Tutkijan viestintärytmit

Eristäytynyt professori pölyisessä norsunluutornissaan, vai kaikkea turhankin innokkaasti kommentoiva ”päivystävä dosentti”? Siinä kaksi sitkeää kulttuurista kuvaa, joita tutkijalle viestijänä tarjotaan. Ja karikatyyri jatkuu. Kun vanhan maailman yliopistosivistykseen kasvanut norsunluutorniprofessori viestii harkitusti ja harvakseltaan tieteellisten lehtien ja konferenssiesitelmien kautta, päivystävä dosentti on kuin kotonaan sosiaalisessa mediassa, bloggaajana ja televisiovieraana puhumassa niin aiheesta kuin sen vierestäkin. 

 Viestijäkuvien välisen eron saattaisi äkkiseltään liittää erilaisissa mediaympäristöissä kasvaneisiin tutkijasukupolviin. Voi toki olla, että ”hitaan median” aikakaudella uransa aloittanut tutkija katsoo tieteen viestintäympäristöä hieman eri tavalla kuin verkkomedian parissa kasvanut diginatiivi. Pelkästä sukupolvierosta tuskin on kuitenkaan kysymys. Ehkä norsunluutorniprofessorin ja päivystävän dosentin hahmoja ei pitäisikään ymmärtää luonnehdintoina erilaisista tutkijatyypeistä vaan vihjeenä tutkijan työhön kohdistuvista monitahoisista odotuksista. 

 Toimin tällä hetkellä tutkimushankkeessa, jossa rahoittajan toiveesta seuraamme lähettämiemme twiittien määrää päivätasolla. Samaan aikaan tavoitteena on teoreettis-metodologisesti uraauurtavien tutkimusartikkeleiden julkaiseminen. Tällaisten töiden rytmi ja niiden vaatima keskittymisen tapa on radikaalisti erilainen. Some-viestintä vaatii tiuhaa sisältöjen tuottamista – silloinkin, kun tutkimuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään näkyvää– uutisvirtojen seuraamista ja jatkuvassa valmiustilassa olemista. Tutkimusartikkelin tuotantoprosessi aineistonkeruusta valmiiseen julkaisuun taas kestää helposti vuosia, ja sitä edistäisi pikemminkin erakkomainen vetäytyminen kuin puhelimen ilmoitusäänten pirstaloima aikaympäristö. 

 Yliopistojen kolmannen tehtävän korostumisen myötä käsitys tutkijan julkisesta tilivelvollisuudesta on laajentunut. Tutkija ei ole vastuussa vain menetelmiensä oikeellisuudesta tai tulosten relevanssista tiedeyhteisön kannalta, vaan myös siitä, että hän kykenee ymmärrettävästi ja kiinnostavasti kertomaan suurelle yleisölle tekemisistään. Tutkijasta on tullut, tai ainakin hänestä on toivottu tulevan, monipuolinen viestintäosaaja. Kun tutkijan ammattia ajattelee viestintäammattina, sen keskeiseksi ammattitaitovaatimukseksi on noussut polyrytmiikka – eritahtisten ja eripuraisten rytmien hallinta. 

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkij