(Pitkällä) matkalla kohti asiantuntijuutta

25.6.2019 on päivämäärä, jonka muistan erityisen hyvin. Olin Kisakalliossa valmentamassa koripallon nuorten PM-kisoja, kun sain sähköpostiini ilmoituksen: ”Sinulle on myönnetty opiskelupaikka, onneksi olkoon”. Hetkinen, siis minulle? Tulikohan viesti oikealle henkilölle? Siellähän oli ihan oikeitakin hakijoita pääsykokeissa. Hyvänolontunne vaihtui nopeasti pieneen paniikkiin. Tarkoittaako tämä, että sinne Kuopioon pitää oikeasti mennä opiskelemaan?

Oma matkani kohti asiantuntijuutta oli alkanut muutamaa vuotta aiemmin avoimen yliopiston liikuntalääketieteen perusopinnoilla. Valmennustyö tempaisi minut mukaansa omien junioripelien ollessa loppusuoralla, ja työllistyin oppisopimuksen kautta koripallon juniorivalmentajana. Valmentaminen oli minulle unelmatyö, ja tein sitä täysin laput silmillä ensimmäiset kymmenen vuotta aikuiselämästäni. Vaikka nautin työstä suunnattomasti, huomasin yhä useammin miettiväni varasuunnitelmaa tulevaisuuden varalle. Mitä jos tämä työ joskus loppuisi? Korkeakoulututkinto oli minulle pitkään enemmän kaukainen haave kuin oikea tavoite.

Tutustuin terveyden edistämisen koulutuskokonaisuuteen onnekkaasti erään valmentajakollegan kautta. Minua veti puoleensa osaamisen laajentaminen oman kapean alueeni ulkopuolelle, opiskelun hyödyt käytännön valmennustyöhön sekä mahdollisuus monimuoto-opiskeluun työn ohessa. Avoimen opinnot lisäsivät kiinnostusta aihetta kohtaan, ja ne olivat minulle ainoa realistinen tapa päästä opiskelemaan. Opiskelupaikan varmistuttua lähdin syksyllä 2019 pelonsekaisin tuntein kohti Kuopiota. Ensimmäisenä syksynä töiden ja opintojen yhdistäminen ei onnistunut ihan saumattomasti, ja opiskelu-urakka lähti käyntiin verkkaisesti. Koronan lisättyä etäopiskelun mahdollisuuksia sain opintoihin pientä nostetta. Jälkeenpäin hieman harmittaa, ettei tullut pysyttyä oman vuosikurssin tahdissa, ja tutustuttua kanssaopiskelijoihin paremmin. Toisaalta matkalla on tullut jo tähän mennessä uusia kontakteja useammalta vuosikurssilta, joka on rikastuttanut omaa opiskeluani valtavasti. Huomaan vertailevani itseäni aivan turhaan muihin opiskelijoihin, ja kadehtivani nopeammin eteneviä. Oman opiskelutahdin ja -tyylin löytäminen on vähentänyt negatiivisia ajatuksia, ja olen oppinut nauttimaan oppimisesta pelkän kurssien suorittamisen sijaan.

Kandi valmistui sopivasti esikoisen syntymän aikoihin. Ehkä minimitavoite olisi saada gradu valmiiksi, ennen kuin poika pääsee ripille? Mitä yksinkertainen koripallovalmentaja on oppinut matkallaan liikuntalääketieteen asiantuntijaksi? Ainakin sen, että asiantuntijuudesta ollaan vielä todella kaukana. Oivallukset liikunnallisen elämäntavan merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille ovat olleet tärkeitä. Oma tulokulma opiskeluihin oli vahvasti urheilupainotteinen. Paljon liikkuvan ihmisen on välillä vaikea ymmärtää, miten hankalaa liikkumaan lähteminen voi joillekin olla. Liikkumattomuuden juurisyiden ja siihen vaikuttavien tekijöiden parempi ymmärtäminen on ollut itselleni silmiä avaavaa.

Liikuntalääketieteessä olen pitänyt erityisesti siitä, että asioita lähestytään sairauksien ennaltaehkäisyn kautta. Olen innoissani siitä, että ymmärrän päivä päivältä paremmin tieteellistä tutkimusta. Oppimaan oppimisen taitoni ovat kehittyneet matkan aikana. Hieman yllättäen olen kokenut haastavimmat kurssit kaikista mielenkiintoisimmiksi. Elimistön säätelyjärjestelmät, tuki- ja liikuntaelimistö sekä solun rakenne ja toiminta olivat kursseja, joita en olisi uskonut pystyväni suorittamaan ennen opintojen alkua. Vaikka valmistumiseen on vielä matkaa, voi tässä kohtaa jo sanoa, että tämä matka kannatti tehdä.

Tuomas Rahkonen, TtK, Liikunta- ja urheilulääketiede