Millaisia tuntemuksia v-sana herättää?

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Ympäristöpolitiikan opiskelijan Sara Muhosen teksti on osa kurssia.

Kuinka reagoisit, jos kuulisit jonkun kiroilevan kovaan ääneen? Ehkä pyörittelisit silmiäsi tai häpeäisit silmät päästäsi. Mitäpä jos joku sanoisi olevansa vegaani? Kuinka valmis Suomi on veganismiin?

Kun vertaillaan 1960- ja 2000-luvun kouluruokalistoja Suomessa, ero on huikaiseva. 1960-luvun lapset nauttivat puolukkapuuroa, ruisleipää ja lihaa kerran viikossa. Millennium-lapset taas puputtivat lihaa viikon jokaisena päivänä. Lukeudun itsekin noihin vuosituhannen murroksessa syntyneisiin ja lihan yltäkylläisyyteen tottuneisiin lapsiin. Kasvoin lapsesta teini-ikään lähinnä makaronilla ja jauhelihakastikkeella, jotka huuhtelin alas ylimakealla hyla-maidolla. Alakouluni ruokalan seiniä koristivat lautasmalli- ja maitojulisteet – jopa siihen pisteeseen asti, että joku voisi puhua propagandasta.

Keskiluokkaisen kaupunkilaisperheen lapsena minulla ei ollut kosketusta ruuan alkulähteisiin. Toki meillä oli kesämökki, jossa rakkaus luontoon sai alkusysäyksensä. Olen lapsesta asti nähnyt, kuinka rakastamastani luonnosta hyödytään. Jo siitä asti, kun opimme serkkujeni kanssa kävelemään, seurasimme silmät pyöreinä, kun isäni perkasi kaloja tai kaatoi moottorisahalla puita. Ukilla oli tapana viedä meitä serkuksia marjaan, keräämään uusia kiuaskiviä ja kantamaan kaivosta vettä. Isäni, metsätieteiden maisterin, kautta opin jo pienestä lähtien ymmärtämään, että metsää kaadetaan ja uutta istutetaan tilalle.

Olen nähnyt elämää myös luomuviljelijän vinkkelistä. Olen saanut tehdä töitä maalaisromanttisessa ympäristössä sukutilalla ja todistaa myös työn raskauden, luonnon armottomuuden ja viljelijän loppuunpalamisen. Kaikessa kokemassani on kuitenkin aina ollut pohjana luonnon ehdoton kunnioittaminen ja rakastaminen. Se on osa suomalaisuutta, josta en halua yhteiskuntamme erkaantuvan.

Mutta mikä johti siihen, että itäsuomalaisen pikkukaupungin tytön perjantai-illan ”pikkukanat” vaihtuivat kukkakaaliwingseihin?

Dokumentti ruoantuotannosta avasi silmät

Oli vuosi 2015 joensuulaisessa lukiossa. Kävin lukion toista luokkaa. Samoihin aikoihin kaksi parasta ystävääni kertoivat lähteneensä mukaan koitokseen vähentää lihansyöntiään. Sen syvällisemmin miettimättä päätin liittyä mukaan seikkailuun.

Vuosi kului enemmän tai vähemmän kasvissyöjänä. Suurimpana esteenä kasvissyöjäksi ryhtymiselle oli – ainakin alitajuisesti – vakava tanssiharrastukseni. Urheilijathan tarvitsevat proteiinia, ja proteiinia saa lihasta. Maito taas pitää tanssijan luut kunnossa. 2000-luvun taitteen ruokapropaganda teemuselänteineen ja maitomainoksineen oli onnistunut.

Syksyllä 2016 muutin Kuopioon opiskelemaan ympäristötiedettä. Hämärtyvän alkutalven iltana istuin yksin soluhuoneessani ja avasin Netflixistä Cowspiracy-dokumentin. Katsottuani dokumentin amerikkalaisesta ruoantuotannosta ja sen vaikutuksista ilmastoon maailmani romahti: en olisi ikinä kuvitellut, että sillä mitä syön, on niin suuri merkitys ympäristölle. Siitä hetkestä lähtien alkoi kuoppainen tieni kohti veganismia.

Tuki oli onneksi lähellä lievittämään juuri purkautunutta maailmantuskaani. Osa koulukavereistani oli vegaaneja, ja kaupoista löytyi jo paljon vegaanisia korvikkeita, joista harjoittelevan vegaanin oli turvallista aloittaa. Oli ilo huomata, kuinka yliopistomme tarjosi aina vähintään yhden kasvisruokavaihtoehdon lounaalla. Suomi vaikutti täydelliseltä paikalta aloittelevalle vegaanille.

Tuuppaamalla vai järkeilemällä kohti muutosta?

Uskon, että ihmistä ei voi saarnata ulos mukavuuskuplastaan, vaan ihmisen on herättävä itse ruokavalintoihinsa. Kysymys kuuluukin, muuttuuko käytös ”tuuppaamalla” vaiko rationaalisen mallin avulla? Vai onko ratkaisu sittenkin kompromissi eli tuuppamisesta tuunaamiseen?

On tutkittu, kuinka kasvispainotteista ruokailua voidaan tukea kouluissa ja työpaikoilla. Esimerkki Suomen ympäristökeskuksen Helsingin toimipisteen työpaikkaruokalasta on jäänyt mieleen: kestävät ruokavalinnat lounasruokailussa oli merkitty ilmastovalintamerkein, mutta se ei saanut edes ympäristöalan ammattilaisia muuttamaan käytöstään. Kuilu tiedon ja toiminnan välillä on pahimmillaan hautavajoamaakin syvempi.

Jos tieto ei vaikuta päätökseen, on olemassa toinen vaihtoehto: tuuppaaminen. Saadaanko ihmisten käytös muuttumaan, jos kasvisvaihtoehto asetetaan linjastossa ensimmäiseksi tai kasvisruuan mainostusta lisätään? Tutkimuksessa ilmeni, että tämä toimi, ei vain kokonaisuudessa merkittävästi. Kasvisten menekki lisääntyi, mutta lihankulutus ei ottanut laantuakseen. Ongelmia tuuppaamisen teoriastakin löytyy. Tuuppaamisen voi nähdä pehmeänä johdatteluna tai räikeänä manipuloimisena. Oliko tämä ajatuksia herättelevää ihmisen houkuttelua ulos mukavuuskuplastaan, vai manipuloitiinko siinä ihminen hyväntekijäksi vain sen yhden kerran?

Syy, miksi on niin vaikea kehittää toimivaa teoriaa tehostamaan kestäviä toimintatapoja, on se, että ruoka tarkoittaa monta eri asiaa monelle eri ihmiselle. Ruoka on osa identiteettiä, kun luomuviljelijä kokee ylpeyttä ostaessaan itsekin luomua. Syöminen on sukupuolittunutta, kun pojat julistavat kovaan ääneen tulleensa kasvisten maistelutilaisuuteen puolustamaan lihaa. Ruoka on osa kulttuuria, kun itsekin aloittelevana vegaanina kauhistelin kaupan kylmähyllyssä pötköttelevää, suomalaiselle ei-ruuan-näköistä tofua. Niin helposti kuin kasvissyöjä voi leimaantua viherpiiperöksi, voi liperiläisen maaseudun poika nähdä härkäpavun kasvattamisen siistinä, kun naapuritilallakin sitä viljellään.

Asiat, myös ongelmat, on rohkeasti tunnistettava kokonaisuuksissaan ja salakavalat piilonormit ruokailun suhteen on nostettava päivänvaloon yhteistyöllä. Niin utopistisen romanttiselta kuin tuo kuulostaakin, antaa vegaaniuden siirtyminen vähätellystä trendistä tiukasti läsnäolevaksi ja jokapäiväiseksi tavaksi vahvaa luottoa kestävän tulevaisuuden luomiseen.

Vegen ei tarvitse särähtää korvaan niin kuin se v-sana. Oma vegaaniuteni ei pyri poistamaan lihansyöntiä ikuisesti maapallolta. Kasvisruoka tuleekin nähdä keinona monipuolistaa ruokailua, ei pakollisena vaihtoehtona lihalle. Jos pystyy vähentämään lihansyöntiä sen yhden wingsin verran viikossa, tekee jo paljon.

Sara Muhonen

Ympäristöpolitiikan opiskelija, Itä-Suomen yliopisto