Eräs Puijol kävyndy
Kiännös: Marja Kopeli, Heli Palviainen, Laura Orta da Olli Kiikin
Kielentarkistus: Natalia Giloeva
Linku Minna Canthan kirjutettuh algutekstah Eräs Puijolla käynti Wikiaineisto-sivul.
*
Aina jo talvel sai omassah vahnembil luvan kuččuo Hilman gostih kezän aijakse. Häi oli sit rajattoman hyväs mieles, ku nygöi hyö oldih kogo vuvven eriže toine toizes, aiven sit algajen, konzu hyö keviäl loppiettih školan. Hyö, ket muga äijäl toine tostu suvaittih da ket pienyös algajen oldih joga päiviä yhtes.
Hyö toven sanuo täl aigua ahkerah työttih kirjazii toine toizele, vähimyölleh kerran nedälis. Olihäi segi kudamittumahgi luaduh virittäi dielo, ga se ei yhtelläh olluh sama kui yhtesolendu, ei ni lähäl! Sendäh gu kirjazes et yhtelläh voinnuh muga tarkah kerduo kaikkie, sit oldas vai vönytty pitkät bumuagumiärät. Segi vie varaitti, a gu la poštas avattas kirjaine, libo se vois hävitä kogonah, libo mihtah muuh tabah puuttuo muijien ristikanzoin käzih. Sit kai heijän peitočukset tuldas julgi! Moine ajatus ihan kauheitti Ainua!
Hilma oli tulemas gostih kezäkuun viijendenny päivänny. Aina jo iellembäzel nedälil kabrasti da pani kundoh omassah kammarin moizekse čomakse, mittumannu sidä vie nikonzu ei ole nähty. Häi ezimerkikse sai uvvet valgiet žanavieskat ikkunah, da sit vie hyväkse ozakse hänen oma kellertävy rouzu kukki ihan tävvelleh. Häi pani sen stolale divanan edeh, gu divanal hyö tiettäväine enimite istuttas. Sit oli mugažu istuo selläl divanah nojaten, yksi yhtes piäs, toine toizes. Hyö voidih kaččuo toine tostu silmih da paista muga hil’l’azeh, gu ei kuulus nimidä vieres olijah lapsien kammarih.
Midähäi kaikkie Hilmal onnuako olis kerrottavua? Ainal starinua täydys ihan kaikekse keziä. Hyö toven paistas läbi kai dielot.
Aina moneh kerdah kerdai omas mieles kai dielot, gu nimidägi ei vai unohtus. Häi sežo oli piättänyh, mit dielot häi sanelis ezmäzikse da mit jättäs myöhembäkse. Äijän täl aigua tapahtuigi, gu häi sidä toven duumaičči; midä Hilma sanonou, konzu kuulou. Häi onnuako diivuiččou!
Ah, mittuine ilo on, gu juna puhkujen tuli azemale. Hilman iložu ilme ozuttihes ezmäzikse ikkunas da sit nägyi jo kogo inehmine vagonan veriäl. Aina kirgai, Hilma nagroi iäneh da ihan järgieh hyö pörähtettihes toine tostu sebiämäh. Hyö hätken ei maltettu paista, nagrettih vai, annettih toizien hommata čamodat da muut dielot kodih, da lähtiettih iče kyngäkkäi astumah kohti linnua. Hyö tovengi välteltih, gu niken ei liččavus heijänke yhteh kävelemäh, heile himoitti olla kahteikeskei, enne kaikkie nämmä enzimäzet kodvazet.
Hyö toven oldih ylen hyväs mieles sit, gu piästih nygöi azettumah divanale rinnakkai da suadih ruveta sanelemah kaikkii dieloloi ihan allus algajen. Ainan pienet vellet kiuzattih heidy vähäzen, availtih ustu piiluzelleh da kurkisteltih. Aina ärähtihes heile moneh kerdah da salbai uksen. Ei avvutannuh, kodvazen peräs hyö uvvessah oldih sit. Vellilöile oli yksisama, hos pandu oli malittuugi. Ga sit Aina keksi yhten dielon. Konzu heile tuodih koufeidu, häi otti tariččimelpäi zuaharipalua da priädniekkiä da meni lapsien kammarih. Häi ozutti, midä hänel oli käis da kyzyi, maltetanneh hyö olla hyväzilleh, sit suadas net. Moine ehoitus jälgimäi vaikutti. Vellet lähtiettih lähtendälleh iäreh ukselpäi da annettih heile olla sen ehtän rauhas.
Tulien piän tytöt mendih gostih Tyyran luo, kudai sežo oli heijän endizii dovariššoi da ližäkse hyvä ystävy. Hyö yhtelläh ei ihan hyvin luadivuttu hänenke, gu Tyyra puaksuh heih nähte ozuttihes ylen kunnollizekse da voi sanuo haldivoiččijakse. Häi ainos sellitti, mi on pättävy, mi ei ole, da häi tiezi putilleh, midä ristikanzat mistah dieloh näh sanottas. Häi pidi pättävytty ylen tärgienny merkičyksen puoles da ainos pidi sidä miärykepinny dieloloi arvosteltes.
Nikudamal heis, ni Hilmal, ni Ainal, ei voinnuh olla eri mieli sih näh. Yhtehine mieli, se oli tiettäväine perävyttämätöi suudo, mih enne kaikkie naizil pidi välttämättäh alistuo.
Ga ylen jygei se alistumine heile toiči oli. Heil mollembil oli puaksuh hiilavu himo ruadamah midägi mostu, mis hyö tiettih, što yhtehine mieli ei ni yhty pidänyh sidä hyväksytynny. Konzu hyö ozituttih ruadamah mostu peitoči, gu niken ei tiijustannuh, vastebo se oli lumuoju! Moizet ruavot heidy parahite toine toizeh sivottih.
– Ga mustatgo?
– Muga, mustatgo? Juuri sidä, sidä kerdua!
– Smieti, gu kentah tiedäs!
Nenga hyö jo školas olles vihjailtih moizeh dieloh, kudamas vaiku hyö mollembat tiettih. Dovariššoi se ylen äijäl tabavutti.
– Nuat ollah moizet ylbiet. Tiettäväine heil ei ole nimidägi, hyö vaiku opitah suaja meidy nenänsydijöikse.
– Ei pie duumaija, što myö huolizimmo teijän peitočuksis. Eh, meil ičelgi on kylläl suurembua da tärgiembiä.
Muga hyö tavan mugah purrettih omua vihua sanailemal, n’urpistettih neniä da buitegu ei ni oldu enämbiä kuundelemazilleh, hos oldihgi korvat tarkoinnu kuulemah, pal’l’astunnou toinah yhtelläh midätah.
Dovariššoi oli ylen vessel muga niärittiä. Ga Tyyrah näh hyö ruattih toizeh luaduh. Hyö libo opittih pidiä kogo dielon peitos, libo gu hyö varattih, što häi yhtelläh tiijustas midätah, da sendäh hyö jo edukyndeh ravieh kerrottih hänele, štobi hyö voidas andua dielos mahton mugah čomembazen kuvan.
Hilma oli nenga yhten nedälin olluh Kuopios, konzu hyö Ainanke piätettih lähtie Puijole. Ihan kahteikeskei, gu se oli äijiä vesselembi nenga. Hyö ni Tyyrale ei sanottu omah duumah näh nimidä. Peitoči hyö lähtiettih koispäi, da Aina ei kyzynyh lubua ni omal muamal. Omas mieles hyö oldih nygöi aiguhizet, seiččietostuvuodizet. Hyö duumaittih, što heidy piettih vie ihan liijan lapsinnu, da oli alendujua heidy kohtah ainos vai kyzyö lubua. Mikse heidy tyttölöi muga kovah piettih? Herman, kudamal oli igiä vaste kaksitostu vuottu, sai jo liikkuo muga välläh. Händy puaksuh monii čuassuloi ei olluh kois, da konzu muamo kyzyi: “kusbo olit?” häi sai vastavuksekse vaiku lyhyččäzeh: “olinhäi kudakusgi”. Mindäh hyö ei voidas ruadua samah tabah? Hyö, ket oldih viitty vuottu vahnembi, migu Herman, jo vähiä vajai täyzi-igähizet. No, ei ihan, ga vähiä vajai, ei äijiä vajai olluh.
Tytöt otettihes duumas toimeh.
Bašn’an čuassuloin mugah aigua oli vähäine kuvvettu, gu hyö lähtiettih linnan veriälpäi. Hyö kerrittäs muga aijoin aijal järilleh enne ehtiä.
Ainal oli varavo vačas – häi ni linnah vie ei käynnyh nikonzu ilmai lubua da nygöi -! Nygöi hyö kaksi nuordu tyttyö mendäs yksinäh da oman mielen mugah Puijole suate. Neče oli ihan hirvei dielo – no moine varaittavus ihan muanitteli heidy. Rohkevuttu hyö tarvittih, ga sidä heil taki oli kylläl.
Mölliškö-Kaisa kergii omas butkaspäi ullos avuamah heile jygiedu tamožn’uveriädy. Häi avai sen ihan sellälleh da salbai sit hil’l’ah heijän jälgeh.
Toko vai toko, hyö nygöi oldih linnan ulgopuolel! Joga kohtas nägyi vaiku pelduo, niittyö da meččiä. Hurual oli pienembii mägilöi da alandehii, ga vähästy loitombannu oigiel kohoi Puijon ylen suuri mägi, kuopiolazien ylbevys.
Sit meni kaksi dorogua, levei ajotie, kudai kerras sit aijan tagan kiändihes oigiele, da troppu, kudamale kiännyttih vaste myöhembäh Julkulan tiešuaras. Tropan hyö tiettäväine vallittih.
Päiväine pastoi, ilmu oli kirkas, mieli kebjei da jallat raviet. Terväh haihtui heis jälgimäinegi varavo, ga yhtelläh oli sidä pikoi vähäine peitellyhes sie sydämen pohjal, hos hyö ei tahtottu nečidä tunnustua. A nygöi hyö unohtettih Tyyrat da muamat da koit da kogo muailman. Hyö tundiettih ryndähäs midätah mostu, midä onnuako linnunpoigazet tundietah, konzu enzimästy kerdua piästäh lendoh.
Ei hyö maltettu ni paista, kirrahteltihes vai viriten:
– Eigo tämä ole vessel, Hilma, sano!
– Muga, ylen vessel, rajattomasti!
– Minul eläissäh vie ei ole olluh nenga diivittävän vessel.
– Minul sežo ei.
– A kuule–!
Aina seizahtih, hänelleh piäh iški merkilline duumu.
– Kuule, Hilma!
– Kuulenhäi minä.
– Emmogo heitä kengii da sukkii jallas iäre?
– Ruaju – midäbo duumaičet?
– Što menemmö pal’l’ahin jalloin yläh bašn’ah?
Hilma kuundeli diivuijen, ei maltanuh ihan vie ellendiä.
– Pal’l’ahin jalloin yläh bašn’ah?
– Ga juuri muga!
– A kuibo sukat da kengät? Kandazimmogo niilöi käzis?
– Emmo taki kandas. Peittäzimmö tänne mihtah tuhjoh, ei niilöi sie niken ovvosta, da tulles järilleh, panemmo net myös jalgah.
– Olishäi se midätah – a rohkenemmogo? A ku la piädynöy kedä rahvastu bašn’as olemah?
– Vie midä. Eibo tiä nävy nikedä.
Aina jo istui kivel da oli heittämäs jallaččii.
– Ihango tovengi tahtozit?
– Minä en vaigu tahto, minä muga ruan. – Kuibo sinä?
– Minä sežo. Tiettäväine, kuibo muite.
Ga kummua sanot–! Kui se čuuru čökitteligi jalgoi! Oli moine kibei, ga pidi kai kirrahtellakseh silloi-toiči, nagrua, da myös kirrahtuakseh. Ga vastebo se oligi suurdu iluo! Ku oletteli muailmas mostu suuren suurdu ihalmuo!
Hyö mendih tropputien allus vähäzen meččäh, löyttih sit suuren kiven da sen vieres tuhjon. Niilöin välih hyö kannettih sukat da kengät sikse aigua. Eigo niilöi sie niken voinnuh löydiä, osoubenno ku ei ni tiedänyh eččie. Varmuon täh hyö vie kurkisteltih kaikkih čurih ymbäri heis, a ei nähty nikedä nikus. Da nimidä ebäiltäviä ei kuulunuh. Lindu vidžerdi lähäzes puus, toine vastai vähästy loitombi da loitton kustah haukui koiru. Muite kai ymbäri oli hil’l’u.
Hyö ruvettih astumah troppua myöte yläh. Varovazeh da iložinnu burbettajen.
– A-voi-voi Hilma kuldoi! Kibei on, kibei.
– Minulgi sežo on kibei äijäl. Spuassu-syöttäiženi–!
– Mibo rodih?
– Toinah se oli st‘oklupalaine?
– Ei taki? Tulougo verdy?
– Ei tule. – A duumaiče, tiähäi on maduo.
– Pyzyttelemmökseh keskel troppua, sit myö net yhtelläh näimmö.
– Emmo myö varua.
– Emmo ni vouse. Hui, hai!
Da sen jälles hyö jo otettih rohkiembii askelii yläh. Hypättih kivelpäi kivele, kus niilöi vai löydyigi, ku čuuru čökitteli jallanpohjii, a kivi ozuttihes siliekse da hyväkse.
– A duumaiče, Hilma, midäbohäi sanottas tytöt, ku tiettäs?
– Vikse emmo sanele nikelle?
– Emmo sanele, emmo tiettäväine, hos kui tiijusteltas. Piätäkkiämmö, što eläissäh emmo sanele täs ni yhtele ainavole ristikanzale. Libo sanelizimmogo sit viizikymmenvuodehizinnu buaboloinnu?
– Muga, sit jo voimmo sanella. Sit ei ole enämbiä nimittumua zobottua.
– Tämä tulou olemah meijän suurin peitočus elokses. Etgo usko?
– Uskon minä. Sendäh tämä on moine kummalline dielo, što ei voi kummallizembua roita.
– Eigo niken tyttölöis olis rohkennut ruadua nenga, paiči meidy kahtu. Vai kuibo duumaičet?
– Ei taki olis rohkennut, ei hos –! Kellebo heis olis juohtunuh mieleh midätah nengostu?
– Se oli minun duumu, Hilma, allus.
– Priznaičemmos, priznaičemmos.
– Hoi, ole vaikkani, sie ričkahtih mečäs.
– Taivas –a ku la ollou sie humalniekkua? – Libo varrastajua?
– Libo, duumaiče, ku kentah urualois on piässyh pagoh Niuvanniemelpäi.
– Aina, armas, myö olemmo ozattomat.
– Vuotas kuundelemmo!
Hyö paistih šupettajen, tartuttih toine toizen käzih da kobristettih. Seizottih liikkumattah da vaikkani, odvavai hengitettihgi.
– Ga yhtelläh onnuako sie ei olluh nimidä, Aina yhtelläh šupahutti.
– Ei nimidä. Myö ihan tyhjiä pöllästyimmö, sanoi Hilma jo kovembal iänel.
Da sit hyö nagrettih omassah varavuo da lähtiettih astumah myös rohkieh ielleh.
Linnut vidžerdettih, päiväine pastoi, ilmu mečäs oli puhtas da bodrendai. Kuuzet da pedäjät ylettih taivahan korgieloinnu heis ymbäri, hyö oldih moizet pikkarazet, ylen-ylen pikkarazet niilöin rinnal. Tuuli humizi da heilutti ladvoi sie ylähän, a mečäs oli ihan tyyni.
Jyrkiä mägie nostes heijän hengi oli salbuamazilleh. Sendäh hyö istuttihes huogavumah laučale, kudai oli sit tien vieres.
Da nygöi hyö vaste piästih kaččelemah da ihaloimah luonduo.
Troppu kierdeli yläh jyrkändehen reunua da kiändyi lyhyön matkan piäs myös mečän sydämeh. Tulet da pilvekset luajittih vaihtelevazii värilöi vihandah nurmeh. Kus oli kirkahembii avvonazii, kus myös syngii, peittoperäzii solukkoloi.
Lehtet särähteltihes da päiväzen sugahat särähteltihes niilöin ker.
Tytöt istuttih laučal, diivuittihes da oldih hyväs mieles. Da merkillizembi oli se, gu hyö istuttih kodvan sanastu virkamattah. Sie kois ei kieli pyzynyh keskel suudu ni vouse, konzu hyö vaigu yhtes oldih, a tiä oldih vaikutukset moizet ylen suuret, muga ebämiärähizet da kummallizet, što niilöi et kerras maltanuh panna sanoikse. Da omaluaduzet emociet nostih da täytettih ryndähän, hainuot, ilokkahat, eloksentahtozet da vähimyölleh ylen ebäselgiet, enzikerdazet tundehet.
Kodvazen hyö sit istuttih vaikkani, käzi käis. Rynnäs korgoili, silmät hehkuttih, rožat hehkuttih, huulet oldih muhelus. Käzi kobristi kätty instinktivnoih, tiedämättäh.
– Hilma–
– Midä?
– Ga eigo elos ole yhtelläh rajattoman čoma?
– On, on!
– Kuibo sie taivahas ollou, ku se jo tiä muan piäl voi olla moine lumuoju.
– Kuule, minun mieles tiä mečäs on nengoine kummu, moine ylinoza ilmas.
– Minun mieles sežo.
– Kačohäi nygöi taivastu ezimerkikse, se on moine ozakkahan nägöine, ku ihan hehkuu ilos.
– Tottu toven! Da etgo duumaiče, što nuat puutgi ollah hyväs mieles elokseh niškoi? Midä net sanotah, što kazviloil ei ole tundehii? Kuspäibo hyö sen tietäh? Minule ozutahes, buitegu net ellendettäsgi. Eigohäi nygöigi net kuundele, midä myö täs pagizemmo?
– Minusgi tunduu, buitegu netgi paistah meile.
– Tottugo?
– Tai suuri pedäi ezimerkikse. Kačos, kui sen ladvu heiluu. Usko vai, se sanoi: Tytöt, tytöt, kuibo työ oletto ruohtinuh tulla ičekseh tänne mečäh?
– A net koivut tua, net vaiku viuhkutetah da duumaijah što: putilleh luajiitto, midä työ sie kammaris ainos istutto, tiä on äijiä vesselembi.
– Da net mandžoin kukkazet sanotah: tulgua uvvessah, tulgua uvvessah.
– Hilma kuldoi – a-voi-voi–!
– Mibo sinul rodih?
– Minä olen moine ozakas, moine ozakas, što en tiijä, midä luajin. Tahtozin itkie.
– Nagra parem.
– Ga muga! Nagrammo yhtes. Ha, ha, ha, ha!
– Ha, ha, ha, ha!
– Ha, ha, ha, ha, ha, ha–!
Lapsus voitti myös. Huaveilut haihtuttih iložah vallattomuoh.
– Jatkammo vai matkua!
– Läkkä juoksemah!
– Yläh suate?
– Yläh tiettäväine!
Ei dogadittu ni aigua enne ku hyö jo balansiiruittih korgiel bašn’an huipul da kiketettih sie muga, kui pienet västäräkit. Kiänneltih piädy oigiele da huruale, kačottih edehpäi da kačottih tuaksepäi; kačottih joga muailmančurah. Nygöi oli muailmua ymbäri! Muga loitos kui silmy kandau nägyi joga puoleh vetty da suardu, salmie da niendy. Da ilmua oli ylen äijy, da mostu puhtastu da nengomua kebjiedy. Hyö viettih sidä kouhkoit tävvelleh, hengitettih ullos da myös viettih sydämeh.
– Oldas meil siivet, lendäzimmötuaneloitokse.
– Muga, ku vai oldas siivet! Lendäzimmö ymbäri kogo muakeräs. Duumaiče, kui suazimmo nähtä äijän diivua.
– Da sit myö nouzizimmo yläh tuane pilvilöih suate.
– Da vidžerdelizimmö sie! Armas Aina, a-voi-voi ku meil ei ole siibilöi.
– Mindäh ei Spuassu luadinuh ristikanzoile siibilöi?
– Älä ni virka. Mindäh ei luadinuh.
– A kačovai sinne päi, tuane pohjazeh, kui čoma sie on.
Sie tovengi oli putilline nägy. Laskijan päiväzen sugahat kuvastuttih järveh, kudai kimaldeli kullankarvazennu. Pienet, lehtimečäkkähät suaret uijendeltih rounoku zelenäzet, pyöryzät miäčyt kuldumeres. Da päivännouzupuoles čäigäi taivas purpuranruskiennu.
– Hilma, nygöi meile pidäy pajattua.
– Midäbo pajattazimmo?
– Kezäehtän kullas…
– Muga, pajatammo sidä!
Aina andoi iänen. Čomasti se soindui. Hyö pajatettih sen jälles vie toizengi pajon. ”On minule Suomi hyväine”, da hyö opittih kerras pajattua kolmattu, konzu Aina kačahtihes tuakse päi. Häi yhteltiedy kirgai da näpisti Hilman kätty.
– Kačo, Hilma, yliopastujii! Spuassu-syöttäizeni, midäbo nygöi ruammo? Myö gor’at, kudamat olemmo pal’l’ahin jalloin.
Hilma jäi möllöttämäh. Ei suannuh ni yhty sanua sanotukse, syväinkeräine ihan kobristui kogoh.
Sie tuldih leviedy dorogua pitkin nelli valgeifuraškastu. Hyö kačottih yläh nygöi, hyö jo dogadittih heidy bašn’as. Aina toibui ezmäzekse.
– Kuule! Läkkä alakerrokseh, sie istummokseh laučale, sih tabah, što jallat peitytäh helmoin tuakse.
– Kuibo sit?
– Konzu hyö sit mennäh siiriči, pagenemmo tiäpäi iäre.
Yliopastujat lähettih, ei avvutannuh kaimata ni silmänräpähtysty. Hyö juostih alah, azetuttih hengi salbuamazilleh rinnakkai istumah laučale da levitettih jupkien helmat ičes ymbäri. Varmuon täh hyö nostettih vie jallat yläh laučan pohjua kohti. Sit hyö perävyttih muga lähäl toine tostu kui vai piästih, gu olis turvallizembi olla, da kiärittih käit yhteh.
– Nygöi voijah tulla!
Da hyö tuldihgi, nenga, ga kai pordahat jyristih. Ezmäzikse ilmestyi valgeifuraškazen piä da nenänsydii nuamu, kudamas kaksi pyöryziä silmiä seičas iški heih. A rauhallizesti mužikku yhtelläh kiändyi, meni siiriči toizii pordahii kohti, da kadoi. Toine, kolmas da nelläs sebrattih samoi jälgilöi.
Passibo Spuasale, hyö pellastuttih!
– Tunzitgo? šupahutti Hilma.
– En ni vouse, vastai Aina vällembäh hengittäjen.
– Hyö ei oldu Kuopiospäi, midä lienegi, passažiiroi.
– Nygöi kodih!
– Ravieh!
Konzu hyö tuldih ullos, selgeni heile uuzi, hämmästyttäi dielo.
– Hyö nähtäh meidy bašn‘as da dogaditah, što olemmo pal’l’ahin jalloin.
– Tovengi! – A vikse hyö ei kačella tännepäi. Vikse hyö kačellah pohjazeh, kus on čomembi?
Hyö eistyttih vähästy loitombakse bašn’an juurel da kačahtettihes yläh. Midäbo sit! Siehäi hyö seizottih kai nelli, täl reunal juuri. Jo kiändyi yksi binokli suorah heidy kohti.
– Avvuta taivas! Midä ruammo, Hilma?
– Juoksemmo, što piäzemmö tuone mečän tuakse.
– A sithäi hyö nähtäh meijän pal’l’ahat jallat?
– Ga midäbo nygöi nečis? Hyö nähtäh net kaikkeh kaččomattah.
Enämbiä heil ei olluh aigua kačella tuakse, konzu ryntättih mägie alah, što kuohuttih helmat. Meččy oli heidy aijat tagaperin peittänyh, a ielleh hyö juostih. Vaste pitkän matkan jälles hyö ruohtittih azettuo. Hyö kačottih ezmäi tuakse da alevuttih, konzu ei bašn’ua enämbiä nägynyh.
A yhteltiedy hyö dogaditth pienen hairavozen: hyö oldih lähtietty astumah dorogua myöte järillehtulendumatkale, hos sukat da kengät oldih troppazen varrel. Sil ei voinnuh nimidä, sikse gu troppazele piästäväkse heile olis pidänyh mennä järilleh bašn’an nägöpiirih. Parem hyö mendäs dorogua myöte alah da erottas sielpäi Julkulan šuarah eččimäh omii jallaččiloi.
Kivel hyö istuttih da piätettih dielon, da oldih hyväs mieles, što nuat yliopastujat ei tundiettu heidy. Midäbo sit, hyö nähtänysgi, gu tytöt oldih oldu pal’l’ahin jalloin, gu hyö ei kaikkeh kaččomattah tietty, ket hyö oldih.
– Bah, eigo ole yksikai! sanoi Aina.
Ga samazel aigua – hast du mir gesehen! Tytöt menemäzilleh čusviettah.
Sit hyö oldih kai nelli! Vilahtettihes silkeskie nägövih mečän tagua, ihan lähälpäi. Tytöt ei putilleh piästy ni tolkuh, kuni ei yliopastujat jo astuttu heis siiriči. Da, muga vijattoman nägözet hyö oldih, kehnot! Hyö ei ni ozutettu, gu heil oldih pahat šeikat mieles.
A tytöt sen hyvin ellendettih. Nuat pädemättömät tahtottih suaja heidy vie enäm hämmästynnyzikse, sen täh hyö lähtiettih heijän peräh.
– Toinah hyö azetutah kustah meidy vuottamah, sanoi Aina. A älä prähkä, nygöi lähtemmö troppazele. Hyö menetetäh kižan.
Da sen šuutkazen hyö luajildettih. Hyö mendih järilleh sil kohtale, kudamas troppu eroi, da sit viglahtettihes meččäh.
– Vuottakkua sie, a älgiä vai terstavukkua! kirgui Aina.
– Hospodi nai, älä jo muga kovah, kuultaneh hyö, varaitti Hilma.
– Johäi hyö kuultih. A opis duumaija, kui hyö oldih huigiettomat – nuat – kuibo heidy kuččuzin? En lövvä mostu tuhmua nimie heile, mittuine heile pädis pandavakse.
– N’egodnoit.
– N’egodnoit, muga hyvä, n’egodnoit! Hyö duumaittih, što hyö ollah ruttozet, kehnot! A neče ei olluh muudu ku opastumattomuttu da gruuboidu ičenviendiä, ellendetäneh hyö oigieh – a midä net–! Ristikanzoi hyö sit oldas–
– Aina kuldu – ket istutah tua laučal–
– Taivahan luadii – siehäi hyö myös ollah!
Tytöt azetuttih.
– A nygöi?
– Net ilgemykset tuldih mečäs poikki da piästih sih luaduh iel meidy. Hyö ovvostettih, tiettäväine, meijän pluanat.
– Da kiändynemmö järilleh, hyögi luajitah muga da ollah sie myös meijän ies. Midäbo nygöi ruammo, Aina?
– Muga, midä kummua nygöi ruammo? Tiedänen sen. Ruohtizimmogo kierdiä nečen laučan kohtan da astuo mečän kauti?
– Pal’l’ahin jalloin? Rizuthäi revitetäh net ihan verizikse. A kuibo mavot da šlöpöit sit – opis mustua niilöigi.
– Tovengi – mavot da šlöpöit! Emmo myö ruohti. Parem astummo heis siiriči tua, emmo huoli ni yhty. Midäbo myö zobotimmo, gu kerran hyö ollah moizet huigiettomat.
Yliopastijat buitegu oldih nimiksenäh da kačottih yläh puuloin ladvoih da joga kohtah muijale paiči ei sinnepäi, kus tytöt oldih, hyräiltih da paistih koval iänel čomah siäh näh.
Tytöt oldih moizet vihažat, što puhistih, a yhtelläh hyö ei voidu nimidä nečile kiuzanluadijoile.
– Läkkä, sanoi jälgimäi Aina, emmohäi voi seizuo täs kogo yödy. Nimittumua tolkuu, što azetuimmo. Emmo andanus kehnoloile sidä iluo, što hyö nähtänys, kui myö pöllästyimmö.
– Aina kudu, minuu muga äijäl tylgeittäy.
– Dai minuugi, a yhtelläh, minbo voit täs nygöi?
– Ku nuat jupkat ollah vie moizet lyhyöt.
– Tule iäre. Oldahes hyö olendalleh, kerran hyö ollah moizet ebädelikatnoit. Kačommo heidy ylen halveksijah luaduh siiriči astujes.
Ga yhtelläh hyö ei sidä luajittu, hyö ei suadu ni silmii nostetukse muaspäi, olgah hos midä sie olluh. Da muga jämpistyi kogo rungu, što odva vai hyö voidih jalgoi liikuttua. Rynnästygi ahtisti da oli muga vaigei olla, što himoitti painuo syväle muan alle.
Sen jällesgi vie, konzu hyö jo piästih siiriči, astuttih hyö yhtelläh ielleh vagavinnu, peräkkäi pitkän matkua, ni sanastu virkamattah. Ku hyö mollembat tundiettih, što varavo pyöri heijän jälles. Vaste mäin al hyö ruohtittih azettuo da hil’l’akkazin duumaija keskenäh.
Ei nägynyh eigo ni kuulunuh nikedä. Ga onnuako sie hyö terväh tullah, ku hyö ruvetah jallal astumah. Nygöi hyö oldih kiven kohtal, kudaman alle mennes peitettih omassah sukat da jallačit. Net tiettäväh oldih vie tallel. Hospodi pomilui!
Hyö mendih syvembäle meččäh da astuttih ravieh da vaikkani.
Yksikai kuului jo lähenijöi iänii da jallan juminehtu. Yilopastujat tuldih juosten.
Tytöt painavuttih alah tuhjon tuakse da oldih vaikkani kui hiiret. Da sit hyö kuultih, midä nuat herrat siiriči mennes sanottih toine toizele.
– Kuibo loitos hyö jo ennätettih?
– Vet myö tabuammo heijät jälgimäi dorogal.
Ravieh hyö hakattih edehpäi, kiännyttih dorogale da kaimavuttih.
Tytöt nagrettih-kiketettih.
– Ähäh kačos vai, ehtiimmö ezmäi.
– Voitto nygöi meidy vuottua. Istummo täs muga hätken, ga hyö ehitäh kai linnassah.
– Ga kus hyö meidy maltetah eččie?
– Ga on hyvä, što hyö ei tundieta meidy. Nygöi pyzymmö kois mondu päiviä, što hyö ei meidy ni nähtä.
– Onnuako heile on jygei dielo, ku hyö ei tiijusteta, ket myö olemmo.
Hyö oldih muga hyväs mieles, ga aijembi ozattomus läs kogonah hävii heijän piäspäi.
– Ga vet tämä on šeikkailu! Nengomua ei ole nikonzu aijemba tapahtunnuh ni yhtele tytöle. Vai uskotgo?
– Vet eule. Myö emmö sano nimidä kogo Puijol käyndäs, ga hyö ei ni arvata meidy, nossou täs bauhu.
– Vet emmö. Diivuičen vai, ga ketbo hyö kaikin oldih?
Mostu hyö duumaittih vie dorogua myöte astujes. Da piätettih, ga ei mennä kodih suurii uuliččoi pitkin, vaigu vallittas yksinäzet syrjytiet, muga kui hyö parahite duumaittih, nenga hyö vältettäs kiuzuajat.
A vot! Liijan terväh hyö iloittihes. Net samazet muokkuajat seizottih myös tulliportil! Nähtävälleh Mölliškö-Kaisa oli heile sanelluh, ga hyö ei oldu vie astuttu sit siiriči.
Loitos tytöt jo nähtih, ga huomattih, gu yliopastujat oldih vie sit aijemba heijät dogadittu. Ihan nygöi hyö tähystettih heidy, da heis roittih huolimattomat. Ga omas kohtas hyö ei lekuttu, vaigu tytöt opittih vitkitellä da astuo muga hilʼlʼakkazeh, kui vai maltettih.
Myös pidi karastua oma luondo da astuo boikkoih siiriči. Minbo sille voinnuzit.
Ga duumaittihgo kehnot, gu hyö voitetah moizel šuutkal? Hyö ni sit ei suadu kuulta heijän nimilöi, nenga hyö tiettih.
Yliopastujat ruvettih astumah heijän peräs, muga terväh ku oldih piästy bokkah.
– Astuttahes vellin! Töhlöit! Duumaijah, gu myö kerras menemmö kodissah da hyö sit tiijustetah, ket eletäh sih talois. Ga työ hairavutto, hyvät herrat, vähäzel. Myö vedelemmö teidy nenäs da yöksytämmö teijät.
Terväh linnah tulduu hyö kiännyttih ihan toizele dorogale. Yliopastujat kiännyttih peräs.
Sit hyö mendih poikkidorogale. Hyö mugaže.
Da neče jo tuskevutti. Hyö astuttih uuliččua myöte yläh, tostu alah, ristai-rastai, poikki da pitkin. Ei abuu. Yliopastujat ei vällendetty. Hyö oldih ylen ičepiähizet.
Nengalei čuasun aijan hyö kierreltih linnua myö da ymbäri. Nygöi hyö oldih moizet väzynyöt, ga odvavai tirpettih nostua jalgua muas. Väzynyöt oldih, da rauhattomat, da ozattomat. Hyö ei hätkeh oldu vaihtettu sanua toine toizenke.
Jälgimäi heile oli pakko kiändyö kodii kohti. Omal tahtol heile pidi andua ilmi omassah fatieru. Nimidä muudu nevvuo ei olluh. Jallat ei kannettu heidy enämbiä. Da muitegi oldih muga äijäl väzynyöt, rauhattomat da ahtistunnuot, ga ei enämbiä tietty, midä ruadua.
Hyö viglahtettihes veriäs pihah da järgieh mendih omah kammarih.
Tyyra istui sie da šelaili alʼbomua.
– Hospodi pomilui, kusbo työ oletto muga hätkestynnyh? Tʼouta sanoi minule vuottua – olen istunuh täs menetiijä kui hätken.
– Tyyra armas, et ni usko, midä meijänke on tapahtunnuh!
Heile pidi sanuo, sendäh ku se tiijustettas yksikai. Da syväindy ahtisti muga äijäl, ga et voinnus taki olla vaikkani. Toinah Tyyra heidy alevuttaugi, toinah se ei ni olluh moine varaittai dielo?
Tyhjy huaveh! Tyyran rožat ihan jämpistyttih varavuo.
– Midä työ duumaičitto! Kaksi nuordu tyttyö – da menettö iččekseh Puijole, kudai on kaikilekuului kohtu, läs kui restoranu? Ettogo työ tiedänyh, kui pädemättömäh da töhlökkähäh olettogi ruadanuh?
– Myö emmo sidä ni duumainnuh, prähki Aina, syväin kobras.
Hyö kačottih Tyyrah kui malittuu pannen. Ga häi ei armahtannuh.
– Da sit vie kävelittö palʼlʼahin jalloin.
Häi punoi piädy, kaččehes kova tuomivo.
– Duumaičetgo – Aina ei tahtonuh paista iäneh – duumaičetgo, ga täs meidy hyväzesti čakatah?
– Sit voitto olla varmat.
Sih loppiettihesgi kui Ainan, mugai Hilman paginat: nygöi hyö oldih tovessah pahas mieles.
Oigevuonmugahizes vihas Tyyra lähti iäres, da jätätti heijät tarkembah duumaimah omua ruandua.
Nenga hyö nygöi istuttih kahtei vaikkani, suuri tusku sydämes. Nikudai heis ei voinnuh rohkaittua omua mieldy, eigo urostua tostu.
Heile käskiettih syömäh.
– Ei minul ole nälgy, šupahutti Hilma.
– Eigo ni minul, toisti Aina.
Vaikkani, sanua sanomattah hyö ruvettih jaksamah sobii da kiirehtettih mollembat omah kravattih. Sie hyö kiärivyttih odʼdʼualan alle. Da kerras mollembil ruvettih peiteltyt kyynälet valumah silmis, eigo niilöis nägynyh loppuu. Pielukset kastuttih läbi da oli muga räkki, ga kai läkehtytti.
Aina viškai iäreh odʼdʼualan da hurstizen omal rožal. Sit kuuli nyyčkytykset Hilman kohtal. Häi, gorʼarukku, sie oli yhtenjyttyöh pahamieline. Toinah kai hyö opittas vähäzen paista.
– Hilma – viego sinä – et magua?
– Vie en.
– Midä – duumaičet? Emmogo ole ylen – ozattomat?
– Olemmo. Ollougo täs muailmas niyhty ristikanzua, kudai olis – yhyy – kudai olis – yh, yh – moine, moine hirvien ozatoi.
– Me – meijän mai-maineh–
– Da meijän ku-kunnivo–!
– Ei – ei niken ta-tahto enämbiä olla me-meijänke – yhyy–!
– Yh – yh – yh – yhhyy–!
Hätkeh ei kuulunuh nimidä muudu, yhty vai nyyčkytysty. Ga sit Hilma azui paginan.
– Tiijätgo, Aina?
– Midä?
– Minule pidäy huomei kodih. Minule rodih moine atkal omua mamua.
– Etgo voi olla tiä vie?
– En voi.
– Ga sinule pidi olla tiä kogo kezä.
– Onnuako.
Uuzi itkukohtavus rodih mollembis kravattilois. Da sidä kesti muga hätken, kuni jälgimäi, yksi da toine, vaivuttih uneh. Jo uinottuu hyö vie vähiä vajai nyyčkytettih.
Päiväine oli korgiel, konzu Aina avai silmät. Häi ezmäi ei mustanuh nimidä, vaigu kačoi ymbäri, dogadi Hilman tyhjän kravatin da nouzi seizoi. Sie oli Hilma toizel puolel pertii tävves bauhus matkusumkanke. Kerras selgei Ainale ildahine tapahtus da kogo gor’a.
Nygöi lähtöy Hilma iäres! Sit oli da meni kogo kezän ilo, midä häi oli vuottanuh da toivonuh talves algajen! Yksinäh häi sai jiäjä tiä kandamah goʼrua da huigiedu.
Häi istui sit käit ristakkai, tukat pörhäs da kyynälien jället rožil. Ga häi ei enämbiä itkenyh, sendäh ku kai vezi oli silmis loppenuhes. Hos ei häi ni hengähtännyhes, kačoi vai, kui Hilma pani sobua sumkah. Vai kačoi, da oli ozatoi.