöi. Monet muutgi Raštavan perindehet, moizet, kuin lahjat, čomennukset, kuuzi da raštavankyly, ollah miula mieldä myöten. Pruazniekat, ezimerkiksi juuri Raštava, ollah vesselät da hyvä hoivahus kiirehizen jogapäiväzen eloksen kessellä.

Šegavokarjala
Timoi Munne

Ihan aluksi Petroskoin kansallisen teatterin pukuhuoneen kanssani jakaneet Pekka, William ja Orvo opettivat minulle kielitaidottomalle kaikki tarpeelliset kirosanat venäjäksi ja karjalaksi. No, joppai matti. Sit jo Santtu Karhugi alkoi minnuu avvuttamaan. Kehnon kegäleh. Ga eihäi vaiku matin murendamizel sua paista, da se mi oli allus šuutkakse duumaittu on vagavunnuh. Vähitellen vuozien mendyy kielineruo on suittunuh. Enämb en öntästy joga kohtas. Nykyjäh milma on sanottu livvin pakasijakse. Iče kasso en jo malta sanuo, mitä karjalua liennöy minun pakajamiset. Mie aivin käytän omas kieles, ku pagizen karjalua. Taki yhtelläh olen sekakieline. Sen täh voinnus sanua, ku minun kieli on šegavokarjalua.

Muarien kuuzi
Ylöin Marka, Markan armas sana on zuakkuna, da tässä on Markan zuakkuna.

Endizeh aigah erähän kylän rahvas elettih čoman joven varres kyllekkäh, pertit perttilöin bokas. A siel mäjel oli suuri čoma kuuzi, kudamua kučuttih Pokrovan kuuzeksi.

Pokrovan aigah kai tuldih sih mäjel. Kuu nouzi taivahal, dai revonhändäzet valgieda annettih. Puolenyön aigah kuuzen piäl nouzi ylen čoma tähti. Sidä kučuttih Muarien tähtözeksi.

A sit tuli erähäh perttih elämäh sangie mužikka. Häi rubei kuuzes ottamah oksie žiivatoil aluziksi. A akkazet čakattih: ”Elä vai siit pyhäs kuuzes katkua oksua.”

A mužikka vai nagroi dai lopuškal sordi kuuzen alah. A oli siit äijä oksan ottajua.

Aba ku tuli sit kevät. Eibä ni ryzäh haugi noussun, eibä ni kägöi kukkun. Ozra muah näivistyi.

Sygyzyl jo kai huamisseldih da Pokrovan kannol itkiettih. Lopuškal akkazet muah sai pakittih prošken’n’ua kuuzen katkuannan täh.

A pyhä Muarie hiät kuuli. Taivahan augai. Kuun pani kumottamah dai nossatti tähtözen kalmoin suuren närien ladvah.

Kai noustih ravieh yläh da kalmoin časounal lähtiettih. Siel tuohusta viritettih obrazoin edeh dai luadanua pavarččoih pyhkiäldih. Pyhä pajo taivahal Spuassan igitiloih nouzi.

Tuli dai kevät. Meččuo ambarit oldih täyvet. Kuldazet kägöit kilbua kukuttih. Mušt’oimättähät turbiet da elo joven randazil čoma.

Lehti-Iivanan aigah buaboit kalmoil käydih. Bunukat helmois riputtih. Heil ni čupetettih: ”Pyhäl pellol käymmö, a tiäl emmö oksua katkua emmögö marjua keriä. Siit ni oza čoma.”
Dai muga elettih.

Varavonalane
Levoin Miša, Mika Saatsi

”Varavonalane” on miun armas sana karjalaksi. Miula on tärgie paissa karjalan kielen varavonalazuosta. Miän kielestä pidäy ristikanzoilla kerduo. Karjala on oma kieli, kumbaista paissah, kumbazeh opassutah da kumbazella voibi laulua pajattua. Mie matkuangi sinne tänne ezittämäh omie karjalazie pajoloi. Karjalaksi olen tahton luadie opassundamaterijualua: opassusvideoloi (Katerina da Miša opassetah suvikarjalua) da iänittiä enzimäzen karjalankielizen podcastan (Karjalahipsteri gostis).

Varavonalazella kielellä pidäy kaikenmoista paginua suaha kuulumah. Konza vain rubieu sanazie piänyörilöistä tulemah, työnnä ielleh, piässä pagina ilmoilla! Konza vain ryndähät ollah täyvet karjalan suvaičendua, pane nägymäh!

Mäne tiijä vielä tulou aiga, konza ei miun armas sana enämbi ole varavonalane. Konza vain kielizakona nägöy päivänvalgien da myö karjalankielizet karjalazet olemma tuttava oza tämän muan kulttuuraperindyö.

Vielä on matkua, a doroga on avoin. Tule vain yhessä kulgemah!

Kirjuttaja on karjalahipsteri, karjalane muzikantta da opastaja.

Varrastetut sanat
Martti Penttonen

Tuandoi nuori suomelaine naine, laukan kassu, keksi tegokielen, kudaman sanat nimidä ei merkitty. Senke händy kučuttih Hollywoodah fil’mu- da muuzikkuinduestrieh da miljonat kačottih hänen videoloi. Ga ei hänes roinnuh fil’mutiähtie, puolen d’uužinan vuvven peräs häi joudi tulemah järilleh Suomeh, vikse händy Amerikas ei ellendetty.

Lapset ollah nerokkahat keksimäh omii kielii keskinäzeh kommunikacieh, da nuoret kehitetäh slengoi, kudamii ”fossiilat” vahnembat ei ellendetä.

A minun huaveh on, ku olis vie kieli, nimenomah tiijon kieli, kudamua vois ellendiä. Da minun huoli on, ku pättävii sanoi ruvetah liittämäh uuzih merkičyksih ellendämättäh niilöin endizii pättävii merkičyksii. Karjalan kielen maltajua nagrattau, konzu ”sangei” suomelaine mužikku ”muigien” rožanke löyhkäy omii ”huigieloi” tegoloi. Tartun kolmeh oman alan sanah, ”algoritmu”, ”koodavus” da ”hakkeri”.

Sana ”algoritmu” tulou 800-luvun allus bagdadilazes Viizahuon Kois ruadanuon tiedomiehen Abu Jafar Muhammad Ibn Musa Al-Hwarizmin nimes. Sih aigah Europas suvaittih vojuija, a häi vedi edehpäi antiikan grecielästy da indielästy kul’tuuruperindyö. Händy pietäh noumeran 0 keksijänny. Häi maltoi čotaija nellikönjuuren da reššie toizen astien yhtälön. Nämmä ollah jo sen verran vaigiet probliemat, ku pidäy andua tarkat ohjehet niilöin reššindäh. Nengomii tarkoi ohjehii tiijollizes kieles sanommo algoritmoikse. Nygöi algoritmas on tulluh alguperäzes merkičykses vieraitettu moudusana, hos alguperäine tiijolline merkičys iellehgi on aktualine da tärgei. Konzu meedies paistah paheksijah sävyh algoritmois, sit foukussu ei ole algoritmois alguperäzes merkičykses. Silloi pagin on globualizien firmoin ahnahuos, kui net kerätäh meis tieduo meil kyzymättäh da meijän tiedämättäh da myvväh sidä toizile firmoile da nenga tolkuttomasti bohatutah.

Nygöi gazietois suammo puaksuh lugie ilmoituksii, ku ečitäh kooduajii. Midäbo nämmä ”kooduajat” ruatah? Ammuzis aijois ”koodu” on tarkoitannuh ičenviendän siändölöi, zakonoi da sobakoodua. Lingvistoil koodanvaihto tarkoittau kielenvaihtuo – karjalazet vaihtetah paginkielen suomekse libo ven’akse, konzu paikale tulou tundematoi, kudamua ei tietä karjalazekse. Peittokirjutusgi on tuhanzii vuozii käytetty koodavuksen muodo. Kaksi vuozisadua tagaperin Morse keksi morsekirjaimikon, kudamanke viestii voibi elektronnoloil signualoil työndiä langua myöte. Nygöine matkutelefon on täysi koodavustu: yksi koodavus muuttau iänen elektronnoloikse signualoikse da järilleh iänekse. Toine koodavus voi muuttua sen peittokirjutuksekse, kolmas kučistau työnnettävien signualon miäriä, hairavoloi kohendai koodavus avvuttau työndämäh viestii heikkoluadustu meediedy myöte. Nenga koodavus muuttau siännönmugazesti viestin toizeh muodoh, kudaman sit voit toinah muuttua järilleh kudakui alguperäzeh muodoh. Mihbo tarkoitukseh sit lehti-ilmoituksil ečitäh kooduajii. Ei nimih piälmainittulois. Ilmoituksil ečitäh tiedokonehen ohjelmoiččjoi luadimah tiedokonehel annettuloi syöttötiedoloi vastuaju tulos. Se ei ole koodavustu! Koodavukses viestin muodo muuttuu, a syväindö on muuttumatoi. (Toivottavasti, ga tiijämmöhäi, ku kielenkandelijoin čiepis viesti voi muuttuo ihan muukse.) Tiedoloin käzittely enimyölleh on sieglondua, kui kuldujyvän ečindiä peskus da ”kuldujyväzien” muodoiluu mihtahto tarkoitukseh, hambahikse libo čuassuloikse. Käyttämäl sanua ”kooduaju” ruatuttai andau ellendiä, ku hänen suurien pluanoin kirjuttamine tiedokonehel suoritettavakse ohjelmakse olis yksinkerdaine rutiinu. Sidähäi se ei ole. Ohjelmoiččijal pidäy ellendiä, midä ebämiäräine toimekseando tarkoittau, voibigo sen tiedokonehel ruadua, mittustu ohjelmoičendukieldy tiedokoneh ellendäy da mittuzil algoritmoil annettulois syöttehis voibi luadie kyzytyn tuloksen.

Sana ”hakkeri” tulou anglienkielizes verbis ”hack”, kudaman merkičys on čilputa, hakata, ruadua ahkerasti yksinkerdastu ruaduo. Se nostau mieleh kuvan, ku hakkeri hakkuau tiedokonehen näppäimistyö kui tikku huavan kylgie. Hakkeri opittelou, midä kaikkie omal tiedokonehel vois ruadua. Suuri hakkerikul’tuuran suavutus on Linux operuattorusistiemu, kudai pyörittäy miljonoi tiedokonehii ruadopaikoil, enimis supertiedokonehis da sateliitoisgi. Ga voijah hakkerit, kui min tahto ruavon ruadajat hairota rikoksihgi. ”Puhtahat” hakkerit opittih eroittua rikollizet omas kunnivollizes joukospäi nimittämäl heidy ”krakkeriloikse”, kuduat käytetäh tiedokohentu kui raččulomua. Yksinkerdazii palvelunestorikoksii voibi luadie vähilgi tiedoloil, ga pahimat rikollizet ollah kui korgien tehnolougien firmoi. Ga eibo tämä nimitys tartunuh ylehizeh kielenkäyttöh. Žiäli, ku suuri rahvas sevoittau hyviä luadijat hakkerit da pahanluadijat rikollisjoukot.

Kieli on sidä, midä rahvas paistah. Ku enimistö rubieu nimittämäh lehmiä hevokse da böbökköi lehmäkse, onnuako minungi pidäy sit sih mugavuo.

Ku pidänöy sanuo yksi oma karjalan kielen sana, sanon ”livain”. Se ei ole ylen omaperäine, ga on suoru kiännös anglienkielizes sanas ”browser”. Senke livatah verkosivuloi internetan verkoadressilois.

Čiäräni
Pirjo Schwarz

Ylen armaš karjalan šana on miula čiäräni, piäčkyni, meilä Hietarviešša ennein tšeäräni. Kainuušša sanotah peäsky. Čiäräni-šanua ei miun lapšuošša enämpi käytetty, tuatto vain joškuš, kun kerto vanhoista aseišta ta šanonnoišta. Rupesin smiettimäh, miksi šanottih čiäräni, piäčkynihän šopiu hyvin šuomelais-ugrilaisih kielih. Kuvuauko čiäräni linnun lauluo, iäntä?

Huomasin, piäčkyjä on monta lajie: tervačiäräni, vaikkapa muissuttau piäčkyö kuuluu eri lajih. Šillä on mušta piä ta valkoni kaklan aluš, muitein hyö muissutetah toisieh. Rakkahalla lapšella on monta nimie: muštapeäsköi, meččäpeäčköi, korpipeäčköi, tervačiäräni. Niitä pijetäh piätškyjen kera šamoina lintuina, kun niin äijän ollah šamanmoisie. Piäčkyjä ollah huarapiäčky, räyššäšpiäčky, harmuapiäčky ta niin ielläh. Tervapiäčky on venyähäkši čornyi(=mušta) striž. Tullouko šana venyähäštä?

Kolmena kešänä emmä ukon kera ollun käynyn kotirannašša. Oli koronua ta kaikenmoista. Emmä ruohtin lähtie tiältä Šakšašta pitällä matkalla. Muamo ta tuatto oli mänty jo tuonilmasih, ei ollun vuottajua. Tänä kešänä emmä malttan olla lähtömättä ta kun tulima pihah, meät otti vastah iloni kahen čiäräsen laulu ta ieštuaš lentely. Emmä ollun yksin. Olima tervehtullehet.

Čiäräni oli niise meilä hoš mi piäčkyni, ei vain tervapiäčkyni. Molommissa šanoissa on kaunehešti deminutiivijohin. Č-konsonantti luatiu molommat šanat pehmiekši. Meän kesällisellä piäčkyparilla oli ruškie (punani) kakla ta pilkku očašša ta hyö ylen kaunehešti laulettih, oltih šitein huarapiäčkyjä. Luajittih pešä entisen liävän lavon orrella, onnakko mie ensin kuottelin eštyä pitämällä ovie čäpissä. En halunnun niijen jiävän loukkuh meän poismäntyö. Vain hyö piäštih oven yläpuolella olovašta ravošta. Hyö iloitih ihmisien lähellä ološta, lenneltih, liijeltih korvien ohi ta kerättih čakkua ta muuta itikkyä poikasillah, oltih meän ilona. Ta illalla nautin šänkyššä miun ikkunašta kuulujašta konsertista. Lintu istu puhelinlankalla tai helähytti iltasin ilmoilla kaunehen laulun. Poikaset kašvettih ta joi kurkotettih pešäštä.

Lämpösien kešäpäivien jälkeh tuli šaje. Kolmen päivän jälkeh havaččeuvuin, mintähe piäckyset ei enyä lentele. Huomasin, pešyä ei ollun, oli rikottu, ei näkyn. Arvasin, jotta lintuset šurtih. Šiinäki hyö muissuttau ihmisie. Onnakko kärppä, orava ta mi lie ollun elukka asiella? Mie niise tulin šurulliseksi. Nellän päivän piäštä löysin lattielta nellä poikaista kuollehena.

Kotvasen ajan jälkeh piäčkypari niise ilmešty, lenneltih, ei laulettu enämpi. Käytih lavošša kaččomašša. Alettih keräytyö toisien čiäräsien kera puhelinlankoloilla. Šykyšy oli tulošša, heän oli aika kohta lähtie šuveh päin. Niise i meän. Näkeyvymmäkö ensi kešänä?

Tervačiärän iäni on kirkuva SRIIIIII SRIIIIII SRIIIIII, luvin. Ušon, jotta šiitä čiäräsen nimi. Venyähänki nimi vähä šiihi vipuau, en tiijä. Hyvä, jotta on karjalašša molommat šanat ta meilä armahat.

15. Vuottakkua, mieki tulen!
’Odottakaa, minäkin tulen!’
vuottua – odottaa

16. Puitto joučen valkie. – Kaunis kuin kukkanen
’kirjaimellisesti: niin kuin valkea joutsen’

17. Tervehtä tautie läsiy.
Hän odottaa vauvaa.
’kirjaimellisesti: Tervettä tautia potee’

Tiedo viey edehpäi
Katja Lösönen

Nedälinlopulla gostimma miun vastinehen synnyndäkoissa Vuazassa. Joimma koufit hänen vanhembien kera, da hyö kyzyttih kuulumizie. Mie kerroin, jotta opassun nygöin karjalan kieleh Päivännouzu-Suomen yliopissossa.

Hyö ei tiijetty, jotta karjala on oma kieli, hos hyö mollemmat ollah opastajat. Tämä ei ole nimi kumma. Äijiä ei karjalan kielestä tiijetty eigö paistu miun lapsuossa ni karjalazet. Ainos sanottih, jotta myö pagizemma karjalan murdehella. Salmin murteen sanakirja oli pitkäh ainova opassuskniiga, kumbaista käytettih.

Ozaksi meilä on Suomessa suuri rajakarjalane yhtehizö da erähie kieliniekkoi, kumbazet ollah pietty kieldä elossa. Passibot heilä! Meilä uuzilla karjalan kielen opastujilla on nygöin äijiä kebiembi alottua opastumine karjalan kieleh.

Miula on ainos ollun luja pravoslaunoi da suistamalane identitietta, hos olen syndyn Lapinlahella da miun muamo on savolane körtti. Ainos olen duumainun, jotta karjalazuosta segö savolazuosta, näistä miun identitietan paloista, pidäy da suau olla ylbie.

Nygöin rajakarjalazus nägyy miun jogapäiväzessä eloksessa liigatengi Suistaman Perinnehseuran halličusruannassa da muissa himoruadoloissa. Liijatengi rajakarjalazet perindehet da karjalazet käziruavot ollah oldu miula sydämen dielo jo lapsuosta suaten.

Tämän tähen miun karjalan armas sana on tiedo. Duumaičen, jotta miun ruadona meijän kulttuuran da kielen elvyttämizessä on rajakarjalazen ristikanzan kielen, zuakkunoin, historien da perinnehtiijon luadimine nägyjäksi meilä kaikilla. Mie olen ozakas, kun suan kerduo meijän omie zuakkunoi da lizätä tieduo meijän kulttuurasta.

Kirjutettu Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan jatkokurssalla
Kirjuttajan sugu on Suistaman Leppäsyrjästä

Skokuna
Sirpa Mänty

Skokuna on miun mielehini šana tai čuutoelukka.

Karjalaiset on ušottu, jotta skokuna on jumalan puapo.

Kuvašša on miun tovarissa skokuna, kumpani rikeneh issukšentelou miun keralla pihalla.

Še šana on vesselä ta miula kuinto juohtuu mieleh šiitä, kun lapšena kuulin Hullujussin laulantua “Friduna skikuna jee!”

Antua n’okkua
Sisko Pajari

Ennein vanhah karjalaiset annettih n’okkua tyttölapšilla. Miula kun ei ole kuin poikalapšie, ni mie annan heilä n’okkua. Šuomelaiset niise annetah n’okkua tahi vaihetah nenie.

Pajokiännös: Hiljaa, hiljaa ilta on (uni)
Taivalkosken rahvahanopiston opastujat (Aino Määttä, Hanna Jaakkola, Laura Kantola, Pirkko da Esa Konttinen sego Aini Vääräniemi)

Hil’l’ah, hil’l’ah, ehty on, taivas pimiembi.
Luondo tyyndyy huogavoh, mua jo mutistuubi.
Uinottavu pimevys pienen pertin täyttäy,
Talipäre čingassah palau vähembäkse.
Kätkyös vai jo mustembah liedžuu pikkaraine;
muga armas muamogi roih jo muzavakse.
Sit jo tulo uunoine, päreh tupehtaubi.
Pitkin pertin lauččaihuon hil’l’ah n’ulajuabi.
Istuvazet väzyttäy nedälin postelih,
Pitkälleh jo muamangi kandau kätkyöle.
Yö jo on dai pimeine perti uneksiu vai
Čirku päčin korvas vai vesselänny soibi.

Sanat Jooseppi Mustakallio (1857-1923) Sävel Mikael Nyberg (1871-1940)

Hyvännägöine opastai
Jeroisellän Fed’a (Heikki Jeronen)

Mustan evakos olles erähiči opastai Bertta tuli meile kodih vastuamah uuttu školaniekkua, minuu. Meil pertis oli muidugi gost’ua, muaman Laina-sizär Saarijärvelpäi omal zakil.

Minä astuin Bertan edeh, kačoin opastajale silmih da duumaičin ”A sinähäi oletgi hyvännägöine opastai!” Nenga löyhkändy, iäneh duumaičendu vaikutti opastajah, konzu rubein händy suvaimah. – Minä vai onnuako mietin, häi oli nerokas, viizahan nägöine, očkat piäs.

Laina terväzeh virkoi: ”A mugai, hyvännägöine neče on piälpäi, ga miittuinebo ollou syväinpuolel?” Putin opastai häi oligi. Vällillizetgi brihačut häi pidi kuris, näbävytti terväh viivottimel, konzu čiihottih. Nygöi eibo suaha nenga putin kurih eigo oijendukseh! Kačokkua vai mih viennöygi nygöine välly kazvatus!

Tuaton ker kuuzen ečos
Faina Kukkonen

Ku erähiči tuaton ker kuuzen eččoh käimmö.
Sitpä oman mečän myö ihan toizen jyttyzenny näimmö.
Kai oldih lumen peitos nägynnä ei anikko nimidä.
Mättähät da rizeikközet oldih kui tontut igäh,
libo muahizet da menningäizet olis yhteh tuodu.
Rinnakkazeh istumah sih ois heijät suadu.
Kogo meččy ol` kui kirikkö. Hongat suuret pilarit.
Taivas korgiel, buite katto.
Lattiel välkehtii valgei matto
A puulois lumi läimi kui hrustal’at.
Ihan iänettömäks` hillennyimmö. Lopuškal virkoi tuatto:
”Luondo Rastavah valmistuu. Nygöihäi on uatto.”
Sit rastavapuun otammo da vielbo huavan kuammo.
Ku jo mändyy rizeikközes jänöin nähtä suammo.
Pihah tulduu muamoil huastan midä mečäs näimmö.
Nečen jälgeh linduzil` viel kagrulyhtien kävymmö.
Rastavan aigah duumat monet, čomat, hyvät mieleh suabi.
Ne taijan taval inehmozet lumuobi da valdah suabi.

Kučču rastavaizeh
Hannu Lappalainen, karjalan kiännösseminuaran opastui

Pyhänpiän 27.11 15 aigah (Ven’an aigua) Karjalan kielen nedälin aigah kajahtetah Ilomančis- da Vieljärvespäi. Keräyvymmö yhtehizeh rastavaizeh Zooman kauti pyhäpiän 27. kylmykuudu 15 Ven’an aigah. Pruazniekku kestäy äijällizen čuasun da se todevutetah Karjalan Kielen Koin, Karjalan Kielen Koin Abuniekkoin da Ilomančin rahvahanopiston yhtehizenny ruavonnu. Pivos on ylen ilokastu, rastavallistu ohjelmua Vieljärves Karjalan Kielen Koispäi ezimerkikse kielipezän lapsien tervehtys, pakkasukko abuniekan kel, yhtehisty pajatandua dai Ilomantsis abuniekkoin rastavanpajaspäi ezimerkikse rahvahanpajohoran častuškoi Vieljärves da Ilomančispäi, rastavanpagin Öllöläspäi, yhtehisty pajatandua.

Ližiä tieduo da Zoom-linkan suat Karjalan kielen koin abuniekat ry:n paginanvedäjäl Hannu Lappalazel, hala@kopala.fi, +358 405841 995.

Terveh tulemua rastavastu pidämäh!

Miun karjalan armahat sanat ollah: tirpa vaikkan!
Maija Kunnas

Kun mie lapsena tahoin suaha midätahto terväzeh, miun buabo (Suistaman Jalovuarasta) kehotti tirppamah vaikkane, nenga vuottamah kodvazen. Saman mie sanon tuagieh omilla bunukoilla.

Suistaman Perinnehsebran paginaillan sanazet

Myö piimmä Suistaman Perinnehsebran paginaildua 15.11. tiemalla ”Karjalan armas sana”. Moizet sanat oldih armahat miän pagizijoilla: tirpa vaikkan, a voi voi voi, niekka, nänniniekka, pajattua, bunukka, čuaju, mandžoi, čoma, hičuttua, Hospodin lopuška, suvaija, pertti, päčči, päčinočča da varavonalane.

10. Šulkkuset passipoiset! – Suuret (kirjaimellisesti ʻsilkkiset’) kiitokset!

11. Ikä elä, ikä opaššu. – Oppia ikä kaikki.
Näin voipi šanuo opaštujalla. Šanonta merkiččöy, jotta inehmini opaštuu uušie aseita koko elämäh ajan.

12. Moločča!
’Hienoa!’ (Olet taitava!).
Kun kehutaan jotakuta jostain asiasta, työ voi olla hyvin tehty tai jokin asia saavutettu/opittu/ tai muuten vain mennyt hyvin.

13. Piettykkyä!
Piettykkyä! ’pysähtykää’
Piettäkkyä autona! ’pysäyttäkää autonne’

14. Elä milma priššakoiče, en mie tiijä!
’Älä tivaa, äläkä intä, en minä tiedä!’
Prissakoija: Käytetään itsepintaisesta kyselemisestä; myös merkityksessä vannottaa, torua, tiuskia.

Olengo ruočči?
Jaana Petsalo, karjalan kiännösseminuaran opastui

Minun armas da vessel sanaine karjalakse on ruočči, sendäh gu sil on eriluadustu merkičysty aijan da kontekstan mugah. Opin sellittiä nečidä dieluo täs kirjutukses tarkembah. Lähtehinny olen käyttänyh kois olijua kuuttu omua libo laihinah otettuu sanakniigua. Ližäkse olen oppinuh käyttiä minun omua vajavastu kielikorvua. Pohjanvalon da Tastan sanakniigoin sanat olen kirjutannuh nygözes normiiruitus muvvos.

Ruočči (ruottši)-sanal da sit kannas luajittuloil sanoil tarkoitettih aijemba suomelastu, suomenkielisty. Täs erähii ezimerkilöi: Häi on ruočči/ruočakoi. (=Hän on suomalainen.) Minä pagizen ruočikse. (=Puhun suomea.) Täs vie ližiä ezimerkilöi: ruočin kieli (=suomen kieli), ruočakoittuo, ruoččivuo (=suomalaistua). Ga yhtelläh: suomenkieline (=suomenkielinen), suomendua (=suomentaa), suometa (=tulla suomalaiseksi), suomevuttua (=suomalaistaa). Mibo sit oli Ruočin Göteborgas eläi suomenkarjalaine pravoslaunoi ristikanzu, kudai maltoi paista sežo ruočikse? A-voi-voi!

Ruočči-sanan toine tärgei merkičys on olluh luterilaine. Ezimerkikse: ruočit da ven’alazet (=luterilaiset ja ortodoksit). Ga nygöi neče olis suomekse ruotsalaiset ja venäläiset. Kuibo sit Piiteris eläi ven’alaine luterilaine ristikanzu? A-voi-voi!

Ruočči-sanan (ruoččilaine imi.) piämerkičys nygöi on tiettäväine Ruotsi, ruotsalainen. Ga sendäh voingi loppie nečen tyhjän paginan täh.

Minun omat vastavukset rubriekan kyzymykseh: 1. Ga olen, gu olen luterilaine suomelaine. 2. Ga en ole, gu en ole ruočcilaine. 3. Ga vikse en ole, gu olen karjalaine, vähimyölleh puolelleh! 4. Ga en jo tiijä, toinah olengi umbiruočči.

Passibo da prostikkua.

Lähtehet:
Ludmila Markianova, Raija Pyöli (2008): Sanakirja suomi-karjala
Martti Penttonen (2016): Karjal-suomi-karjal -sanakniigu
Pekka Pohjanvalo (1947): Salmin murteen sanakirja
Pekka Pohjanvalo (1950): Salmin murteen sanakirja, täydennysosa
Raija Pyöli (2016): Sanakirja karjala-suomi
Juha-Lassi Tast (2000): Omua tšomua. Aunuksenkarjalan murteen sanakirja

Minnekunne
Mari Rajamaa

Miun molommat ämmöt oltih vienankarjalaiset. Toini ämmö Jenni oli 19-vuotini, konša hiän tuli pakolaisena Šuomeh. Hänellä oli vienankarjalaiset tavat ta uškomukšet. Vienankarjalua hiän pakasi vain vähän miun keralla.

Yhen vesselän šanan muissin. No še oli “minnekunne”. Mie šuatoin kyšyö šuomekši: “Missä tuatto tahi kennih muu heimolaini on?”. Hiän vaštaši miula: “Minnekunne mäni.” – ta nakro piällä makiešti.

Karjalan armas sana
Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan opastujan kirjutus

Bunukka on miula mielehine sana. Se on ainavo karjalan kielen sana, kudaman muissan omasta lapsuosta da buabosta. Miun buabolla on viizi bunukkua.

Miun buabo oli ylen helläluondone. Buabo nagro da itki tuagieh. Myö pagizimma buabon kera männyzistä aijoista. Buabo kirjutti starinoi da runoloi. Myö elimmä loittona toine toizesta, ga aivin myö sebäimmä, konza vastauvuimma. Kunne vain buabo mäni, hiän löydi uuzie ystävie.

Abie on, ku en voi paissa enämbiä buabon kera. Ozaksi muisto hänestä eläy miun da miän kaikkien sydämessä.

Starina
Heikki Räsänen

Miulla karjalan kielen armahie sanoi ollah bunukka, čuaju da mandžoi.

Miulla on kolme bunukkua, Lauri, Elina da Hilma. Lauri on miun tyttären Annin poiga. Hänellä on igiä kaheksan vuotta. Lauri suvaiččou jalkamiäččyh kizuandua. Elina on dai Annin lapsi. Hänellä on igiä kuuzi vuotta. Elina on čoma da hyvä piirdämäh. Moločča! Hilma on miun poijan Pertun tytär, da hänellä on igiä kaksi vuotta. Hilma on čoma da hyvä laulamah da tanssimah.

Muamo da tuatto suvaidih juuva čuajuo illalla.

Miän čuralla oli mandžoitila. Siellä oli magiet mandžoit. Nygöin tila on pandu kiini. Miän pihasta löydyy äijä meččämandžoida.

Armahat sanat
Karjalaine kruugu (opastai Miikul Pahomov)

Hyvä Pyhä Mamoi –
musta omas kieles
armahazii sanoi,
pie vai lujah mieles!

Sinun eloaijas
muamo keral ainos,
andau abuu taivas,
hyvys piästäy vaivas.

Paha aigu tulou,
pimei vilu syvys –
oma sana kuuluu,
lämmittäy kui kylys!

Šykyšy
Mari Rajamaa

Šuvaičen šykyšyö.
Šykyšy šuhisou šulkkusešti šuušša: šykyšy, šykyšyllä.

Šuvaičen šykyšyö.
Šykyšyllä šienet šynnytäh šiämenlämmittäjiksi.

Šuvaičen šykyšyö.
Šykyšyn šatehet šilitelläh šienet šuuriksi.

Šepyän šykyšyö.

Vastineh
Sanna Mylläri, karjalan kiännösseminuaran opastui

Minä suvaičen karjalan kielen sanua vastineh. Sil on monii merkičyksii, enämbi migu suomen kielen sanal vastine. Se voibi olla mingi vastupuoli libo puaran toine puoli, ezimerkikse kindahan vastineh (suomes käytettäs täs kohtas sanua pari). Voijah andua vastineh, sit annetah vastavus libo mielipideh (suomekse sežo vastine). Karjalas sanua vastineh on ližäkse käytetty merkičykses verdaine: Sen kazakan vastinehtu harvas on, ruadai on moine (suomeksi sen rengin veroista on harvassa, on niin kova tekemään työtä).

Ga minule kaikis čomembi vastineh-sanan merkičys on mielespiettävy, tietto, ukko libo mučoi. Oma puaru, vastineh. Vastineh-sana ei miärittele, mittuine se vastineh on. Se ei miäritä sugupuoldu eigo puaruvälin luaduu. Sana vastineh ei kerro, oletgo naizis libo miehel, elätgo omassah puaranke yhtes libo et. Se on ylen hyvä sana sit, konzu mielespiettävy libo tietto on liijakse kebjei sana kuvuamah omua puaruvälii, ga yksikai et tahto miäritellä sen luaduu kuulijale tarkembah. Minun mieles sana vastineh merkiččöy, što olen kogonaine da iččenäine, ga olen buitegu suannuh taza-arvohizen vastukappalehen. Minul ičel on karjalaine da karjalankieline vastineh. Se luadiu täs sanas oman da viegi čomemban. Meijän puaruvälin kieli on allus algajen olluh karjal da sendäh meil ongi karjalan kielen päivy joga päiviä.

Tervehyisie ‘vauvakuplasta’ yškäniekan yšäštä!
Eerika Haurinen

Meilä šynty uuši pikkaraini perehenjäšen pimiekuušša ta šen tähen valičin perehen miun armahakši šanakši karjalan kielen netälie varoin.

Pereh voi olla šuuri tahi pieni, ta še voi olla lähellä tahi etähänä. Nykyjäh perehet ollah monimuotoset, ta mie olen miän perehtä miettin männä aikoina.

Mi še pereh on ta ket šiih kuulutah?

Mitä še pereh miula merkiččöy?

Pereheh kuulutah kaikki ne, kenen kera myö elämmä. Tärkiet ta armahat, ket kuletah omašša elokšešša keralla.

Pereh ei ole vain yhtehini ruokastola ta eklini päivä, vain še on niise yhtehini huomen.

Tuumaičen, jotta pereh on kuin tunto, kumpani lämmittäy mieltä. Še on šiämeššä ta jokahini iče valiččou, ket šinne kuulutah.

Nämä asiet kuvatah perehtä, ka hyväsešti ne kuvatahki kieltä. Tärkie, armaš ta kulkou elokšešša keralla.

Yhtehini kieli yhistäy perehie ta šamoten meitä, ket karjalakši pakajamma.

Miän karjalankielini yhtehisö on kuin šuuri ”kielipereh”, kuta yhtehini kieli lujittau.

Hyvyä karjalan kielen netälie kaikilla!

Muamo da löttö
Joanna Leinonen

Mie olen pihalla miun kolmevuodizen lapsen kera. On sygyzy. Mie haravoičen da lapsi nouzettelou pordahilla. Terväh hiän rubieu kirgumah: ”Muamo! Muamo!”

Mie pöllässyn. Duumaičen, jotta nyt on käynyn pahoin. Mie lykkiän haravan muah da juoksen lapsen luo. Hiän seizou da kaččou rengie, kumbane on muassa pordahan vieressä. Hiän uuvestah kirguu: ”Löttö! Löttö!”

Se on totta. Rengissä on vettä da veissä istuu löttö, suuri kuin tuaton käzi.

”Kuinba se on sinne männyn?”

”Mie en tiedä”, miun lapsi sanou suomeksi.

Mie kačon lasta. ”Sie sanoit löttö! Sie muissit!”

Muamo on enzimäne karjalan kielen sana, kumbazen miun lapsi on opastun sanomah. Löttö on nyt toine. Myö hil’l’akkazeh opassumma kieldä, kumbaista miun buabo pagizi. Yhessä myö kuamma vein da lötön muah, ga sanat, ne myö piemmä.

Kirjutettu Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan jatkokurssalla

Lapintijani
Sirpa Mänty

Tänä šykyšynä meilä ilmeššyttih kakši lapintijaista pihah. Ne ollah rohkiet, ruttoh opaššuttih šyömäh kiäštä. Nyt jo miula laulellah ta hypelläh hartiella ta issutah lakin piällä! Ylen hyväččäiset ne ollah!

tijani – tiainen

ruttoh – nopeasti

hyväččäini – mukava, kaunis, kiva, sopiva yms. monipuolisesti käytettävä sana

Pajokiännös
Taivalkosken rahvahanopiston opastujat (Aino Määttä, Hanna Jaakkola, Laura Kantola, Pirkko ja Esa Konttinen, Aini Vääräniemi)

Hiljainen tienoo, hämyinen maa,
kultaa sen ylle kuu heijastaa.
Yksin taas kuljen, mietteisiin jään;
milloin mä jälleen kotini nään?

Kotiini kauas kaipuuni saa.
Tähtinen taivas tien viitoittaa.
Rukoillen käännyn puoleesi sun,
johdathan, Herra, kotiini mun.

Tähtöset syttyy kullaten maan,
kaipuuni kiitää tähtien taa.
Siellä vain rauhan syömeeni saan,
tuskani tyyntyy, levon mä saan

Hil’l’aine seudu, hämyine mua,
Kuldua sen yliči kuu kajostau.
Yksin tuas kullen, aatokseh näh:
Konzu jo piäzen kodii nägemäh?

Kodihin ylen kaibavo vie,
tiähtine taivas ozuttau tien.
Malitunke kiännyn puolehesi;
ohjaile, Hospodi, kodihini.

Tiähtözien valgo kulduau jo muan,
kaibavo suuri minul andau.
Siehäi on rauhu syväimeh näh,
ozakas olen, huogavuo suan.

Karjalan Liiton vienankarjalan verkkokurššin opaštujat jälkimäisellä opaššuškerrallah paistih ta kerättih tukkuh šanua, mit šykyšykurššin aikua on jiäty heilä mieleh vesselinä karjalan šanasina. Opaštajana kurššiloilla on ruatan Irma Aleksejeva.

tikutuš – neule
mopikka – kännykkä
riehtilä – paistinpannu
netäli – viikko
kosino – pirtin uunin kupeessa oleva kaappimainen rakennelma, jonka kautta käy kulku karsinaan ja jonka päällä on makuulavitsa
vesselä – hauska, iloinen, mukava
muhie – hymyillä
čirčču – nirso
älviskö – hajamielinen, muistamaton, tollo
kalitta – karjalanpiirakka
čihkua – aivastaa
hiirenoravaini – lehmäntatti
muamon vičča villani – äidin kuri on lempeä (kirjaimellisesti: äidin vitsa on villainen)
jäniksen kostinčča – ‘jäniksen tuliaisia’ (metsästä ”jäniksen” tav. lapsille lähettämistä lahjoista)

6. Märkä ku n’orppa – Kuin uitettu koira.
Näin sanotaan läpimärästä.

7. Annatko n’okkua? – Vaihdetaanko neniä?
Kyšyttih miunki pereheššä lapšelta ta šiitä hierottih n’okkie vaššakkah. Še on šemmoista mukavua hellittelyö.

8. Meččä liikkuu
’Karhu on liikkeellä’
Meččä on yksi karhun peitenimistä, ilmaisua ”meččä liikkuu” on käytetty kun karhu on verottanut laitumella olevaa karjaa.

9. Ollenko vaipun totkukši vain koirakši? – Olenkohan väsähtänyt kuin ylikypsä peruna vai kuin laiska koira? (kirjaimellisesti ”totku” merkitsee kalan sisälmyksiä sekä ylikypsää

Tärkiet šilmälasit
Helvi Alaviitala

Mie šain uuvvet očkat, šilmälasit, eklein. Muailma näyttäy kirkkahammalta ta lukomini on helpompua.

Täštä muistu mieleh parikymmentä vuotta vanha tapahuš. Karjalaisie lapšie oli kešäleirillä Šuomešša. Hyö oltih netälin Kuušamon kanšanopistolla omien opaštajieh ta Pohjois-Viena -šeuran omatahtosien ruatajien keralla. Toisen netälin hyö elettih Oulušša perehissä.

Lapšista yksi näki pahoin. Opaštaja oli kerton, jotta poika on terävä ta viisaš koulušša, vain heikon nävön vuokši hiän joutuu kovašti ruatamah.

Netälin aikana oli opistolla käynyn ruhka-auto. Pojat tiettäväšti piirreltih šen kuvie tarkkah. Tämä yksi poika ei voinun, šentäh kun hiän ei nähnyn auton pienie yksityiskohtie. Oululaini mieš, kumpani oli poikien huoltaja ylen šaleičči poikua.

Oulušša oli tehtävänä hankkie pojalla očkat, niin oli piätetty. Yštävällini šilmäliäkäri tarkašti pojan nävön ta miäritteli lasit. Šama spesialisti oli ollun miän pojan šilmäliäkäri monta vuotta. Optikkoliikeh anto očkat lahjakši.

Näkö pareni ta anto ihmehellisie uušie muistoja Oulun linnašta.

Poika eli netälin Kuušamošša valvojana olluon miehen koissa ta hyö ajeltih autolla pojan keralla pitin kaupunkie. Yhtenä päivänä poika oli nähnyn Tuiran šillalta Oulujovešša olijat vesišuihkut, kaupunkin kešäkaunehuiset. Hiän oli ihaššukšissah.

Myöhemmin isäntäpereh oli šuanun tietyä, jotta poika opaštuu yliopistossa.

Šilmälasit ollah tärkie apuvälineh elokšešša.

Kirjutus
Maria Petrovskaja, Lena Markova, Valentina Nesterova da L’udmila Milicina

Myö, Maria Petrovskaja da L’udmila Milicina olemmo roinnuhes Rajakonnus 1960-luvul. Vie keräle on tulluh Valentina Nesterova Kaugoidärvelpäi da Lena Markova Mančilaspäi. Meil elosijan nimet ollah armahat – joga linnul on oma pezä kallis.

Konzu päiväzes palavoitutah kivet, meil on hyvä mieles lähtie järvirandah kivissäh, Varačin kivie kaččomah – Karjalan alazimii eččimäh. Tämä kivi on kul’tuuruobjektu, kudua enne vahnas ven’akse sanottih Varašev kamen’. Se on Rajakonnun da Mančilan kylien rinnal, moine suuri kivi Luadogan rannas, kuduanke tozi sivottu Suomen kanzan vahnu runo (SKVR):

Miss’ oot, sykkö, kasvateltu?
Alla kuusen kukkalatvan;
Siellä vannoit vaikiasti
Ruotsin kuululla kivellä,
Kajalan alasimella,
Tekemättäsi pahoa.

Kiven tagači on Konnun vuaru da sen piän piäl on Konnun kylä. Kylän lähäl on Vahnu meččy. Et tiedäne sinä, kus menöy se meččytroppaine rannale da kivele – sinä ”jovvut eččie”, kui Tamara Sidorova kirjuitti Oma mua -lehles. (30.8.2021). Minä da L’udmila hyvin tiijämmö meččytropan kivele. Meyötulemmo tänne, kačommo, muttumat ollah kivi, randu da vezi, da iäre lähtemmö. Nygöi on vihmusiä. Konzu tuuli ylen äijäl tuulou, Luadogu äijal kohizou. Päiväzen tulisugahat upottih vedeh. Mustat pilvet ollah piän piäl. Minul juohtuttih mieleh sanat: ”kallivo da vezi, čomus da muailmu, eloine da eloikanzu, kniigu da lugemine – kai sanat ovat hyvät, pidäy vai paista. Kyzyin, mittuman sanan Lena valliččou da ellendin, gu häi kunnivoiččou vahnembien sanazii. Lena on kazvatettu suures perehes. Lenan muamo sanoi: ” Yhten lapsen vuozih vot i pezä suuri”. Kyzyin, mittumua sanua L’udmila suvaiččou, da häi vastai: ”Tulikyven… Kybenet ollah čomat. Kyuenes roih tuli!”. Kivi pohodil sepän pajan brujah – alasimeh. Ilmariine, ijän kaiken taguoju vois täs uvvet čomat karjalan sanat pal’l’ata.

Rajakondu
12.11.2022

Karjalan armas sana
Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan jatkokurssan opastujan kirjutus

Karjalan sanazet ollah kaikki ylen vesselät, ga mie duumaičen, jotta miula armahin sana on mielessäpiettävä. Mielessäpiettävä kerdou kaiken, midä tarviččou: mielessäpiettävä on tärgie ristikanza, kumbane pyzyy mielessä da kumbaista tuagieh duumaijah. Mie ylen suvaičen tädä sanua!

Karjalan sanazet tuagieh ollah ylen pehmiet. Mielessäpiettävägi on pehmie sana, valppahan värine sana, dai duumat mielessäpiettävästä ollah ylen pehmiet da valppahan värizet. Mielessäpiettävä ei kerro ristikanzan sugupuolda. Buitto kuin se olis miun da oman mielessäpiettävän peittoazie. Konza mie sanon, jotta miula on mielessäpiettävä, mie vain sanon, jotta miula on eräs, kumbaista mie pien mielessä.

Pikkaraini
Anja Suvanto

Pikkaraini on oikein näpie šana. Pikkaraini on šuuruoltah äijyä pienempi kuin šemmoset tavallisen šuuruvuiset ollah niijen omašša joukoššah.

Pikkaraini-šana luatiu mielen pehmiekši, armahakši, kepiekši, sualivoiččijakši. Še herättäy tuntehie. Še on puitto hellitäntäšana.

Pikkaraini voipi olla ihmini, elukka, esineh, asie, kutamitä vain, ollou pikkaraini olomukšeltah. Onhan niitä monenmoisie pikkaraisie; lapšie, ämmöjä, tuattoja, on ni kikkijä, koirie, lintusie, kariččoja, potakkoja, helmilöitä, kupposie, murehie, iloja, matkuamisie ta niin ielläh…

Tavallisešša pakinašša šanotah vaikka jotta: “Pikkaraini lapši istuu lattiella”. Šilmissäh näköy vain lapši šiinä on. Kun jatkanet virkehtä vaikka jotta ”lakiella lattiella”, näköy mieleššä lapšiparka yksinäh ta šurkiena. Vaštakohta ”lakie late”muuttau šanomisen šiämen toisenmoisekši, tulou lisyä tunnehta.

Kun šanou vaikka jotta : “Pikkaraini kikki šähäjäy koiralla.” – on še vielä tavallista asieta. Ka kun jatkau ”šuurella, šuurisuisella koiralla”, luatiu vaštakohta tovellisen varajamisen tapahukšeh.

”Iivananpäivänä oli keitetty uušie pikkaraisie potakkoja šuurella pruasniekkaväjellä.” Voipi nähä mieleššä äijä nälkähisie ta šuuren muššan puan pikkaraisie potakkoja täytenä kiehumašša ulkotulilla. ”Pikkaraini heponi veti jykietä rekie šyväššä lumešša.” Šiälihän še noušou tuommosešta ruavošta.

Šanotah, jotta vastakohat täyventäh toisieh. Šemmosessa tapahukšešša šana pikkaraini on oikein šopiva šana. Še ni antau tietohuista enämpi ta starina kuuloštau vesselämmältä.

Pieni kerdomus elokses lindulaudazel
Hannu Turunen

Päiväine oli noussuh, oli pieni pakkaine. Hierun taloloin truvispäi nouzi savvuu, ristikanzat keiteltih huondeskoufiedu. Yhten taloin pihakoivun oksas ripui lindulaudaine kus oldih jo tijazet syömäs. Laudazelpäi oli pakunnuh muah siemenii, kudamii pikoipikkarazet čiučoit n´okittih. Linduloin vidžerdys hilleni, konzu tuhjon tagua astui suuri lindu, fazuanu. Čiučoit lennettih yläh koivun oksile pagoh, gu fazuanu koval iänel röngähtih tervehyzen.

Fazuanu sanoi:” Älgiä pöllästykkyä minuu, minä vai tulin kaččomah ollougo tiä midägi syömisty.”

Čiučoit vastattih: “On muas kagranjyvii da päiväzenkukan siemenii, niilöi myögi suvaičemmo syvvä.”

Terväh čiučoitgi tuldih alah siemenii n´okkimah. Kodvazen hyö yhtes syödih, kuni oravugi hyppi koivun oksii myöte lindulaudazen al.

Oravu kyzyi: “Oldanehgo ristikanzat tuodu oriehoi, niilöi minä ylen äijäl suvaičen?”

Tijazet vastattih: “Ei ole nygöi oriehoi, ga jyvii da izrua on.”

Oravu vai tuhahtih da lähti iäreh. Sit lendi sih kolme harakkua. Net alettih järgieh toruamah da ahtistetelemah čiučoidu iäreh. Fazuanu röngähtih uvvessah da harakat hypittih loitombakse.

Fazuanu sanoi harakoile: ”Älgiä torakkua, syömisty on kylläl jogahizele”.

Vie tikkugi lendi laudazele, kodvazen n´okki izrua da lendi järilleh meččäh, kuspäi oli tulluh. Muga aigu meni terväh, linduzii lendeli ielleh järilleh, päiväne laskih da lopuškal linduzet lennettih kodioksile huogavumah vačat tävvet.

(Kiännökset linduloin kieles on luadinuh kirjuttajan kaži, kudaman armas ruadoine on istuo pertin ikkunal da kaččuo pihale. Kirjuttai da kaži ellendetäh toine tostu.)

Sanarin z da ž
Suojärven Moiseinvuaran Maččizen bunukka,
Maksiman Iivanan Šan’an Allan Makari (ruoččiloiksi Kari Hakanen)

Huondeksel zautren’n’an jälles kuuluu, monasterin stuarosta kelloloi zvonii.

Muatuška mužikal zakonan pani: ”Mäne sua murginaksi kalua joves.” Briha duumaičči männä uištin viändäh, a venehes oli airon zašokka murennun. Kaččoi rannas ryzän dai hauvin sai. Hyväl mielie kodih astui.

Ženihä žiäleimättäh hauvin tappua loškai da totkut iäreh puhasti. Kalan riehtiläl žuari, a ei putilleh malttan. Onnakko oli sapen puhannun. Ei roinnun žuarenčas nimidä tolkkuo, žiivattoin syömizih pidi kai lykätä. Ylen äijäl muatuška händä kiitti.

Mužikka ei toreudun. Kačahti zirkkaloh. Pani štolas zuaharin šokkah da astui dorogal. Mäni zavodah ruadieh.

Moine i zuakkuna.

Buabo (haikumitassa)
Paula Nikoskinen

Buabo piiruahuot
Bunukkazile pastau –
täyttiä vaččazet.

Buabo urostau,
konzu mi atkal painau
da yskäh nostau.

Buabo baijuttau –
pajattau bunukkazet
undu kaččomah.

Č siinä čomasti šahizi
Meira Pappi

Konza mie olin lapsi, miun buabo da diedo elettih Valdimolla. Mie olin tuagieh hiän luona. Miula oli tabana viettiä aigua diedon kera, konza hiän ruado pihalla da liävässä. Miun diedo suvaičči starinoija. Hänellä oli tabana ozuttua ezinehie da kyzyö: ”Mibä tämä on karjalaksi?” Nämä kyzymykset ei oldu miula lapsena mieleh, sentäh kuin en malttan vassata.

Syöndästolan tagana istuossa diedo aivin ozutti: vilkka, kartohka, koufi, čuaju. Aivin samat sanazet. Nämä sanat oldih miula mielehizet, sentäh kuin mie ne muissin. Čuaju-sanua ylen suvaičin, kuin č siinä čomasti šahizi.

Miun armahin karjalane sana on čuaju. Čuaju aivin miuda muissuttau diedosta.

Kirjutettu Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan jatkokurssalla

Skokuna
Kerttu Nurmela

Skokuna – mimmoni mainivo, erinomahini karjalaini šana! Še šujuu šuušša kepiešti ta helpošti. Šammakko – tottaš še niise on hyvä šana moisella hyppijällä. Mie kuitenki tykkyän enämpi šanua “skokuna” kuin šanua “šammakko”, vaikka mie olen tietyšti oppin enšiksi šuomelaisen šanan “sammakko”.

Enšimmäisen kerran mie kuulin šanan “skokuna” vienalaiselta muamoltani. Mie olin vielä tyttöni, toinah jo opaššuin koulušša. Äkienä kešäpiänä šeisoma muamon kera pihalla talon ieššä. Šiinä šamašša myö tokatima, jotta šammakko hypikšentelöy taluo kohti. No, mie rupein kyšymäh muamolta: “Männöykö tuo šammakko pirttih šuaten?” Muamuo nakratti. “Ei skokuna pirttih mäne. Še tahtou ryömie portahien alla. Šielä on viilietä ta koštieta. Skokunat ei voija olla polttajašša päivänpaissošša.” Niin toven tapahtu – skokuna ryömi portahien alla peittoh ta jäi šinne. “Skokunua ei sua hätyyttyä eikä tappua. Annamma olla suojašša”, šano muamo ta yheššä noušima portahat pirttih.

Skokuna šai hyvän peiton ta mie veššelän šanan. No, enhän mie kokonah hylkyä “šammakko”-šanua. Hyvinhän še ruatau omašša viraššah. A kuitenki punukoillani mie annan lahjakši miun mieleštä ylen mukavan karjalaisen šanan “skokuna”.

Pajokiännös: Ti-Ti Nalle (päiväine, tiähtet, kuudam)
Taivalkosken rahvahanopiston opastujat (Aino Määttä, Hanna Jaakkola, Laura Kantola, Pirkko da Esa Konttinen sego Aini Vääräniemi)

Päiväine päiväine lämmittäy
Korvua da neniä se bodrendau
N’abei n’abei päiväine
Pyörei kuldaine luhtaine
Tiähtözet tiähtözet čäijetäh
Tuikehtu tuikehtu muailmah
Tiähtözet tiähtözet čäijetäh
Tuikehtu muailmah
Kuudam gu kuudam gu pyöröihyt
Ainos on moine luaskavu
Pyöriy da pyöriy paikoilleh
Diivuičeh muailmua.

Nasu – Niekku: armas sanaine on kaži
Aira Sumiloff

Äijyhäi karjalan kieles on armastu sanua, ga täh otan yhtelläh sanan kaži. Jogahizel, kel on olluh kodielättilöi, on niilöis kengi armahin. Minun eloksen kaži oli Nasu. Olen duumainnuh, mibo hänen nimi voibi olla karjalakse, da čökkäi piäh, gu häihäi on niekku. Olgah Niekku sit!

Häi oli gu pikkaraine lapsi, kai tahtoi minun ker ruadua. Huondeksil, ehtil da yölöil häi magai kainalos kezrävyniekannu. Kezäl, konzu olimmo duačal, häi joga huondestu terväh muutui hiiri- da mygryniekakse da tahtoi lähtie enne päivännouzuu pihale. Konzu iče astuin myöhembäh pihale, vuotti pordahil mondu lämmiä hiirdy da mygriä, net häi tahtoi andua minule murginakse. Putin sualoiniekkuhäi pidäy huoldu, što perehel on midä syvvä.

Häi äijäl suvaiči kävvä minun ker meččäh, konzu muarjuniekannu, konzu sieni- da gribaniekannu. Erähäl kerdua lähtin keriämäh must’oidu aijoi huondeksel. Häi tiettäväine lähti keral. Istuihes kannon piäel da rubei n’augumah, gu muas on kastettu da se on märgy da hänen käbälät kastutah. Konzu minul oli mustoidu läs rengilline, häi minul vähiä vajai vihastui, gu en lähte kodih, hyppäi minun hardieloile käbälii kuivuamah. Voibi sanou, što yhtes keräimmö vie litran libo kaksi. Minul oli ylen räkki, olihai jo enämbi + 20 gruadussii da vie lämmäine kaglus hardieloil. Tulimmo duačal järilleh da gu äijäl jäi meččäh must’oidu, lähtin uvvessah vai Niekku jäi kodih pertih. Vähäzen aijan piäs kuulen, gu Niekkaine suurel iänel kirguu pihal, kusbo olen da mintähbo ei häi piäze, vie kuulin gu ukko händy čakkuau, što ei pie lähtie (Ukko iče piästi händy kartanole, tiettäväine.). Terväh Niekku jo tuli meččäh minulluo da terväh rodih hänel räkki, nälgy da uni imi, gu kannon piäl n’augui eloksen kovuttu.

Sieni- da gribaniekannu häi oli sežo putillene kaži. Konzu häi vai huomai, što otan poimičun, häi jo sih hyppäi da sanoi: “Minä en jiä kodih, lähten meččäh sinun ker.” Sit häi juokseldi kolmeh juablukkupuuh ielleh-järilleh enne meččäh lähtendiä. Toiči häi tahtoi mečäs kahten čuasun jälles kodih, n’augui kannon piäl: “Läkkä kodih, gu sinulhäi on jo toine poimičču täyzi. Minul on nälgy da vihmugi tulou, en tahto, štobi minun hyvät sovat kastuttas.” Yhten kerran, konzu gulaičimmo mondu kilometrii, häi ei räken täh voinnuh enämbiä astuo, vai jäi puun juurel maguamah, sendäh händy pidi kandua järilleh mečäspäi, enhäi voinnuh händy ilveksen murginakse jättiä.

Häi oli kois paras aiguniekku. Minä olin piälinnas ruadies da en nikonzu olluh kois samah aigah, gu matkua oli 30 km. Niekan čuasut händy nostatettih, enne gu tulin kodih. Ukko kačoi, što joga päiviä oli tazah kymmene minuuttua, konzu kaži nouzi divanale da meni uksen edeh minuu vuottamah.

Nygöi Niekkaine on jo läs kaheksa vuottu olluh kažiloin tuonilmazis. Ylen armas oli Niekku minul, igävy händy on ainos viegi.

Died’oi
Kirjutettih: Erähän rahvahanopiston karjalan kielen opastujat / kaksi karjalan kielen opastujua

Oli nedäli Äijänpäivän iel erähäs karjalazes hierus. Kai kyläläizet oldih časounas sluužbua kuundelemas, sie oli sežo minun muaman died’oi kogo perehen ker.

Died’oil tuli paha olo, häi tunzi, što kai ei olluh hyvin. Hänel rodih voimattomus. Nygöi pidäy mennä kodih, häi duumaičči. Häi kyzyi papil suaha čökätä ristua. Vie häi pakičči prošken’n’ua kaikil hierun ristikanzoil, da lähti yksin kulgemah kodih.

Äijypäivy rodih, sih aigah died’oi kuoli. Kyläläzet sanotah: taivas on avvoi, häi piäzöy suorah Jumalan luo. Nenga on muamo kerdonuh.

Died’oi oli muamale ylen tärgei ristikanzu.

Died’oi oli kalaniekku. Häi otti sežo bunukat keral kalale da andoi ainos parahat kalapalazet lapsile syvvä. Muamo oli mondu kerdua olluh čikon ker died’oinke kalal.

Muamale igiä nygöi on 99 vuottu , häi puaksuh mustelou died’oin ruadoloi. Died’oi oli luja meččymies, kondienkuadai, nerokas seppy da bunukoin dovariššu.

Sežo enne jälgimästy Äijiäpäiviä häi oli muaman tuatan ker luadinuh liedžun oman perehen lapsih näh. Muamon died’oi on ainos muamon mustelendois olluh.

Hos en ole nikonzu died’oidu nähnyh, häi on minul ylen tärgei da armas.

Moločča, nero ta pohatteri ollah miula armahat šanat
Kai Peksujeff

Kun mie tahon opaštuo lentämäh varjoliitimellä paremmin ta paremmin, miula on kolme šanua puitto muita tärkiemmät. Ne ollah ”moločča”, ”nero” ta ”pohatteri”.

Mie ihan šuatan ylähyätä päin kaččuo šemmosie pilottiloita, ket maltetah hoš mimmosie temppuloita luatie kuni hyö lennetäh. Ka en mie tarkota, jotta hyö šuatetah šemmosie omaluatusie ta miun mieleštä oikein varattavieki temppuloita luatie. Mie tarkotan, jotta toini pilotti on nero, kun hiän tietäy mitä pitäy ruatua hoš ni tullou šemmoni erikoini lentotila liitimeh, kumpasie voit tulla turbulenttisešša kelissä tahi jouvut vaikkai spiralih lentyässäš.

Kaikki pilotit, ket piäššäh muah šuati turvallisešti, ollah moločat. Šiitä ollah ne pohatterit – väkövät mahtimiehet – kumpaset šuatetah lentyä monta šatua kilometrie noštehissa. Šuomekši voit šanuo enklantin šanalla ”hero”. Kaikin, ket ollah lennetty yli šata kilometrie, ollah miula šemmosie mahtimiehijä, kun iče en kuitenki vieläi ole šemmoista matkua malttan lentyä, a kolme tuntie olen kuitenkis onnistun lentämäh – še tuntu, jotta ihan kuin oisin ollun kokko koilla ilmoin.

Armahat sanat
Sade Kondelin, karjalan kiännösseminuaran opastui

“Valliče armas sana libo kaksi”
– no enhän mie nikonza malta reššie
ainavuo armahaksi, tuhmaksi toista
vain ollah miula kaikki sanat
kuuda kuldazemmat
vahvemmat valgieda

vokki, uhvatta, kettiä
akkiloija, saihone, muahut
iičäkki
ičengriba
ilmanranda
egläin, ehätändä, ei

vot sebä ongi vägevä sanane – ei
kumbane suau miärätä da murendua muailman rajat
ei – mie en ni valliče yhtä sanua
ei – mie en ni valliče yhtä armahutta
ei – mie en ni valliče yhtä kieldä

kuin ei tädä sadašuaraista elosta
nikuin voi sanella yhellä sanalla, ei ni kahella
– myö tarvičemma ne kaikki

N’orppa järvellä
Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan jatkokurssan opastujan kirjutus, kumbazessa on käytetty opastujan omie armahie kyly- da n’orppa-sanoi

Päiväne on männyn jo pilveh da čuassut ozutetah, jotta ilda on. Ruado on täldä päiväldä piättyn. Hiän on abiemieline da vagava, vain ei varačču. Savu nouzou jo truvasta, kyly terväh on valmis.

Kylyn puuhine uksi avauduu da ägie iskeydyy nägyö vassen. Hiän mänöy mötkähtäy sellälläh ylembäzillä lauvoilla, sentäh kun sielä suau parahat löylyt. Aiga seizattuu.

Kylyn uksi avauduu da höyry pagenou ilmah. Hiän kävelöy troppaista myöten randah päin. Varbahat kassutah, siidä jallat, kiät da olgapiät. Höyry vain nouzou. Piä jiäy veinpinnalla. Hiän kaččelou ymbärillä da muhahtelou. Vielä kun järvellä n’orpan nägis.

Velleksien počin tapandu
Faina Kukkonen

Pagizen nygöi valleksis Nikolais da Santeris.
Hyö oldih viinah menijöi da humalpäis ylen pahailgezii.
Ainos keskenäh torattih kai piššaliloin ker heiluttih.
Konzu humalpäis kodih tuldih puoškat peittoh pajettih.
Kengo juoksi podattikuoppah, ken sarail libo karzinah.
Emändy lähti juoksujalgah nuaburiloi abuh hagemah.
Erähiči, ku markinois tulduu emändy ei kerinnyh passuamah.
Mužikat sit suututtih da lähtiettih poččii tappamah.
Emändy jo kieldeli, vai händäkö hyö kuunneldih.
Liävän ukset avattih da počči tanhuoh piästettih.
Sill´ hyö sit kui ärhendettih: ”Seizo sit da vuottele
kuni nygöi ammutah.” Vai poččigo heidy uskomah.
Tiijäthäi – kui humalpäis hyö poččii piššalil tähättih.
Haulit ruabi korvallizii da počči pellol lähätti.
Sit hyö sie taivasteltih: ”Kuibo täs nygöi nenga käi?”
Onnakko pidäs neče kiini suaha, sen hyö älyi vaste jälgehpäi.
Počči röhkäjen veriskorvin torguu pitkin kiijätti.
Kuni mužikat jälgeh jovvuttih, se nägymättömih ennätti.
Lopuškal hyö hevon ker počin jälgeh lähtiettih.
Yödy myöte talois, taloih kierrettih da kyzeltih.
Vihoinviimein kylän peril počči kiini tavattih.
Yö sit mäni da mužikat jo viinanhöyrys selvittih.
Huigiessah da nuivilkorvin huondeksel kodih ajettih
Erähät kui torrun laijas viel nenga nagrua irvuiltih:
”pidigo poččii vierahis käyttiä, vai iččie saman jyttyzenny näyttiä.
Vaigo počin hännäs mieldy eččittö, ku jällekkäh kyliä kierrittö.”
Yks`ol nuaburi ainavoine mi heil nygöi ugodi.
Avunnu sit počin luahtai da nenga heidy vakusti:
”Pidäkkiä työ vellekset ainos neče mieles.
Älgiä iččie počiks luadikkua, hosgi ryyppy maistus kieles.”
Sit sai ainos vellekset Nikolai dai i Santeri
nuaburii tädä suvaittih da hänen sanua uskottih.
Nečen nähten humalpäiskii toruamattah pyzyttih.
Konzu käski , hyväzel ihan, terväh muate ruvettih.

Pajokiännös: Tiitiäine – tiähti
Taivalkosken rahvahanopiston opastujat (Aino Määttä, Hanna Jaakkola, Laura Kantola, Pirkko da Esa Konttinen sego Aini Vääräniemi)

Tiitiäine meččäläine
Trolli pikkaraine,
Rožat ruskiet buolan jyttyöh
tukkutöpsy n’uavan luaduh,
silmät gu sinizet tiähtöit.
Tiitiäine meččäläine
Trolli pikkaraine,
liedžu kuuzen kainalos,
kätkyt tuulen usad’bas
sammuta sinizet tiähtöit.

3. Pulikkana pakoh. – Viivana (kirjaimellisesti ʻluotina’) pakoon.
Tämä jäi mieleh Huoti-tiätyä (Fedja-setää) vienankarjalakši lukiessa.

4. Oiččipäičči luajin kotiruavon, kiireh. – Häthätää teen kotitehtävän, on kiire.

5. Päiväisočkat kiikallah – aurinkolasit kallellaan

A voi voi voi
Eeva Manni

Miun buabo sano tuagieh: ”A voi voi voi.” Hiän eli meijän perehen kera, konza mie olin pikkarane, da kaččo miuda, konza vanhemmat oldih ruavossa. Tuoh aigah ruadoaijat oldih pitemmät kuin nygöin, da sentäh mie olin buabon kera enämbi kuin omien vanhembien kera.

“A voi voi voi” on ylen hyvä da vesselä sanonda, konza mitahto dielo ei mäne ihan putilleh. Se pädöy moneh tilandeheh, kun se ei ole liiga paha libo jygie, ei tovelline kirosana. Tavallizesti siinä onnakko on kaksi voi-sanua, vain mie duumaičen, jotta buabolla niidä oli kolme. Ihan päten mie en yhelläh nyt muissa.

Konza mie hos öntässyin pihalla, langein da satatin polven, baba sano: “A voi voi voi! Anna mie kačon da puhallan.” Hiän puhaldi. Ka, tuas oli polvi terveh.

“A voi voi voi” ei onnakko olis miula moine armas da tärgie sanonda, kun olizin kuullun sen mistätahto muijalda kuin buabolda. Se liittyy miula buaboh da on oza buabon muistuo.

Opastujat on opastajan armas sana juuri monikos
Natalia Giloeva (Hiloin Natoi)

Olen karjalan kielen opastai. Olizingo opastai ilmai opastujii? Enbo olis! Suvaičen omii opastujii da opin ellendiä heidy kaikkii, opin suaja jogahizeh avaimen: vai ellendettyy opastujien huolii, tahtoloi da pyrgimyksii, voit luadiekseh heijänke sego ruadua yhtehisty ruaduo.

Karjalan kielen opastandu da kehitändy astutah rinnakkai da käzikkäi. Voibigo hos mittuine hyvä kielispecialistu elvyttiä da kehittiä kieldy yksin libo vaigu omien ruadodovarišoinke? Minä vastuan: ei. Ga konzu virität omat opastujat karjalan kieleh, ozutat sen čomuon da pättävyön nygözeh elokseh, sit vaste näit pozitiivizen tuloksen da ellendät, gu et rua sudre. A kui äijän opastujat jo ollah ruattu karjalan kielen hyväkse!

Erähät duumaijah, gu opastajat opastetah opastujii, da opastujat opastutah, ga opastujat sežo opastetah meidy opastajii. Hyö opastetah meidy nägemäh dielot opastujan nägökohtas, mi avvuttau vuoropaginan roindas, da sanotahhäi: ”pagin paginua jatkau”.

Lykkyy teile opastundah da ruadoh karjalan kielen hyväkse, opastujat!

Hyviä karjalan kielen nedälii da čomua karjalan kielen pruazniekkua kaikile!

Suvikarjalan opastujien ajatuksie karjalan sanoista

Löttö

Löttö on miula armas sana, sentäh kuin se on enzimäne karjalan kielen sana, kumbazen mie olen kuullun. Iändehellizesti se on ylen karjalane sana. Miun mielestä löttö on vesselä da čoma sana: se kuuluu on libie da läpäkkä elävä, kumbane hyppiy lätäkössä ielleh järelleh.

Joučen

Miula mielehine sana on joučen. Joučen on ylen kaunis lindu da joučen-sana on pehmie da kebie.

Vienankarjalan peruškurššin opaštujien karjalan kielen netälin tervehyiset Päivännoušu-Šuomen yliopissošta

Šanaloutah on työnnetty äijä armašta ta vesselyä karjalan šanua ta virkehtä:

a voi voi – päivittelyä, voivottelua ilmaiseva interjektio
annamma n’okkua – hieromme nenänpäitä
čuutuo kaunista, čupoista čuutuo – käytetään ilmaisemassa ihmettelyä
čätti, šättä – onkimato
hil’l’ani – 1. hidas 2. hiljainen
ilmataivahaini kruška – jättimäinen muki
kaimata – saattaa
kyly – sauna
mieleššäpiettävä – mielitietty, heila
passipo – kiitos
pukšujen kormano – housujen tasku
satu – puutarha
skokuna – sammakko
ševätä – halata
tikuttua – neuloa
ämmön šanat – mummon sanat

Yönistujazet Salmin Haniselläs
Jeroisellän Fed’a (Heikki Jeronen)

Haniselläs erähiči oldih yönistujazet. Pokoiniekku virui gorničas, pandu virumah laučal. Minun tuatto, Ivan (Johannes) oli vie nuori brihačču sih aigah, vai boikoi häi oli. Häi oli peitoči vedänyh nuoran i toizen piän häi sidoi laučan jalgah. Pimei gu oli – vai tuohuksen valgei, muga sit ei niken dogadinnuh mostu dieluo. Vai ku hillakkazembi aigu oli, häi hil’l’azeh vedeli nuoras da sit laučču narahtih da vähäzel viippai. Ristikanzat pöllästyttih, silmii ristittih da pyhkähtettihes aijembah iäre. Erähät mendih pertin puolele. En musta, kuibo sit lopuškal käi, löyttihgo nuoru, ga brihačut jällespäi nagrettih äijäl!

Tulii aigu da hašku
Maura Häkki, karjalan kiännösseminuaran opastui

Varuat liigua sit ehtiy kieli sammuo
Varuat liijan vähän sit maltau suomelaine čakata

Nävyt äijän sit et voi olla tovelline karjalaine
Nävyt vähän sit et voi olla tovelline karjalaine

Toinah tiä Suomes ei vaigu tahtota uskuo ku olizimmo olemas
Toinah toivotah meijän rahvahan kuolemistu

Kiškotah kerran
Kiškotah toizen kerran

Terväh meis jiäy jällel vaigu ozatoi hašku

Sanotah ku karjalazien tulii aigu on meijän nuorien käzis
Ga eihäi meil ole nimidiä valdua piättiä meijän rahvahan dielolois
Se valdu on vaigu Suomen valdivol da suomelazil piättäjil
Se on Suomen käzis

Ellendiä
Niko Tynnyrinen

Puaksuh ristikanzal hänen parahite suvaittuu sanua kyzyjes suau vastavuksekse sen, kudaman häi enzimäzenny on kuulluh libo sanonuh. Muamo, tuatto, čikko da velli ollah tavanomahizet, toiči buabo. Samah tabah olen ičegi vallinnuh karjalan armahan sanan. Olen kuulluh sen omas perehespäi, ga pereheh se ei suorah liity.

Minun enzimäine da sendäh vikse kaikis čomembi da armahembi sana karjalakse on ellendiä, erimyölleh kyzytynny – ellendätgo? Lapsennu puaksuh šuutiin da muokkain nuorembua vellie da silloi minun muite suomekse pagizijat vahnembat pakittih minuu heittämäh moizen bauhundan da karjalakse kyzyttih ellendätgo, buitegu karjalakse kyzymys da käskyt oldas lujembat. Toiči hyö vie jatkettih-kyzyttih ponimaitgo, karjalazes suus pyöritetyl ven’al.

Nämmä kaksi oldih ezmäzet sanat, kudamis kerras ellendin, gu minun dovarišoin vanhembat ei sanota nenga. Mustan, kui jo ihan pikkarazennu lapsennu kyzyin, mitbo moizet sanat ollah. Muamo sit vastai, gu net ollah karjalua, nenga paistih sinun died’oi da toiči buabogi. Sen jälgeh rubein omah piäh keriämäh karjalastu sanastu da iče lapsennu ečiin niilöi sanakniigois.

Meil kois ei äijiä paistu karjalakse, hos myöhembä olengi löydänyh kui vanhembien, mugai omas paginas karjalažuttu. Roindupäivät tuldih da mendih, muutin omah kodih da linnaspäi toizeh. Yksin olles rubein enäm duumaimah omua perehty, suguu da suvun historiedu. En ni musta, konzubo da kuibo, ga otin kirjastospäi laihinah karjalankielisty kirjua da rubein lugemah.

Sit erähän kerran, konzu menin vahnembien luo gostih, tuatto minuu kerras kyzyi: Maltatgo karjalakse? Ellendätgo karjalastu paginua?

Hos en vie maltanuh vastata, se kuului minus ylen hyväle.

Kotiranta
Pirjo-Liisa Kotiranta

Miun armaš vienan šana on kotiranta. Še on kaunis ta leppie yhyššana. Koti on šiämen paikka. Šielä ollah armahat, šielä on turva. Ranta tuaš on paikka, kušša voipi kaččuo ulapan yličči vaštarantua tahi uavua vejen pintua kohti taivahanrantua. Rannašta voipi lähtie ta rantah voipi myöštyö.

Kotiranta, oma ranta. Meilä kaikilla voi olla oma kotiranta, kušta lähtie, kuh tulla jälelläh. Šitä ei tarviče omistua. Še voipi olla yhtehini ušiella inehmisellä, vaikka hyö ei oltais šamua perehtä. Jokahisella on oma kotirantah! Še tuopi mieleh rauhallisen paikan, missä milma vuotetah, mih on hyvä tulla, konša muailma kuottelou! Miun kotirannašša aina on kešä, kirkaš taivaš, šinini järvi, kultaini hietaranta. Päiväni kimaltelou järven pinnalla. Linnut liverretäh rannan puissa.

Kotiranta on tovellini paikka, ka niise mielen paikka. Še kiinittäy inehmisen kotih, kuta ei enyä ole ta še pisyy paikkana, kuh inehmini on kuulun, kušta hiän on lähten. Aina ei voi palata tovelliseh kotirantah, ka šitä voipi muissella, šitä voipi ikävöijä.

Miula šana kotiranta muissuttau lapšuošta, pereheštä, heimošta. Še on miula tuttava. Še on aina miun muvašša – miun heimon nimi! Mie olen šuanun šen miun tuatolta. Miun tuatto šai šen omalta tuatoltah, kun hiän ičelläh ta perehelläh valičči šuomelaisen nimen. Kyllä, šuomelaisen nimen. Šuomelaisekši nimekši mie šen arvelin.

Miun tuaton tuatto Puavila ta hänen veikkoh Aleksi oltih vienankarjalaisie, Uhtuošta päin. Heijän pereh, tuatto Iivana, tuaton tuatto Ananie, tuaton tuaton tuatto Juuti ta hänen tuatto Kliimo, kaikki oltih elän Uhtuon Likopiäššä yli kahen vuosišuan oloh. Kliimon jäleštä perehtä alettih kuččuo Klimentov ta šiitä Klementjev. Šillä nimellä elettih niise Šuomešša, Virtain kyläššä, mih vel’l’ekšet peruššettih perehet 1880-luvun lopulla. Vel’l’ekšet haluttih, jotta perehillä olis šuomelaiset nimet, konša hyö elettih Šuomešša.

Miehet valittih nimet, mimmoset muissutettih joka päivä šynnyntäkoista, muamošta, tuatošta, elämiseštä Uhtuon Likopiäššä. Kuittijärven kotirantah heijän mieli myöšty. Vanhempi veikko Aleksi otti nimekšeh Varpašaari. Varpašuarešša Šuomešta kotih myöštyjät laukunkantajat henkähettih ta vuotettih šiän lahtumista ennen šoutuo Keški-Kuittijärven šuuren šelän yličči kotirantah. Puavila šiitä valičči oman nimeh!

Ukko Puavila kotiutu Virroilla päin. Oli järvet, mečät, oli oma pereh, oma ruato. Onnakko hänen šiän pisy Uhtuon Likopiäššä, Kuittijärven rantamilla. Šen mie maltoin, kun mie enši kerran tulin Uhtuoh. Maltoin, miksi ukko Puavila oli šata vuotta ennein antan perehelläh juuri tuon nimen. Heinäkuun päivät oltih kaunehet ta ylen leppiet. Taivaš kirkaš, järven šelkä sinini, rannašša kultahista hietua. Juuri niin kuin mie olin aina uatellun. Šiitä mie mänin vienankarjalan kurššiloilla. Jo maltoin, jotta viisaš ukkoni valičči meilä šuomelaisen tai vienalaisen nimen. Yhtä armaš molommilla kielillä.

1. Potruška on ihan älvissykšissäh, puitto halolla piäh lyöty. – Ystävä on ihan pöljänä, kuin olis puulla päähän lyöty. / Oli ihan monttu auki, niinkuin olis puulla päähän lyöty.
älvissykšissä ’hämmästynyt, tyrmistynyt’

2. Juonivärčči – kiukkupussi
Lapsi saattaa juonitella ʻosoittaa pahaa tuultaan, kiukutella’, kun mikään ei kelpaa.