Kieli kantaa kulttuuria myös tutkimustyössä

SusTra-tohtoripilotin kielilinjaus huomioi kotimaiset kielet englannin rinnalla.

Yliopistot puhuvat yhä useammin kansainvälistymisen kieltä. Englanti hallitsee verkkosivuja, tutkimusjulkaisuja, rekrytointi-ilmoituksia ja konferenssien lavoja. Käytännölliseltä näyttävän valinnan taakse kätkeytyy kuitenkin syvempiä kysymyksiä: onko kotimaisilla kielillä enää roolia ja millaisia akateemisia yhteisöjä yliopistot rakentavat kielipolitiikallaan?

Kestävyysmurros-tohtoripilotti SusTra, osana kansallista tohtoripilottiohjelmaa, laati oman kielilinjauksensa. Siinä kotimaisia kieliä ja englantia käytetään harkitusti rinnakkain. SusTran kielilinjaus ei käsittele kieltä vain tutkimuksen viestinnän teknisenä välineenä, vaan kulttuurisena, yhteiskunnallisena ja tiedollisena kysymyksenä. Tämä näkökulma on erityisen tärkeä aikana, jolloin yliopistot kansainvälistyvät vauhdilla, mutta niiltä odotetaan samalla entistä vahvempaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja paikallista merkityksellisyyttä.

SusTran kielilinjaukset lähtevät yksinkertaisesta mutta voimakkaasta ajatuksesta: kieli kantaa kulttuuria. Samalla tavalla kuin luonnon monimuotoisuus vahvistaa ekosysteemejä, kielellinen monimuotoisuus rikastuttaa ajattelua ja kulttuurista ymmärrystä. Systeemisiä kestävyysongelmia ratkaistaessa tämä on erityisen oleellista. Kestävyysmurrokset ovat monimutkaisia, kontekstisidonnaisia ja syvästi yhteiskuntaan kietoutuneita ilmiöitä. Niitä ei ratkaista yhden maailmankuvan, tieteenalan tai kielen kautta.

Kieli määrittää osallistumisen mahdollisuuksia

Monissa yliopistoissa kehitys on kulkenut kohti englanninkielistä toimintaympäristöä. Englanti on tieteen, julkaisujen, ranking-listauksien ja kansainvälisen yhteistyön hallitseva kieli. Englanti yhteisenä kielenä helpottaa kansainvälistä liikkuvuutta ja mahdollistaa osallistumisen globaaleihin tiedeyhteisöihin. Samalla kehityksen varjopuolet ovat alkaneet näkyä entistä selvemmin.

Kun yliopistot siirtyvät kokonaan englantiin, niiden yhteys ympäröivään yhteiskuntaan voi heikentyä. Tieteellinen tieto kiertää kansainvälisesti, mutta muuttuu vaikeammin saavutettavaksi kansallisesti. Tutkijat julkaisevat kansainvälisissä journaaleissa, mutta tutkimustulosten välittäminen päättäjille, viranomaisille, yrityksille, kouluille tai kansalaisille omalla kielellä vaikeutuu. Pienten kielialueiden maissa, kuten Pohjoismaissa tai Baltian maissa, tämä jännite on erityisen näkyvä. Jos yliopistot vähitellen luopuvat kotimaisesta tieteellisestä keskustelusta, myös kyky käsitellä esimerkiksi kestävyyttä, demokratiaa, teknologiaa tai terveyttä kansallisilla kielillä voi kaventua.

Kieli määrittää osallistumisen mahdollisuuksia. Samalla kun englanti yliopiston ja tutkimuksen kielenä mahdollistaa viestinnän kansallisen ja kansainvälisen tutkimuksen välillä, sen käyttö voi sulkea ulkopuolelle. Kansainväliset tutkijat voivat olla akateemisessa keskustelussa mukana mutta sosiaalisesti irrallaan, jos paikallisten kielten oppimiseen ei ole todellisia mahdollisuuksia ja kannustimia. Kotimaiset sidosryhmät puolestaan voivat etääntyä tutkimusyhteisöistä, joiden kieli ja käsitteistö muuttuvat vaikeasti lähestyttäviksi. Monikieliset tutkijat taas kantavat usein näkymätöntä taakkaa liikkuessaan jatkuvasti eri kieli- ja kulttuurimaailmojen välillä.

SusTran kielilinjaus pyrkii välttämään yksinkertaista joko–tai-ajattelua. Linjauksessa tunnustetaan englannin keskeinen rooli tieteen kansainvälisenä kielenä, mutta samalla korostetaan suomalaisen tieteellisen sanaston ja keskustelun ylläpitämisen merkitystä. Lisäksi linjaukset huomioivat ruotsin sekä saamen eri kielet, mikä kytkee kielikysymykset laajempiin monimuotoisuuden ja osallisuuden teemoihin. Merkittävää on myös se, että monikielisyys nähdään ongelman sijasta voimavarana. Tämä näkökulma ansaitsisi laajempaa huomiota korkeakoulukentällä.

Liian usein yliopistojen kielipolitiikka jää epämääräiseksi, reaktiiviseksi tai hallinnolliseksi kysymykseksi. Kansainvälisyydestä puhutaan paljon, mutta harvemmin pysähdytään pohtimaan, mitä kielellinen osallisuus käytännössä tarkoittaa arjen akateemisessa elämässä. Todellinen monikielisyys ei synny siitä, että strategia käännetään englanniksi. Se vaatii rakenteellista sitoutumista.

Kielten moninaisuuden tukemisesta yliopistoissa

Yliopistot voivat halutessaan rakentaa kielipolitiikkaansa osallistumisen eikä pelkän tehokkuuden näkökulmasta. Kokouksissa, seminaareissa ja tapahtumissa kielivalinnoista pitäisi voida keskustella avoimesti etukäteen. Monikielisiä käytäntöjä, joissa eri kielet elävät rinnakkain joustavasti, tulisi pitää normaalina eikä hankalana poikkeuksena.

Toiseksi yliopistojen pitäisi investoida aidosti myös kansainvälisten tutkijoiden kotimaisten kielten oppimiseen. Kansainvälisille tutkijoille tulisi tarjota mahdollisuuksia opiskella paikallisia kieliä osana työaikaa, ei vain vapaaehtoisina iltakursseina. Samalla myös kotimaiset tutkijat tarvitsevat tukea akateemisen englannin ja kulttuurienvälisen viestinnän kehittämiseen. Monikielinen osaaminen tulisi tunnistaa akateemiseksi työksi, ei näkymättömäksi lisäkuormaksi.

Kolmanneksi yliopistojen olisi arvioitava uudelleen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittareita. Jos yhteiskunnallinen vuorovaikutus todella nähdään tärkeänä, myös kotimaisilla kielillä tehtävän tiedeviestinnän, asiantuntijatyön ja julkisen keskustelun pitäisi näkyä rekrytoinneissa, urapoluissa ja rahoituksessa.

Kielet osana kestävyysmurrosta

Kielipolitiikka liittyy myös kestävyyteen. Kestävyysmurros edellyttää vuoropuhelua eri yhteiskuntaryhmien, kulttuurien ja toimijoiden välillä. Yksikieliset järjestelmät voivat näyttää tehokkailta, mutta samalla ne kaventavat näkökulmia ja heikentävät yhteiskunnallista resilienssiä eli iskunkestävyyttä ja palautumiskykyä. Monikieliset ympäristöt puolestaan vahvistavat kykyä ymmärtää erilaisia näkökulmia, tarkastella omaa ajattelua kriittisesti ja kykyä nähdä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia – juuri niitä ominaisuuksia, joita epävarma maailma tällä hetkellä tarvitsee.

Yliopistot eivät ainoastaan tuota tietoa. Ne myös muovaavat niitä kieliä, joilla yhteiskunnat kuvittelevat tulevaisuutensa. Siksi niiden kielipolitiikka ei ole sivuseikka, vaan olennainen osa yliopistojen yhteiskunnallista vastuuta.

Kirjoittajat toimivat Kestävyysmurros-tohtoripilotti SusTrassa 2024-2027. Suora linkki SusTran kielilinjauksiin löytyy tästä.

Kirjoittajat

Leena Aarikka-Stenroos, tuotantotalouden professori, Tampereen yliopisto

Minna Halme, vastuullisen liiketoiminnan professori, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

Meri Löyttyniemi, SusTran tutkimuspäällikkö, Itä-Suomen yliopisto

Arto O. Salonen, professori, SusTran akateeminen johtaja, Itä-Suomen yliopisto