Igätyttö

Kiännös suvikarjalaksi: Sirpa Vasiliou, Veera Turkki, Jenni Larinen da Meri Truhponen

Kielentarkissus: Elena Rapa

Linkka Minna Canthan kirjutettuh algutekstah Vanha tyttö Wikiaineisto-sivulla.

*

Händä kučuttih ’ylmäköksi mamsseliksi’, da hiän eli loittona linnan agjalla vanhan kalmisson tagana, Seilazen miällä suaten. Sielä vuograt oldih huogehemmat, da sentäh hiän oli sinne algujah muuttangi. Pidi eliä siästäväzesti, sentäh kun hänellä ei ollun äijiä tuloloi, vain kaksisaduakaheksankymmendä markkua eläkehdengua, da sen lizäksi ne vähäzet tienavot, kumbazie hiän silloin-toičči omilla käziruadoloillah sai. Yhestä pertistä čotattih linnassa vuogrua tavallizesti kymmenen markkua kuussa, a hiän makso pienestä kammaristah ainos seiččemen markkua. Totta se oli haidrakka da huono, päčči murennun, seinät mussat da ikkuna hadara. Uksestagi kävi vinkka talven aigah, ei tiennyn jotta missä vois istuo, kun läbivedo täydy joga kohtah. A toimeh vet siinä yhelläh tuldih, eigä hiän nyt enämbi tahton muuttua, sentäh kun hiän oli jo nenga kymmenen vuotta tässä samassa pertissä elän, da se jo lässä omalda tundu. Nuo muuttunuot seinät, tuo karhiepindane, päččiniekkua vuottaja päčči, karhakat latelahkot da kaikilla ukonkuaren värilöillä buurijat pienet ikkunasilmät oldih vähimyölleh hänellä rakkahiksi tuldu, ne buitto otettih ozua hänen yksinäzen eloksen iloh da suruh. Ei hänellä nikedä ollun, kumbazella olis sydämen avannun, da kerdon midä mielessä konzagi liikku; a kun hiän istu sielä omassa kammarissa, omih ajatuksih vaibunuona, da kače kiinitty yhteh kohtah, onnakko seinäh, päččih, lageh, libo lattieh, muga algo se kohta terväh hänellä silmissä eliä, se händä ellendi, pagizi hänellä sanatoinda kieldä, da se rauhotti händä. Eigä hiän enämbi nikedä toista paginapodruškua ni igävöinyn. Da muga hiän oli omassa kammarissa kuin ainavon nadoznoin ystävän turvassa, eigä hiän sieldä tahton liikkehellä lähtie, ainos vain konza dielot sidä välttämättäh vuajittih. A järgieh kun ne oli ruattu, hiän myösty kiirehen kautti järilleh, da salbai terväh uksen perässäh, buitto olis varannun jotta kentahto vihaniekka händä tabualou.

Ei hiän tahton muuttua, ei luobuo omasta ystävästä, hos näbieh vilu uho tungeudu sizällä, da pakkane piäzi toičči puremah. Se suojai händä muga hyvin kuin voi, a minbä se rukka enämbi vanhalla ijälläh mahto tuulen vägevillä iskuloilla da talven kovilla kobrilla. Tirpandua siinä oli ičellägi.

Ei händä ainos oldu ’ylmäköksi mamsseliksi’ kučuttu. Oli aiga, konza händä tiijettih omalla nimelläh, Saara Salin. Dai oli moinegi aiga, konza se nimi sai sydämet sykkimäh da mielet kirmistymäh. A siidä oli jo kodvane aigua. Monien talviloin lumet oldih sen jälgeh muada peitetty, monien kezien räkki oli uutta elosta luadin. Nygöin hiän oli laiha, nuivakka ’igätyttö’. Konza kavulla kizuajat lapset nähtih hänen, hyö pöllässyttih, a kun hiän oli piässyn loitommaksi, hyö kirruttih hänellä peräh: ’ylmäkkö mamsseli, ylmäkkö mamsseli!’ Herrat käveldih ylbienä siiričči händä nägemättä, da rouvat, kumbazilla hiän ombeli čomennusruadoloi, annettih hänen seizuo uksen suussa da nykättih armollizesti piädä, kun hiän palkan suaduo koukisti heilä syväh polviloi. Kenbä enämbi muisti hänen čomua parahinda aigua, ken duumaičči sidä, jotta hiängi oli kerran eloksessah ollun nuori da kaunis? Ei niken! Sentäh kun harvoi enämbi oli heidä, kumbazet hänen sih aigah tunnettih, da nämägi harvat oldih sen eloksen pyördehissä jo ammuin unohettu.

A iče hiän sen taki muisti. Da hänellä oli vanhan kulunuon kamodan juaššiekassa tovessuskappalehie oman muisson garantieksi. Enzimäzeksi sielä oli hänen fotokuva niildä aijoilda, moine rämäkkä da vuavakka jotta rozan piirdehie odva vain erotti. A nägi siidä yhelläh vielä, mimmone hiän oli ollun silloin valgiessa, komiessa tanssisovassah, pitän kidžerän tukan kera, pal’l’ahin käzin, da atlassi-žilietta syväh alah rinnan kohalda leikattuna.

Tuoda sobua hiän käytti enzimäzen kerran elokseh merkillizimbänä, voitonilozimbana piänä. Hiän oli silloin Haminassa muamoh kera. Čarskoi laiva purjehti samah aigah Suomenlahella lähillä Haminua, da yhtenä huondeksena se pani ankkurin Haminan suaren kohalla. Sanottih nuoren veliiköi kniäzän olevan laivalla, da tahtovan noussa mualla korgien suattojoukkovehen kera. Haminassa syndy hälinehtä. Linnua čomennettih lippuloilla, kierrehkazviloilla da kukilla. Da ildua varoin varussettih tanssit suuvon zualah.

Niissä tanssiloissa rodih Saaralla suuri, igimuistone kunnivo: nuori veliiköi kniäzä kiinitti huomavon häneh da tanssi hänen kera! Yhen tanssin hiän vain tanssi, da sen hänen kera, ei ni yhtä asselda kenentahto toizen kera.

Sen illan čomutta ei sanoilla voinun kerduo. Vielä nygöingi, kun Saara tädä fotokuvua kaččeli, hiän tunzi vivahuksen sillozesta ozastah. Alluksi hiän oli kuin lumovuksissa, ei tahton nimidä ellendiä. A konza veliiköi kniäzä terväh sen jälgeh lähti pruazniekasta iäreh, da kai kiirehettih händä hyvittelemäh, muga silloin täytty hänen rinda ilosta da ylbevyöstä.

Händä palvattih, händä kučuttih illan knägiinäksi, da hänen ymbärillä seizo kaiken aigua kogo joukko herroi, kumbazet kilbaildih hänen pienimmästägi čestin ozutuksesta.

Sen kezän jälgeh hiän tovengi halličči muzikoin sydämet. Eräs leitenantta uravui hänen täh, eräs magisteri langei Imatran koskeh da yksi runuolija ambu ičen, mollemmat, muga kuin sanottih, ozattomasta rakkahuosta häneh.

Sielä hänen muistoloin keralla oli lizäksi suuri pino vanhoi kirjazie, ruskiella villarihmalla yhteh sivottuna. Ne kaikki oldih hänen endizildä ihailijoilda, da niissä oli, yhet kainombie, toizet rohkiembie rakkahuon tunnussuksie. Äijissä bumuaga oli jo kulunun puhki kiändehien kohalda, da černilä oli kellastun, erähistä kohista valpastun ihan nägymättömäksi, jotta onnakko hiän ei enämbi niistä olis selviä suanun, kun ei olis niidä ulguo malttan.

Sih aigah hiän ei näillä kirjazilla andan suurda arvuo, yhelläh pani ne ruokkoh omien voittoloin merkiksi. Ei ni yksi näistä voinun lämmittiä hänen syväindä, eigö hiän tunden ehki žiäliä heidä kohtah.

– Midä sie tozi aziessa duumaičet? hänen muamo tuagieh sano, jo jälgimäingi valliče. 

Aba Saara muisti veliiköi kniäziä da duumaičči: vielä on aigua. Hiän ei suanun iäreh omasta piästä sidä, jotta ei olis syvembäh vaikuttan veliiköi kniäzäh. Mintäh tämä olis tanssin vain hänen kera eigö nikenen toizen? Ken voi vassata, jotta veliiköi kniäzä ei vielä yhtenä piänä tulis da peris händä omakseh? Moizie kummie on ennengi tapahtun. Kuinba ylbienä hiän, Saara, silloin sanelis, jotta on ussollizesti armastan da andais tämän lugie kaikki hänen ihalmoiččijoin kirjazet da muga näyttäis, kuin äijä muanitusta hänellä on pidän tukehuttua.

Mäni äijä vuotta, ga veliiköi kniäzä ei vain tullun. Saara lugi ”Monte Criston gruaffua”, ”Pariizan mistierielöi”, ”Matkuajua juudalaista” da muida mugahtembuajie frantsielazie romuanoi, lugi da tirpaččuna vuotteli. Hiän oli vähilleh varma, jotta muga olis veliiköi kniäzä tullun, kun olis vain suanun oman mielen mugah piättiä. Tiettäväne händä tahottih estiä, da sentäh viikostu.

Eigö Saara nimidä huolin, hos muamo jo ei enämbiä tahton tirppua. Muamo ei tiedän, midä suurie tahtoloi hiän omassa rinnassa haudo. Sidä ilozemmaksi hiän tulis, konza sais nähä, jotta ne todeuvutah.

Kerran muamo yhelläh sano midätahto, mi čökkäi kuin kindžalo sydämeh. Hiän oli silloin juuri andan pullon yhellä ylen rikkahalla da arvossetulla tukkukauppamiehellä, mistä muamo oli ylen abie.

–Suamma vot nähä, hiän sano, jotta sie vielä jiät ilmain miestä.

Alguh hiän nagro noilla sanoilla ylbiesti, vain siidä ne händä pahoitettih, da hiän tunzigi, jotta ne satatettih. Totta sanuo, hänellä juohtu mieleh, jotta herrat ei oldu jälgiaigua enämbi seisty vain hänen ymbärillä. Sinne oli tullun tyttözie, kumbazie sanottih bobuškaziksi, ga kumbazet ei oldu hänen mielestä nimidä. Kessenkazvuzie, puoliaiguzie tyttölöi vain, ilmain holttie, ilmain ičenviendiä. Heidägö nyt piettih čomina? Moista maguo ei voinun ellendiä.

Mahotoinda se oli, kun sidä tarkembah duumaičči. Onnakko ilpoikseh miehet heidä kukiteldih, hos hupakat tytöt piettih sidä todena. Ei hänen tarvinnun tyttölöi varata, se olisgi ollun nagrattajua.

Hiän piätti tovestua sen tulijoissa tanssiloissa. Sentäh hiän tilai ičellä uuven, jälgimäzien moudalehtien mugah luajitun sovan valgiesta šulkkujourasta, ilmain hiemualoi da žilietta syväh leikattu iestä da tagua, jotta hänen täyzi rinda, pyöriet käzivarret da läpettäjän valapat hardiet hyvin tuldih nägyvih.

Hyvällä mielin da varmana voitosta hiän astu lattiesta poikki valgiessa zualassa. Vielägö pikkarazet tyttökulut tarrettais hänen kera kizata? Ei nimidä! Sielä hyö vain seizottih zualan perimäzessä čupussa. Čupetettih keskenäh, kačahettih näbieh da nagrua tirskettih peitokkali kämmenen tagana muga kuin on tabana niillä, kumbazet vielä ei sebraelosta tunneta. Voibigo duumaija, jotta kentahto noista vois sydämie vallottua? Ei ni kuuna kullaispiänä, ei konza hiän vielä tiälä oli!

Hiän siändy tyttölöin nagrannasta, da hiän tahto vähäzen heilä tazata. Jo illan allussa hiän sai sih mahollizuon, konza valssin jälgeh mäni tualettaperttih kohendamah oččakidžeröi. Parahiksi hyögi juuri oldih sielä tirskettämässä. Hiän astu suorah stolan luo da sano käskijällä iänellä:

–Iäreh, iäreh, pikkuzet tytöt, zirkkalon iestä!

Hiän hyvin tiezi, jotta ei nimi muu heidä muga kaivan kuin tua “pikkuzet tytöt”. A minbä hyö voijah, pidi vain hyvätabazesti välittyö da andua tilua.

Zirkkalosta hiän nägi, kuin hyö nirpissettih huulie da kačottih händä vihazesti. Siidä hiän ei välittän, a hiän nägi sielä midätahto muuda, mi pahasti äilästi hänen syväindä. Hiän nägi keldazen kidžeräpiän, sinizet, sulajat silmät da nuoren nävön – tua taki oli se, kumbaista oli enämmäldi kiitetty. Saara kiändy, jotta vois kaččuo händä tarkembah. Toven sanuo – hiän ei ollun pahannägöne. – Hänestä hyvin vois kazvua Saaralla varattava kilbailija, sentäh kun hänellä oli, midä Saara ei nikonza enämbi vois suaha: enzimäzen nuoruon hembevyttä. Hänellä tuli tuskahine tundo, hiän ei voinun enämbiä kaččuo tuada nägyö. Mintäh hyö vain seizottih sielä uksen suussa da mintäh ei vain jätetty händä rauhah. Pidäisgö heidä muissuttua?

– Tämä pertti, toven sanuo, on täyzikazvuzilla, hiän sano da kiändi heilä sellän.

Tytöt ellennettih da avattih uksen jotta lähtie. Ga hyö midätahto männessäh yykettih da Saaran korvih puututtih nämä sanat:

– Tua se on ylen ylbie! Moine “igätyttö”.

Kuin tulenisku hiän puuttu heih. Da ennenkuin hiän iče ellendi, oli hiän sivaldan tuada keldakidžeräpiädä korvalla, muga jotta lämähti. Hämmästynyt kirrunda kuulu toizesta pertistä, kumbazeh oli keräydyn joukko naizie.

Kidžeräpiä rubei itkemäh. Hiän työndi tämän kynnyksen toizella puolella da salbai oven.

– “Igätyttö!” Hyö oldih tarrettu sanuo händä “igätytöksi”.

Veri kuohu yläh aivoloih, jändehet jäykettih, kiät kobrissuttih kuin olis suonda vedän. Syväin survo, valdasuonet da kulmat tavottih. Hiän ei nimidä ellendän, ei suanun selgiedä mieldä piäh. A korvissa vielägi kaigu tua ozatoin sana: “igätyttö”.

Kuin koneh hiän myösty järilleh zirkkalon edeh.

Voi kammela, min nägöne hiän oli! Roža harmuan kalvakka, silmät pyöriet, kače raivo, niska muzavan ruskiena. Tua nägy sai hänen tuassen tolkkuh. Moizena hiän ei voinun männä zualah.

Hiän oppi rauhoittuo: joi vettä da astu ielleh järilleh pertissä. Soittuo kuulu muuzikkagaldarilda.

– »Igätyttö»? Sidä nimie hänellä ei toista kerdua annettais.

Oliba hänen jälgimäne kozija, tukkukauppamies tulossa. Hiän terväh luadi piätöksen. Joi vielä kerran vettä, silmäi kuvua zirkkalossa, da konza nägi, jotta roža rubei olemah endizelläh, n’appai hiän viuhkan stolalda da läksi kiirehin askelin suorah zualah. Sentäh kun nyt soitettih justih frantsiezah eigö händä oldu vielä pyyvetty. 

Hiän seizattu zualan ovella da ando kaččehen liuguo yli pertin. Tuala seizo tukkukauppamies. Saara viippai händä luo.

– Tahtozin tanssie tämän frantsiezan teijän kera, ei teilä olle nimidä sidä vastah?

Hiän muhizi, varmana siidä, jotta nua sanat mändäis tehtoh lemmekkähästi. Siinä hiän yhelläh suuresti petty.

Tukkukauppamies kumardu hyvätabazesti, ga kylmänä kuin jiä:

– Pahaksi mieleksi miula pidäy kieldäydyö. Olen jo ehtin kyzyö toista.

Da tukkukauppamies vedäydy iäreh. 

Puarat azetuttih rivih. Moni herra nägyy oli vielä duamatta, ga händä ei niken lähestyn. Midä se merkičči?
Pahua ouvoistuan hiän kaččo ymbärilläh. Da tovengi, nyt hiän sen huomai! Rouvat mittualdih händä silmilläh da čupeteldih toine toizella. Veres tapahtuma tualettapertissä heilä selgieh oli paginan ainehena.

Ga olisgo se jo tullun herroingi korvih? Hiän tunzi midätahto kuristajua kulkussa. 

Merkki annettih, frantsieza algo.

Hiän jäi seizomah.

Tuska täytti hänen rinnan. Oligo se mahollista? Hiängö pyydämättömänä jäi frantsiezasta iäreh? Moista ei vielä hänellä nikonza ollun käynyn.

Kaikki tumakoitu hänen silmissä, hiän odva vain pyzy pyssyssä. Eri tunnot hänessä voiteldih: satatettu ylbevys, mielipaha, atkala, huigie, da jälgimäin ouvoistaja varavo lemmen kaimuamizesta ijäksi. Da kaikki nämä eri tundehet liityttih yheksi ainavoksi suureksi ahissukseksi. Hiän oli upehtuo.

Konza puarat huimuajassa hytäkässä viuhkottih hänen siiričči, kävi hiän terväh muga voimattomaksi, jotta varai kuadumista. Rouvien luona oli tyhjä stuula. Hiän oppi sih, ga tabai heijän ilgamoiččijat silmät da kičittäjät muhat. Kavahti da kiändy edehizen ovie kohti. Iäreh hänellä pidi piässä, iäreh, pihalla puhtahah ilmah.

Hiän oli suanun piälyssovat piällä, oli kävellyn kogo pitän matan kodih, a ei tiedän kuinba. Omassa kammarissa hiän vasta voibu sen verda, jotta maltto vähäzen selvittiä omie duumie. 

Midä hiän nyt oli siidä ruadan? Vähäzen kurittan nenäkästä tyttyö – ei ni muuda. Oldih hyögi oldu hänellä enzimäzeksi huigiettomie, ga sidä hyö tiettäväne ei nikellä kerrottu.

Mintäh ussottih kaikki heidä? Mintäh ei niken tullun kyzymäh häneldä azien oigieda laidua? A voi voi, ristikanzat oldih niin pahoi, niin hirvien pahoi.

Hiän kyynäldy da hoivistu.

Vielägi hiän nägi selväh iessä tuan rouvaisviän inhakat rožat. Hyö oldih kaiken aigua händä kajehittu, sentäh nyt ilkasseldih. Ga eigö hänellä siidä ollun niyhtä ystäviä? Eigö nikedä, ken olis händä puolistan?

Kussa oldih hänen ihalmoiččijat, hänen endizet ritarit kaikki? Kussa hyö, kumbazet oldih häneh lujah palauvuttu, kumbazet hänen pienimbie tuittiloi ainos palveldih? Oh, ne oldih pahoi muanittelijoi jogainavo. Ei niyhtä ainavuo rehellistä sieluo heissä ollun.

Ga hiän tazuais heilä. Ei mänis nikonza nimih pidoloih, kierdäis heidä, ei kaččois heih kohti, kun kavulla ozauvuttais vastah tulemah. Vielä hyö muissettais tämän illan.

Saara heitti šulkkujourapluat’an piäldä da lykkäi sen divanalla. Sieldä malttauduu käskyläne korjuamah huomena. Hiän ei sidä tuan jälgeh enämbi käyttäis, ei tirppan nähägi mugomua, kumbane niin pahan ozan hänellä toi. 

Hiän pyzytteli ussollizesti koissa pität aijat sen jälgeh. Monet tanssit oldih mändy kylličči; joga kerdua hiän vuotti kuulla, jotta sielä olis kaihottu händä, ga tyhjäh. Ei tullun niken käymäh hänen luo, da kun hiän toičči ozaudu tabuamah endizie tuttavie, piettih hyö händä vältellen da vierahana. Eigö hiängi omasta puolesta lähestyn nikedä.

Ga hiän tunzi ičen ozattomaksi da yksinäzeksi. Hiän kärzi, eigö hiän tiedän, kuinba hoivendua sydämen kibuo. Muamo čohkai päivästä toizeh talohuossa; sih ei Saara voinun liittyö, se oli hänestä kuivua, jogapäiväistä, prouzallista. Paremmin hiän istu kammarissa ičekseh da heitty omilla mielikuvilla da huavehilla.

Ainavo, mi toičči sai hänen unohtamah eloksen tugelat da tuhmuot, oli mugahtembuajoin, seikkualennalla täytettylöin romuanoin lugemine. Siidä hiän vielä sai uskuo da varmua toivuo tulevazuosta. Kun ei veliiköi kniäzä händä enämbi muistaisgi, toinah toičči ilmessyis kohalla kentahto bohatta, vallalline matkuaja, ken piädyis nägemäh hänen da silmänlipahusaijassa häneh palauduis. Heijät terväh venčattais da tua bohatta herra veis hänen loitos. Eigö siidä oman linnan herrat yhelläh vähäzen höblissyttäis?

Lässä hiän kezäfatierua oli eräs kallivone niemes, kumbazesta siiričči suven čuralta tulijat laivat kullettih. Sinne hiän mäni joga päiviä valgiet sovat piällä, tukat pitillä kidžerillä, pieni sogoli kezäšliäppä piässä. Kallivolla hiän azettu, puolen pitäkseh, kyngän nojah. Jupkan runzahat rupit laskeudu hänestä ymbäri, kidžerät valuttih alah hardieloilla da käzi, kumbane šokkua tugi, oli kajakan valgie. Mintahto kniigan hiän pani kahallah hänen edeh, ga silmät ei sih kaččon, ne huaveillen häilyttih loitos vien yli, meren sellän čuralla.

Nenga hiän vuotteli bohattua, uomieda sulhaista, huavehien ezinehtä. Kuin hiän vain laivalla olis, pidäis hänellä huomata hänen tiäldä kallivolda. Huomata da mieldyö samalla, da juossa lendiä hänen luo, muga näbieh kuin suingi ennitti.

Kallivosta siiričči kulgi myödähäs laivua, joga päiviä. Binoklit kiännettih händä kohti, ga hiän pidi oman azennon, eigö tarrennun sih čurah silmiä äijäldi kiändiä, ne kun huaveillen kačottih meren selgäh, loitos vien yli.

Hiän yhelläh tiezi jäksilleh, mimmoista rahvasta laivassa konzagi oli, da herroih näh hiän taiten oli perillä. Sentäh kun niijen joukosta hiän joga kerdua ečči sidä igävöidyö, ouvoissettuo, sidä tundematoinda, kumbaista hiän on kogo eloksen armastan, jumaloinun, vuottan.

Päivä mäni, toine tuli. Yhä kiihakammaksi hänen kaibavus kazvo, yhä ussollisena hiän kallivolla vuotteli. Nedälit nelluttih, kezä kulu, sygyzy läheni. Hiän ei enämbi venyn, hiän istu, kiät rississä. Silmät ei enämbi veziä mitattu, ne tähyssettih sidä ilmanrandua, kumbazesta laiva oli tulossa. Da kun se ilmesty, sebrai hiän sidä toivolla da varavolla, kuni se hänen kohalla tuli. Tuskahine oli se kače, kumbazella hiän kaččeli jogahista kummua herrua, kumbazen hiän laivalla huomai. Eigö hiän jo jälgimäin ilmestyis?

Tyhjä toivo! Hiän ei ilmestyn. Hyö linnah järilleh muutettih. Uuzi hubikauzi algo, tua aiga, kumbaista hiän ennen oli aivin riemulla vassannun da kumbane iellehgi oli hänellä tuonun uuzie voittoloi, uutta laurua da tukuttuan ennätettylöi sydämie. Nyt, mibä ero! Nyt hiän kaččo sen elosta syrjästä, kačkerassa mielessä. Hiän ei enämbi kuulun linnan sebroveheh, händä ei igävöitty, ei hyväksytty keralla. Eigä hiän voinun tupata sebrah, ei voinun eigö ni tahton – ei nimillä piäpaginalla! Sentäh kun hiän arveli što nägis jogahizen vierahan ristikanzan silmissä peitollista ilppua da suupielissä hallitun nagron nytkähyksie. Muailma oli muga paha da ristikanzat muga kadaloi!

Hiän kierdi heidä, min suingi voi, da salbaudu omah hillazeh elokseh. Vanhan, yksinäzen naizen ilottomat päivät oldih hänellä iessä, nimi ei sih auttan. Se oli prauda, kumbane päivä päiväldä roih selgiemmäksi. Mužikoin kylmässä, huolimattomassa tervehyksessä, naizien paheksijassa kaččehessa hiän lugi nimen: ”igätyttö”. Da se vaikutti häneh joga kerda buitto mavon pissos.

Vuuvet, kumbazet sebrattih, muuvossettih vain yhen ainavon kuoleudunuoin toivehien istorijan. Hänen elos oli mujutoinda, hillaista, harmuada. Nimi tabahus ei luadin vaihteluo sen yksiluaduzuoh, eigä nimi ilozembi vaikutus virittän mieldä. Allussa vielä pettymykset tabaildih toine toista, lopuskalla hiän ei enämbi pettyn nikussa, sentäh kun hiän ei enämbi nimidä toivon.

Da yhelläh oli hänellä vielä ruokossa ozattomuon jälgimäne isku. Hänen muamo mäni tuonilmazih. Iäreh häneldä riuhattih ainavo tugi da ystävä. Nyt hänen oldih viskattu yksin yhistäh kylmän muailman hardeilla. Ei ollun hänellä nikedä, kumbazella olis ehki abieda valuttan, ei ni yksi ristikanza hänestä välittän, ei niken kyzyn, oligo händä vai ei.

Hiän itki da kirgu. Ei tahton syömizie eigä ni juomizie. Hiän kiroi muailmua, kumbane händä vihai da ahisteli, hiän moitti Hospodie, kumbazella oli armuo kaikilla muilla, paičči hänellä ei. Ga muamo magai kylmänä da kömpäkkänä, silmät sammunuoina, suu sinizenä da kalman karva rožalla. Ei eleydyn hänen hyviälystä, eigö kuullun hänen valituksie. Ei niidä niken kuullun, ei kuullun, eigö tahton ihualemah tulla. Hylgynä da ozattomana hiän sai itkie kyynälet kuivih da tyhjendiä suruloin mal’l’an röppölöi myöten.

Voimat jälgimäin rauvettih. Ei hiän enämbi voinun tundie, ei igäviä eigö huolda. Tyhjys täytti rinnan, pimiedä tyhjyttä oli tulevazus hänellä loukolleh da tyhjäksi oli myrsky pyyhkin hänen aivot.

Tunnottomana hiän istu da kaččo edeh. Ei pidän luvussa sidä, jotta vellanperijät tuldih da myydih häneldä gluadit da vuattiet. Tapahtu ymbärillä midätahto, ei se hänen huomavuo havačuttan eigö mieldä čahluomah suanun. Puussaksi hänen pertti pandih, dai segi oli hänestä yhenmoista. Ga siidä sanottih, jotta hänellä pidi muuttua iäreh. Hiän ei sidä enzimäin ellendän. Sanottih toine da kolmas kerda. Siidä hiän räjähti nagramah. Hörösty kiukkapiästäh, kaččo heidä, da nagro uuvestah.

Siidä suaten händä sanottih ”ylmäköksi mamsseliksi”. Da siidä suaten lapset händä varattih.

Hänellä annettih fatiera enzimäzeksi potokkauuličan varrella. Sih nossettih hänellä kravatti da stola da vanha kamoda, kumbazen juaššiekkah oli jätetty rudžistunutta vuatekukkua, lenttabanttua, kanfiettadeviizua, tua kuva nuorusaijoilda da kirjazet, kumbazet hiän siidä äijä myöhembäh keräi tukkuh da nivo yhteh. Ne veššat hiän otti keralla, konza muutti tänne Seilazen miällä. Niidä kačellessa hiän eli oman eloksen lyhyön ilon silloin-toičči vielä uuvestah, unohtuan kodvazeksi, jotta hiän nyt oli ”igätyttö” da ”ylmäkkö mamsseli”.