Kategoria: Uncategorized

Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) rahoitusinstrumentti käynnistyi 7. puiteohjelmassa. Se on osoittautunut kiistatta EU:n menestystarinaksi. Se on rahoittanut hankkeita yli 9500 vuodesta 2007 lähtien, ja niistä monet ovat johtaneet tieteellisiin läpimurtoihin sekä huipputason julkaisuihin Nobel ja muita palkintoja unohtamatta. Rahoitetuista projekteista jopa 70 – 80 % ovat johtaneet joko tieteellisiin läpimurtoihin tai muihin tieteellisesti perustavanlaatuisiin tuloksiin.

ERC ja EU-kumppanuudet & innovaatiotoimet eivät ole vastakkaisia vaan molempia tarvitaan. ERC tukee tutkijalähtöistä tutkimusta, jonka tuloksia voidaan hyödyntää ilmiöpohjaisessa yhteiskunnallisessa ja/tai innovaatiotutkimuksessa. Ilman laadukasta läpimurtoihin tähtäävää tutkijalähtöistä tutkimusta mahdollisuudet läpimurtoinnovaatioihin kaventuvat.

Osana Horisontti Eurooppa valmisteluja, ERC rahoitustaso oli mittavan vaikuttamisen kohteena koska laajalti pelättiin huippututkimukseen suunnattavan rahoituksen leikkauksia. Mm. ERC:n tieteellinen neuvosto julkaisi vielä joulukuussa juuri ennen päätöksiä EU budjetista vetoomuksen, jossa vedottiin ERC:lle kohdennettavan vähintään 16,6 MRD euroa. Tehdyt päätökset asettivat rahoitustason noin 16 MRD euroon mikä sinänsä oli hieno asia vaikkakin hampaankoloon jäi se, että huippututkimuksen rahoituksen osuus koko Horisontti Euroopan budjetista tippui verrattuna nyt päättyvään Horisontti 2020 – ohjelmaan.

Suomi on väkilukuun suhteutettuna menestynyt ERC-rahoituksen saannissa varsin hyvin mutta se on tarkoittanut meiltä enemmän investointeja kuin monelta muulta maalta. Hakemusten onnistumisprosentti Suomessa on ollut huonompi kuin monissa samankokoisissa ja -kaltaisissa maissa. Menestymme heikommin kuin esim. Sveitsi (20,53 %), naapurimme Ruotsi (11,63 %) tai EU liitännäismaa Norja (8,45 %). Suomessa saamme sadasta hakemuksesta vain vajaa kahdeksan (7,7 %) rahoitettavaksi. Parantamisen varaa siis on.

Mistä tämä Suomen heikompi hakumenestys voi johtua? Se näyttää olevan usean osatekijän summa. Yksi tekijä löytynee tutkijoiden liikkuvuudesta. Nuorten tukijoiden kiinnostus lähteä postdociksi on hiipunut. ERC-rahoituksen yksi edellytyksistä on tutkijan riittävä itsenäisyys, ja mikä tehokkaammin itsenäistää kuin toiseen organisaatioon siirtyminen. Varsinkin ulkomailla vietetty aika rakentaa tutkijan omaa uraa, ja tuo tullessaan yleensä hänen palatessa uusia ideoita sekä tutkimusmenetelmiä. Euroopan tutkimusneuvoston rahoitushakemusten arvioinnissa painotetaankin innovatiivisen tutkimushankkeen lisäksi myös tieteellisten julkaisujen laatua ja tutkijan itsenäisyyttä.

Tunnetaanko ERC-rahoitus Suomessa riittävän hyvin? Ehkä rahoitusinstrumenttina kyllä, mutta muutoin siihen liittyy monenlaisia myyttejä kuten tarinat ”lobbauksen” tarpeesta tai sen lähes Nobel-tutkijan tasoisen CV:n vaateesta. Myös alhaisempi onnistumisprosenttimme kielii sitä, että hakijoiden ymmärrystä ERC rahoituksen ehdoista ja tavoitteista on vara parantaa. Pitäisikö ensihakijoilta edellyttää ERC -koulutukseen osallistumista jo ennen hakemuksen laadintaa? Tämä voisi parantaa hakemusten laatua sekä oikea-aikaisuutta.
Entä tukeeko meidän kansallinen tutkimusrahoitusjärjestelmämme ERC-rahoituksen hakemista? Kansallisia tutkijalähtöisten rahoitusten hakumenettelyjen yhdenmukaistamista ERC-hakumenettelyjen kanssa kannattaisi vakavasti pohtia. Parhaimmillaan se hyödyttäisi sekä tutkijaa että myös rahoittajia. Myös hakijaorganisaatioiden olisi sisäisesti hyvä punnita onko tutkijoiden ura- ja tuki- ja kannustusjärjestelmät riittäviä sille, että saisimme jatkossa vielä laadukkaampia hakemuksia ja pienemmällä hakemusmäärällä ERC apurahoja?

Näitä kysymyksiä on hyvä tarkastella tässä nivelkohdassa ohjelmakausien vaihtuessa.

Elämme murrosaikaa, jolloin olemme siirtymässä entistä laajemmin digiaikaan. Digitaalisuus koskettaa  meitä toki jo nyt kaikilla elämän alueilla niin päivittäisestä  työstä, kaupaostoksiin, viihteestä, liikenteeseen, julkisiin sekä yksityisiin palveluihin  ja viestintään.  Sen eteneminen on silti edelleen nopeaa.  Sen kasvu on huomattavasti  nopeampaa kuin  Euroopan muu talous (Publication Office of the European Union. 2014, Digital Agenda in Europe).

Poliittiset päättäjät haluava entisestään kiihdyttää tätä kehitystä. Esimerkiksi Euroopan Unionin muutama vuosi sitten julkaisema ”Digital Agenda for Europe” viitoittaa sitä, miten digitaalisten teknologien kehittäminen on  elinehto Euroopan tulevaisuudelle. EU komissiokin ehdotti viime kesänä yli 9 miljardin euron investointeja ensimmäiseen digitaaliohjelmaan seuraavalle rahoituskaudelle. Myös nykyisen hallituksemme strategisessa hallitusohjelmassa digitalisaation edistäminen on vahvasti esillä . Sitran vuonna 2017 tekemän työelämätutkimuksen mukaan vastaajista puolet arvioivat digitaalisuudella olevan joko erittäin suuri tai melko suuri merkitys seuraavan viiden vuoden aikana. OKM :n julkaisemassa korkeakoulutuksen ja tutkimuksen 2030 visotyössä digitaalisuus nostetaan yhdeksi opetuksen, tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan merkittäväksi uudistajaksi.

Onko digitaaliyhteiskunta pelkästään hyvä asia? Pysymmekö itse enää mukana siinä mitä olemme kehittämässä? Yhä älykkäämmät laitteet, vaikeakäyttöiset järjestelmät ja monimutkaiset tietojen varastointimenettely haastavat meitä jo nyt. Johtaako kehitys yhteiskuntaan, jossa emme enää ymmärrä mitä olemme keksineet?

Digitaalisuus vaikuttaa ainakin poliittisessa keskustelussa olevan kehityksen elinehto. Vaikka itse en koe olevani muutosvastarintainen digitalisaation suhteen, pitäisi mielestäni keskustella avoimesti myös sen haittapuolista.

Ensinnäkin, digitalisaation keskeinen muutosvoima näyttää olevan taloudelliset vaikuttimet; sillä tavoitellaan ensisijaisesti tehokkuutta ja kilpailukykyä. Tiettyyn rajaan saakka se toimii mutta rajan ylittyessä haittapuolet korostuvat. Tällöin helposti unohtuvat inhimilliset näkökulmat kuten ihmisten kyky sopeutua digitaalisaation vaatimuksiin. Välistä pohdituttaa se, kuka häntää oikein heiluttaa. Palveleeko digitaalisuus meitä vai toisinpäin? Ajatellaanko sen korvaavan inhimillisen vuorovaikutuksen? Siltä ainakin näyttää kun katsoo palvelujen kiihtyvää siirtymistä sähköisiin verkkoihin ja sen seurauksena ihmisten häipyvän sinne jonnekin, josta heitä ei enää tavoita jos heitä ylipäätään enää onkaan.

Toiseksi, vaikka digitaalisuus on tuonut työhön uusia toimivia työkaluja, on se samanaikaisesti lisännyt työntekijöiden hallinnollista työtaakkaa sekä muuttanut työnkuvaa lukuisten uusien järjestelmien myötä. Aikaa menee järjestelmissä pyöriessä   ja niiden käytön opettelussa. Työ pirstaloituu ja työaika hämärtyy kun viestintää tehdään lukuisten eri kanavien kautta.  Hallinnollista työtä on salavihkaa siirtynyt meidän jokaisen omalle vastuulle koska eivät järjestelmät ole korvanneet kaikkea sitä työtä mitä ihmisvoimin tukipalveluissa on aiemmin tehty. Kukapa meistä ei olisi joskus tuskaillut kun ei ymmärrä järjestelmän virheherjauksia tai ohjeita ”toimi näin”? Digitaalisaation edetessä  IT tuen resurssointi ei suinkaan ole kulkenut samaa tahtia vaan monimuotoisuuden lisääntyminen on edellyttänyt tekevien käsien puutteesta johtuen entistä enemmän ”tee-se-itse-IT-tukea”.

Kolmanneksi, koko yhteiskuntaa ajatellen digitalisaation vaikutukset ovat olleet suuret.  Digitalisaatiokehitys on nopeuttanut työelämän rakennemuutosta. Automatisoituminen sekä jopa kokonaisten ammattiryhmien poistuminen ja uusien korkeaa osaamistasoa edellyttävien työpaikkojen syntyminen on muuttanut työelämän rakennetta. Se on luonnollisesti ollut haaste paitsi yksilöille myös koulutusjärjestelmillemme. Digitalisaatio on mahdollistanut laaja-alaisesti tiedon varastoinnin ja lähes rajattoman hyödyntämisen mutta samalla on tuonut isoja haasteita tietoturvallisuuteen. Verkkohyökkäykset, tietomurrot ja henkilötietojen väärinkäytökset näyttävät olevan ajan ilmiö.

Digitaalisaatossa kaksi asiaa kulkee käsi kädessä. Se luo toisaalta mahdollisuuksia mutta samalla myös sisältää riskejä. Näiden kahden välissä meidän on taiteiltava parhaan osaamisemme mukaisesti. Keskustelua on siis syytä käydä avoimesti niin digitalisaatiokehityksen eduista kuin haitoistakin.

Jaana Backman, tutkimuspalvelupäällikkö

Tutkimusrahoituksen hankinnasta yliopistoissa on tullut tutkijoille lähes pääleipälaji. Merkittävä osa tutkijoiden ajasta menee rahoituksen haalimiseen. Monet professoreista kokevat olevansa jo hakuautomaatteja. Onko tämä väistämätöntä vai voitaisiinko tehdä jotain toisin?

Jos katsotaan tutkimusrahoituskenttää kokonaisuutena, on helppo nähdä miksi hakemusten tehtailusta on tullut pääleipälaji. Lähes poikkeuksetta rahoittajasta riippumatta, rahoittajille lähetettyjen hakemusten määrä on kasvanut. Esimerkiksi Suomen Akatemiassa käsiteltyjen hakemusten määrä kasvoi vuodesta 2012 vuoteen 2016 mennessä kolmanneksen. Euroopan tutkimus- ja innovaatio-ohjelmassa Horisontti 2020 hakemusmäärä on kasvanut hurjasti; 7. puiteohjelmassa jätettiin vuosittain keskimäärin 20 000 hakemusta, komission väliarvion mukaan se on nyt 33 000 hakemusta!

Koska jaettavan tutkimusrahoituksen kasvuvauhti ei ole pysynyt samana, kilpailu on kiristynyt ja onnistumisprosentit ovat menneet alas kuin lehmänhäntä. Ja mikä lääkkeeksi? Kun kalat vähenevät, verkkoja on heitettävä enemmän vesille. Mutta kolikon kääntöpuolena on se, että kovaan kilpailuun liittyy valtava resurssien tuhlaus.

Keskustelua on huolestuneena käyty siitä, mitä asialle voitaisiin tehdä. Pitäisikö hakemusten määrää rajoittaa, hakumenettelyjä keventää, hakukohteita rajata jne. Mutta yksi asia on saanut mielestäni aika vähän huomiota. Se on hakemusten arviointiprosessi. Onko se nykytilanteessa enää ajantasainen vai vaatisiko se hienosäädön sijasta enemmänkin koko järjestelmän remontoimista? Minusta tämä olisi ainakin pohdinnan paikka.

Tehdään yksinkertainen laskuharjoitus. Horisontti 2020 rahoituksessa, komission väliarvioinnin yhteydessä itsensä julkaisemien tietojen mukaan, peräti 1,7 MRD euroa käytettiin sellaisten hakemusten laadintaan, jotka eivät saaneet rahoitusta. Sehän on lähes ERC rahoituksen vuosibudjetti! Näihin summiin ei vielä sisälly se merkittävä raha, jota hakijat käyttävät konsulttien ostopalveluihin. Niiden hankkeiden arvo, jotka olisivat saaneet rahoituksen, jos sitä olisi ollut riittävästi tarjolla, oli 60 MRD euroa. Mitä kaikkien osapuolten resurssien haaskausta!

Jatketaan laskuharjoitusta. Suomen Akatemian vuoden 2016 käsiteltyjen hakemusten määrä oli noin 4900, näistä vajaa neljännes rahoitettiin. Ei-rahoitettujen hankkeiden laadintaan käytettiin reilut 30 miljoonaa euroa, jos pohjana käytetään yhden kuukauden henkilöstökulut yleiskuluineen per hakemus. Jos summaan lasketaan mukaan myös rahoitettujen hankkeiden valmistelukulut, Akatemian henkilöstön ja infran kulut myllyn pyörittämiseen sekä arviointi, kasvaa koko summa jo noin 60 miljoonaan euroon.

Ja mikä huolestuttavaa, hakemusten ja ei-rahoitettujen hankkeiden määrä ovat olleet pitkin matkaa kasvussa. Kasvavat hakemusmäärät luovat itseään ruokkivan myllyn; mitä enemmän hakemuksia saapuu, sitä enemmän tarvitaan asiantuntijoita arvioimaan, käsiä hoitamaan hakemusten käsittelyä, neuvontaa, arviointien järjestämistä jne. Ja tämä rahoitetaan siitä yhteisestä tutkimusrahoituksen pussista mitä milloinkin on tarjolla.

Nämä luvut kertovat osaltaan sen, että rahoituksen hakemisen nykymenettelyt toteutetaan kovasti raskaalla kalustolla. Eikö digitalisaation keinoin hakemista voi järkiperäistää? Fokusoidut haut, ennalta määritellyt indikaattorit yhdistettynä tekoälyyn – suuresta hakemusmäärien massasta voisi seuloa kuhunkin hakuun parhaiten sopivat hakijat ja tehdä heidän hankkeille kansainvälinen vertaisarviointi. Tai jos ja kun arvioitavien joukko on pienempi, harkita voisi myös heidän haastattelemista työläiden kirjallisten hakemusten sijasta.

Nykymenettelyssä kansainvälinen arviointi tehdään tutkimussuunnitelman pohjalta. Kysymyshän on lupauksista, joita aiotaan toteuttaa. Eikö keskeisempää ole saavutetut tulokset? Tieteen vaikuttavuuden kannalta arvioinnin painopistettä on järkevää siirtää enemmän tulosten kuin suunnitelmien arviointiin rahoituksesta päätettäessä.

Vaihtoehto näille on myös suunnata merkittävä osa kilpailtavasta rahoituksesta suoraan yliopistoille ja luottaa yliopistojen omaan kykyyn arvioida investointikohteet. Tai kustannustehokkaampi tapa voisi olla vaikka arpoa rahoitus tietyn rajakynnyksen ylittäneiden hankkeiden kesken. Uusia ideoita ja kokeiluja tarvitaan nyt raskaan hakemusprosessin uudistamistyössä. Olisiko tässä peräti oman tutkimushankkeen paikka?

Jaana Backman
Tutkimuspalvelupäällikkö
Itä-Suomen yliopisto

 

EU rahoitukseen liittyy monia myyttejä ja uskomuksia. Olen kuullut väitteitä, että ”EU tutkimusrahoituksen hankinta on työlästä”, ”hakeminen on byrokraattista” ”päätöksenteko on hidasta”, ”rahoituksen saavat vain ne, jotka osaavat lobata”, ”läpimenoprosentit ovat niin pieniä, että lottoamallakin saa paremmin”, ”raportointi on työlästä” ”huippututkijat eivät enää vaivaudu hakemaan EU rahaa”.

Kritiikissä on aina totuuden siemeniä, joskin joskus kannattaa pysähtyä tarkastelemaan onko maailma muuttunut ja pitääkö kaikki väitteet vielä paikkansa.

Omalta osaltani koin uusherätyksen kun tutustuin Horisontti 2020 väliarviointiin. Julkisen konsultaation tulokset olivat hyvät, jopa paremmat kuin oma mielikuva EU rahoituksesta. Horisontti on nyt puolessa välin – 11 000 projektia on rahoitettu  noin 20 MRD:lla eurolla.

Tutustu väittämiin alla ja lisää Horisontti 2020 tietoisuutta puoliväliarvioinnin tuloksiin peilaten.

HORISONTTI 2020 EI KIINNOSTA HUIPPUTUTKIJOITA = TARUA

Arvioinnin perusteella kävi ilmi, että Horisontti 2020 -ohjelman tieteellinen vaikuttavuus on parantunut verrattuna aiempiin puiteohjelmiin. Ohjelma on houkutellut maailman parhaita instituutioita sekä tutkijoita mukaan; yli 340 000 tutkijaa on tuettu, 27 000 tutkija on osallistunut Marie Curie toimiin.

HORISONTTI 2020 HANKKEISSA EI TEHDÄ HUIPPUTUKIMUSTA = TARUA

Tieteellisiä läpimurtoja on toteutunut; on tuettu 17 Nobel palkinnon saanutta tutkijaa, 71 % ERC projekteissa on saatu tieteellinen läpimurto, on tehty yli 4000 peer-review julkaisua; näistä 2/3 on ns. Open Access julkaisuja, sitaatioita on yli 2 x enemmän kuin maailmassa keskimäärin. Vaikuttava tulos, vai kuinka!

HORISONTTIRAHOITUKSEN SAAMINEN ON ARPAPELIÄ = TOTTA JA TARUA

Kilpailu rahoituksesta on eittämättä lisääntynyt verrattuna edellisiin puiteohjelmiin.  Läpimenoprosentti on ollut nyt aiempaa alhaisempi 11.6 % (18.4 % FP7). Vain yksi neljästä korkealaatuisesta hakemuksesta on pystytty rahoittamaan. Tarvitaan peräti 60 MRD euroa enemmän rahoitusta, jotta kaikki korkealaatuiset projektit saadaan rahoitettua. Komission laskelman mukaan  huikea summa eli 1,7 MRD euroa on käytetty rahoitusta saamatta jääneiden hakemusten laadintaan.

EU HANKKEET LISÄÄVÄT EUROOPPALAISTA YHTEISTYÖTÄ = TOTTA

Väite pitää paikkansa. 83 % ehdotetuista projekteista ei hakijan arvion perusteella toteudu ilman EU rahoitusta. Yhteistyöverkostot ovat aiempaa laajempia; projektiosallistujia on 130 maasta ja 52 % on uusia tulokkaita. Myös tieteidenvälisiä julkaisuja on nyt enemmän kuin edellisessä FP7 ohjelmassa.

HORISONTTI HANKKEISTA EI SYNNY INNOVAATIOITA = TARUA

Innovaatiot ovat lisääntyneet ja kilpailukyky on parantunut; Horisontti 2020 ohjelmassa on enemmän yksityissektorin osallistumisia (33,2 %) kuin FP7:ssä. Hankkeissa on arvion perusteella 40 % suurempi todennäköisyys saada patentti kuin aiemmin. Arvion mukaan 70 % mukana olevista pienistä ja keskisuurista yrityksistä tähtäävät uusiin innovaatioihin markkinoilla. Vaikuttavaa on myös se, että jokainen investoitu euro tuo takaisin arviolta 6 – 8,5 euroa.

BYROKRATIA ON KASVANUT EU HANKKEISSA = TOTTA JA TARUA

Komissio on kiinnittänyt tehostetusti huomiota byrokratiaan ja tehnyt lukuisia toimia osallistumisen yksinkertaistamiseksi. Tuloksia alkaa pikkuhiljaa näkyään. Horisontti 2020 hankkeiden hallinnolliset kulut ovat alle 5 % ja time-to-grant (110 päivää) on nopeampi kuin FP7:ssä. Näiden lisäksi useat hakijat antoivat palautetta siitä, että Horisontti 2020 hankkeiden byrokratia on jopa vähäisempää kuin kansallisissa rahoitushauissa.  Totta kuitenkin on se, että yksinkertaistamistoimia tarvitaan edelleen.

MENETTELYT VAATIVAT VIELÄ PARANTAMISTA = TOTTA

Arvioinnin palautteissa nousi selkeästi esille se, että strategiset haasteet ja tavoitteet on esitettävä selkeämmin hakukohteissa. T & I rahoituksen rationalisointia myös kaivataan; mm. fokusalueiden määrän rajaamista ja synergioita muiden ohjelmien (mm. ESIF ja rakennerahastot) kanssa. Horisontti 2020 ohjelmassa käyttöön otetun TRL (technology readiness levels) käytössä kaivataan tasapainoisempaa otetta.

Lisäksi arviointipalautteiden sisältöä ja laatua on tarpeen parantaa. Kansainvälisen yhteistyön lisäämistä on jatkettava, excellensin leviämittämisprosessi Euroopassa tulee saada nopeammaksi ja Horisontti 2020 data sekä julkaisut tulee tehdä entistä avoimemmaksi.

On lisättävä markkinoita luovia läpimurtoihin tähtääviä innovaatioita; enemmän innovatiivisia ratkaisuja sekä käyttäjälähtöisiä innovaatioita, potentiaalisten innovaatioesteiden poistamisia (mm. sääntely).

Väliarvioinnin tulokset ovat lupaavia, joskin tehtävää vielä jää. Erityisen haasteellista on löytää lääkkeet kovaan kisaan. Kenenkään edun mukaista ei ole liian tiukaksi menevä kilpailu. Ehkäpä tulokset johtavat seuraavan puiteohjelman suurempaan resursointiin – se jää nähtäville.

Hyvää syksyä kaikille!

Jaana Backman

Tukimuspalvelupäällikkö

Vaikuttaminen on kestosuosikki niin pöytäpuheissa kuin juhlapuheissakin puhuttaessa EU:n tutkimusrahoituksesta. Voimmeko vaikuttaa oikeasti EU tutkimusrahoituksen valmisteluihin ja päätöksentekoon? Ja mitä vaikuttaminen oikeastaan on?

Usein meidän suomalaisten keskusteluissa kuulee argumentteja siitä, kuinka me olemme pieniä toimijoita ja kaukana kaikesta päätöksenteosta, omaamme vähän sananvaltaa jos ollenkaan. Eikä yksin kannata yrittää yhtään mitään. Kyllä muut isommat tahot hoitavat puhumisen.

Tämä on sitä suomalaista vaatimattomuutta, jota on kyllä syytä ravistella! Suomalaisilla on erinomaisen hyvä maine EU:ssa. Ja loppupelissä vaikuttamisessa on kysymys kuitenkin viestinnästä ja vuorovaikutuksesta, jossa pelaa myös vastavuoroisuuden periaate.  Tekemällä palveluksen toisillemme, luomme palveluksen saajalle vastavuoroisuuden. Kysymys on aina ihmisten välisestä kanssakäymisestä koska eivät rakenteet, on kysymys sitten vaikkapa organisaatioista tai jäsenvaltioista, itsessään vaikuttamista tee. Kyllä sen tekevät asiaansa uskovat ihmiset.

Monet asiat kaipaavat muutosta ja tämä luo hedelmällisen pohjan vaikuttamiselle. Tavoitteena vaikuttamisessa pohjimmiltaan on pyrkiä muuttamaan tai laajentamaan käsityksiä vaikutettavasta asiasta. Vaikuttamista tehdään monella tasolla ja eri vaiheissa. On tunnistettava millaisia toimijoita missäkin valmistelun vaiheessa halutaan kuulla. Voi olla kysymys jäsenmaasta tai yksittäisestä alan huippuasiantuntijasta. Euroopan komissio haluaa ja käy vuoropuhelua ja se sinänsä on erinomainen asia.

Vaikuttamisen kanavia on paljon ja niitä kannattaa käyttää luovasti. Tärkeää on, että viesti kulkee useita reittejä pitkin ja saman sisältöisenä. Vaikuttaa voidaan mm. poliittisen päätöksenteon kautta niin kansallisesti kuin yhteyksillä Europarlamenttiin, vaikuttamalla suoraan tai erilaisten neuvoa-antavien ryhmien ja moninaisten verkostojen kautta, hyödyntämällä verkkoviestintäympäristöä (mm. julkiset kuulemiset) ja sosiaalista mediaa. Tärkeää loppupelissä kuinkin on, että viesti menee ihmiseltä ihmiselle. Pelkän paperin lähettäminen ei useinkaan riitä. Tämä käsitys ehkä on meidän suomalaisten yksi perisynti.

Miten voimme tehokkaasti vaikuttaa? Meillä pitää olla tahtotila EU- vaikuttamiseen. Ilman yhteistä tahtoa yksittäiset toimet jäävät tehottomiksi. On oltava yhteinen rintama ja yhteistyö, jossa sovitaan eri toimijoille omat roolinsa. On käytävä säännöllisesti tapaamassa oikeita ihmisiä oikeaan aikaan, myös Brysselissä. Tavoitteet tapaamisille pitää olla selkeät ja taustatyö tehdä hyvin jo ennen tapaamisia.

Oikeat verkostot syntyvät tekemisen kautta. Meidän on hyvä olla mukana laajalla rintamalla. Tätä kautta syntyvät avainkontakti. Ja avainkontaktien kautta tapahtuu vaikuttaminen. Asioihin on mahdollista vaikuttaa.

Hyvä lukija,

Tulen kirjoittamaan tällä paikalla kuukausittain ajankohtaisista EU asioista, jotka liittyvät EU:n tutkimuspolitiikkaan ja/tai tutkimus- ja innovaatiorahoitukseen. Yritän pureutua asioiden ytimiin sekä siihen kuuluisaan hiljaiseen tietoon, jota ei vielä löydy virallisista tietolähteistä. Ensimmäinen blogi ilmestyy huhtikuussa.

Jaana Backman
Tutkimuspalvelupäällikkö
Itä-Suomen yliopiston EU-toimisto, Bryssel