Ville Potka: Oscar Wilde -kiännöksie
Ville Potka on kiändän da työndän jullattavaksi Oscar Wilden prouzarunohutta segö suarnan ’’Sadakieli da rouza’’. Wilden prouzarunot on jullattu enzimäzen kerran vuodena 1894 da suarna vuodena 1888. Kiännökset on luajittu angliesta suvikarjalaksi, da kiännöksien kielen on tarkistan Elena Rapa. Wilden prouzarunoloin tiemat ollah vierollizet, ga elvytyksen blogassa ne jullatah kaunokirjallizena kielimaterijualana.
Sadakieli da rouza on jullattu enzimäistä kerdua The Happy Prince and Other Tales -kerävyksessä vuodena 1888 nimellä The Nightingale and the Rose.
Prouzarunot on jullattu enzimäistä kerdua The Fortnightly Review -lehessä vuodena 1894 nimellä Poems in Prose.
Kuva: Pixabay
Sadakieli da rouza
“Hiän lubai miun kera tanssie, tuonen hänellä ruskeida rouzie”, voivotti nuori Opastuja, “ga kogo miun savussa ei ole ni yhtä ruskieda rouzua.”
Pezässäh ylähänä tammessa Sadakieli hänen kuuli, kačahti lehtilöistä läbi da kummeksi.
“Ei ni yhtä ruskieda rouzua kogo miun savussa!” voivotti Opastuja, da kyynälet täytettih hänen čomat silmät. “A voi voi, mimmozista pienistä azeista oza rippuu! Mie olen kaiken lugen, midä viizahat ollah kirjutettu, da kai filosofien peittoaziet ollah miun, ga rouzatta kurja on miun elos.”
“Tässäbä on jälgimäin tozi armastaja”, sano Sadakieli. “Yön toizen olen hänestä laulan, hos en händä tunden: yön toizen olen hänen starinan tähtilöillä sanellun da nyt mie hänen niän. Hänen tukat ollah muzavat kuin hiasintan kukka, da hänen huulet ollah ruskiet kuin hänen himon rouza, ga gor’a on luadin hänen nävöstä kuin valgieda slonanluuda, da atkala on pannun pečatin hänen oččah.”
“Kniäzä pidäy tanssit huomena illalla”, mummetti nuori Opastuja, “da miun armas on sielä. Tuonen hänellä ruskien rouzan, hiän tanssiu miun kera huondekseh suaten. Tuonen hänellä ruskien rouzan, suan mie händä sevätä, da hiän laskou piän miun hardeilla, da tartumma toine toizen kädeh. A miun savussa ei ole ruskieda rouzua, da sentäh yksin pidäy miula istuo, da hiän astuu miusta siiričči. Hiän ei miuda dogadi, da miun syväin murenou.”
“Toven, tässä on tozi armastaja”, sano Sadakieli. “Mistä mie laulan, sidä hiän tirppau; mi on miula ilo, on hänellä tuska. Armassus toven on ihmehelline azie. Hindua on sillä enämbi kuin smaragdoilla, da kallehembi se on kuin luavukkahat opalit. Helmilöin libo granuattajuablokoin sidä ei voi ostua, eigö sidä jarmankalla myyvä. Sidä ei voi ostua laukkamiehildä, eigö sidä voi kuldua vastah viesata.”
“Muzikantat issutah gallereissa”, sano nuori Opastuja, “da jouzisoittimie soitetah, da miun armas tanssiu harpoin da skripkoin helätessä. Hiän muga kebiesti tanssiu, jotta hänen jallat ei koskieta lattieh, da dvorččavägi čämeissä sovissa ymbäri hänestä keräyvytäh. Ga miun kera hiän ei tanssi, sentäh kuin ruskieda rouzua miula ei ole hänellä andua.” Hiän heitty nurmella, upotti piän käzih, da itki.
“Mintäh hiän itköy?” kyzy pieni Vihanda Liusku juossessa hänestä siiričči händä pyssyssä.
“Tovengi, mintäh?” sano Liipukka, kumbane lendeli lipitti päivänsugahan jällessä.
“Tovengi, mintäh?” čupetti Päivänkakkara vienosti susiedalla.
“Hiän itköy ruskien rouzan täh”, sano Sadakieli.
“Ruskien rouzan täh!” hyö älähettih, “kuin ylen nagrettavua!” Da pieni Liusku, kumbane oli jottamoine tsiinikka, nagro järgieh.
A Sadakieli ellendi Opastujan atkalan peittoazien, da istu tammessa vaikkazena da Armassuksen mistieriedä duumaičči.
Ruttoh hiän levitti hänen bruunit siivet, da nouzi lendoh kohoten korgiella ilmah. Hiän mäni lehosta läbi kuin kuvahane, da kuvahazen tabah hiän purjehti savusta poikki.
Pihanurmen kessessä seizo čoma Rouzapuu, da konza hiän sen nägi, hiän lendi sen luoksi da heitty alah lehvällä.
“Anna miula ruskie rouza”, hiän pakičči, “da mie siula laulan miun čomimman laulun.”
A Puu puisti piädä.
“Miun rouzat ollah valgiet”, se vastai, “valgiet kuin meren vuahti, da valgiemmat kuin lumi vuorella. Ga mäne miun vellen luoksi, kumbane kazvau vanhoista čuassuloista ymbäri, da onnakko hiän siula andau, midä sie tahot.”
Dai Sadakieli lendi Rouzapuun luoksi, kumbane kazvo vanhoista čuassuloista ymbäri.
“Anna miula ruskie rouza”, hiän pakičči, “da mie siula laulan miun čomimman laulun.”
A Puu puisti piädä.
“Miun rouzat ollah keldazet”, se vastai, “keldazet kuin meripihkazella valdaistuimella istujan veinneijon tukat, da keldazemmat kuin narsissa, kumbane nurmella kukkiu ennen kuin niittomies vikattehen kera tulou. Ga mäne miun vellen luoksi, kumbane kazvau Opastujan ikkunan alla, da onnakko hiän siula andau, midä sie tahot.”
Dai Sadakieli lendi Rouzapuun luoksi, kumbane kazvo Opastujan ikkunan alla.
“Anna miula ruskie rouza”, hiän pakičči, “da mie siula laulan miun čomimman laulun.”
A Puu puisti piädä.
“Miun rouzat ollah ruskiet”, se vastai, “ruskiet kuin kyyhkyzen jallat, da ruskiemmat kuin korallan suuret hörčät, kumbazet ielläh järelläh valdameren kololoissa liedžutah. Ga talvi on miun suonet vilustan, da pakkane miun nuput näpistän, da myrsky miun oksat katannun, da miula ei roite ni yhtä rouzua tänä vuodena.”
“Yksi ruskie rouza on kai midä mie tahon”, voivotti Sadakieli, “vain yksi ruskie rouza! Eigö ole nimidä tabua, kuin mie voizin sen suaha?”
“No on eräs taba”, vastai Puu, “ga se on muga hirvie, jotta mie en sidä siula targie sanella.”
“Sanele se miula”, sano Sadakieli, “mie en varua.”
“Tahtonet ruskien rouzan”, sano Puu, “siula pidäy luadie se muuzikasta kuudaman valgiessa, da andua sillä väri siun omalla syväinverellä. Siula pidäy miula rinda ogahaista vassen laulua. Kogo yön siula pidäy miula laulua, da ogahazella pidäy lävistiä siun syväin, da siun syväinverellä pidäy virrata miun suonih da tulla miun omaksi.”
“Surma on suuri hinda maksua ruskiesta rouzasta”, voivotti Sadakieli, “da Elos on ylen kallis kaikilla. On mieldä myöten istuo vihannassa mečässä, da kaččuo kuldakärilöissä kulgijua Päiväistä, da helmikärilöissä kulgijua Kuudamua. Magie on orapihlajan duuhu, da magiet ollah pličkuheinät notkon peitossa, da kannarvo, kumbaista tuuli vuaralla liedžuttau. Yhelläh Armassus on Elosta parembi, da kuinba linnun sydämestä olis ristikanzan sydämen verdua?”
Dai hiän levitti hänen bruunit siivet, da nouzi lendoh kohoten korgiella ilmah. Hiän pyyhäldi savusta piäličči kuin kuvahane, da kuvahazen tabah hiän purjehti lehosta poikki.
Nuori opastuja viru vielä nurmella, kunne Sadakieli oli hänen jättän, da kyynälet hänen čomissa silmissä ei vielä oldu kuivettu.
“Ole ilone”, sano Sadakieli, “ole ilone, sie suat siun ruskien rouzan. Mie luajin sen muuzikasta kuudaman valgiessa, da annan sillä värin miun omalla syväinverellä. Mie pakičen vain, jotta sie olet tozi armastaja, sentäh kuin Armassus on Filosofieda viizahembi, hos hiän ongi viizas, da Valdua vägevembi, hos hiän ongi vägevä. Tulen värizet ollah hänen siivet, da hänen rungan väri on kuin tuli. Hänen huulet ollah magiet kuin mezi, da hänen hengi kuin luadana.”
Opastuja kaččo nurmelda yläh, da kuundeli, ga hiän ei ellendän midä Sadakieli hänellä pagizi, sentäh kuin hiän tiezi vain aziet, kumbazista kniigoissa kirjutetah.
Ga Tammi ellendi, da oli abie, sentäh kuin hiän ylen suvaičči piendä Sadakieldä, ken oli luadin pezän hänen oksih.
“Laula miula yksi jälgimäne laulu”, hiän čupetti, “mie olen muga yksinäne, konza sie olet männyn iäreh.”
Dai Sadakieli laulo Tammella, da hänen iäni oli kuin vezi, kumbane hobiezesta puasta bulbettau.
Konza hiän oli laulan loppuh, Opastuja nouzi da otti kormanista kynän da muistokniigan.
“Hänellä on hyvä muodo”, hiän pagizi ičellä, konza hiän astu lehosta läbi iäreh, “sih ei voi sanuo vastah, ga ongo hänellä tunduo? Mie pahaksi mieleksi toivon, jotta ei. Oigieh hiän on kuin taiduolijat tuagieh ollah: vain stiil’ua, ei ni vouse vilpittömyttä. Hiän ei uhrauduis toizien täh. Hiän vain duumaiččou muuzikkua, da kai tiijetäh, jotta taijot vain iččie duumaijah. Yhelläh pidäy sanuo, jotta hänellä on čomie sävelie iänessä. On žiäli, jotta ne ei nimidä merkitä libo luajita nimidä hyövyllistä.” Da hiän mäni omah perttih, azettu virumah omalla olgitilalla, algo duumaija omua armasta da kodvazen perästä uinoi.
Da konza Kuudama kuumotti taivahalla, lendi Sadakieli Rouzapuuh, da azetti rinnan ogahaista vassen. Kogo yön hiän rinda ogahaista vassen laulo, da vilu hrustaline Kuudama kumardu da kuundeli. Kogo yön hiän laulo, da ogahane uppoi syvembäh i syvembäh hänen rindah, da veri vuodi hänestä iäreh.
Enzimäzeksi hiän laulo armassuksen synnystä brihan da tytön sydämissä. Da Rouzapuun korgeimmassa lehvässä puhkei ihmehelline kukka, lehyt lehtyön peräh, kuin laulu toizen jälgeh. Alguh se oli valpas, kuin tumana, kumbane joven piällä rippuu, valgie kuin huondeksen jallat da hobiene kuin päivännouzun siivet. Kuin rouzan kuvahane hobiezessa zirkkalossa, kuin rouzan kuvahane lammissa, moine oli rouza, kumbane Puun korgeimbah lehväh puhkei.
Ga Puu pakičči Sadakieldä painumah lujembah ogahaista vassen. “Painu lujembah, pieni Sadakieli”, pakičči Puu, “libo Päivä nouzou ennen kuin rouza on valmis.”
Dai Sadakieli painu lujembah ogahaista vassen, da lujembi vielä rodi hänen laulusta, sentäh kuin hiän laulo himon synnystä brihan da neiččyön sydämissä.
Da vieno valppahanruskie nouzi rouzan lehtyzillä, kuin ruskie sulhazen nävössä, konza hiän andau andilahalla suuda. A vielä ei ollun ogahane täydyn hänen sydämeh, da vielä oli rouzangi syväin valgie, sentäh kuin vain Sadakielen syväinveri voi rouzasta muzavanruskien luadie.
Da Puu pakičči Sadakieldä painumah lujembah ogahaista vassen. “Painu lujembah, pieni Sadakieli”, pakičči Puu, “libo Päivä nouzou ennen kuin rouza on valmis.”
Dai Sadakieli painu lujembah ogahaista vassen, da ogahane koski hänen sydämeh, da vägevä kibu iski hänestä läbi. Ylen kačkera oli kibu, da kiihakembi vielä rodih hänen laulusta, sentäh kuin hiän laulo Armassuksesta, kumbazesta Surma luadiu täyvellizen, Armassuksesta, kumbane ei kuole ni hauvassa.
Da ihmehellizestä rouzasta rodih muzavanruskie, kuin päivännouzutaivahan rouza. Muzavanruskie oli lehtyzien vyö, da muzavanruskie kuin rubiina oli syväin.
A Sadakielen iäni tuli vienommaksi, hänen pienet siivet allettih lyyvä da kalvo tuli hänen silmih. Vielä vienombi rodi hänen laulusta, da hiän tunzi, kuin milienöy händä hänen kulkussa läpehytti.
Da siidä hiän luadi muuzikan jälgimäzen helähyksen. Valgie Kuudama sen kuuli, da unohti huondeksen, da jäi taivahalla rippumah. Ruskie rouza kuuli sen, da lumovuksissah särizi, da avai lehtyöt huondeksen vilulla ilmalla. Ekho kando sen omah purppuranruskieh kallivokoloh, da havačutti maguajat paimenet unesta. Se liideli joven ruuvikkoloista läbi, da ne kannettih sen viessin merellä.
“Kačo vain”, kirgu Puu, “rouza on nyt valmis!” ga Sadakieli ei vassannun, sentäh kuin hiän viru pitässä nurmessa kuolluona, ogahane sydämessäh.
Da puolenpäivän aigah Opastuja avai ikkunan da kaččo pihalla.
“Vot, min lykyn lykkäi”, hiän kirgu, “siinähän on ruskie rouza! En ole nikonza moista rouzua nähnyn. Se on muga čoma, jotta sillä on toinah pitkä latinankieline nimi.” Da hiän kumardu da poimi rouzan.
Siidä hiän pani šliäpän piäh da juoksi Professoran talolla rouza kiässä.
Professoran tytär istu ovella da keri sinistä šulkkuo rullalla, da hänen pieni koira viru hänen jalloissa.
“Sie lubait miun kera tanssie, tuonen siula ruskien rouzan”, sano Opastuja. “Tässä on muailman kaikista ruskein rouza. Sie voit panna sen tänä ildana siun sydämen rinnalla, da konza myö yhessä tanssimma, se siula sanelou kuin mie siuda armassan.”
A neičyt rupisti suuda.
“Pahaksi mieleksi mie duumaičen, jotta se ei pädis miun pluat’an kera”, hiän vastai, “da yksikai Kammariherran sizärenpoiga on työndän miula kallehie kivilöi, da kai tiijetäh, jotta kivet maksetah äijäldi enämbi kuin kukat.”
“A siebä olet ylen kiittämätöin”, sano Opastuja äriesti, da heitti rouzan uuličalla, kusta se kirboi ojah, da kärrin ratas kulgi siidä piäličči.
“Kiittämätöin!” sano neičyt. “Mie sanon, jotta sie olet ylen sybie, da yksikai, ken sie ehkis olet? Tyhjäne Opastuja. Vot, mie en usso, jotta siula on ehkis hobieista lappua siun kengissä, kuin Kammariherran sizärenpoijalla.” Da hiän nouzi stuulalda da mäni perttih.
“Mi hupsu azie Armassus on”, sano Opastuja kävellessä iäreh. “Se ei ole ni puoliksi muga hyövylline kuin Lougiekka, sentäh kuin se ei nimidä tovessa, da se ainos sanelou azeista, kumbazie ei tapahu, da panou uskomah azeih, kumbazet ei olla praudua. Oigieh se on vägi hyövytöindä, da sentäh kuin täh aigah on ylen tärgiedä, jotta aziet ollah hyövyllizie, mie myössyn Filosofieh da rubien opastumah Metafiziekkah.”
Dai hiän myösty omah perttih, otti suuren pölyzen kniigan da algo lugie.
Taiduolija
Erähänä ildana rodi hänellä mieli luadie kuva Mielihyvästä mi kodvazen kestäy. Da hiän lähti mieronrandah vaskie eččimäh. Hiän niät vain vassen mugah maltto duumaija.
A kai kogo muailman vaski oli kavonnun, ei nikusta kogo muailmasta voinun vaskie löydiä, paičči vaski, kumbazessa oli kuva Igävästä mi ijäksi jiäy.
No tämän kuvan oli hiän, da omin käzin, luadin, da sen azettan sen ainavozen hauvalla, kedä hiän oli ilmazessa ijässä armastan. Hauvalla kuolluon, kedä hiän oli enämbi kaikkie armastan, hiän oli azettan tämän hänen ičen luajitun kuvan muga, jotta se olis merkkinä ristikanzan suvaičuksesta, kumbane ei kuole, da simvola ristikanzan igävästä mi ijäksi jiäy. Da kogo muailmassa ei ollun nimidä muuda vaskie kuin vaski siinä kuvassa.
Da hiän otti kuvan, kumbazen hiän oli luadin, da pani sen suureh ahjoh, da ando sen tulella.
Da Igävän mi ijäksi jiäy kuvan vassesta hiän luadi kuvan Mielihyvästä mi kodvazen kestäy.
Hyvänluadija
Oli yö da Hiän oli yksin.
Da Hiän nägi loittona pyörien linnan seinät da lähti linnah kohti.
Da konza Hiän tuli lähillä, Hiän kuuli linnan sydämessä ilozien jalgoin askelet da ozakkahan suun nagron da monien kandelehien šumun. Da Hiän kolahutti veräjäh da eräs vardoiččija Hänellä avai.
Da Hiän kaččo taluo, kumbane oli luajittu marmorasta da kumbazen iessä seizottih valgiet marmorapaččahat. Paččahie kierrettih girl’annat, da talon sydämessä da pihalla oli sedripuuhizie tuliroivoloi. Da Hiän astu perttih.
Da konza Hiän oli kulgen kalsedonalla da jaspiksella čomennettuloista koridoroista läbi, da tullun suurella pruazniekkazualalla, Hiän nägi merensiniruskiella divanalla virumassa ristikanzan, kumbazen tukissa oldih gruununa ruskiet rouzat da kumbazen huulet oldih viinistä ruskiet.
Da Hiän mäni hänen tuaksi da kossetti hänen olgapiäh da kyzy häneldä: “Mintäh sie elät täh tabah?”
Da briha kiändy ymbäri da tundi Hänen, da luadi vastauksen: “A mie ammuin olin prokuazataudine, da sie miun siidä piässit. Kuinba muiten miula pidäis eliä?”
Da Hiän astu talosta pihalla da mäni järelläh uuličalla.
Da kodvazen perästä Hiän nägi ristikanzan, kumbazen nägö da vuate oldih kruassitut da kumbazen kengät oldih helmistä luajitut. Da hänen tagua tuli hil’l’akkazeh kuin meččäniekka briha, kumbazella oli piällä kaksivärine halatta. Kuin obrazasta oli neiččyön valgie nägö, da himo kiilu brihan silmissä.
Da Hiän terväh tabai brihan da kossetti hänen kättä da kyzy häneldä: “Mintäh sie kačot tädä naista da tuah tabah?”
Da briha kiändy ymbäri da tundi Hänen da vastai: “A mie ammuin olin sogie, da sie annoit miula nävön. Midäbä muuda miula pidäis kaččuo?”
Da Hiän juoksi ielleh da kossetti neiččyön kruassittuo vuatetta da kyzy häneldä: “Eigö voi nimih muuh čurah astuo kuin riähän čurah?”
Da neičyt kiändy ymbäri da tundi Hänen, da nagro da vastai: “A sie prossit miun riähät, da tämä čura on mieldä myöten.”
Da Hiän lähti linnasta iäreh.
Da konza Hiän oli tullun linnasta pihalla, Hiän nägi ku dorogarannassa istu itkijä briha.
Da Hiän mäni häneh kohti da kossetti hänen pitkie tukkie da kyzy häneldä: “Mintäh sie itet?”
Da briha kaččo yläh da tundi Hänen, da luadi vastauksen: “A mie ammuin olin kuollun da sie miun kuolieloista nossit. Midäbä muuda miula pidäis ruadua kuin itkie?”
*
Opastuja
Konza Narkissos kuoli, hänen mielihyvän lambi muuttu magien vein mal’l’asta mal’l’aksi suolazie kyynälie, da Oreadat tuldih itkien meččämuasta läbi sillä laulamah da sidä hyvittämäh.
Da konza hyö nähtih, jotta lambi oli muuttun magien vein mal’l’asta mal’l’aksi suolazie kyynälie, hyö vällennettih hiän vihannat kassat da itkiettih lammilla da sanottih: “Myö emmä kummeksi, ku sie täh tabah igävöičet Narkissosta, muga čoma hiän oli.”
“A oligo Narkissos čoma?” kyzy lambi.
“Kenbä sen tiedäis paremmin kuin sie?” vassattih Oreadat. “Meistä hiän ainos kulgi siiričči, ga siuda hiän ečči, da hiän viru siun äbrähällä da alah siuh kaččo, da siun vezien zirkkalossa hiän nägi hänen oman čomuon kuvahazen.”
Da lambi vastai: “A mie armassin Narkissosta, sentäh kuin konza hiän viru miun äbrähällä da kaččo alah miuh, hänen silmien zirkkalossa mie ainos näin miun oman čomuon kuvahazen.”
Muasteri
Konza kaikella mualla rodi pimie, pedäjäzen tuliroivon virittänyt arimatielane Ossippa astu vuaralda alah notkoh. Hänellä niät oli omassa koissa ruaduo.
Da polvillah Mänetyksen notkon piikivilöillä hiän nägi brihan, ken oli alasti da itki. Hänen tukat oldih mein värizet, da hänen runga kuin valgie kukka, ga hiän oli satattan oman rungan ogahazih da hänen tukkien piällä hiän oli azettan tuhkat gruunuksi.
Da bohatta sano brihalla, kumbane oli alasti da itki: “En kummeksi ku siun atkala on muga suuri, sentäh kuin Hiän toven oli hyvä mies.”
Da briha vastai: “En mie Hänen täh ite, vain miun ičen. Miegi olen muuttan vein viiniksi, da olen parendan prokuazataudizen da andan nävön sogiella. Mie olen astun vettä myöten, da haudakololoissa eläjistä olen ajan biessat iäreh. Olen syöttän nälgähizet tyhjässä muassa, kussa ei ollun syömistä, da olen nostan kuolluot hiän kaijoista perttilöistä, da miun kässystä, da suuren joukon iessä, kuiva fiigapuu näivisty. Kai dielot, midä tämä mies on ruadan, olen miegi ruadan. Da yhelläh hyö ei olla miuda nuaglittu ristah.”
Suudotalo
Suudotalo oli iänetöin, da Ristikanza tuli alasti Jumalan edeh.
Da Jumala avai Ristikanzan eloksen kniigan.
Da Jumala sano Ristikanzalla: “Siun elos on ollun paha, da pillua olet luadin heilä, ket tarvittih hyvitändiä, da avun tarviččijoilla sie olet ollun kargie da kovavaččane. Keyhät kučuttih siuda da sie et kuunnellun, da siun korvat oldih ummessa Miun vaivazien voivotuksella. Armottomien perinnön sie otit ičellä da siun susiedan viinasaduh sie työnnit revot. Sie otit lapsien leivän da annoit sen koirilla syyvä, da Miun suoloilla eläjät prokuazataudizet, keillä oli rauha da ket Miuda kunnivoitettih, sie ajoit mieronrandah, da Miun mualla, kumbazesta Mie siun luajin, sie valutit vijatoinda verda.”
Da Ristikanza luadi vastauksen da sano: “Juuri nenga mie ruavoin.”
Da Jumala avai Ristikanzan eloksen kniigan uuvessah.
Da Jumala sano Ristikanzalla: “Siun elos on ollun paha, da Miun siula ozutettuo Čomutta sie olet eččin, da Miun peitetystä Hyvästä sie assuit siiričči. Siun pertin seinät oldih kuvin kruassitut, da siun tylgevyksien kravatista sie nouzit pillilöin iäneh. Sie luajit seiččemen alttarie riähillä, kumbazie Mie olen tirppan, da söit siidä mistä ei pie syyvä, da siun purppuranruskie vuate oli kolmella huigien merkillä kirjutettu. Siun jumalat ei oldu ni kuldua, ni hobieda, mit kessetäh, vain lihua mi kuolou. Sie töläit niijen tukat duuhuvezillä da panit granuattajuablokat niijen käzih. Sie töläit niijen jallat safranalla da levitit matot niijen edeh. Antimonalla töläit niijen silmäluomet da miirulla niijen rungat. Sie heityit muah niijen iessä, da siun jumaloin prestolat oldih azetettu päiväpaistoh. Sie ozutit päiväzellä oman huigien da kuudamalla oman mielettömyön.”
Da Ristikanza luadi vastauksen da sano: “Juuri nenga mie ruavoin.”
Da Jumala avai Ristikanzan eloksen kniigan kolmannen kerran.
Da Jumala sano Ristikanzalla: “Paha on ollun siun elos, da pahanruannalla tazait hyvän, da viärin ruannalla ystävällizyön. Siuda syöttäjie käzie sie satatit, da nännilöi, kumbazet annettih siula imie, sie paheksit. Siun luoksi vein kera tullutta lähtiessä juotatti, da rozvot, ket otettih siun hiän palatkah peittoh yöllä, sie petit ennen päivännouzuo. Siun vihaniekan, ken siun siästi, sie ajoit anzah, da siun ystävän, ken siun keralla kulgi, sie hinnalla möit, da niillä, ket siula tuodih Suvaičusta, sie ainos vastait Himolla.”
Da Ristikanza luadi vastauksen da sano: “Juuri nenga mie ruavoin.”
Da Jumala salbai Ristikanzan eloksen kniigan da sano: “Tiettäväne Mie työnnän siun Uaduh. Juuri Uaduh työnnän Mie siun.”
Da Ristikanza kirgu: “Et sie voi.”
Da Jumala sano Ristikanzalla: “Mintäh mie en voi siuda työndiä Uaduh, da mistä syystä?”
“Sentäh kuin Uavussa mie olen ainos elän”, vastai Ristikanza.
Da suudotalo oli iänetöin.
Da kodvazen perästä Jumala pagizi, da sano Ristikanzalla: “Ku en siuda voi työndiä Uaduh, tiettäväne Mie työnnän siun Ruajuh. Juuri Ruajuh työnnän Mie siun.”
Da Ristikanza kirgu: “Et sie voi.”
Da Jumala sano Ristikanzalla: “Mintäh mie en voi siuda työndiä Ruajuh, da mistä syystä?”
“Sentäh kuin nikonza, da nikussa, en mie ole voinun sidä kuvitella”, vastai Ristikanza.
Da suudotalo oli iänetöin.
Viizahuon opastaja
Lapsuosta suaten hänen oli täyttän täyvelline tiedo Jumalasta, da konza hiän oli vielä brihačču, moni pyhä mies da erähät pyhät naizet väl’l’ässä linnassa, kusta hiän oli roduzin, äijäldi kummeksittih hänen vastauksien vagavua viizahutta.
Da konza hänen vanhemmat oldih annettu hänellä urohon halatan da sormuksen, hiän ando heilä suuda, jätti hiät da lähti mieron randah sanelemah muailmalla Jumalasta. Sih aigah oli niät muailmassa äijä ristikanzua, ket ei tiijetty Jumalasta ni vouse, libo tiijettih Hänestä vain vähäzen, libo kumarreldih viärie jumaloi, kumbazet eletäh pyhissä lehtoloissa da ei huolita hiän kumardelijoista.
Da hiän loi silmät päiväzeh da matkai sandualiloitta astuon, kuin hiän oli nähnyn, ku pyhät miehet assutah, da kanduan vyöllä nahkahista sumččua da savista vezibutilkkaista.
Da juamua myöten astuossa hiän oli täyzi iluo, mi rodiu täyvellizestä tiijosta Jumalasta, da hiän pajatti loppematta Jumalan kunnivoksi; da kodvan perästä hiän tuli vakkinazeh muah, kussa oli äijä linnua.
Da hiän kulgi yhestätoista linnasta läbi. Da erähät näistä linnoista oldih notkoloissa, da erähät suurien jogiloin abrähillä, da toizet vuaroilla. Da jogahizesta linnasta hiän löydi opastujan, ken suvaičči händä da astu hänen jällessä, da suuri joukko rahvasta kulgi hänen jällessä jogahizesta linnasta, da tiedo Jumalasta levii kaikkeh muah, da moni halliččija kiännytettih, da papit pyhäkodiloissa, kumbazissa oli jumaloi, nähtih jotta puolet hiän elontulosta oli männyn, da konza hyö lyödih hiän barabanoi puolenpäivän aigah, niken – libo vain setämä – ei tullun händäkukkoloin da lihauhriloin kera, kuin oli ollun muan taba ennen hänen tulendua.
Yhelläh midä enämbi rahvasta astu hänen jällessä, da midä suurembi joukko hänellä oli opastujua, sidä suuremmaksi rodi hänen igävä. Da hiän ei tiedän, mintäh hänen igävä oli muga suuri. Hiän niät ainos pagizi Jumalasta, da sen täyvellizen tiijon täyzinäzyöstä, min Jumala oli iče hänellä andan.
Da erähänä ildana hiän lähti yhennestätoista linnasta, kumbane oli Armeniessa, da hänen opastujat da suuri joukko rahvasta assuttih hänen jällessä; da hiän mäni yläh vuaralla da istu vuaralla olijalla kivellä, da hänen opastujat seizottih hänestä ymbäri, da rahvas heityttih polvillah notkossa.
Da hiän laski piän käzih da itki, da sano omalla Hengellä: “Mintäh mie olen täyzi igäviä da varavuo, da kai miun opastujat ollah vihaniekkoi ket assutah päiväpaissossa?”
Da hänen Hengi hänellä vastai da sano: “Jumala täytti siun täyvellizellä tiijolla Hänestä ičestä, da sie olet andan tämän tiijon iäreh toizilla. Kallehen helmen sie olet jagan, da ombeluksettoman vuattien sie olet revittän halgi. Ken andau viizahutta iäreh, ičeldä varrastau. Hiän buitto kuin andau oman uardehen rozvolla. Eigö Jumala ole siuda viizahembi? Ken sie olet andamah iäreh peittoazien, min Jumala on siula sanellun? Mie ammuin olin bohatta, da sie olet miusta luadin keyhän. Kerran näin Jumalan, da nyt sie olet pannun Hänen miulda peittoh.”
Da hiän itki uuvessah, sentäh kuin hiän tiedi, jotta hänen Hengi hänellä toven pagizi, da hiän oli andan toizilla täyvellizen tiijon Jumalasta, da hiän buitto kuin čiepustu Jumalan helmoih, da hänen usko lähti hänestä häneh uskojien luvun täh.
Da hiän sano ičellä: “Mie en enämbiä sanele Jumalasta. Ken andau viizahutta iäreh, ičeldä varrastau.”
Da sentämän čuassun perästä opastujat tuldih hänen luoksi da heityttih muah da sanottih: “Muasteri, sanele meilä Jumalasta, sentäh kuin siula on täyvelline tiedo Jumalasta, da nikellä paičči siula ei ole sidä tieduo.”
Da hiän vastai heilä da sano: “Mie sanelen teilä kaikista muista dieloloista taivahassa da muan piällä, ga Jumalasta mie en teilä sanele. Ni nyt nikonza en teilä sanele Jumalasta.”
Da hyö hänellä siännyttih da sanottih: “Sie olet miät juohattan tyhjäh muah, jotta myö siuda kuundelizima. Työnnätgö sie miät nälgähizinä iäreh, da suuren rahvahan, ket sie olet pannun siun jällessä kulgemah?”
Da hiän vastai heilä da sano: “Mie en sanele teilä Jumalasta.”
Da rahvas nuristih da sanottih: “Sie olet miät juohattan tyhjäh muah, da et ole meilä andan nimidä syyvä. Sanele meilä Jumalasta da se meilä täydyy.”
A hiän ei heilä virkkan nimidä. Hiän niät tiedi, jotta kuin hiän pagizis heilä Jumalasta, ga hiän andais iäreh oman uardehen.
Da abiet opastujat lähtiettih iäreh, da suuret rahvahanjoukot mändih järelläh omih kodiloih. Da äijä ristikanzua kuoli matalla.
Da konza hiän oli yksin, hiän nouzi da loi silmät kuudamah, da matkai seiččemen kuuda, da ei ni paissun ni vassannun nikellä. Da konza seiččemes kuu oli kulun, hiän tuli tyhjäh muah, mi on Suuren Joven tyhjä mua. Da konza hiän oli löydän kallivokolon, kumbazessa Kentaura oli ammuin elän, hiän otti sen omaksi eländäkohaksi da luadi ičellä kazlamaton kudamalla viruo, da rubei pyhittäjäksi. Da joga čuassuo Pyhittäjä kumardeli Jumalua, ku Hiän oli andan hänen pidiä äijävähä tieduo Hänestä da Hänen ihmehellizestä suuruosta.
No erähänä ildana, konza Pyhittäjä istu hänen eländäkohaksi otetun kallivokolon iessä, hiän nägi brihan, kudamalla oli paha da čoma nägö, da kudama kulgi siiričči iminkummazissa vuatteissa da tyhjin käzin. Joga ildua tyhjin käzin briha kulgi siiričči, da joga huondesta hiän tuli järelläh kiät täyzi purppurua da helmie. Hiän niät oli Rozvo da hiän kisko laukkamiehien karavuanoi.
Da Pyhittäjä kaččo händä da hänellä oli händä žiäli. A hiän ei nimidä virkkan. Hiän niät tiezi, jotta ken sanan virkkau, mänettäy oman usson.
Da erähällä huondeksella, konza briha tuli järelläh kiät täyzi purppurua da helmie, hiän seizattu da rupisti suun da iski jalgua muah, da sano Pyhittäjällä: “Mintäh sie ainos kačot miuda täh tabah, konza assun siiričči? Midä se on midä mie niän siun silmissä? Ei niken ole miuda ennen kaččon täh tabah. Da se dielo on miula ogahane da čuudo.”
Da Pyhittäjä vastai hänellä da sano: “Miun silmissä sie niät žiälie. Žiäli on se, mi kaččou miun silmistä siuh.”
Da briha nagro paheksien, da kirgu Pyhittäjällä kargiella iänellä, da sano hänellä: “Miula on purppurua da helmie käzissä, ga siula on vain kazlamatto millä viruo. Midä žiälie siula pidäis olla miula varoin? Da mistä syystä siun on žiäli?”
“Miun on siuda žiäli”, sano Pyhittäjä, “sentäh kuin siula ei ole tieduo Jumalasta.”
“Ongo tämä tiedo Jumalasta kallis dielo?” kyzy briha, da hiän tuli lähillä kallivokolon suuda.
“Se on kallehembi kuin kai muailman purppura da helmet”, vastai Pyhittäjä.
“Da ongo siula se?” kyzy nuori Rozvo, da hiän tuli vielä lähemmäksi.
“Kerran, toven”, vastai Pyhittäjä, “miula oli täyvelline tiedo Jumalasta. A oman hupsuon täh sen annoin iäreh, da javoin sen toizilla. Yhelläh nytgi on se tiedo, mi miula vielä on, miula kallehembi kuin purppura libo helmet.”
Da konza Rozvo kuuli tämän, hiän heitti hänen käzissä kannetut purppuran da helmet iäreh, da vediän kouzurasta teräksestä luajitun miekan hiän sano Pyhittäjällä: “Anna miula terväh se tiedo Jumalasta, mi siula on, libo mie toven siun tapan. Mintäh en tappais händä, kellä on miun uarrehta suurembi uarreh?”
Da Pyhittäjä levitti kiät da sano: “Eigö olis miula parembi männä Jumalan loittozimbih suudotaloloih da kumarrella händä, kuin eliä muailmassa ilmain tieduo Hänestä? Tapa miun, tahtonet. A mie en anna iäreh miun tieduo Jumalasta.”
Da nuori Rozvo heitty polvillah da pokoroičči händä, ga Pyhittäjä ei sanellun hänellä Jumalasta, da ei andan hänellä omua uarrehta, da nuori Rozvo nouzi yläh da sano Pyhittäjällä: “Olgah, kuin tahot. Iče mie mänen Seiččemen Riähän Linnah, se on vain kolmen päivän matan piässä tiäldä, da miun purppurasta hyö annetah miula mielihyviä, da miun helmistä hyö myyväh miula iluo.” Da hiän nosti purppuran da helmet muasta da lähti terväh iäreh.
Da Pyhittäjä kirgu da kulgi hänen jällessä da pokoroičči händä. Kolme päiviä hiän kulgi nuoren Rozvon jällessä dorogalla da pakičči jotta hiän myöstyis eigä mänis Seiččemen Riähän Linnah.
Da silloin-toičči nuori Rozvo kačahti järelläh Pyhittäjäh da kirgu hänellä: “Annatgo sie miula tämän tiijon Jumalasta, mi on purppurua da helmie kallehembi? Andanet sen miula, en mäne linnah.”
Da ainos Pyhittäjä vastai: “Kaiken, midä miula on, mie siula annan, paičči sen yhen dielon. Sidä ei niät ole miula zakonallista andua iäreh.”
Da kolmannen päivän huondeshämärässä hyö tuldih lähillä Seiččemen Riähän Linnan ruskeida veräjie. Da linnasta kuulu äijäldi nagruo.
Da nuori Rozvo nagro vastaukseksi, da astu kolahuttamah veräjäh. Da silloin Pyhittäjä juoksi ielleh da tarttu hänen vuattien helmoih, da sano hänellä: “Oijenna siun kiät, da pane ne miun kaglasta ymbäri, da pane siun korva lähillä miun huulie, da mie annan siula sen, midä miula on jällellä tiijosta Jumalasta.” Da nuori Rozvo seizattu.
Da konza Pyhittäjä oli andan iäreh hänen tiijon Jumalasta, hiän heitty muah da itki, da suuri pimevys peitti hänen linnalda da nuorelda Rozvolda, da hiän ei heidä enämbiä nähnyn.
Da konza hiän viru siinä itkien, hiän tundi Hänen, ken hänen rinnalla seizo; da Hänellä, ken seizo hänen rinnalla, oli vaskizet jallat da tukat kuin hieno villa. Da Hiän nosti Pyhittäjän yläh, da sano hänellä: “Ennen tädä siula oli täyvelline tiedo Jumalasta. Nyt sie suat Jumalan täyvellizen suvaičuksen. Mintäh sie itet?” Da Hiän ando hänellä suuda.